IV.

Samana yönä Voreux'n häviön jälkeen Hennebeau lähti Pariisiin, sillä

hän tahtoi itse kertoa hallinnolle kaikki, ennenkuin sanomalehdet

alkaisivat toitottaa tapauksesta. Kun hän seuraavana päivänä palasi,

oli hän aivan tyyni pettämättä kolseaa ulkomuotoaan, joka ei ilmaissut

mitään. Nähtävästi oli hänen onnistunut vyöryttää syy pois päältään

eikä hän kadottanut hallinnon suosiota. Päin vastoin kaksikymmentä

neljä tuntia onnettomuustapauksen jälkeen sai hän vihdoinkin

kunnialegionan kunniamerkin.

Mutta joskin tirehtöri siten pääsi eheänä pulasta, niin yhtiö itse

horjahti tuntuvasti tästä kauheasta iskusta. Asia ei koskenut

ainoastaan miljonien häviötä, vaan oli se saanut kylkeensä vaarallisen

haavan, sillä koko kaivoksen tuho herätti siinä kaamean pelon

huomisesta päivästä. Se tunsi iskun niin voimakkaana, että se katsoi

viisaimmaksi vaieta tälläkin kertaa. Mitä hyötyä olisi kaivaa esiin

tuota ilkityötä ja rosvon löydettyä muuttaa hänet marttyriksi? Hänen

synkkä pelottomuutensa voisi vaikuttaa toistenkin aivoihin ja luoda

koko joukon salamurhaajia ja murhapolttajia. Sitä paitsi ei sillä ollut

vähintäkään käsitystä syyllisestä, se arveli, että siinä oli toimessa

salaliitto, sillä se ei mitenkään voinut uskoa, että yhdellä henkilöllä

olisi niin paljon uskallusta ja voimaa, kuin tämä teko vaati. Juuri se

pelottikin sitä eniten. Se eli ainaisessa pelossa.

Tirehtöri oli saanut käskyn panna toimeen laajan urkkijajärjestelmän ja

sitten herättämättä erikoista huomiota erottaa vaarallisimmat

työläiset, jotka mahdollisesti olivat voineet olla osallisina

rikoksessa. Päätettiin rajoittua tähän puhdistukseen, jota pidettiin

hyvin viisaana.

Ainoastaan yksi henkilö erotettiin välittömästi, nim. päävouti

Dansaert. Hänestä oli tahdottu päästä jo Pierronin luona tapahtuneen

hävityksen jälkeen, mutta syyksi ilmoitettiin hänen käytöksensä

onnettomuuden aikana, hänen pelkonsa jättäessään ihmiset vaaraan.

Siitä huolimatta oli sanomalehdistöön päässyt huhuja tapauksesta ja

hallinto oli pakotettu lähettämään lehtiin vastauksen, missä kumosi

tiedonannon, että kaivokseen oli pantu ruutitynnyri, jonka lakkolaiset

sytyttivät. Tapaus oli antanut lehdille paljon kirjoittamisen aihetta.

Monena päivänä kerrottiin elävinä haudattujen työläisten kidutuksista.

Yleisö luki innokkaasti joka aamu sähkösanomia tapauksesta.

Montsoun varakkaat asukkaat kalpenivat ja vaikenivat pelkän Voreux'n

nimen kuullessaan. Koko seutu osoitti suurta osanottavaisuutta

kärsineille. Tehtiin kävelyretkiä hävitetylle kaivokselle ja

perhekunnat voivottelivat nähdessään noita raunioita, jotka painoivat

onnettomien päitä.

Deneulin, joka oli nimitetty piiri-insinööriksi, alotti juuri

toimintansa onnettomuuden sattuessa. Hänen ensimäinen toimensa oli

johdattaa kanavan vesi jälleen uomaansa, sillä veden virta vain teki

aseman yhä arveluttavammaksi. Tarvittiin panna toimeen laajat

korjaustyöt ja hän pani heti satakunta työläistä rakentamaan sulkuja.

Mutta haudattujen työläisten pelastustyö täytti kaikkien mielet.

Negrelin tehtävä oli yrittää vielä kerran pelastaa heidät. Työkäsistä

ei hänellä ollut puutetta, sillä kaikki työläiset toveritunteen innossa

tarjosivat hänelle palveluksensa. He unohtivat lakon eivätkä

välittäneet palkkiosta, tahtoivat ainoastaan panna henkensä

alttiiksi, kun oli kysymys tovereista, jotka olivat hengenvaarassa.

Onnettomuudeksi suurin vaikeus koitui siitä, miten alottaa työ, mitä

oli tehtävä? Miten tunkeutua maan uumeniin? Mistä kohdasta piti alottaa

kaivaa?

Negrelin mielestä ei ainoakaan noista viidestätoista onnettomasta

voinut enää olla elossa, vaan olivat he kaikki joko tukehtuneet tai

uponneet. Mutta tavallisesti sellaisten onnettomuuksien sattuessa on

tapana pitää kaivokseen hautaantuneita elävinä. Tältä näkökohdalta

lähti Negrelkin. Ennen kaikkea tahtoi hän ratkaista kysymyksen, mihin

he olivat voineet lähteä turvaa etsiessään. Hän neuvotteli vuorivoutien

ja vanhojen kaivajien kanssa, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että

toverit paetessaan vedentulvaa riensivät yhä ylempänä sijaitseviin

käytäviin. Nyt olivat he varmaankin jonkun ylimmän käytävän päässä.

Lähinnä maanpintaa sijaitsevat käytävät olivat sadan viidenkymmenen

metrin syvyydessä, niin ettei ollut ajattelemistakaan kaivaa

kaivosaukkoa. Jälellä oli ainoastaan Requillart, ainoa tie, jota myöten

taidettaisiin päästä onnettomia lähemmäksi. Mutta pahinta oli se, ettei

vanha kaivoskaan enää ollut yhteydessä Voreux'n kanssa, sillä senkin

oli vesi täyttänyt jääden vedenpinnan yläpuolelle ainoastaan muutamia

käytäviä ensimäisen lastaushallin tasolla. Veden pumppaaminen olisi

vaatinut vuoden ajan, viisainta oli sen vuoksi tutkia näitä käytäviä,

josko ne olisivat yhteydessä Voreux'n vedentulvan alla olevien

käytävien kanssa, joitten päässä arveltiin onnettomien kaivostyöläisten

olevan.

Negrel kaivoi esiin arkiston tomusta molempien kaivosten vanhoja

karttoja, tutki niitä tarkoin ja määräsi paikat, mistä voitaisiin

alottaa tutkimukset. Vähitellen kiihotti hänet tuo jahti ja hänet

valtasi kuumeinen halu pelastaa onnettomat hinnalla millä tahansa,

huolimatta hänen ivallisesta ylenkatseestaan ihmisiä kohti.

Ensimäinen hankaluus koitui Requillartiin laskiessa. Täytyi puhdistaa

aukko, kaataa pihlaja, kirsikka- ja orjantappurapensaat ja sen jälkeen

korjata portaat. Vasta sitten alkoivat etsinnät. Insinööri meni alas

kymmenkunnan työläisen kanssa pakottaen heitä koputtamaan kuokilla

hiilikerrostumaan, jonka jälkeen he syvää äänettömyyttä säilyttäen

painoivat korvansa kerrostumaa vastaan odottaen kuulevansa vastauksen,

joka heidät johdattaisi oikeaan suuntaan.

Jo ensimäisen päivän aamuna oli Maheun vaimo tullut Requillartiin. Hän

istui pölkylle aukon vastapäätä eikä iltaan saakka liikahtanut

paikaltaan. Kun joku nousi aukosta, kohosi hän paikaltaan kysyen

tulijalta silmillään: Eikö mitään? Ja istui taas odottamaan, huulet

lujasti yhteenpuserrettuina, kasvoissa jäyhä, synkkä ilme. Jeanlin oli

hyvin levoton, että ihmiset uhkasivat hänen piilopaikkaansa, kierrellen

ympärillä kuin petoeläin, jonka koloon metsästäjät tunkeutuivat. Hän

ajatteli myöskin pikkusotamiestä peläten, että häirittäisiin tämän unta

kallion alla. Mutta tämä kaivoksen osa oli veden alla ja etsinnät

suunnattiin vasemmalle, länteen.

Sakarias eli kokonaan työstään ainoassa toivossa pelastaa sisarensa.

Pari kertaa alkoi hän kaivaa ilman käskyä väittäen tuntevansa, että hän

oli siellä. Negrel ei sallinut hänen enää tulla kaivokseen, mutta hän

ei voinut poistua, vaikka häntä ajettiinkin.

Tuli jo kolmas päivä. Negrel joutui epätoivoon ja päätti illalla

heittää kaikki sikseen. Kun hän kello kaksitoista aamiaisen jälkeen

palasi kaivokselle tehdäkseen viimeisen yrityksen, sai hän

hämmästyksekseen nähdä Sakarian, joka levottomana ja kiihottuneena

nousi kaivoksesta huutaen:

-- Hän on siellä! Hän on vastannut minulle! Tulkaa pian, pian!

Hän oli vahdista huolimatta pujahtanut kaivokseen ja vannoi kuulleensa

kolkutuksen Guillaume kerroksen ensimäisestä käytävästä.

-- Mutta mehän olemme jo kaksi kertaa olleet siellä, huomautti Negrel

epäilevänä. -- Mutta voidaanhan katsoa vielä kerran.

Maheun vaimo oli myös noussut paikaltaan ja vaivoin saatiin hän

pidätetyksi menemästä alas kaivokseen. Hän jäi seisomaan aukon suulle

tuiottaen pimeään aukkoon.

Alhaalla Negrel itse löi kolme kertaa painaen sen jälkeen korvansa

seinään kehottaen työläisiä olemaan aivan hiljaa. Mutta hän ei kuullut

vähintäkään ääntä ja pudisti päätään: poika parka oli varmaankin

houraillut. Silloin Sakarias vimmastuneena koputti vuorostaan ja taas

kuuli hän vastauksen. Hänen silmänsä loistivat ja koko hänen olentonsa

värisi ilosta. Toisetkin työläiset toinen toisensa jälkeen tekivät

saman kokeen ja kaikki hyvin ilostuneina vakuuttivat kuulleensa

vastauksen. Negrel painoi taas korvansa seinään ja vihdoin kuuli hänkin

heikon etäisen äänen kuin tuulen huokauksen tasaisine väliaikoineen,

joka on vaarassa olevien kivihiilikaivajien tavallinen merkinanto.

Kivihiilen läpi kuuluu ääni kristallikirkkaana pitkän välimatkan

päästä.

Yksi voudeista arveli, että heidät erotti tovereista ainakin

viidenkymmenen metrin paksuinen kerros. Mutta heistä tuntui, että se

oli mitätön väliseinä ja kaikki riemuitsivat. Negrel pani heti toimeen

kaivaustyöt.

Kun Sakarias jälleen tuli ylös ja näki äitinsä, syleilivät he hellästi

toinen toisensa.

Niin pian kuin huhu oli levinnyt Montsouhun, alkoi sieltä taas tulvata

ihmisjoukkoja paikalle. Vaikkei ollut kerrassaan mitään katselemista,

uteliaat eivät hajaantuneet, vaan piti heidät väkisin ajaa pois tieltä.

Alhaalla tehtiin työtä yötä päivää. Peläten kohtaavansa odottamattoman

esteen, käski Negrel kaivaa yht'aikaa kolme aukkoa alaspäin samaa

pistettä kohti, missä arveltiin hautaantuneitten työläisten olevan.

Tunnelin kapeassa aukossa taisi työskennellä ainoastaan yksi murtaja

kerralla, joka vaihtui aina kahden tunnin perästä, ja hiilet pantiin

koriin ja annettiin kädestä käteen pitkin työmiesten ketjua, jota

pidennettiin sitä mukaa kuin aukko tuli syvemmäksi. Aluksi sujui työ

nopeasti. Päivässä päästiin kuusi metriä eteenpäin.

Sakarias sai luvan työskennellä toisten paraimpien hiilenmurtajien

rinnalla. Se oli kunniatyötä, josta työläiset kilpailivat ja Sakarias

raivosi silloin kun toinen tahtoi vaihtaa hänet kahden tunnin työn

jälkeen. Hän työskenteli toistenkin edestä eikä tahtonut päästää

kuokkaa kädestään. Pian oli hänen tunnelinsa toisista edellä. Kun hän

tuli esiin mustana ja likasena, väsymyksestä horjuvana, kaatui hän

maahan ja hänet kierrettiin peittoon.

Pahinta oli, että hiili kävi kovaksi. Pari kertaa rikkoi Sakarias

työkalunsa vimmoissaan siitä, ettei työ sujunut sen nopeammin. Hän

kärsi myös kuumuudesta, joka yltyi joka askeleella kapeassa kolossa,

johon ilma ei päässyt. Käsi-ilmavaihto oli kyllä käynnissä, mutta

ilmavaihto kävi huonosti ja kolmasti vedettiin ulos murtajat

tainoksissa, he olivat tukahtumaisillaan myrkyllisistä kaasuista.

Negrel oli kaivoksessa työläisten kanssa. Hänelle kannettiin ruoka

sinne ja hän torkkui pari tuntia oljilla päällystakkiinsa

kääriytyneenä. Työläisten miehuuden pysytti vireillä onnettomien

lakkaamattomat avunpyynnöt, jotka kuuluivat yhä selvemmin vaatien

pikaista apua. Nyt kaikuivat äänet hyvin kirkkaina kuin musiikki. Nämä

äänet olivat osviittana ja kaivajat suuntasivat kulkunsa niitä kohti,

samoin kuin sotamies tuntee kanuunan jyskeestä, missä käy taistelu.

Joka kerran kun hiilenmurtaja vaihtui, ryömi Negrel tunneliin ja

koputti kuunnellen korva seinää vastaan. Ja joka kerran tuli vastaus

nopeana ja vaativana.

Hän ei enää epäillyt, kuljettiin oikeaan suuntaan. Mutta kuinka

hirvittävän hitaasti! He eivät mitenkään ehtisi ajoissa. Ensimäisinä

kahtena päivänä oli päästy eteenpäin kolmetoista metriä, kolmantena

hakattiin viisi ja neljäntenä ainoastaan kolme metriä. Sitten tuli

hiilikerros niin kovaksi, että tuskin päästiin kaksi metriä eteenpäin.

Yhdeksäntenä päivänä ylivoimaisten ponnistusten jälkeen oli päästy

kolmekymmentäkaksi metriä eteenpäin, mutta jälellä oli vielä

parikymmentä. Haudatuille oli se jo kahdestoista päivä, s.o.

kaksitoista kertaa kaksikymmentäneljä tuntia ilman ruokaa, ilman valoa,

jääkylmässä pimeydessä! Vastaukset kävivät yhä heikommiksi ja työläiset

pelkäsivät, että ne vaikenisivat kokonaan.

Maheun vaimo saapui säännöllisesti joka päivä istuen kaivosaukon luo.

Hän toi Estellen mukaansa, sillä hän ei voinut jättää lastaan koko

päiväksi. Hän seurasi työn edistymistä, jakoi työläisten toiveet ja

epätoivon.

Yhdeksäntenä päivänä aamiaistunnilla Sakarias ei vastannut

vaihtohuutoon. Hän oli aivan vimmoissaan, raivoisasti iskien kovaa

hiiltä. Negrel oli hetkeksi mennyt pois eikä paikalle jäänyt kuin yksi

vouti ja kolme kivihiilenkaivajaa, niin ettei kukaan voinut saada häntä

tottelemaan. Varmaankin Sakarias näki huonosti ja suutuksissaan

himmeästä valosta oli hän kyllä varomaton avaakseen lyhdyn. Se oli

kuitenkin ankarasti kielletty, sillä kaivoskaasu oli näyttäytynyt

virtaavan jostakin ja täyttävän kapeat tunnelit ilman ilmanvaihtoa.

Äkkiä kuului syvyydestä kova paukahdus ja tulipatsas pursui esiin

tunnelista kuin kanuunan suusta. Kaikki syttyi tuleen, ilma tunneleissa

syttyi kuin ruuti. Tulen pyörre vei mukaansa kaivosvoudin ja kolme

työmiestä, nousi kaivoksen aukosta ulos pursuen kuin tulivuori ja

lennättäen ilmaan puupaloja ja kivilohkareita. Uteliaat ihmiset

pakenivat. Maheun vaimo nousi painaen pelästynyttä lastaan rintaansa.

Kun Negrel ja työläiset palasivat, valtasi heidät epätoivoinen vimma.

Ihmiset panivat kaikkensa alttiiksi pelastaakseen tovereittensa hengen

ja siinäkin vielä piti koitua uusia uhrauksia! Vasta kolmen tunnin

vaarallisten ponnistusten jälkeen onnistui päästä jälleen tunneliin.

Ensinnä piti nostaa onnettomat uhrit. Ei vouti eivätkä työläiset

menettäneet henkeänsä, mutta he olivat täynnä palohaavoja, joista

levisi kärventyneen lihan haju. He vaikeroivat ja pyysivät, että heidät

tapettaisiin. Joukko seisoi kalpeana ja vapisevana paljastaen päätään,

kun heidät kannettiin sivu.

Maheun vaimo seisoi odottaen. Vihdoin kannettiin ylös Sakarian ruumis.

Hänen vaatteensa olivat palaneet ja ruumis oli hiiltyneenä muodottomana

massana. Päätä ei näkynyt, se oli murskaantunut ja irtaantunut

ruumiista räjähdyksessä. Kun nämä kammottavat jäännökset oli asetettu

paareille, seurasi Maheun vaimo niitä koneellisesti, silmät kuivina,

kiiluvina. Kun oli päästy kylään, tuli Philomene vastaan vuodattaen

runsaita kyyneleitä. Kyyneleet tuottivat hänelle helpotusta. Mutta

äiti palasi samalla tavalla Requillartiin: hän oli saattanut poikansa

ja palasi odottamaan tytärtään.

Kului vielä kolme päivää. Voittamattomista vaikeuksista huolimatta oli

taas uusittu pelastustyöt. Onneksi eivät jo kaivetut tunnelit

luhistuneet räjähdyksestä, mutta ilma niissä oli tullut niin

sietämättömän raskaaksi ja myrkylliseksi, että täytyi asettaa useampia

ilmavaihtokoneita. Nyt vaihtuivat hiilenmurtajat joka kahdenkymmenen

minuutin kuluttua. He pääsivät sittenkin eteenpäin, heitä erotti

tovereista enää tuskin kaksi metriä. Mutta nyt työskenneltiin sydän

kylmänä, aivankuin kostaakseen, sillä avunpyynnöt olivat vaienneet, ne

eivät kaikuneet enää metallikirkkaina. Oli jo päästy kahdenteentoista

päivään töitten alkamisesta, viidenteentoista onnettomuudentapauksen

jälkeen. Sinä aamuna olivat avunpyynnöt vaienneet.

Viimeinen onnettomuus oli taas kiihottanut Montsoun asukkaitten

uteliaisuuden, porvarit innostuivat taas tekemään sinne kävelyretkiä ja

Gregoirenkin perhe päätti seurata toisten esimerkkiä. Oli päätetty,

että Gregoiret lähtevät Voreux'hon omilla ajoneuvoillaan, mutta rouva

Hennebeau tulee hakemaan Lucieta ja Jeannea kääseissään. Deneulin

näyttäisi heille johtamansa työt ja sitten lähtisivät he Requillartiin,

missä Negrel kertoisi heille, millä kannalla olivat työt ja onko jotain

toiveita. Lopuksi syötäisiin päivällinen kaikki yhdessä Hennebeaun

luona.

Kun Gregoiret Cecilen kera saapuivat hävitetyn kaivoksen luo, oli rouva

Hennebeau jo siellä viheriän-sinisessä puvussaan pitäen auringonvarjoa

ylhäällä suojaksi kalpeaa helmikuun aurinkoa vastaan. Hennebeau itse

oli myös siinä Deneulinin kanssa, samoinkuin tämän tyttäret. Rouva

Hennebeau kuunteli hajamielisenä Deneulinin kertomuksen kanavan

sulkujen rakentamisesta. Jeanne piirusteli albumiin raunioitten

mahtavan näyn. Lucie istui hänen vieressään ja myöskin "ihaili"

näköalaa.

Cecile, joka uhkui terveyttä ja nautti raittiista ilmasta, laverteli

iloisesti, mutta rouva Hennebeau oli nähtävästi kyllääntynyt, hän

lausui tyytymättömänä:

-- Ei tässä todellakaan ole mitään kaunista.

Molemmat insinöörit nauroivat. He koettivat huvittaa vieraitaan,

kulettivat heidät ympäri näyttäen ja selittäen, miten toimivat pumppu

ja juntta, joka lyö maahan pölkkyjä. Mutta naiset tulivat levottomiksi.

Heitä värisytti, kun he saivat kuulla, että pumput tulisivat olemaan

toimessa kuusi, seitsemän vuotta ja mahdollisesti kauemminkin,

ennenkuin kaikki vesi tulee pumpatuksi pois ja uudelleen voi panna

kaivostyöt käymään. Ei, mieluummin ajatella jotain muuta, sillä näitä

kauhuja kuullen voisi vielä nähdä pahoja unia.

-- Lähtekäämme, sanoi rouva Hennebeau mennen kääsiensä luo.

Jeanne ja Lucie vastustivat. Miksi niin pian lähteä, eikä piirroskaan

vielä ollut valmis. He tahtoivat jäädä, isä kyllä toisi heidät

päivälliselle. Herra Hennebeau istui vaimonsa luo kääseihin, sillä hän

tahtoi kysyä jotain Negrelilta.

-- Lähtekää edeltäpäin, sanoi herra Gregoire. Me tulemme sitten, mutta

ensin käväsemme kylässä. Lähtekää vaan, me tulemme kyllä Requillartiin

samaan aikaan kuin tekin.

Hän nousi kääseihin vaimonsa ja Cecilen kera ja ajoivat hiljalleen

mäkeä ylös, toisen vaunun vieriessä kanavaa pitkin.

Tehdäkseen huvimatkansa täydelliseksi olivat he tahtoneet samalla

tiellä toimittaa vähän hyväntekeväisyyttä. Sakarian kuolema oli

herättänyt heissä sääliä onnetonta Maheun perhettä kohti, josta

puhuttiin koko ympäristössä. He eivät säälineet isää, tuota rosvoa,

joka oli hyökännyt sotamiehiä vastaan. Hän ansaitsi kyllä kuolemansa.

Mutta heitä liikutti onnettoman äidin kohtalo. Onneton nainen parka oli

juuri kadottanut miehensä ja nyt odotti tytärtään, joka varmaankin

jo oli menettänyt henkensä maan alla. Sitä paitsi kerrottiin

raajarikkoisesta vaarista ja pojasta, joka oli tullut ontuvaksi

maanvieremässä, sekä pienestä nälkään nääntyneestä tyttärestä lakon

aikana. Tosin perhe oli ansainnut nämä onnettomuutensa inhottavalla

uppiniskaisuudellaan, mutta Gregoiret tahtoivat kuitenkin näyttää

armeliaisuutensa jalomielisyyttä, että he ovat valmiit unohtamaan

kaikki ja sen osotukseksi tuovat almun. Kaksi huolellisesti käärittyä

pakettia oli vaununistuimen alla.

Eräs vastaantullut eukko näytti, että Maheu asui No. 16 toisessa

korttelissa. Mutta kun Gregoiret nousivat kääseistä, saivat he turhaan

kolkuttaa ovelle, sillä ei kukaan avannut.

-- Ei ole ketään kotona, kuinka harmillista, sanoi Cecile pettyneenä.

-- Mitä me nyt teemme kaikella tällä?

Silloin avautui viereinen ovi ja Levaquen vaimo tuli esiin.

-- Oi antakaa anteeksi, hyvä herrasväki! Anteeksi neiti! Etsittekö

naapuriani? Hän ei ole kotona, hän on Requillartissa.

Ja hän alkoi syytää sanoja kertoen Maheun historian, toistaen monta

kertaa, että köyhien täytyy auttaa toinen toistaan ja siksi ottaa hän

Lenoren ja Henrin luokseen, että heidän äitinsä voisi käydä siellä

odottamassa. Hän huomasi kääröt ja heti alkoi kertoa omasta

onnettomasta tyttärestään, joka oli jäänyt leskeksi ja kuvasi omaa

onnettomuuttaan silmät kiiluvina ahneudesta. Sitten mutisi hän

epävarmana:

-- Minulla on avain. Jos herrasväki välttämättä tahtoo sinne. Vaari on

siellä kotona.

Gregoiret katsoivat häneen hämmästyneenä. Kuinka! Oliko vaari siellä

eikä vastannut heille mitään. Nukkuiko hän sitten? Kun Levaquen vaimo

avasi heille oven, pysähtyivät he kynnykselle hämmästyneinä näystä.

Bonnemort istui kuin naulattu tuolillaan kylmän kiukaan luona

tuijottaen eteensä suurin, liikkumattomin silmin. Huone näytti nyt

vielä isommalta tyhjänä huonekaluista ja kellosta, jotka sille olivat

antaneet iloisen leiman. Tyhjillä seinillä riippui ainoastaan keisarin

ja keisarinnan kuvat, joitten punaset huulet hymyilivät virallisesti.

Ukko ei liikahtanut eikä edes räpäyttänyt silmiään, kun valo

aukinaisesta ovesta sattui häneen. Hän katsoi tylsänä eteensä,

ikäänkuin ei näkisikään tulijoita. Hänen edessään lattialla seisoi

sylkykuppi missä oli tuhkaa ja millaisia pidetään kissoja varten.

-- Älkää välittäkö hänestä, hän ei osaa olla kohtelias, sanoi Levaquen

vaimo. -- Varmaankin hänen päässään on joku ruuvi mennyt paikaltaan,

sillä kahteen viikkoon jo ei hän ole lausunut sanaakaan.

Ukko liikahti ja rykäistyään sylkäsi sylky-astiaan mustaa sylkyä,

hiilipölyä, jota oli hänen ruumiissaan. Sitten jäi hän taas istumaan

liikkumattomana.

-- Te olette tainnut vilustua, ukkoseni? -- kysyi Gregoire

ystävällisesti.

Ukko tuijotti yhteen pisteeseen kääntämättä edes päätään.

-- Mutta isä, kuiskasi Cecile, meillehän on ennenkin kerrottu, että hän

on raajarikkoinen ja viallinen, mutta me emme ole sitä ajatelleet.

Hän vaikeni hämmentyneenä. Hän asetti pöydälle kaksi viinipulloa ja

vähän lihalientä ja otti toisesta kääröstä saapasparin. Se oli vaarille

aiottu lahja. Hän seisoi neuvottomana pitäen kummassakin kädessä

saappaan ja katsoi ukon turvonneita jalkoja, jotka eivät enää voisi

milloinkaan kantaa ruumista.

-- Ne ovat ehkä tulleet vähän myöhään, vaari? lausui Gregoire

leikkisästi katkaistakseen epämukavan vaitiolon.

Bonnemort ei kuullut mitään eikä vastannut mitään. Hänen kasvonsa

näyttivät kylmiltä ja jäykiltä.

Silloin asetti Cecile saappaat seinän viereen.

-- Hän ei sano teille kiitostakaan! huudahti Levaquen vaimo heittäen

kadehtivan silmäyksen saappaisiin.

-- Yhtä vähän kuin ankka, jolle annettaisiin silmälasit, jos saan luvan

sanoa.

Ja hän jatkoi juttujaan, koettaen herättää herrasväen sääliä ja

saadakseen heidät omalle puolelleen. Vihdoin alkoi hän kehua Henri'ta

ja Lenorea kiltiksi hyviksi lapsiksi. Ne voisivat vastata kaikkeen,

mitä herrasväki tahtoisi tietää.

-- Menkäämme hetkeksi hänen luoksensa, lapseni, lausui isä iloisena,

että pääsisi sieltä.

-- Kyllä minä tulen heti, vastasi Cecile.

Cecile jäi yksin Bonnemorten luo. Häntä vapisutti, mutta hän ei voinut

lähteä pois, sillä hän oli tuntevinaan tuon ukon. Missä oli hän ennen

nähnyt nuo leveät, tummat kasvot, jotka olivat täynnä jälkiä hiilistä?

Ja äkkiä muisti hän. Hän muisti meluavan joukon ympärillään ja hän

tunsi taasen kaulassaan kylmien sormien kosketuksen. Niin, hän se oli,

Cecile tunsi hänet; hän katsoi ukon käsiä, jotka lepäsivät polvilla,

työmiehen käsiä, joissa piili vieläkin voimaa.

Bonnemort näytti vähitellen ikäänkuin heräävän, huomasi Cecilen ja

alkoi tarkastaa häntä suu ammollaan. Hänen poskilleen alkoi kohota

puna, huulet värisivät ja suupielestä alkoi virrata kapea sylkivirta.

Molemmat katsoivat toisiinsa voimatta kääntää pois silmiään, Cecile

kukoistavana, lihavana uhkuen terveyttä ja nuoruutta, huolettoman

hyvinvoivan suvun jälkeläinen, ja vaari vedestä pöhöttyneenä, surkean

ja ruman näköisenä, aivankuin raajarikkoinen eläin, joka oli perinyt

monen sukupolven nälkäisten työläisten kaikki viat.

Kun Gregoiren pariskunta ihmeissään, ettei Cecile tullut, palasivat

Maheun luo, pääsi heiltä kauhun huudahdus. Heidän tyttärensä makasi

lattialla kuristettuna, kasvot sinisinä. Bonnemort, jota horjuvat

jalkansa eivät kannattaneet, oli kaatunut hänen viereensä.

Oli mahdotonta päästä selville, miten se oli tapahtunut. Miksi oli

Cecile lähestynyt ukkoa? Kuinka Bonnemort, joka istui kuin naulattu

tuoliin, oli voinut tarttua hänen kaulaansa? Nähtävästi oli ukko

tarttunut niin voimakkaasti tyttöön, että hänen huutonsa tukehtui

kurkkuun ja kun Cecile kaatui kamppaillen kuoleman kanssa, oli hänkin

kaatunut mukana. Täytyi otaksua, että ukon oli äkkiä vallannut kiivas

mielettömyys, voittamaton murhanhimo, kun hän sai nähdä valkosen tytön

kaulan. Kaikki hämmästyivät vanhan raajarikon äkkinäisestä rajusta,

joka ukko oli koko elämänsä elänyt hyvänä ja nöyränä työläisenä

vastaanottamatta uusia virtauksia ja aatteita. Mikä tiedoton viha oli

hänessä elänyt katkeroittaen häntä ja vihdoin päästen ilmoille? Kaikki

olivat sitä mieltä, että rikos oli idiotin mieletön teko.

Gregoiren pariskunta makasi polvillaan maassa itkien, ollen menehtyä

suruun. Heidän jumaloitu tyttärensä, heidän kauan odotettu lapsensa,

joka oli tehnyt heidän elämänsä täydelliseksi, jota he ihailivat

silloin kun se nukkui ja jota he vaalivat kuin silmäteräänsä! Mitä

varten nyt elää, kun ei häntä ollut enää.

Levaquen vaimo huudahti kauhistuneena:

-- Ah, sinä vanha ukkoraato, mitä olet tehnyt? Olisiko sellaista voinut

uskoa? Eikö Maheun muija tule ennenkuin illalla. Jospa menisin häntä

hakemaan.

Vanhemmat surun valtaamina eivät vastanneet mitään.

-- Eiköhän se olisi viisainta? Minä lähden.

Mutta mennessään sieppasi hän saappaat, vieden ne hiljakseen omalle

puolelleen, sillä Bouteloupille ne olisivat juuri parahiksi, mutta

Maheullahan ei ollut miehiä kelle ne sopisi.

Requillartissa odottivat Hennebeaun herrasväki ja Negrel kauan

Gregoireja. Negrel oli tullut kaivoksesta ja kertoi heille kaikki

yksityiskohtia myöten. Toivottiin saavuttaa onnettomat jo saman päivän

iltana, mutta epäilemättä he löytävät pelkät ruumiit, sillä siellä oli

kaikki hiljaa. Insinöörin selän takana istui Maheun vaimo ja kuunteli

kalman kalpeana, kun äkkiä juoksi paikalle Levaquen vaimo kertoen, mitä

vaari oli tehnyt. Maheun vaimo teki kärsimättömän eleen, mutta lähti

kuitenkin hänen kanssaan kylään.

Rouva Hennebeau pyörtyi. Kuinka kauheata! Cecile parka oli tänään niin

vilkas ja iloinen vielä tunti sitten. Hennebeaun piti viedä vaimonsa

ukko Mouque'n majaan. Hän avasi napit tottumattomin käsin,

huumaantuneena myskuksen hajusta. Ja kun rouva Hennebeau kyyneliä

vuodattaen heittäytyi Negrelin kaulaan, joka oli suuresti hämmästynyt

tuosta kuolemantapauksesta, minkä kautta kaikki hänen suunnitelmansa

naimisiinmenosta raukesivat, seisoi mies ja katseli heitä tuntien

helpotusta. Tuo onnettomuus käänsi asiat paraimpaan päin, hän näki

mieluummin sisarenpoikansa kodissaan, kuin jonkun kuskin.