III.

Kello neljä alkoi laskeutuminen kaivokseen. Dansaert istui itse

lyhtyosaston tarkastuskonttorissa merkiten jokaisen työläisen ja

käskien antaa lyhdyn. Hän otti vastaan jokaisen ilman huomautuksia

seuraten yhtiön määräystä. Mutta saatuaan nähdä Etiennen ja Katarinan

luukulla hämmästyi hän kovasti ja oli kieltäytymäisillään heitä

vastaanottamasta, mutta rajoittui kuitenkin vain pilkalliseen

huomautukseen: -- Vai niin! Tuittupäisimmätkin alkavat saapua! --

Etienne otti ääneti lyhtynsä ja meni kaivon luo Katarinan kanssa.

Täällä vastaanottohuoneessa juuri Katarina pelkäsi toverien

hyökkäyksiä. Heti ovesta tullessaan huomasi hän Chavalin työmiesten

joukossa, jotka odottivat häkkiä. Tämä syöksyi vimmoissaan häntä kohti;

mutta huomattuaan Etiennen pysähtyi. Silloin alkoi hän virnistää

kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. Mainiota! Viisi hän siitä,

jos toinen otti hänen jälkeensä vapaaksi tulleen paikan. Pitäköön

toisen jätteitä. Mutta tuon ylenkatseen takana tuntui mustasukkaisuutta

ja hänen silmänsä säihkyivät.

Toiset seisoivat masentuneina päät riipuksissa välittämättä uusista

tulokkaista.

Vihdoin häkki nousi esiin kaivosta ja käskettiin istumaan. Katarina ja

Etienne sulloutuivat häkkiin, missä istui jo kaksi murtajaa ja Pierron.

Häkki hytkähti ja lähti liikkeelle. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta kun

oli päästy noin kaksi kolmatta osaa matkaa hankasi se kovasti

laudoitusta vastaan. Rautakanget jytisivät ja miehet töytivät toinen

toistaan.

-- Piru vieköön! pääsi Etienneltä, tahdotaanko meidät hukuttaa?

Taidamme jäädä kaikki tähän kirotun laudoituksen takia, vaikka

vakuuttivat korjanneensa.

Häkki oli kuitenkin sivuuttanut esteen, laskien nyt rankkasateessa.

Työmiehet tarkkasivat sitä levottomina. Liitokset ovat tainneet

huomattavasti lahota.

Kysyttiin asian johdosta Pierronia, joka oli jo muutaman päivän ollut

työssä. Mutta hän ei tahtonut myöntää pelkäävänsä, sillä sitä

voitaisiin tulkita hallinnon moitteena, vaan vastasi:

-- Ei hätää. Niinhän on aina. Varmaankaan he eivät ehtineet vielä

tukkia liitoksia tiiviisti.

Kova virta pauhasi heidän päittensä yllä ja he pääsivät alas

nostohalliin veden kuohuessa heidän ympärillään. Ei kenenkään voudin

päähän pistänyt nousta tarkastamaan, miten oli asian laita. Arveltiin,

että riittää pumppukin. Seuraavana yönä voisivat kirvesmiehet

tarkastaa, mikä siellä oli vikana. Käytävissä sujui työ hitaasti.

Insinööri oli määrännyt, että ennenkuin murtajat alkavat hakata hiiliä,

pitää kaikkien työläisten toimittaa viiden päivän kuluessa kaikki

välttämättömät korjaukset. Eri paikoissa uhkasi maavieremä, käytävät

olivat sellaisessa tilassa, että piti uudistaa paalutus monen sadan

metrin pituudelta. Alhaalla muodostettiin kymmenenmiehisiä ryhmiä, yksi

vuorivouti johtajaksi, jonka jälkeen he heti ryhtyivät työhön eniten

vahingoittuneilla paikoilla. Kun laskeminen oli päättynyt laskettiin,

että kaivokseen oli saapunut kolmesataa kaksikymmentäkaksi

kivihiilenkaivajaa, mikä oli lähes puolet siitä, jolloin kaivos oli

täydessä vauhdissaan.

Chaval joutui juuri siihen ryhmään, missä oli Etienne ja Katarina.

Tosin se ei ollut sattuma, sillä Chaval oli aluksi pysynyt syrjässä

ja sitten melkein pakotti vuorivoudin ottamaan itsensä. Tämä ryhmä

lähti pohjosen käytävän päähän, kolme kilometriä nostohallista,

puhdistaakseen maanvieremän, joka oli sulkenut tien "kahdeksantoista

tuuman" kerrokselta. Alas vierinyttä multaa piti kaivaa lapioilla ja

kuokilla. Etienne, Chaval ja viisi muuta kivihiilenkaivajaa kaivoi

multaa, Katarina ynnä pari alaikäistä poikaa kulettivat mullan pois

kuljetuskäytävään. He eivät paljoa puhuneet keskenään, työskennellen

ahkerasti. Kuitenkin rattaitten lykkääjän kaksi kilpailijaa olivat

ruveta tappelemaan, että täytyi heidät erottaa.

Kello kahdeksan aikana teki Dansaert kierroksen tarkastaen töitä. Hän

oli pirullisella tuulella ja hyökkäsi vuorivoudin kimppuun, miksi ei

heti asetettu paaluja, mistä multa oli puhdistettu. Hän lähti uhaten,

että palaa insinöörin kanssa. Hän oli tätä odottanut aamusta asti eikä

voinut ymmärtää, mikä oli estänyt Negrelin saapumasta.

Kului vielä tunti. Vuorivouti käski keskeyttää raivaustyöt, jotta

kaikki ryhtyisivät pystyttämään tukipylväitä. Katarina ja molemmat

pojat lopettivat myös työnsä kantaen ja järjestäen tukipölkkyjä.

Tässä syvässä käytävän kolkassa olivat työläiset aivankuin

etuvartiojoukkona ollen kaukana muista työpaikoista. Pari kolme kertaa

kuului heille jokin omituinen töminä. Mikä se mahtoi olla? Kuului aivan

siltä ikäänkuin tovereilla jo olisi täysi kiire päästä ulos

kaivoksesta. Mutta melu hävisi etäisyyteen ja he jatkoivat taas

paalutustyötään ja sen jälkeen raivaustyötään.

Mutta niin pian kun Katarina oli vierittänyt ensimäiset rattaat, palasi

hän levottomana.

-- Minä huusin, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki ovat poistuneet.

Hänen sanansa iskivät kuin salama. Kaikki kymmenen miestä nakkasivat

työkalunsa ja lähtivät juoksemaan päistikkaa. He olivat menettää

järkensä ajatellessaan olevansa aivan yksin kaivoksen syvyydessä. He

olivat siepanneet mukaansa ainoastaan lyhtynsä ja juoksivat minkä

ehtivät, Vuorivoutikin kiiti mielettömänä huutaen silloin tällöin ja

kauhistuen vielä enemmän saamatta vastausta. Mikä sitten oli

tapahtunut, kun käytävissä ei ollut ainoatakaan ristinsielua?

Tietämättömyys oli kaiken pelottavampi, he tunsivat, että jokin

kammottava vaara uhkasi heitä.

Kun he vihdoin saapuivat lastauspaikkaan sulki voimakas virta heiltä

tien. Vesi nousi heti polviin saakka, niin että oli mahdoton juosta. He

taistelivat epätoivoisesti vettä vastaan peläten, että jokainen

viivytys uhkaa heitä kuolemalla.

-- Kaivosaukon laudoitus on mennyt puhki, huudahti Etienne. --

Sanoinhan, että me jäämme kaikki tänne!

Kun Pierron laskeutui kaivokseen, huomasi hän levottomuudekseen, että

rankkasade yhä yltyy. Eniten pelästyi hän, kun huomasi, että kaivo,

johon vesi virtasi, täyttyi yhä enemmän. Vesi tunki jo lattialautojen

läpi, mikä tiesi, ettei pumppu enää voinut pumpata kaiken veden ulos.

Hän kuuli, miten se puhki ja ähki aivankuin uupuneena. Hän sanoi siitä

arvelunsa Dansaertille, mutta tämä vain kirosi ilkeästi ja vastasi,

että täytyy odottaa insinööriä.

Mouque toi tallista Bataillen. Vanha hevonen, joka muuten aina oli niin

tottelevainen, tuli äkkiä rajuksi, hirnui kovasti tahtomatta mennä

eteenpäin. Ukon täytyi vetää sitä molemmin käsin saadakseen ylivallan.

-- No mikä sinua, vanhaa kaakkia vaivaa? Sadeko tuo? No tulehan, ei tuo

kuulu meille.

Mutta hevonen vapisi ja tarrasi vastaan, niin että hänen täytyi väkisin

valjastaa se.

Melkein samalla hetkellä kun Mouque hevosineen katosi käytävään, kuului

ylhäältä kauhea jyske, jota seurasi jonkun kaatuvan möhkäleen jyminä.

Yksi paalutuksen pölkyistä irtaantui ja lensi sadan kahdeksankymmenen

metrin syvyyteen kolaten seiniin. Pierron ja kaksi muuta lastaajaa

tuskin ehtivät hypähtää syrjään; niin että tammipölkky putosi vaunuun

murskaten sen. Samassa muodostuneesta aukosta alkoi valua vettä

virtanaan. Dansaert oli aikeessa nousta ylös katsoakseen, mikä on

tapahtunut, mutta silloin irtaantui toinen pölkky. Pelästyneenä ei hän

enää epäillyt vaaran uhkaavan, vaan käski nostaa työläiset lähettäen

voudit pitkin käytäviä kokoomaan työläisiä.

Nousi kauhea pakokauhu. Kaikista käytävistä riensi työläisiä, jotka

törmäsivät häkkeihin. He tunkivat ja tuuppivat toinen toisiaan

päästäkseen heti ylös. Joka kerta kun häkki nousi, valtasi jälelle

jääneitä pelko, ettei se enää tule alas. Muutamat, joitten mieleen tuli

kavuta portaita ylös, palasivat, huutaen ettei sieltä päässyt enää.

Pian oli yksi häkki vioittunut niin, ettei enää liikkunut. Toinen

hankasi niin kovasti, ettei rautaköysi enää voinut kauan kestää. Mutta

alhaalla oli vielä satakunta henkeä, jotka kauhusta mielettöminä

työntäytyivät eteenpäin vesiryöpyssä. Pudonnut lauta tappoi kaksi

miestä. Kolmas, joka oli tarttunut häkkiin, putosi viidenkymmenen

metrin korkeudelta suoraan vesikaivoon.

Dansaert koetti parhaansa mukaan pysyttää järjestyksen. Hän tarttui

kankeen uhaten lyödä pääkallon puhki siltä, joka ei tottelisi häntä.

Hän komensi, että he asettuisivat riviin ja lastaajat vasta viimeisinä.

Mutta häntä ei kuunneltu, väkisin sai hän pidätetyksi Pierronin, joka

kalpeana ja pelästyneenä tahtoi rientää häkkiin ensimäisten joukossa.

Joka kerran kun häkki meni, täytyi hänen karkoittaa hänet antaen

korvalle. Mutta hänen omat hampaansa kalisivat kauhusta: vielä hetkinen

ja hän on hukassa. Ylhäällä oli kaikki mennyt rikki ja sieltä ryöppysi

vettä valtanaan repien kaikki matkallaan. Paikalle riensi vielä

muutamia työläisiä, mutta Dansaert ei enää voinut kestää, vaan hyppäsi

häkkiin antaen Pierronin tulla perässään. Häkki nousi.

Tällä hetkellä saapui Etienne ja Chavalin joukko lastauspaikalle. He

näkivät häkin nousevan, hyökkäsivät sen luo, mutta heidän täytyi

perääntyä, sillä aukon koko paalutus romahti alas. Aukko tuli

suljetuksi, häkki ei voinut enää laskeutua. Katarina purskahti itkuun,

Chaval kiroili. Paikalla oli parikymmentä henkilöä. Aikoivatko nuo

pirut päälliköt jättää heidät siihen. Ukko Mouque pitämättä vähintäkään

kiirettä tuli taluttaen Battaillea. Molemmat vanhukset olivat

hämmästyneet vedentulvasta. Vesi nousi jo lahkeisiin. Vaieten ja

hampaita kiristäen nosti Etienne Katarinan käsivarsilleen.

Kun Dansaert tuli ylös, huomasi hän Negrelin rientävän kaivokselle.

Onnettoman sattuman kautta oli rouva Hennebeau sinä aamuna pidättänyt

hänet, jotta he yhdessä valitsisivat luettelosta morsiuslahjan. Nyt oli

kello jo kymmenen.

-- Mitä on tapahtunut? -- huusi hän jo kaukaa.

-- Kaivos on hukassa! vastasi päävouti.

Levottomana ja hätääntyneenä kertoi hän onnettomuustapauksen, mutta

insinööri kohautti epäilevänä olkapäitään. Kuinka voisi paalutus noin

ruhjoutua itsestään? Se on varmaankin liioiteltu ja täytyy tarkastaa.

-- Ei kai ketään jäänyt kaivokseen?

Dansaert hämmentyi vielä enemmän. Ei, ei ketään. Niin hän luuli

ainakin, vaikka mahdollisesti joku työläisistä oli voinut myöhästyä.

-- Mutta perhanaako te sitten nousette ylös? huudahti Negrel. -- Eihän

väkeä saa siten jättää.

Hän heti antoi määräyksen, että lyhdyt laskettaisiin. Aamulla oli

jaettu kolmesataa kaksikymmentäkaksi, nyt oli niitä ainoastaan

kaksisataa viisikymmentäviisi, mutta useat työläisistä sanoivat

heittäneensä lyhdyn yleisessä hämmingissä eikä voitu päästä selville,

kuinka monta oli jäänyt alas. Toiset olivat jo hajaantuneet kotiin,

toiset eivät vastanneet nimenhuutoon. Mahdollisesti oli kaivokseen

jäänyt kaksikymmentä, mutta yhtä hyvin taisi niitä olla neljäkymmentä.

Ainoa, mikä insinöörille oli selvä, oli se että sinne oli jäänyt

ihmisiä, joitten avunhuutoja ei voinut kuulla vedenpauhinan ja melun

seasta.

Negrelin ensimäinen toimenpide oli lähettää hakemaan Hennebeau ja

sulkea kaivosalue. Mutta se oli myöhäistä, sillä työläiset, jotka

olivat suoraa päätä rientäneet kotiin, pelästyttivät perheensä. Ja koko

joukko naisia, lapsia ja vanhuksia riensi paikalle itkien ja valittaen.

Heidät täytyi ajaa pois. Kaivoksen ympärille asetettiin työnjohtajat

vahdeiksi, joitten tehtävä oli pysyttää joukko loitolla, jottei se

häiritsisi pelastustyötä. Joukko kasvoi nopeasti. Valitushuutoja kuului

tieltä. Mutta ylhäällä Bonnemortin kojussa kukkulalla istui maassa

mies. Se oli Suvarin, joka ei ollut mennyt, vaan katseli tapausta.

-- Nimet! nimet! huusivat naiset itkusta tukahutetulla äänellä.

Negrel näyttäytyi silmänräpäykseksi heille sanoen:

-- Niin pian kuin saamme tietää nimet ilmoitamme teille. Ei ole vielä

mitään hätää, kaikki tulevat pelastetuiksi. Minä laskeudun alas.

Joukko odotti levottomana, vaieten. Insinööri todellakin päätti

rohkealla mielellä laskeutua. Hän käski irroittaa häkin ja sen sijaan

asettaa tynnyrin. Hän pelkkäsi, että vesi voisi sammuttaa hänen

lyhtynsä ja siksi käski hän kiinnittää toisen lyhdyn tynnyrin alle.

Kalpeina ja vapisten auttoivat voudit häntä näitä valmistuksia

tehtäessä.

-- Te tulette mukaan, Dansaert, käski Negrel lyhyesti ja

päättäväisesti. Mutta huomattuaan, miten päävouti horjahti kauhusta,

työnsi hän halveksivasti hänet pois luotaan.

-- Ei, te olisitte vain tiellä. Menen mieluummin, yksin.

Hän istui ahtaaseen tynnyriin, joka heilui sinne ja tänne rautaköyden

päässä. Toisessa kädessään oli hänellä lyhty, toisella piti hän

merkkiköydestä kiinni ja huudahti koneenkäyttäjälle:

-- Hiljaa eteenpäin!

Kone pani pyörät liikkeelle ja Negrel hävisi kuiluun, josta vieläkin

kaikui onnettomien hätähuutoja.

Yläosassa ei ollut mitään tapahtunut, paalutus oli täydessä kunnossa.

Pysyttäen tasapainoa johti hän lyhdyn valoa seiniin: liisteistä tihkui

siksi vähän vettä, ettei lyhdyn tuli siitä kärsinyt. Mutta kun hän oli

laskenut kolmensadan metrin syvyyteen, alemman paalutuksen kohdalle,

sammui lyhty, kuten hän oli ennakolta arvannutkin, ja vesiryöppy täytti

tynnyrin. Nyt taisi hän nähdä ainoastaan tynnyrin alla olevan lampun

avulla. Rohkeudestaan huolimatta kalpeni hän nähdessään kauhean

hävityksen. Jälellä oli ainoastaan muutamia pölkkyjä paalutuksesta,

suurin osa oli irtaantunut ja niiden takaa ammotti kauheita aukkoja,

keltanen hiekka, joka oli hieno kuin jauhot, virtasi kuin laava ja

vesivirrat tuosta maanalaisesta merestä tuntemattomina myrskyineen ja

haaksirikkoineen ryöppysivät esiin kuin avatuista suluista.

Ihmisen työ ei tässä voinut mitään tehdä. Hänen ainoa toiveensa oli

pelastaa ihmiset vaarasta. Mitä syvemmälle hän laski, sitä selvemmin

kuuli hän hätähuutoja. Mutta hänen täytyi pysähtyä. Tiellä oli este.

Koko pino paaluja, lautoja ja kankia tukki kokonaan aukon. Hänen

katsellessa kauan tuskissaan kaikkea tuota, vaikenivat äkkiä

hätähuudot. Varmaankin onnettomat pakenivat etemmäs käytäviin

vedentulvan hätyyttäminä, tai olivat uponneet jo.

Silloin Negrelin ei auttanut muu kuin nykäistä nuorasta, merkiksi,

jotta hänet nostettaisiin. Mutta kohta hän taas käski pysäyttää. Hän

oli ymmällä tästä odottamattomasta onnettomuudesta, voimatta ymmärtää

sen syytä. Hän tarkasti lankkuja ja paaluja ja häntä hämmästytti lävet

ja lovet laudoissa. Hänen lyhtynsä oli aivan sammua kosteudesta, niin

että hän tunnusteli käsillään ja tunsi selvästi poran ja sahan jälkiä,

helvetillisen hävitystyön.

Nähtävästi oli tämä hävitystyö tahallisesti valmistettu. Hän oli aivan

jähmettynyt havainnostaan. Hänen ympärillään puu rytisi ja halkeili

uhaten viedä hänetkin mennessään. Hänen rohkeutensa katosi.

Ajatellessaan miestä, joka oli kaiken tämän tehnyt, nousi hänen

tukkansa kauhusta pystyyn ja hänet valtasi taikauskoinen pelko,

aivankuin mies olisi siinä vieläkin jättiläiskokoisena kuin hänen

ilkityönsäkin.

Hän huudahti ja veti vimmatusti nuorasta. Jo olikin täpärällä, ettei

hänenkin henkensä mennyt, sillä noin sata metriä ylempänä alkoi myöskin

paalutus ratketa.

Ylhäällä odotti Hennebeau levottomana Negrelia.

-- No, miten siellä on? kysyi hän.

Mutta insinööri ei voinut lausua sanaakaan, hän oli vähällä mennä

tainnoksiin.

-- Se on ennen kuulumatonta. Oletko tarkastanut huolellisesti?

Negrel vastasi nyökkäyttäen päätään ja heittäen ympärilleen epäileviä

silmäyksiä. Hän ei tahtonut puhua voutien kuullen, vaan veti enonsa

syrjään ja kuiskaten korvaan kertoi kauheasta rikoksesta, siitä miten

laudat olivat sahatut poikki ja poratut läpi. Tirehtöri tuli kalman

kalpeaksi, alentaen myöskin äänensä. Sillä ihmiset tavallisesti

pyrkivät salaamaan hirveitä rikoksia. Turhaa olisi näyttää kymmenille

tuhansille työläisille pelkonsa. Tuonnempana saataisiin nähdä. He

jatkoivat puheluaan kuiskaamalla, hämmästyneinä ajatuksesta että joku

oli voinut laskeutua sinne ja riippuen kuilun yllä hengenvaarassa

toimittaa tuon kauhean työn.

Kun tirehtöri Hennebeau jälleen tuli voutien luo, olivat hänen kasvonsa

suonenvedontapaisesti vääntyneet. Hän antoi käskyn, että heti

ruvettaisiin puhdistamaan kaivos.

Kun tirehtöri ja insinööri tulivat viimeisinä vastaanottohuoneesta,

vastaanotti heidät joukko huudoilla:

-- Nimet! nimet! sanokaa nimet!

Maheun vaimo oli myös siinä naisten joukossa.

Hän muisti kolinan, minkä hän oli kuullut yöllä: varmaankin hänen

tyttärensä ja vuokralaisensa olivat lähteneet yhdessä työhön ja nyt

olivat tuolla alhaalla. Ensin huusi hän, että sellaiset kurjat raukat

saisivatkin kuolla sinne, mutta sitten riensi hänkin paikalle ja

väristen kauhusta seisoi ensimäisten joukossa. Nyt hän ei enää epäillyt

etteikö he olleet siellä. Sakarias, joka oli tullut ensimäisten

joukossa ja jonka tapa yleensä oli välinpitämättömyys kaikkeen, nyt

itkien syleili vaimoaan ja äitiään. Hän osoitti aivan odottamatonta

hellyyttä sisartaan kohti, eikä hän tahtonut uskoa, että hän oli

siellä, ennekuin päälliköt ilmottaisivat nimet.

-- Nimet! Nimet! Jumalan tähden, sanokaa nimet!

Negrel, joka oli hyvin hermostunut, sanoi kovalla äänellä voudeille:

-- Käskekää heidän olemaan hiljaa. Se on sietämätöntä. Emme me itsekään

tiedä nimiä.

Oli jo kulunut kaksi tuntia. Ensi hetkellä ei kukaan muistanut toista

kaivosta, vanhaa Requillartin kaivosta. Hennebeau määräsi, että

sieltäpäin alettaisiin pelastustyö, kun äkkiä levisi huhu, että viisi

työläistä oli pelastunut vedentulvalta Requillartin lahoneita portaita

myöten. Näitten joukossa oli vanha Mouque, joka herätti yleistä

hämmästystä, sillä kukaan ei tietänyt, että hän oli kaivoksessa. Mutta

näitten viiden toverin kertomukset saivat kyyneleitä virtaamaan vielä

vuolaammin; viisitoista toveria ei voinut seurata heitä eksyen

käytävissä, joissa vieremät sulkivat heiltä tien; ei voinut

ajatellakaan heidän pelastamistaan, sillä Requillartissa oli vesi

noussut jo kymmenen metriä. Nyt saatiin kuulla nimet ja ilman

tärisyttivät voivotus ja äänekäs itku.

-- Mutta käskekää heidän vaieta! toisti Negrel vimmatusti. -- Ja ajakaa

heidät pois tieltä. Niin, niin, ainakin sadan metrin päähän. Voi olla

vaarallista seisoa siinä. Ajakaa heidät pois siitä.

Joukko ei tahtonut väistyä. Se epäili, että oli tapahtunut vielä jotain

jota tahdotaan heiltä salata. Vasta kun voudit selittivät, että

kaivoksen kaikki rakennukset voivat romahtaa, jähmettyivät he kauhusta

ja vähitellen väistyivät.

Mutta ylhäällä kummulla istui vaaleaverinen mies, jolla oli tytön

kasvot, polttaen ajan kuluksi paperossin toisensa jälkeen ja

kääntämättä katsettaan kaivokselta.

Nyt alkoi odotus. Kello oli jo kaksitoista, kukaan ei ollut syönyt

mitään, mutta kukaan ei sentään mennyt kotiin. Likasen harmaalla

taivaalla liiteli hitaasti tummia pilviä. Joukko oli vähitellen

täyttänyt koko ympäristön kaivoksen ympärillä. Keskellä kohosi Voreux.

Se oli aivan kuin kuollut, -- ei näkynyt ketään eikä kuulunut

ääntäkään.

Uunit paloivat vähitellen loppuun, korkeasta savupiipusta nousi kepeitä

savupilviä. Tornin päässä oleva viiri hiljalleen narisi tuulessa ja tuo

räikeä ääni oli ainoa kesken noita kuolemaan tuomittuja rakennuksia.

Kun kello oli kaksi, ei mikään vielä liikahtanut, Hennebeau, Negrel ja

muutamat muut paikalle saapuneet insinöörit muodostivat pienen joukon

mustatakkisia ryysyisen joukon edessä. Eivät hekään tahtoneet poistua

paikaltaan, vaikka he olivat lopen väsyneet ja hermostuneet

onnettomuudesta, jota he eivät voineet auttaa.

Varmaankin ruhjoutui nyt ylempikin laudoitus, sillä kuului jymähdys,

jonka jälkeen oli kaikki hiljaa. Hävitystyö yhä laajeni.

Kello löi kolme. Mutta ei vieläkään mitään. Vesisade valeli joukkoon,

mutta se ei liikahtanutkaan. Vasta kaksikymmentä minuuttia yli kolme

maa ensi kerran jysähti. Voreux vavahti, mutta kesti jysäyksen. Heti

sen jälkeen seurasi uusi tärähdys, jolloin kaikista rinnoista pääsi

kauhun huudahdus. Lajitteluvaja horjahti pari kertaa ja kaatui

kauhealla jyminällä. Niskapuut kaatuivat hankaantuen niin kovasti

toisiaan vastaan, että säkenöi. Tämän jälkeen maa yhä jytisi, tärähdys

seurasi tärähdystä, aivankuin tulivuori olisi purkautumaisillaan.

Jokaisen uuden tärähdyksen sattuessa joukko ei voinut pidättää

hätähuutoja. Kymmenen minuutin kuluttua romahti kaivostornin

liuskakivikatto. Vastaanotto- ja koneosastossa ilmestyi suuria

halkeimia. Sitten vaikenivat kaikki nuo äänet, hävitys päättyi ja

uudelleen tuli hiljaa.

Sitten kuin tätä hiljaisuutta oli kestänyt tunnin ajan, tunsi herra

Hennebeau taas toivon heräävän hänen sydämessään. Nähtävästi oli maan

lainehtiminen asettunut ja nyt voitaisiin pelastaa kone ja mitä oli

jälellä rakennuksista. Mutta hän ei sittenkään sallinut vielä

lähestyä, vaan tahtoi odottaa puolen tuntia. Mutta odottaminen kävi

sietämättömäksi, toivo kiihotti levottomuutta, kaikkien sydämet

tykkivät levottomasti. Synkkä pilvi kohosi taivaanrannalla jouduttaen

hämärän tuloa. Oli seisottu kokonaista seitsemän tuntia paikalla ilman

ruokaa.

Insinöörit alkoivat jo lähestyä, kun taas kauhea tärähdys vapisutti

koko maan. Kuului maanalaista pauketta, aivankuin jokin hirvittävä

tykistö laukaisi syvyydessä. Maanpinnalla olevat viimeisetkin

rakennukset ruhjoutuivat. Vihuri hajotti lajitteluvajan ja

vastaanotto-osaston viimeiset jätteet. Sitten kaatui höyrypannuosasto

ja sen jälkeen neliskulmainen torni, missä pumppu korisi, romahti alas

kuin kanuunankuulan lävistämä ihminen.

Hirvittävin näky kohtasi näin koneosastossa: kone oli irtaantunut

sijoiltaan ja näytti taistelevan kuolemaa vastaan ojennetuin jäsenin.

Se jännitti jättiläismäisen polvensa, kierrinpuun, ikäänkuin pyrkien

nousemaan, mutta se heitti pian henkensä, musertuneena, säpäleissä.

Ainoastaan suuri kolmenkymmenen metrin korkea piippu vielä seisoi

heiluen kuin masto myrskyssä. Kaikki odottivat, että sekin romahtaisi

maahan, kun äkkiä se hävisi näkyvistä, kadoten maan syvyyksiin ja

sulaen kuin jättiläiskokoinen kynttilä. Siitä ei jäänyt näkyviin

mitään, ei edes ukkosenjohdattimen kärkeä. Se oli loppu. Vahingollinen

peto, joka oli elänyt ihmislihasta, ei enää hengittänyt syvään ja

raskaasti. Maa oli niellyt Voreux'n.

Joukko hajosi huutaen ja ulvoen. Naiset juoksivat peittäen silmänsä.

Kauhu hajotti ihmiset kuin kasan kuivia lehviä. He eivät tahtoneet

huutaa ja kuitenkin huudot pääsi väkisin heidän kurkuistaan tätä

kauheata hävitystä nähdessään.

Tuon sammuneen tulivuoren aukko, joka oli viidentoista metrin: syvä,

ulottui maantieltä kanavaan täyttäen vähintäin neljänkymmenen metrin

alueen. Koko kaivoslaitos oli romahtanut kuiluun; kaikkine

rakennuksineen, jättiläismäisine niskapuineen ja kulkuteineen

rautioineen, koko hiilirattaitten jonoineen ja kolmine junavaunuineen

puhumattakaan puupinosta ja laudoista, jotka maa nieli kuin oljet. Tuon

jättiläismäisen kuopan sisältä näkyi suuri pino tiiliä, rautaa, kiviä,

kaikkea, mitä oli mennyt tässä hävityksessä. Ja suuri kuoppa yhä

laajeni, sen reunoilta kulki halkeamia kaikkiin suuntiin ympärillä

olevien peltojen yli. Yksi sellainen halkeama ulottui aina Rasseneurin

ravintolaan saakka, niin että hänen talonsa jyski. Joutuisiko

kaivoskyläkin perikatoon? Kuinka kauas täytyisi paeta ollakseen

turvassa tänä kaameana iltana noitten lyijyraskaitten pilvien alta,

jotka myöskin näyttivät tahtovan musertaa maan?

Negreliltä pääsi kauhun huudahdus, Hennebeau itki, vetääntyneenä

syrjään. Mutta onnettomuus ei vieläkään ollut ohi. Yksi kanalin

suluista puhkesi ja vesi juoksi poristen ja pauhaten kuin vesiputous

alas kuiluun eräästä halkeamasta. Kaivos imi tuota vettä, vedentulva

täytti nyt moneksi vuodeksi kaikki kaivoskäytävät. Pian täyttyi koko

aukko ja paikalla, missä ennen oli kohonnut Voreux, oli nyt likanen

järvi, sellainen, jonka alla lepäävät kirotut kaupungit.

Silloin Suvarin kohosi kummulla, joka myöskin oli tärähtänyt. Hän tunsi

Sakarian ja Maheun vaimon, jotka itkivät nähdessään tuota hävitystä,

mikä koko painollaan oli romahtanut niitten onnettomien päälle, jotka

siellä maan alla taistelivat kuolemaa vastaan. Hän heitti pois

kädestään viimeisen paperossin ja lähti pimeään yöhön katsomatta

kertaakaan taaksensa. Hänen varjonsa kävi yhä pienemmäksi ja

pienemmäksi, kunnes se vihdoin suli pimeään. Hän kulki tuntematonta

kohti. Hän kulki tyynesti sinne, missä on dynamiittia voidakseen

hävittää kaupunkeja, ihmisiä. Silloin kun kuoleva porvaristo näkee maan

aukeavan sen jalkojen alta -- on hänen tehtävänsä täytetty.