Alhaalla kaivoksessa onnettomat, kaikkien hylkääminä, turhaan huusivat
apua. Vesi nousi heille jo vatsaan saakka. Virran pauhina oli korvia
särkevä. Ja kun laudoituksen viimeiset jätteet lensivät maahan
helvetillisellä ryskeellä, luulivat he, että maailman loppu tulee.
Hirmua lisäsi vielä hevosten raju hirnuminen tallissa.
Mouque oli laskenut Bataillen suitset. Vanha hevonen seisoi siinä
väristen kauhusta laajennetuin silmin tarkaten nousevaa vettä. Ja äkkiä
kun jääkylmä vesi kosketti eläimen vatsaan, riuhtasi se paikaltaan ja
lähti täyttä laukkaa häviten pimeisiin käytäviin.
Silloin alkoi yleinen pako, ihmiset seurasivat eläintä.
-- Täällä ei meitä mikään auta! huusi Mouque. Täytyy etsiä pelastusta
Requillartin kautta.
Kaikkia elähytti toivo pelastua vanhan naapurikaivoksen kautta, jos he
vaan ehtisivät sinne ennenkuin tie tulisi katkaistuksi. Kaikki kymmenen
henkeä lähti juoksemaan pitäen lyhdyt korkealla pään päällä, jottei
vesi sammuttaisi niitä. Onneksi kulki käytävä ylöspäin, he etenivät jo
parisataa metriä eikä vesi kohonnut. Maa kosti heille, he olivat
rääkänneet sen ruumista, leikanneet sen valtasuonen poikki ja siitä
pursusi nyt verta.
Mutta ensimäisessä tienristeyksessä syntyi eripuraisuutta. Tallirenki
tahtoi juosta vasemmalle, toiset väittivät, että voi tuntuvasti
lyhentää tie menemällä oikeaan. Koko minuutti meni hukkaan.
-- No, menkää sitten hiiteen, jos tahdotte, mitä se minuun kuuluu!
huusi Chaval vihasesti. -- Minä kiidän tätä tietä.
Hän kääntyi oikealle ja kaksi toveria seurasi häntä. Toiset juoksivat
vanhan Mouquen perästä, joka oli kasvanut Requillartin pohjalla. Mutta
hänkin epäili eikä oikein tietänyt, mihin mennä. Kaikki olivat
aivankuin sekasin päästä, vanhat kaivajat eivät tunteneet tuttuja
teitä.
Etienne juoksi viimeisenä, sillä häntä pidätti Katarina, joka
väsymyksestä ja pelästyksestä tuskin pääsi eteenpäin.
-- Ota minut kaulasta, niin kannan sinut, sanoi Etienne nuorelle
tytölle nähdessään tämän lopen uupuneen.
-- Ei, anna minun olla, mumisi tämä, minä en jaksa enää, mieluummin
kuolen tähän paikkaan.
He olivat jääneet toisista jälkeen viisikymmentä metriä. Etienne nosti
tytön tämän vastustuksista huolimatta, kun äkkiä ramahti heidän
edessään suuri lohkare sulkien heidät tovereilta. Veden tulva pehmitti
kalliota, niin että ne vierivät alas siellä täällä. Heidän täytyi
palata takaisin. Mutta he eksyivät eivätkä enää voineet toivoakaan
pääsevänsä Requillartiin. Ei auttanut muu kuin kavuta ylimpiin
käytäviin ja odottaa siellä toverien apua, jos vesi laskisi.
Vihdoin tunsi Etienne Guilleaumen kerroksen.
-- Luojalle kiitos! sanoi hän. -- Nyt ainakin tiedän, missä olen.
Peijakas, mehän olimme oikealla tiellä, mutta nyt piru meidät perii!
Kuule, me menemme ylöspäin ja kiivimme tuon savutorven kautta.
Vettä räiskyi heidän rintaansa, niin että he tuskin saattoivat liikkua.
Niin kauan kun heillä on valoa, on toivoakin, he sammuttivat toisen
lyhdyn säästääkseen öljyä, jonka he sitten kaataisivat toiseen. He
pääsivät jo savupiipun luo, kun jokin kolina sai heidät kääntymään
katsoakseen oliko joitain tovereita hädässä. He huudahtivat
kauhistuneina, kun he näkivät jonkun, jättiläiskokoisen massan kiitävän
pimeydessä suoraan heihin kapean paalutuksen välistä.
Se oli Bataille. Sen jälkeen kuin hevonen oli lähtenyt lastauspaikalta
oli se nelistänyt pitkin pimeitä käytäviä. Näytti siltä, että se tunsi
tiet tässä maanalaisessa valtakunnassa, missä se oli viettänyt
yksitoista vuotta. Sen silmät olivat tottuneet näkemään pimeässä. Ja se
laukkasi yhä eteenpäin painaen pään alaspäin noissa kapeissa
käytävissä, joista tuskin mahtui sen suuri ruumis. Katua seurasi
toinen, tiet risteilivät, ilman että se epäilisi. Mihin se pyrki?
Mahdollisesti nuoruuden uinalunsa luo, myllyn luo, joka seisoi Scarpe
joen rannalla, missä se oli syntynyt, auringon hämärän muiston luo,
joka paloi ilmassa kuin lamppu. Se tahtoi elää, sen eläinmuisti eli, se
tahtoi vielä kerran saada hengittää peltojen ilmaa ja tämä toivomus
ajoi sitä eteenpäin tuntematonta ulospääsyä kohti, mistä se voisi
päästä valoon, kirkkaan taivaan alle. Sen nöyryys oli kadonnut, se oli
vimmoissaan, että kaivos oli ensin riistänyt siltä näön ja nyt tahtoo
riistää hengenkin.
Kun se oli saavuttamaisillaan Etiennen ja Katarinan, huomasivat
nämä, että se oli litistynyt kallioseinien väliin. Se oli kompastunut
ja taittanut molemmat etujalkansa. Ponnistaen viimeisiä voimia
laahasi se itsensä eteenpäin muutaman metrin, mutta käytävä kapeni
eikä se mahtunut enää. Se kurotti verisen päänsä etsien suurilla,
hätääntyneillä silmillään jonkun kolon, josta se voisi pelastua. Mutta
vesi peitti sen nopeasti, se alkoi hirnua samallaisella villillä,
korisevalla äänellä kuin talliin kuolleet hevoset. Onnettoman eläimen
kuolinkamppailu oli hirvittävä tuossa maanalaisessa kuopassa kaukana
valosta. Sen toivoton, vihlova hirnuminen ei vaiennut ennenkuin vesi
oli peittänyt sen. Silloin pääsi sen rinnasta viimeinen korahdus,
sitten lotkahti jokin, ikäänkuin tyhjä tynnyri olisi täyttynyt ja
kaikki oli hiljaa. Syntyi kammottava hiljaisuus.
-- Oi, herra jumala! itki Katarina ääneen. -- Minua kammottaa, minä en
tahdo kuolla!... Vie minut pois, vie pois täältä!
Hän oli ennenkin nähnyt kuoleman. Maanvieremää kaivoksessa,
vedentulvaa, mutta ei milloinkaan hän ollut tuntenut sellaista jäätävää
kauhua, kuin nyt nähdessään Bataillen kamppailun kuolemaa vastaan.
Onnettoman hevosen epätoivoinen hirnuminen kaikui hänen korvissaan,
niin että hän värisi koko ruumiissaan.
Etienne kaappasi hänet taas syliinsä ja kantoi edelleen. Olikin jo
aika, sillä kun he nousivat savutorveen, alkoi vesi nousta heille jo
olkapäihin. Etiennen täytyi auttaa Katarinaa, sillä tältä puuttui
voimia pitää kiinni laudoista. Kolmasti oli Katarina luisua pois hänen
käsistään takaisin kumeasti pauhaavan veden aaltoihin. He hengähtivät
helpotuksesta päästyään ylempään kerrokseen, mihin vesi ei vielä ollut
tunkeutunut. Mutta pian alkoi sekin täyttyä ja heidän piti kiivetä
edelleen. Tällaista nousemista jatkui monta tuntia, kun nouseva vesi
ajoi heidät käytävästä toiseen pakottaen kiipeemään yhä korkeammalle.
Kuudennessa kerroksessa lepäsivät he taas toivoen kuumeisesti, ettei
vesi enää kohoisi. Mutta vesi kohosi taasen ajaen heidän kahdeksanteen
ja sitten yhdeksänteen kerrokseen. Oli jälellä enää yksi kerros ja
päästyään sinne katsoivat he pelokkaasti tuuma tuumalta yhä kohoavaa
vettä. Jollei vesi lakkaisi nousemasta, olisivat he pakotetut
menehtymään samoin kuin vanha hevonen, heidän kurkkunsa ja keuhkonsa
täyttyisivät vedellä.
Hetki hetkellä tärisytti kaivoksen kallioitten lohkeaminen, maan
vierimiä sattui eri osissa kaivosta. Katarina värisi toistaen yhä:
-- Minä en tahdo kuolla, minä en tahdo kuolla.
Rauhoittaakseen häntä vakuutti Etienne, että vesi ei kohonnut enää.
Heidän pakonsa oli kestänyt jo kuusi tuntia, varmaankin pian tultaisiin
pelastamaan heidät. Hän puhui kuudesta tunnista, vaikka itse asiassa
hän oli kadottanut käsityksen ajasta. Todellisuudessa oli kulunut jo
kokonainen päivä, ennenkuin he olivat päässeet Guillaumen kerroksen
läpi.
He päättivät levätä istuen läpimärkinä kylmästä väristen. Katarina
riisuutui ujostelematta, vääntääkseen vaatteistaan veden pois ja
pukeutui taas. Vähitellen kuivuivat housut ja mekko hänen yllään. Hän
oli avojaloin ja Etienne pakotti hänet ottamaan omat puukenkänsä. Nyt
he saattoivat istua hetkisen. He pienensivät lyhdyn liekin, niin että
se valaisi himmeästi kuin yölamppu. Mutta heidän vatsoissaan alkoi
kurista muistuttaen heitä, etteivät he koko päivään olleet syöneet
mitään. Siihen asti he eivät olleet muistaneet sitä. He eivät olleet
ehtineet syödä aamiaisensa kun onnettomuus tapahtui, mutta nyt löysivät
he taskuistaan leipäpalat puuroina veden paisuttamina. Katarina pakotti
Etiennen ottamaan osansa. Niin pian kuin Katarina oli syönyt, vaipui
hän uupuneena uneen maaten kylmässä maassa. Etienne valvoi hänen untaan
voimatta itse nukkua.
Kuinka monta tuntia oli siten kulunut? Sitä hän ei olisi voinut sanoa.
Mutta hän näki, että savupiipun aukosta alkoi lainehtia uhkaava musta
neste, kuin petoeläin, joka hiipien tahtoi saavuttaa uhrinsa. Nopeasti
saavutti vesi heidät kostuttaen nukkuvan Katarinan jalkoja. Hän tuli
levottomaksi tietämättä pitäisikö hänen herättää tyttöä. Eikö olekin
kovaa häiritä hänen rauhallista lepoaan, hänen kauniita uniaan
auringosta ja mahdollisesta vapaasta luonnosta? Ja mihin voisivatkaan
he paeta? Hän mietti ja mietti ja muisti vihdoinkin, että kalteva
pinta, joka kulki tässä kerroksessa, oli ylempänä käytävän avulla
yhteydessä ylimmän lastauspaikan kanssa. Mahdollisesti he pelastuisivat
siinä. Hän antoi tytön nukkua mahdollisimman kauan odottaen, kunnes
vesi ajaisi heidät pois. Sitten nosti hän tytön hiljalleen. Tyttö
värähti.
-- Oi jumalani! Sehän on totta. Kaikki on entisellään... jumalani!
Hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ja huudahti nähdessään
lähestyvän kuoleman.
-- Rauhoitu, sopersi Etienne. -- Minä vakuutan, me voimme vielä
pelastua.
He alkoivat taas kavuta ollen nyt paljoa suuremmassa vaarassa kuin
ennen. Heidän piti kulkea kumarassa olkapäitä myöten vedessä pitkän
välimatkan käytävää pitkin, joka kokonaan oli laudoitettu. He repivät
kyntensä ja sormensa tarttuessaan liukkaisiin ja sileisiin lautoihin.
Etienne kulki jälessä tukien tyttöä päällään, silloin kun tämä oli
kompastua. Mutta äkkiä näkivät he edessään multakasan ja katkenneita
pölkkyjä, jotka estivät heiltä tien. He eivät voineet päästä edemmäksi.
Mutta onneksi oli sivulla jonkun käytävän aukko ja he poikkesivat
siihen.
Hämmästyksekseen saivat he nähdä edessään lyhdynvalon ja jonkun miehen
ääni karjasi hurjistuneena;
-- On siis vielä toisiakin minunlaisia idiotteja!
He tunsivat Chavalin, jonka maanvieremä oli myöskin ajanut tänne. Kaksi
toveria, jotka olivat seuranneet häntä olivat saaneet surmansa
hautaantuen maanvieremän alle. Hänkin oli saanut haavoja käsivarteensa,
mutta oli kyllin rohkea ryömiäkseen takaisin onnettomuuspaikalle
ottaakseen heidän lyhtynsä ja voileipänsä. Tuskin oli hän ehtinyt
ryömiä pois, kun uusi vieremä sattui hänen selkänsä takana täyttäen
käytävän.
Hän vannoi itsekseen, ettei millään muotoa antaisi varastojaan noille
ihmisille, jotka äkkiä ilmestyivät aivankuin maan alta. Mieluummin
tappaa hän heidät. Mutta sitten tunsi hän heidät, hänen vihansa lauhtui
ja hän alkoi nauraa vahingoniloisena.
-- Soo, sinäkö, Katarina! Sinäkin taidat olla pulassa ja tulit etsimään
minua. No, nyt meillä voi olla lysti yhdessä.
Hän ei ollut huomaavinaan Etienneä. Tätä kuohutti odottamaton
kohtaaminen ja hän teki liikkeen suojellakseen tyttöä, joka painautui
häneen. Mutta täytyihän mukautua siihenkin ja hän kysyi aivan
yksinkertaisesti toverilta, aivankuin he olisivat aivan äskettäin
eronneet hyvinä ystävinä.
-- Oletko tarkastanut paikkaa tuolla etäämpänä? Eikö voi päästä
murtopaikan läpi?
Chaval vastasi ivallisesti:
-- Murtopaikanko läpi! Siellä on kaikki vieremän peitossa... Me olemme
suljetut kahden seinän väliin kuin hiirenloukkuun. Mutta voithan palata
kuljetuskäytävään, jos olet hyvä uimari.
Vesi kohosi todellakin yhä korkeammalle, kuului, miten se loiski seiniä
vastaan. Paluumatka oli suljettu. Kaikki kolme olivat muuratut seinien
väliin.
-- Sinä jäät siis? jatkoi Chaval ivallisesti. -- Se on kai viisainta ja
jos annat minun olla rauhassa, en minä avaa suutanikaan. Täällä on
vielä tilaa kahdella. Katsokaamme, kuka ensin menehtyy, ellei meille
tulla apuun, mikä on hyvin epäilyttävä.
-- Mutta jos koettaisimme koputtaa, sanoi taas Etienne. -- Ehkä meidät
kuullaan.
-- Minä olen jo koputtanut käteni kankeiksi. Tässä on kivi, koeta itse
jos haluat.
Etienne otti kiven, jonka reunat jo olivat kuluneet koputtamisesta ja
alkoi koputtaa seinään siten, kuten kaivajat tavallisesta pyytävät
apua. Sitten painoi hän korvansa seinään kuullakseen vastataanko
hänelle. Hän toisti sitä pariinkymmeneen kertaan, saamatta
hiiskaustakaan vastaukseksi.
Sillävälin Chaval järjestäytyi kylmäverisesti mukavammasti. Hän asetti
seinän viereen kolme lyhtyään, joista paloi yksi. Sitten pani hän
pölkylle kaksi voileipäänsä. Tällä muonituksella voisi hän kestää kaksi
päivää, jos olisi järkevä eikä jakaisi toisille. Sitten kääntyi hän
toisten puoleen sanoen:
-- Puolet saat sinä, Katarina, jos sinun tulee kova nälkä.
Tyttö oli vaiti. Kaikkien onnettomuuksien lisäksi oli kohtalo nyt
sulkenut hänet siihen noitten kahden miehen kanssa.
Alkoi hirveä olo. Ei Chaval eikä Etienne avanneet suutaan istuen siinä
maassa muutaman askeleen päässä toinen toisistaan. Chavalin
huomautuksesta sammutti Etienne lyhtynsä, sillä oli turhaa
ylellisyyttä, että se paloi. Katarina paneutui pitkälleen nuoren miehen
viereen, hän oli levoton niistä silmäyksistä, joita hänen entinen
rakastettunsa heitti häneen.
Aika kului. Kuului ainoastaan veden hiljainen lorina sen yhä kohotessa.
Aika ajoittain tuntui maa tärisevän etäisistä maanvieremistä. Kun lyhty
oli palanut loppuun ja piti se avata kaataakseen öljyä, valtasi heidät
pelko, että ilmassa olisi räjähdyskaasua. Mutta räjähdystä ei
tapahtunut ja he taas makasivat pitkällään maassa, ajan vieriessä
hitaasti.
Jokin kahina sai Etiennen ja Katarinan kohottamaan päätään nähdäkseen
mitä oli tekeillä. Chaval valmistautui aterialle. Hän mursi voileivän
kahtia, purren hitaasti, jottei tulisi kiusaukseen niellä kaikki
yhtäaikaa.
-- Etkö todellakaan tahdo? sanoi hän Katarinalle. -- Olet tyhmä.
Katarina loi silmänsä alas peläten antautuvansa kiusaukselle. Kiduttava
nälkä kouristi hänen sisuksiaan niin että kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. Mutta hän ymmärsi, mitä Chaval tahtoi hänestä. Hän tunsi,
että tämä oli taas mustasukkaisuuden vallassa nähdessään tytön toisen
rinnalla. Hän pelkäsi lähestyä tuota miestä peläten, että molempien
miesten välillä syntyisi taas ottelu. Herra Jumala! Voisihan edes
kuolla sovussa.
Etienne olisi pikemmin kuollut nälkään kuin pyytänyt Chavalilta
leipäpalasen. Vaitiolo kävi painostavaksi. Yksitoikkoiset minuutit
tuntuivat pitkiltä kuin ijäisyys. He olivat olleet nyt yhdessä jo
kokonaisen vuorokauden. Toisen lyhdyn tuli alkoi sammua ja he
sytyttivät kolmannen.
Chaval otti toisen palasen ja sanoi:
-- Tulehan toki tänne nauta!
Katarina vavahti. Antaakseen hänelle rohkeutta kääntyi Etienne
poispäin. Mutta kun tyttö ei liikahtanutkaan kuiskasi hän tämän
korvalle:
-- Mene, tyttöseni.
Kyyneleet pursusivat tytön silmistä. Hän itki kauan, jaksamatta nousta,
tuntematta edes enää nälkää. Koko hänen ruumistaan pakotti ja kolotti.
Etienne nousi kulkien edes takaisin ja aika ajoittain koputtaen
avunpyynnön merkkiä. Kuinka hirvittävä olla haudattuna tuohon koloon
yhteen miehen kanssa, jota hän vihasi koko sydämestään. Ja tuo onneton
tyttö jää sille, ken kestää kauemmin. Jos hän kuolee ennemmin, ottaa
tuo mies tytön jälleen häneltä.
Aika kului ja ilma kävi yhä raskaammaksi. Toinen päivä läheni loppuaan
ja Chaval istui Katarinan viereen jakaen hänen kanssaan viimeisen
leipäpalapuoliskonsa. Tyttö märehti vaivaloisesti, mutta Chaval
mustasukkaisuuden puuskassa ei tahtonut kuolla, ennenkuin oli ottanut
tytön tuon toisen nähden ja pakotti tytön maksamaan joka leipäpalasesta
hyväilyllä. Uupunut kuin oli antoi tyttö suudella itseään, mutta kun
hän aikoi väkisin ottaa hänet, pääsi tytöltä vaikerrus.
-- Anna minun olla. Sinä rikot minun luuni.
Etienne, joka oli niin kuohuksissaan, että vapisi, seisoi selin,
nojaten otsansa poikkipuuhun. Mutta kuultuaan tytön voihkinan, oli hän
yhdellä hyppäyksellä heidän luonaan.
-- Anna hänen olla, perhana!
-- Mitä se sinuun kuuluu? vastasi Chaval. -- Hän on minun tyttöni.
Ja hän taas syleili tyttöä sulkien hänen suunsa punasilla viiksillään.
-- Jätä meidät, ole hyvä. Mene syrjään.
-- Jollet sinä heti päästä hänet, niin kuristan sinut kuoliaaksi! huusi
Etienne vihasta kalvennein huulin.
Chaval karkasi heti pystyyn, sillä toisen korisevasta äänestä tunsi
hän, että tämä tarkoitti totta. Kuolema tuntui heistä tulevan liian
hitaasti, jommankumman piti heti jättää sija toiselle. Vanha riita
syttyi jälleen täällä maan alla, missä pian he molemmat makaisivat
vierekkäin kuolleina. Mutta siinä oli niin ahdasta, ettei voinut
heilauttaa nyrkkiä satuttamatta kattoon.
-- Varo itseäsi, mörisi Chaval, -- tällä kertaa minä nyljen sinut
elävältä!
Etienne oli jo aivan mielettömänä vimmasta. Hänen silmissään oli
verinen sumu ja kurkkuun nousi verenlohkare. Hän aivankuin tunsi
voittamatonta halua tappaa. Se oli häntä voimakkaampi, se oli oli
perinnäisyyden pakko. Hän tarttui liuskakivilohkareeseen, joka
irtaantui seinästä, kohotti sen molemmin käsin ja pudotti voimalla
Chavalin päähän. Tämä ei ehtinyt välttää iskua, vaan kaatui kasvoilleen
murskaantunein pääkalloin. Aivoja räiskyi seiniin ja purppuranpunaisena
virtasi veri haavasta.
Etienne kumartui hänen ylitsensä tarkastaen häntä laajennetuin silmin.
Se oli siis tapahtunut, hän oli tappanut. Hämmennyksissään kokosi hän
muistissaan kaikki ne tapaukset, jolloin hän oli taistellut murhahimoa
vastaan. Tällä kertaa hän ei edes ollut juovuksissa, vain nälästä
huumaantuneena. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn hänen päässään
kauhusta tätä murhaa nähdessään ja vaikka kaikki hänen kehityksensä
tuomitsi tekoa, tunsi hän kuitenkin jossain sisimmässään iloa ja
eläimellisen himon tyydytystä.
Katarina hyppäsi seisoalleen huutaen:
-- Herra jumala, hän on kuollut!
-- Onko sinun sääli häntä! huudahti Etienne vimmatusti.
Tyttö mutisi jotain hengenahdistuksissaan. Sitten horjahti hän ja
heittäytyi Etiennen: syliin.
-- Tapa minutkin! Kuolkaamme yhdessä!
Hän kietoi kätensä lujasti Etiennen kaulaan ja he painautuivat
toisiinsa lujassa syleilyssä, molemmat toivoen kuolemaa. Kun tyttö
kääntyi poispäin, laahasi hän pois ruumiin heittäen sen kaltevaan
käytävään tehdäkseen vapaaksi sen maatilkan, missä heidän vielä piti
elää. Muuten olisi mahdotonta elää tuon ruumiin vieressä. He
pelästyivät kuullessaan hänen polskahtavan veteen, niin että räiskyi
heihin. Siis vesi uhkasi jo heidän ainoaa turvapaikkaansa. He näkivät
kuinka vesi virtasi aukosta.
Alkoi uusi taistelu. He sytyttivät viimeisen lyhdyn joka loi himmeän,
valon veteen, joka itsepäisenä yhä kohosi. Vesi nousi nilkkoihin,
sitten polviin. Käytävä kohosi ylöspäin ja he pakenivat käytävän
yläpäähän, missä he saattoivat levähtää hetkisen. Mutta pian saavutti
vesi heidät sielläkin, kohoten vyötäisiin saakka. He seisoivat selin
seinään katsellen kuinka vesi yhä kohosi. Kun se nousisi suuhun saakka,
olisi kaikki mennyttä. Lyhty, jonka he olivat ripustaneet ylös, valaisi
yhä himmeämmin ja äkkiä sammui se. Heidät ympäröi täydellinen pimeys,
lyhty oli sammunut syljettyään ulos viimeisen öljypisaransa. Nyt he
eivät enää saisi milloinkaan nähdä valoa.
-- Kirous! päästi Etienne hampaittensa välistä.
Katarina painautui häntä lähemmäksi. Hän lausui hiljaa:
-- Kuolema sammuttaa lyhdyn.
Mutta elämäntoivo oli heissä vielä, pakottaen heidät taistelemaan tuota
uutta vaaraa vastaan. Etienne alkoi lyhdynvarrella raapia vimmatusti
liuskakiveä, Katarina auttoi häntä kynsillään. Heidän onnistui tehdä
kolo seinään, mihin he istuivat jalat riipuksissa ja selkä
koukistuneena. Vesi loiski heidän kantapäissään, mutta ei kestänyt
kauan ennenkuin se nousi nilkkoihin, sitten polviin ja vihdoin tuli
heidän istuin märäksi, niin että he vaivoin pysyivät siinä
luiskahtamatta alas.
Loppu näytti tulevan. Kuinka kauan he saisivatkaan odottaa siinä
väristen kylmästä ja nälästä pimeässä kolossa. Eniten kärsivät he
pimeästä, jonka tautta he eivät edes saattaneet nähdä kuoleman
lähestyvän.
Tunnit kuluivat yksitoikkoisen hitaasti, eivätkä he voineet pitää lukua
ajasta. Kaikki toivo pelastuksesta oli heidät jättänyt. Kukaan ei
tietänyt, että he olivat siinä, eikä voinut tulla apuun. Jos he
säästyvät vedeltä, täytyy heidän kuolla nälkään. He aikoivat koputtaa
vielä kerran apua pyytääkseen, mutta kivi oli jäänyt veden alle. Ja
kukapa heitä kuulisikaan.
Katarina painui päänsä seinään nöyränä ja alistuvaisena kohtalolle.
Mutta äkkiä sävähti hän.
-- Kuuletko! sanoi hän.
Etienne luuli hänen tarkoittavan veden loiskinaa ja sanoi
rauhoittaakseen häntä:
-- Minä vain liikuttelin jalkojani vedessä.
-- Ei, ei sitä! Kuule, tuolla.
Ja hän painoi taas korvansa hiiliseinää vasten. Etienne ymmärsi ja
teki samoin. Muutaman sekunnin kesti odotus, joka tuntui heistä
ijäisyydeltä. Sitten kuulivat he hyvin etäältä kolme hyvin heikkoa
lyöntiä pitkine väliaikoineen. Mutta he tuskin uskoivat korviaan.
Heidän korvissaan soi ja mahdollisesti hiilissä vain rytisi. Eivätkä he
tienneet millä vastata.
Etiennen päähän pälkähti loistava ajatus.
-- Sinulla on puukengät. Riisu ne ja koputa kannalla.
Katarina koputti kivihiilikaivajain merkkikoputuksen ja taas kuulivat
he vastauksen. He koputtivat ainakin parikymmentä kertaa ja joka kerran
saivat he vastauksen. He itkivät ilosta syleillen toisiaan ollen
vaarassa pudota kiveltä. Vihdoinkin ovat toverit lähellä ja tulevat
heidän luokseen. Heidät valtasi sellainen ilo, että he unohtivat kaikki
kärsimyksensä, unohtivat, että heidät eroitti tovereista paksu muuri.
-- Eikö ollut onni, että minä painoin korvani seinään? huudahti
Katarina.
-- Niin, sinulla on tarkka kuulo, vastasi Etienne. -- Minä en kuullut
mitään.
Nyt he alkoivat vuoroin kuunnella valmiina vastaamaan joka koputukseen.
He erottivat nyt kuokan iskuja, siis toverit alottivat pelastustyön. Ei
vähäisinkään ääni jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta vähitellen lauhtui
heidän ilonsa. Ensin koettivat he selittää itselleen työn kulun:
varmaankin pyrittiin heidän luokseen Requillartin kautta, käytävä laski
kivihiilikerrokseen, ehkä kaivettiin yht'aikaa useampia käytäviä,
sillä kolme miestä kuului olevan murrostyössä. Sitten kävivät he
harvapuheisemmiksi. He arvioivat kuinka paksu muuri eroitti heidät
tovereista. Kukin mietti itsekseen, kuinka pitkän ajan ottaa, ennenkuin
tuo seinä oh murrettu. Eivät toverit mitenkään ehtisi ajoissa, vaan
ehtivät he kymmenesti kuolla sitä ennen. Ja he vastasivat tovereille
vain näyttääkseen, että he ovat elossa.
Kului taas päivä ja toinen. He olivat nyt olleet maan alla kuusi
päivää. Vesi, joka oli kohonnut polviin, pysähtyi sille tasolle
nousematta tai laskematta. Heistä tuntui, että heidän jalkansa sulavat
tuossa jääkylmässä vedessä. He taisivat kyllä toisinaan koukistaa
polvensa, mutta silloin asento tuntui niin sietämättömältä ja
suonenveto alkoi koukistaa jalkoja, niin että väkisinkin täytyi laskea
jalat alas veteen. Joka kymmenen minuutin perästä piti heidän istua
peremmälle liukkaalla istuimella. Epätasainen seinä rääkkäsi heidän
selkäänsä ja niskaa pakotti sietämättömästi, koska sitä ei voinut
oikaista. Kävi yhä vaikeammaksi hengittää, sillä noussut vesi oli
puristanut ilman siihen kellon tapaiseen koloon, missä he olivat.
Heidän äänensä kaikuivat kumeina, etäisinä. Ja korvissa soi alinomaa
aivankuin koko lauman villihevosten jalkojen töminä.
Aluksi kärsi Katarina tavattomasti nälästä. Hän painoi kalpeita,
laihoja käsivarsiaan rintaansa vasten ja valitti surkeasti, sillä
hänestä tuntui aivankuin pihdillä puristettaisiin hänen tyhjiä
sisälmyksiään. Etienne tunsi samaa. Hänen sormensa tunnustelivat
kuumeisesti seiniä ja hänen sormiinsa sattui laho puupala. Hän murensi
sen ja antoi kourallisen Katarinalle, joka nieli sen ahneesti.
Kaksi päivää elivät he tuosta mädänneestä kuoresta ja olivat
epätoivoissaan, kun se loppui. Muu paalutus seisoi vielä lujana eikä
heidän kyntensä saaneet siitä palastakaan, vaikka raapivat sormensa
verille. Etiennen nahkavyö tuotti heille vähän lievennystä. Etienne
puri siitä palasia ja Katarina märehti niitä koettaen niellä. Ainakin
olivat heidän leukansa toimessa ja he voivat kuvitella syövänsä.
Mutta pian vaimeni nälän tunne. He tunsivat ainoastaan syvää tylsää
kipua ja voimain heikennystä. He olisivat epäilemättä menehtyneet ellei
heillä olisi ollut vettä.
Kun Katarina seitsemäntenä päivänä kumartui ammentaakseen kourallaan
vettä, sattui hänen kätensä johonkin, joka ui hänen jaloissaan.
-- Kas, mitähän tuo on?
Etienne tunnusteli pimeässä.
-- En ymmärrä, mikä se on, ehkä ilmanvaihtoportin suojus.
Hän joi, mutta kun hän jälleen kumartui, sattui hänen kätensä uivaan
esineeseen ja hän kirkasi pelästyneenä:
-- Herra jumala, se on hän!
-- Kuka?
-- Hän, tiedäthän. Minä tunsin hänen viiksensä.
Se oli Chavalin ruumis, jonka kohonnut vesi oli ajanut heidän luokseen.
Etienne ojensi myös kätensä ja tunsi myös viikset ja rikkilyödyn nenän.
Katarinaa rupesi ylenannattamaan ja hän oksensi juomansa veden.
-- Odota, sopersi Etienne, -- minä ajan sen pois.
Hän potkasi ruumiin, niin että se lähti menemään, mutta tuokion
kuluttua tunsivat he sen taas jaloissaan.
-- Menetkö siitä hiiteen.
Mutta ei auttanut potkiminen, varmaankin jokin virta kuletti sen
takaisin. Chaval ei tahtonut jättää heitä, vaan tahtoi pitää heille
seuraa vastoin heidän tahtoaan, myrkyttäen ilmaa vielä kauheammaksi.
Koko sinä päivänä he eivät juoneet vettä taistellen janoa vastaan.
Mutta seuraavana päivänä vei jano voiton ja he joivat mistään
välittämättä.
Kului vielä päivä ja toinen. Veden hiukankin väreillessä tunsi Etienne
miehen kosketuksen jalkojaan vastaan, jonka miehen hän oli tappanut. Ja
joka kerran sävähti hän.
Katarina itki nyt tuntikausia ja sen jälkeen valtasi hänet tavaton
heikkous ja uneliaisuus. Etienne ei antanut hänen nukkua peläten, että
hän luiskahtaisi pois istuimeltaan. Tyttö mutisi jotain ja nukkui taas
silmät selällään. Jottei hän putoaisi oli Etienne kietonut käsivartensa
hänen vyölleen. Nyt vastasi hän yksin tovereille. Kuokan iskut
lähestyivät, hän tunsi ne aivan selkänsä takana, mutta häntä ei enää
suuresti haluttanut koputtaa ja hänenkin voimansa vähenivät.
Vihdoin koitti heille helpompi aika kun vesi alkoi laskea ja vei
mukanaan Chavalin ruumiin. Oli tehty pelastustyötä jo yhdeksän päivä ja
nyt vasta saattoivat he ensi kerran nousta ja tehdä muutaman askeleen
käytävässä. Mutta silloin äkkinäinen tärähdys kaatoi heidät molemmat
maahan. He tavottelivat toinen toisiaan pelästyneinä luullen taas
kaikkien kauhujen alkavan toistua.
Mutta kaikki hiljeni eikä kuokkien iskuja kuulunut enää.
Äkkiä alkoi Katarina hiljaa nauraa heidän istuessa siinä nurkassa
vierekkäin.
-- Ulkona mahtaa olla kaunista... Tule, menkäämme täältä.
Etienne koetti taistella hänen mielettömyyttään vastaan. Mutta se
tarttui hänenkin kestävämpiin aivoihin, niin että hän ei ollut selvillä
todellisuudesta. Katarina vaipui kuumeiseen horrostilaan alkaen
hourailla. Suhina hänen korvissaan tuntui hänestä lintujen laululta ja
puron lorinalta. Hän tunsi niitetyn heinän tuoksua ja hänen silmiensä
edessä vilkkui suuria keltaisia täpliä, niin suuria, että ne näyttivät
hänestä laajoilta ruispelloilta kirkkaan auringon kultaamina.
-- Kuinka lämmintä, eikö totta? Syleile minua, olkaamme aina yhdessä,
aina!
Etienne syleili häntä ja tyttö painautui hänen luokseen hyväillen ja
laverrellen kuin pieni onnellinen tyttö.
-- Kuinka tyhmiä me olimme odottaessamme niin kauan. Minähän heti aloin
pitää sinusta, mutta sinä et ymmärtänyt, vaan olit juro. Ja muistatko
sitten öisin kotona, kun me molemmat valvoimme ja tunsimme halua
lähestyä?
Etienneen tarttui hänen hilpeytensä ja hänkin muisteli heidän entistä
äänetöntä hellyyttään.
-- Ja sinähän löit minua kerran niin, niin, läimäytit oikein molemmille
korville, että tuntui.
-- Se oli siksi, että pidin sinusta, jatkoi tyttö. -- Minä koetin olla
ajattelematta sinua, sanoin itselleni että kaikki oli lopussa, mutta
minä olin vakuutettu, että me lopulta tulemme yhteen. Tarvittiin
ainoastaan joku onnellinen sattuma, eikö totta?
Etienne sävähti koettaen pudistaa yltään tuon hourailun, mutta toisti
hänkin:
-- Ei mikään lopu koskaan. Täytyy vain olla hiukan onnea, niin voi
alkaa kaikki uudestaan.
-- Siis sinä pidät minut luonasi? Meillä on onni tällä kertaa.
Katarinan voimat pettivät ja hän luisti hänen sylistään. Hänen
äänensäkin kävi tuskin kuuluvaksi. Etienne pelästyt ja puristi häntä
voimakkaammin rintaansa.
-- Kärsitkö sinä?
Katarina oikasihe hämmästyneenä.
-- En, miksi niin?
Mutta tämä kysymys saattoi hänet järkiinsä. Hän katsoi toivottomana
pimeyteen, mursi käsiään ja ratkesi itkemään.
-- Jumalani, jumalani, kuinka on pimeä!
Kukkivat pellot ja tuoksuva ruoho oli kadonnut, ei kuulunut enää
leivosen laulua eikä aurinko paistanut vaan musta kuoppa ympäröi hänet,
tulvinut ja lahonnut kaivos oli siinä, haiseva pimeys, missä he olivat
kamppailleet jo niin monta päivää. Hän muisti lapsuudessaan kuulemiaan
miehestä, joka tulee kuristamaan pahoja tyttöjä.
-- Kuuletko? Se on Mustamies... Tuolla hän on. Oi minä pelkään, minä
pelkään!
Hän vaikeni väristen. Sitten lausui hän taas kuiskaten:
-- Tuo toinen on siinä taaskin.
-- Kuka toinen?
-- Hän, jota ei enää ole.
Chaval kummitteli hänen silmissään, hän puhui hänestä sekavin sanoin,
kertoi koiraelämästä, jonka he viettivät yhdessä, kuinka hän yhden
ainoan kerran oli nähnyt Chavalin ystävällisenä Jean-Bartissa, mutta
muulloin oli hän milloin lyönyt häntä, milloin oli kuristaa rajuilla
hyväilyillään.
-- Hän tulee vieläkin, sen sanon sinulle, hän estää meidät kuulumasta
yhteen. Oi, aja hänet pois, aja pois, anna minun olla luonasi.
Hän heittäytyi Etiennen kaulaan etsien kuumeisilla huulillaan tämän
huulia. Pimeys hävisi taas, Katarina näki auringon ja nauroi
onnekkaana. Etienne sävähti tuntiessaan hänen nuorekkaan väräjävän,
puol'alastoman ruumiinsa omaansa vastaan. Hän sulki hänet syliinsä ja
vihdoinkin tässä pimeässä haudassa antautuivat he toinen toisilleen,
tuntien voittamatonta halua saada tuntea onnea ennenkuin kuolevat.
Kesken toivottomuuden ja kuoleman kukoisti heidän rakkautensa.
Sitten ei ollut enää mitään. Etienne jäi istumaan nurkkaansa pitäen
liikkumattoman naisen sylissään. Tunnit kuluivat. Hän luuli kauan, että
Katarina nukkuu. Sitten kosketti hän häneen ja tunsi että hän oli
kylmä, oli kuollut. Mutta Etienne ei uskaltanut kuitenkaan liikkua
peläten herättävänsä hänet. Hän heltyi ajatellessaan että hän oli
ensimäinen jolle Katarina oli antautunut naisena. Nyt hän oli hänen
vaimonsa ja mahdollisesti he saisivat lapsen. Hänen päässään liiteli
toisiakin mietteitä, hän kaihosi päästä yhdessä rakastettunsa kanssa
maailmaan ja tulevaisuuden kuvat kepeinä koskettivat hänen otsaansa,
häviten taas.
Hän tunsi voimansa yhä heikkenevän, vaivoin saattoi hän kohottaa
kätensä tunnustaakseen, että hän oli yhä siinä hänen sylissään kuin
nukkuva lapsi. Kaikki häipyi hänen mielestään, hän unohti, missä hän
oli ja mikä häntä ympäröi. Hänen kuulohermojaan saavutti jokin koputus
aivan hänen päänsä kohdalla, koputus kävi yhä kiivaammaksi ja
lähemmäksi, mutta hän ei viitsinyt vastata, sillä hän oli niin
sanomattoman väsynyt. Siten kului kaksi päivää, jolloin Katarina ei
ollut liikahtanut, hän tunnusteli häntä tuntien tyydytystä, että hän
oli siinä.
Äkkiä tunsi Etienne töytäyksen. Kuului ääniä. Hänen jalkoihinsa varisi
kiviä. Hän sai nähdä lyhdyn ja puhkesi itkemään. Hän räpytti silmiään,
mutta ei kääntänyt niitä pois ihastuneena tuohon kalpeaan, punertavaan
pisteeseen keskellä pimeyden. Muutamat toverit nostivat ja kantoivat
hänet, toiset kaatoivat hänen yhteen puristettujen hampaittensa väliin
muutamia lusikallisia buljonkia. Vasta Requillartissa tunsi hän yhden
henkilön, joka seisoi hänen edessään, nim. insinöri Negrelin. Ja
molemmat miehet, jotka olivat syvästi halveksineet toinen toisiaan,
kapinoiva työläinen ja ylimielinen päällikkö heittäytyivät toinen
toistensa syliin itkien, syvästi liikutettuina kaikesta mitä oli
tapahtunut.
Ylhäällä päivän valossa makasi Maheun vaimo kuolleen tyttärensä paarien
vieressä päästäen ilmoille sydäntä särkeviä huutoja.
Oli tuotu ylös jo monta ruumista ja pantu riviin maahan, niiden
joukossa oli Chavalkin, jonka luultiin saaneen surmansa maan
vieremästä, yksi kaivosvouti ja kaksi hiilenmurtajaa, joitten pääkallot
niinikään olivat rikki ja vatsat pöhöttyneet vedestä. Ilman tärisytti
naisten valitushuudot. Kun vihdoin tuotiin ylös Etienne sen jälkeen kun
hänet oli totutettu lyhdyn valoon ja annettu vähän ravintoa, oli hän
laiha ja kuihtunut, tukkansa aivan harmaana, niin että joukko väistyi
kauhistuneena hänen edestään. Maheun vaimokin vaikeni hetkeksi
vaikeroimasta ja katsoi häneen tylsästi silmät selällään.