Kello oli neljä aamulla. Viileä huhtikuun yö lämpeni päivän vaaletessa.
Kirkkaalla taivaalla himmenivät tähdet, itäinen taivaanranta punertui
aamuruskosta, Etienne kulki suurin askelin Vandamen maantietä.
Hän oli viettänyt kuusi viikkoa Montsoun sairashuoneessa. Vaikka hän
oli vieläkin kalpea ja laiha, tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi
lähteäkseen sieltä. Yhtiö, joka yhä vieläkin pelkäsi kaivoksensa
puolesta, erotti toisen työläisen toisensa jälkeen ja oli ilmoittanut
Etiennelle, ettei hän enää saisi työtä. Sen sijaan oli yhtiö tarjonnut
hänelle sadan frankin kannatuksen sekä antanut isällisen neuvon jättää
kaivostyö, sillä se nyt olisi hänelle liian raskas. Mutta hän
kieltäytyi sadasta frankista. Pluchart oli lähettänyt hänelle
matkarahat ja kutsui hänet Pariisiin. Hänen vanha toiveensa oli
toteutumaisillaan.
Kun hän edellisenä iltana oli lähtenyt sairaalasta oli hän viettänyt
yön Desirin lesken luona "Ilossa." Hän oli noussut aikaseen ylös
tahtoen ottaa jäähyväiset tovereiltaan ennekuin lähtisi Marchiennesta
kahdeksan junassa.
Hän ei ollut vielä nähnyt ketään. Maheun vaimo oli käynyt hänen luonaan
sairaalassa yhden ainoan kerran, sitten varmaankin hänelle oli tullut
esteitä. Mutta hän tiesi, että koko kaivoskylä No. 240 työskenteli nyt
Jean-Bartissa ja että Maheun vaimokin oli siellä saanut työtä.
Vähitellen alkoi tiellä näkyä työläisiä. Etienneä vastaan kulkivat
jurot ja kalpeat kivihiilenkaivajat. He kertoivat miten yhtiö
väärinkäytti voittojaan. Kun kahden ja puolen kuukauden lakon jälkeen
työläiset palasivat töihin, täytyi heidän taipua kaikkiin yhtiön
määräyksiin.
Kaikkialla oli työ jälleen käynnissä, Miroussa, Madeleinessa,
Crevecoeurissa ja Victoiressa.
Mitä lähemmäksi Etienne tuli, sitä enemmän työmiehiä oli tiellä. He
kulkivat kumarassa, raskain laahustavin askelin, väristen ohuissa
vaatteissaan. Tuo pitkä jono näytti lyödyltä, mutta ei lannistetulta
armeijalta, joka oli antanut perää ainoastaan vatsan vaatimuksesta.
Kestettyjen kauhujen jälkeen tunsi Etienne voittamatonta pelkoa
nähdessään taas kaivoksen olevan työssä, sen jyrisevien koneitten
käyvän ja työläisten laskeutuessa maan syvyyksiin. Hän tunsi syvää
surua katsellessaan tovereita, unohtaen että he kerran olivat
kivittäneet häntä, hänessä taas heräsi halu johtaa tuota
sankarijoukkoa.
Häkkien luona tungeskelevassa joukossa tunsi erään innokkaan
apulaisensa lakon ajoilta.
-- Sinäkin! -- lausui hän katkerasti.
Tämä kalpeni, hänen huulensa vavahtivat ja hän vastasi aivankuin
pyytäen anteeksi:
-- Kuinka muuten? Minulla on vaimo.
Hän tunsi toisiakin ryhmässä.
-- Ja sinä! ja sinäkin! ja sinäkin! Ja kaikki vavahtivat vastaten
kumeasti:
-- Minulla on äiti... Minulla lapsia...
-- Täytyyhän syödä.
-- Entä Maheun vaimo? kysyi Etienne. He eivät vastanneet. Yksi teki
merkin, että hän tulee. Toiset kohottivat kätensä, jotka vapisivat
myötätunnosta: Oi, tuota vaimoparkaa! Kuinka kurjaa! Ja taas syntyi
vaitiolo. Etienne ojensi heille kätensä jäähyväisiksi ja jokainen
puristi sitä voimakkaasti ikäänkuin ilmaisten tällä käden puristuksella
äänettömän raivonsa tappion johdosta ja kuumeisen toiveensa kostaa,
Häkki kohosi, he istuivat siihen ja katosivat kuiluun.
Tuli Pierron, jolla lyhty oli kiinnitetty myssyyn. Hänet oli viikko
takaperin nimitetty lastaajien päälliköksi, mutta työläiset pysyivät
hänestä loitolla, sillä hän oli käynyt ylpeäksi asemastaan. Hänen oli
näköjään vastenmielistä nähdä Etienneä, mutta kuitenkin lähestyi hän
rauhoittuen täydelleen, kun Etienne ilmoitti lähtevänsä pois. He
alkoivat jutella. Hänen vaimonsa piti nyt oluttupaa "Edistys", sillä
kaikki nuo herrat, jotka olivat niin ystävällisiä häntä kohtaan, olivat
antaneet kannatuksensa. Ukko Mouque puristi myöskin ääneti Etiennen
kättä, joka liikutti viimemainittua suuresti.
-- Tuleeko Maheun vaimo tänään? kysyi hän tuokion kuluttua Pierronilta.
Pierron ei ollut kuulevinaan kysymystä, sillä tuo onneton nainen toi
aina onnettomuutta mukanaan, mutta sitten ikäänkuin ohimennen käskyjen
ohella viittasi hän:
-- Maheun vaimo... Tuolla hän tulee.
Maheun vaimo tuli vastaanottohuoneeseen housuissa ja mekossa, päässä
päänmukainen myssy. Yhtiö, joka tunsi sääliä onnetonta naista kohtaan,
oli armosta tehnyt poikkeuksen hänen suhteensa ja ottanut hänet työhön,
vaikka hän oli jo täyttänyt neljäkymmentä. Mutta hiilirattaitten
lykkäämiseen hän ei pystynyt, jonka vuoksi hänet pantiin hoitamaan
ilmavaihtokonetta, joka oli pohjoiskäytävässä Tartaren alla, missä ei
ilmavaihtoa ollut lainkaan. Kymmenen tuntia yhtämittaa sai hän seistä
siinä pyörittäen lakkaamatta pyörää tuossa kauheassa käytävässä, missä
oli aivan paistua neljänkymmenen asteen kuumuudessa. Palkaksi sai hän
puolitoista frankia.
Kun Etienne sai nähdä hänet tuossa asussa, kurjana ja muodottomana
miehen vaatteissa, tarttuivat sanat hänen kurkkuunsa ja liikutuksesta
sopertaen selitti hän hänelle lähtevänsä pois ja tahtovansa sanoa
hänelle hyvästit.
Vaimo katsoi häneen kuulematta, mitä hän puhui ja sanoi sitten
sinutellen hänet jälleen:
-- Mitä, hämmästytkö sinä nähdessäsi minut tässä asussa? Onhan totta,
että minä vannoin kuristavani sen omaisistani, joka ensimäisenä
uskaltaisi mennä töihin. Ja nyt tulin itse, ehkä minun pitäisi nyt
kuristaa itseni? Niin, usko pois, sen olisinkin jo aikoja tehnyt,
jollei olisi ukkoa ja pienokaisia kotona.
Ja hän jatkoi hiljaisella, väsyneellä äänellään. Hän ei puolustautunut,
kertoi ainoastaan, miten oli, miten he olivat kaikki kuolla nälkään ja
kuinka hän päätti mennä töihin, kun heidät uhattiin häätää pois
kylästä.
-- Miten on ukon laita? kysyi Etienne.
-- Hän on yhtä kiltti ja siisti kuin ennenkin, mutta päässä näyttää
olevan kaikki epäkunnossa. Häntä ei tuomittu siitä asiasta, tiedäthän.
Sen sijaan aiottiin panna hänet hulluinhuoneeseen, mutta minä panin
vastaan, sillä sieltä olisi hänet pian lähetetty toiseen maailmaan.
Kuitenkin oli tämä juttu tehnyt meille suuren vahingon, sillä hänelle
ei nyt anneta milloinkaan eläkettä. Joku niistä herroista oli sanonut,
että se olisi epäsiveellistä.
-- Onko Jeanlinilla jotain työtä?
-- Kyllä, hänelle annettiin työtä täällä ylhäällä. Hän saa yhden
frankin... Oh, enhän minä valita, olivathan ne hyvin ystävällisiä
minulle, he selittivät sen itse. Minun puolitoista frankia ja pojan
yksi franki tekee yhteensä kaksi ja puoli. Jollei meitä olisi kuusi
henkeä, niin olisi tuosta riittänyt. Mutta Estellekin nyt syö yhtä
paljon kuin muutkin ja pahinta on, että kestää vielä neljä, viisi
vuotta ennenkuin Lenore ja Henri otetaan töihin.
Etienne teki epätoivoisen liikkeen.
-- Kuinka, hekin!
Maheun vaimon kalpeat posket punehtuivat hetkeksi ja hänen silmiinsä
syttyi tuli. Mutta hänen olkapäänsä painuivat alas ikäänkuin
ylivoimaisen taakan alla.
-- Kuinka muuten? Hekin samoinkuin kaikki muutkin. Kaikkien päät ovat
siellä menneet ja tulee heidänkin vuoronsa.
-- No, no, joutukaa laiskurit! kuului Pierronin ääni. -- Menkää
häkkeihin, menkää, muuten emme pääse koskaan alkuun.
Hän heitti katseita Maheun vaimoon, mutta tämä ei liikkunut paikalta.
Hän oli jo antanut kolmen häkin mennä ja nyt vasta ikäänkuin tointuen
ja muistaen Etiennen ensimäiset sanat, lausui:
-- Sinä siis lähdet täältä?
-- Niin, nyt heti.
-- Teet oikein. Ken suinkin voi, hakekoon työtä muualta. Olen iloinen,
että sain tavata sinua ja sanoa, ettei minulla ole mitään sinua
vastaan. Oli aika, jolloin olin tappaa sinut tuon verilöylyn jälkeen...
Mutta kun ajattelee... huomaa, ettei kukaan erikoisesti ollut siihen
syynä. Ei, ei se ollut sinun syysi, se oli kaikkien meidän yhteinen
syymme.
Nyt puhui hän aivan tyynesti vainajistaan, miehestään, Sakariaksesta,
Katarinasta, vain silloin kun hän mainitsi Alzirea, nousi
kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän oli saanut takaisin järkevän vaimon
harkintakykynsä ja punnitsi asioita hyvin järkevästi. Isännille ei
koituisi onnea siitä, että he olivat tappaneet niin paljon köyhää
kansaa. Kerran saisivat he sen maksaa. Hänessä oli tapahtunut muutos.
Hän oli nyt täysin vakuutettu, ettei tällaista voi enää kauan kestää,
että tuskin tarvitsee sekaantuakaan asioihin, sillä ne muuttuu kaikki
itsestäänkin.
Hän puhui hiljaa, katsoen salavihkaa ympärilleen. Kun Pierron lähestyi
heitä, lisäsi hän äänekkäästi:
-- Jos sinä lähdet, niin hae kapineesi meidän luota. Siellä on vielä
kaksi paitaasi, kolme nenäliinaa ja vanhat alushousut.
Etienne teki kieltävän liikkeen.
-- Ei kannata, jääkööt lapsille. Kyllä minä saan mitä tarvitsen
Pariisissa.
Vielä laskeutui kaksi häkkiä, ja vihdoin Pierron tohti kääntyä Maheun
vaimon puoleen.
-- Kuulkaas te siinä, teidät odotetaan alhaalla. Ettekö jo pian lopeta
jaarittelunne?
Mutta vaimo kääntyi häneen selin. Mitä hän siinä pöyhkeilee, senkin
lahjottu petturi! Ei hänellä ole mitään tekemistä häkkien kanssa.
Ovathan hänen työläisensä jo kaikki työssä. Ja hän pelkästä
mielenosoituksesta jäi seisomaan, vaikka hän värisi vedosta.
Ei Etienne eikä vaimo voineet keksiä, mitä vielä sanoisivat toisilleen.
Mutta heidän mielensä olivat niin alakuloiset, että he mielellään
sanoisivat jotain vielä toinen toisilleen.
Sitten keksi vaimo, mitä kertoisi.
-- Levaquen vaimohan on raskaana. Levaque itse on vielä vankeudessa ja
Bouteloup on sillä välin hänen sijallaan.
-- Niin, Bouteloup.
-- Olenko jo kertonut sinulle, että Philomene on mennyt matkoihinsa.
-- Kuinka mennyt?
-- Niin, erään kaivajan kanssa Pas-de-Calais'ta. Minä pelkäsin, että
hän jättäisi molemmat lapsensa minulle, mutta hän otti ne mukaansa.
Mitä sanot siitä? Itse sylkee verta, mutta mies pitää olla...
Enempää he eivät puhuneet. Häkki odotti häntä ja häntä huudettiin
äreästi uhaten sakottaa. Hänen täytyi mennä ja hän puristi Etiennen
kättä jäähyväisiksi. Hänenkin puristus ikäänkuin ilmaisi lujaa uskoa,
että he tapaavat toisensa vielä kerran, kun jälleen alkaa heidän
toimintansa ja hänen silmistäänkin loisti tyyntä varmuutta!
-- Siinäpä on peijakkaan laiskuri! huusi Pierron.
Hänet työnnettiin häkkiin, missä istui jo neljä entisellään. Annettiin
merkki, häkki irtaantui paikaltaan ja hävisi näkyvistä, vain
rautaköydet pyörivät tavattomalla nopeudella.
Etienne jätti kaivoksen. Lajitteluvajan luona näki hän jonkun olennon
istuvan hiilikasalla sääret ojennettuina. Se oli Jeanlin, joka
lajitteli suuria hiiliä. Hän piti suuren hiilipalan polviensa välissä
ja hakkasi siitä vasaralla liuskakiveä. Hieno hiilipöly peitti hänet
paksulla kerroksella, että Etienne tuskin saattoi eroittaa pojan
teräviä kasvojen piirteitä.
Etienne kulki maantietä myöten syviin ajatuksiin vaipuneena.
Kaikellaisia mietteitä sekasin vilisi hänen aivoissaan. Mutta raitis
ilma ja kirkas taivas pään päällä vähitellen virkistivät hänet ja hän
huoahti helpotuksesta. Aurinko nousi mahtavana taivaanrannalla valaen
iloisia kultasia säteitään yli koko tasangon idästä lanteen. Siinä
heräsi elämän iloa, nuoruuden väreilyjä, kuului heräävän luonnon ääniä.
Elämä oli niin kaunis ja vanha maailma tahtoi vielä kerran tuntea
kevättä. Tämän toiveen valtaamana Etienne hiljensi askeleitaan
katsellen oikealle ja vasemmalle tuntien kaikkialla kevään riemua.
Hän ajatteli itseään, tunsi itseään voimakkaaksi, karaistuksi
kokemuksistaan kaivoksen pohjalla. Hänen kasvatuksensa oli päättynyt,
hänestä oli tullut vallankumouksellisen armeijan itsetietoinen
sotamies, joka julisti sodan voimassa olevalle yhteiskuntamuodolle. Hän
oli iloinen ajatellessaan, että Pluchart oli kutsunut hänet, että
hänkin kerran tulisi Pluchartin tapaiseksi puhujaksi, jonka sanoja
kuultaisiin, ja hän mielessään jo valikoi sanoja tuleviin puheisiinsa.
Porvarillinen sivistys synnytti hänessä vielä syvempää vihaa
porvaristoon. Työläiset, joitten ominainen ilkeä haju häntä vaivasi,
herättivät hänessä voimakasta halua kohottaa nuo työläiset, näyttää
kuinka jaloja he ovat, näyttää, että heissä yksin cm voima ja mahti,
joista ihmiskunta voi saada uudistuksensa. Ja hän kuvitteli mielessään
seisovansa puhujalavalla, juhlien kansan voittoa.
Jos toisen luokan täytyy hävitä, niin eikö ole selvä, että nuori ja
voimakas kansanluokka astuu heikentyneen porvariston tilalle? Uusi veri
synnyttää uuden yhteiskunnan. Ja tässä toiveessa yhteiskunnan
pikaisesta uudistumisesta ilmeni hänen uskonsa pikaiseen työläisten
vallankumoukseen.
Hän kulki yhä eteenpäin iskien kepillään maantien kiviin. Nyt oli taas
alkanut huonosti palkattu koirantyö. Hän oli kuulevinaan alhaalta
seitsemänsadan metrin syvyydestä kumeita yhtämittaisia kuokaniskuja.
Mutta vaikkakin he ovat lyödyt, ovat he näyttäneet voimansa, he olivat
oikeuden vaatimuksillaan herättäneet kaikki Ranskan työläiset. Siksi ei
heidän tappionsa rauhoittanutkaan ketään. Montsoun suurporvarit
voitostaan huolimatta vaanivat pelokkaina, olisiko työläisten
äänettömyydessä jokin uusi uhka, heidän läheinen perikatonsa. He
ymmärsivät, että vallankumouksen täytyy välttämättä puhjeta uudelleen,
mahdollisesti hyvinkin pian suurlakossa, silloin kun kaikki työläiset
sopivat keskenään ja apukassojensa avulla voivat kestää monta
kuukautta.
Etienne kääntyi vasemmalle Joisellen tielle. Hän muisti, kuinka hän
täällä oli estänyt joukon hyökkäämästä Gaston-Mariehin. Etäältä näkyi
auringonpaisteessa monen kaivoksen tornit, Mirou oikealla, Madeleine ja
Crevecoeur vierekkäin. Kaikkialla oli työ käynnissä, maan alla iskivät
työläisten kuokat tasangon toisesta päästä toiseen.
Hän jatkoi mietelmiään, tullen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että
täytyy hiljalleen järjestyä, liittyä yhdistyksiin, kun vaan lait
sallivat sen. Ja silloin kun miljoonat työläiset ovat järjestyneet
muutamia tuhansia toimettomia vastaan, silloin täytyy ottaa valta omiin
käsiinsä. Kuinka ihana olisikaan totuuden ja oikeuden herääminen!
Tuo ilkeä jumala tuntemattomassa pyhäkössään, jossa onnettomat olivat
lihottaneet sitä omalla verellään, kertaakaan näkemättä sen kasvoja, se
joutuisi silli hetkellä perikatoon ja kuolisi.
Etienne kääntyi nyt Vandamen tieltä ja astui kivitetylle tielle.
Oikealla oli Montsou, suoraan edessään näki hän Voreux'n rauniot,
tuo kirottu kuilu, missä koko ajan oli kolme pumppua työssä.
Taivaanrannalla näkyi toisia kaivoksia: Victoire, Saint-Thomas,
Feutry-Cantel. Pohjoisessa kohosi savu korkeista sulatusuunien
piipuista. Hänen piti jouduttaa askeleensa, jos hän aikoi ehtiä
kahdeksan junaan, sillä hänellä vielä oli kuljettavana kuusi
kilometriä.
Mutta hänen jalkojensa alla yhäti kuului kuokkien iskuja. Kaikki
toverit olivat siellä maan alla, hän tunsi heidän saattavan häntä askel
askeleelta. Eikö juuri tämän valkojuurikaspellon alla seisonut Maheun
vaimo kumarassa uupuneena säestäen raskaalla käheällä hengityksellään
ilmavaihtokoneen lakkaamatonta kitinää? Huhtikuun aurinko loisti koko
komeudessaan taivaalla lämmittäen synnyttävää maata. Sen äidillisestä
helmasta puhkesi esiin uusi elämä, viheriät hiirenkorvat puhkesivat,
pelloilla alkoi ruoho viheriöidä. Siemenet kypsyivät ja paisuivat
kaikkialla, puhkaisivat maanpinnan pyrkien valoon ja lämpöön. Elämän
nesteet vuosivat yli äyräittensä ja siemenet läpäsivät maanpinnan
tuskin kuuluvalla suutelon äänellä. Mutta alhaalla toverit yhä jyskivät
ja heidän iskunsa kuuluivat täällä selvemmin aivankuin lähempänä
maanpintaa. Auringon lämpöisten säteitten alla maa ikäänkuin elostui
noista mahtavista iskuista. Sen uumenista kasvoi miehiä, musta, kostava
armeija, joka hitaasti kypsyi maanalaisissa käytävissä, valmistaen
tulevan vuosisadan satoa, ja jonka oraat pian puhkaisivat maapinnan.
(LOPPU.)