Sunnuntaina niin pian kun oli tullut ilta, meni Etienne kylästä. Hän
meni kanavaa pitkin kulkien hitaasti Marchienneen päin.
Täällä hän ei koskaan tavannut ketään, mutta nyt sai hän harmikseen
nähdä miehen, joka kulki häntä vastaan. He tunsivat toinen toisensa
vasta tultuaan aivan vastakkain.
-- Sinäkö! sopersi Etienne.
Suvarin nyökytti päätään vastaamatta. Hetkisen seisoivat he
liikkumatta, sitten he menivät molemmat Marchienneen kumpikin
syventyneenä omiin mietelmiinsä.
-- Oletko lukenut lehdistä, mikä menestys seuraa Pluchartia Pariisissa?
kysyi vihdoin Etienne. -- Häntä odotettiin kadulla, häntä ylistettiin,
kun hän tuli Bellevillen kokouksesta... O, nyt hän menee pitkälle
yskästään huolimatta. Hän voi edistyä niin pitkälle kuin tahtoo.
Koneenkäyttäjä kohautti olkapäitään. Hän halveksi kaunopuhujia, jotka
antautuivat politiikkaan samalla tavalla kuin antaudutaan asianajajaksi
ansaitakseen rahaa kielellään.
Suvarin kulki kauan pää alaspäin painuneena. Hän oli siinä määrin
vaipunut ajatuksiinsa, että kulki aivan kanavan reunalla samoin kuin
unissa kävijä katon räystäällä.
Mutta äkkiä säpsähti hän ilman näennäistä syytä. Hän kalpeni ja kohotti
katseensa toveriin sanoen tuskin kuuluvasti:
-- Olenko kertonut sinulle, miten hän kuoli?
-- Kuka?
-- Minun vaimoni, siellä Venäjällä.
Etienne teki epämääräisen liikkeen. Häntä hämmästytti vapiseva ääni ja
tuon miehen äkkinäinen tarve uskoa asiansa jollekin, miehen, joka aina
oli stoalaisesti eristetty. Hän tiesi ainoastaan, että Suvarinin
vihkimätön vaimo oli hirtetty Moskovassa.
-- Asia epäonnistui, kertoi Suvarin. -- Me työskentelimme
neljätoista päivää asettaaksemme miinan rautatien alle, jota myöten
keisarin junan piti kulkea. Mutta kun räjähdys tapahtui, ei siitä
kulkenut keisarillinen, vaan tavallinen matkustajajuna... Silloin
Annushka vangittiin. Hän toi meille ruokaa joka ilta puettuna
talonpoikaisnaiseksi. Hän se oli myös, joka sytytti miinan, sillä mies
olisi herättänyt enemmän huomiota. Kuutena pitkänä päivänä kuuntelin
oikeudentutkintoa piiloutuneena joukkoon.
Hän vaikeni. Yskä ja itku tukahuttivat hänen äänensä.
-- Kaksi kertaa tahdoin huutaa, syöksyä hänen luokseen jakaakseni hänen
kohtalonsa. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Yhtä ihmistä vähemmän on
samaa kuin yhtä sotamiestä vähemmän. Ja minä ymmärsin, että hän kielsi
katsoen minuun suurin viisain silmin.
Hän yski taas.
-- Viimeisenä päivänä olin minä myös mestauspaikalla. Satoi ja sade
vaivasi heitä. Kaksikymmentä minuuttia tarvitsivat he hirttääkseen
neljä henkilöä. Nuora katkesi eivätkä he voineet hirttää neljättä...
Annushka seisoi odottaen. Hän etsi minua silmillään. Minä nousin
kannolle ja hän huomasi minut, eikä meidän silmämme enää eronneet. Hän
kuoli katsoen minuun.
Minä heilutin hattuani ja menin pois...
Tuli taas äänettömyys. Kanava valkosena juovana katosi etäisyyteen,
molemmat kulkivat ääneti aivankuin vieraina toisilleen.
-- Se oli meille rangaistukseksi, jatkoi Suvarin karkeasti. -- Me
teimme rikoksen rakastaessamme toinen toistamme. On hyvä, että hän
kuoli, hänen verestään syntyy sankareita enkä minäkään enää tunne
pelkoa mielessäni. Niin, ei saa olla vanhempia, ei vaimoa eikä ystävää,
ei mitään sellaista, josta käsi vavahtaisi silloin kun pitäisi ottaa
toisen tai oman henkensä!
Etienne pysähtyi väristen illan koleudesta. Hän ei ruvennut
väittelemään, sanoi vain:
-- Me olemme menneet kovin kauas, eikö olisi aika palata?
He menivät hitaasti takaisin Voreux'hon. Hetken perästä lausui Etienne:
-- Oletko nähnyt uusia listoja?
Hän tarkoitti keltasia julistuksia, jotka yhtiö oli aamulla ripustanut.
Nämä julistukset olivat laaditut selvemmin ja suvaitsevammin kuin
edelliset, niissä luvattiin ottaa kaikki työläiset, jotka tulisivat
työhön seuraavana aamuna. Kaikki olisi unohdettu, eniten syyllisillekin
annettaisiin anteeksi.
-- Kyllä, olen nähnyt, vastasi koneenkäyttäjä.
-- Mitä ajattelet asiasta?
-- Ajattelen, että se on loppu. Lauma lähtee sinne taas. Te kaikki
olette pelkuri-raukkoja.
Etienne alkoi innokkaasti puoltaa tovereitaan. Yksinäinen mies kyllä
saattoi olla luja, mutta joukko, joka oli nääntymäisillään nälkään, oli
voimaton. Askel askeleelta saapuivat he Voreux'hon ja seistessään
kaivoksen mustan kummun edessä toisti hän valansa, ettei hän menisi
töihin, mutta että hän soi anteeksi niille, jotka tekivät sen. Oli
liikkeellä huhuja, että kirvesmiehet eivät ole ehtineet korjata
laudoitusta ja hän kysyi oliko se totta. Oliko totta, että yhdessä
paikassa oli maan painosta laudoitus kääntynyt ulospäin niin että häkki
laskiessaan hankasi sitä vastaan viiden metrin pituudelta. Suvarin kävi
taas vaiteliaaksi ja vastasi yksisanaisesta. Hän oli ollut työssä
edellisenä iltana ja silloin oli häkki todellakin hangannut, niin että
koneenkäyttäjien täytyi jouduttaa nopeus sivuuttaakseen tuon paikan,
Mutta kaikkiin huomautuksiin päälliköt vastasivat samaa: ennen kaikkea
piti saada hiiliä ja laudoitus voitiin korjata myöhemmin.
-- Luuletko todellakin, että tulee tuho, lausui Etienne katsoen
pimeässä epäselvästi näkyvään kaivokseen.
-- Jos tulee tuho, niin saavat toverit sen tuntea nahoissaan, vastasi
Suvarin tyynesti, -- itsehän sinä kehoitat heitä mennä kaivokseen.
Kello löi yhdeksää Montsoun kellotornissa. Etienne sanoi menevänsä
nukkumaan, silloin lausui Suvarin antamatta kättä:
-- Hyvästi. Minä lähden.
-- Mitä? Lähdetkö?
-- Olen ottanut eron työstä ja lähden jonnekin muualle.
Etienne katsoi häneen hämmästyneenä. Kaksi tuntia olivat he kulkeneet
yhdessä ja nyt vasta hän sanoo sen aivankuin ohimennen ja niin
tyynesti, vaikka Etienneen koski syvään tuosta erosta.
-- Mihin sinä sitten lähdet?
-- Jonnekin... En tiedä...
-- Mutta tapaammehan taas?
-- Tuskin, en usko sitä.
He seisoivat ääneti tietämättä, mitä vielä sanoa.
-- No niin, hyvästi sitten.
-- Hyvästi.
Kun Etienne oli mennyt kylään, kääntyi Suvarin taas kanavan reunalle
kävelemään pimeässä, kuin mikäkin häälyvä yövarjo. Toisinaan pysähtyi
hän laskien kellonlyöntejä. Kun kello löi puoliyötä lähti hän
Voreux'hon päin.
Tällä hetkellä oli kaivos aivan tyhjä, hän tapasi ainoastaan unisen
voudin: Vasta kello kaksi alettiin lämmittää ennen töitten alkua. Ensin
meni Suvarin vajaan ollen hakevinaan takkia. Tähän takkiin oli kääritty
työkalut: vintilö purasimineen, pienehkö luja saha, vasara ja taltta.
Otettuaan kaikki nuo kalut, meni hän kapeaan käytävään, joka johti
portaille. Nyytti kainalon alla laskeutui hän alas pimeässä mitaten
syvyyttä laskemalla askeleita. Hän tiesi, että häkki ottaa kiinni
laudoitukseen kolmensadan seitsemänkymmenenneljän metrin syvyydellä
viidennen kiemuran kohdalla aukon sisällä.
Kun hän oli laskenut viisikymmentä neljä porrasta tunnusti kädellään
turvonneita lautoja. Siinä se oli.
Silloin ryhtyi hän kylmäverisesti työhön, kuten ainakin työläinen, joka
kauan on pohtinut asiaa. Hän alkoi heti sahata aukon väliseinään, joka
eroitti kaivon porraskäytävästä. Muutamien tulitikkujen avulla saattoi
hän ottaa selvän laudoituksen tilasta ja niistä korjauksista, mitkä
siinä oli tehty.
Kaivosten rakentaminen Calais'in ja Valenciennen välillä oli hyvin
hankalaa, täytyi päästä maanalaisten vesien läpi, jotka olivat
syvimpien laaksojen tasalla. Ainoastaan lujan laudoituksen avulla,
laudat toisissaan kiinteästi kiinni kuin tynnyrissä kävi mahdolliseksi
vastustaa veden painoa ja pitää kaivon vedestä vapaana keskellä
maanalaisia vesiä, jotka porskuivat seiniä vastaan. Voreux'n kaivosta
kaivettaessa oli täytynyt tehdä kaksinkertainen paalutus: toinen
yläosassa, helposti varisevassa hiekassa, joka oli liitukerroksen
vieressä ja aina täynnä vettä kuin sieni, ja toinen alimmassa
kerroksessa, keltasessa hiekassa, joka oli hieno kuin jauhot ja vetelä
kuin neste. Juuri tässä kerroksessa oli "virta"; tuo maanalainen meri,
joka uhkasi pohjois-Ranskan kaivoksia. Se oli oikea myrskyinen meri,
missä aallot hyökyivät kolmensadan metrin etäisyydessä auringosta.
Tavallisesti kesti paalutus hyvin veden painon. Ainoa vaara oli siinä,
jos naapurikaivokset laskivat kun niissä tyhjennetyt käytävät
täyttyivät. Maa laski täyttääkseen nuo tyhjät käytävät ja silloin
muodostui lohkeamia ja rakoja, jotka saattoivat ulettua paalutukseen ja
vahingoittaa sitä painaen sitä alas kaivosaukkoon. Ja siinä juuri oli
suurin vaara, sillä siitä saattoi aiheutua maanvieremä ja veden
paisumus, kaivoksen saattoi peittää joko multa tai veden tulva.
Istuen ratsain tekemässään aukossa havaitsi Suvarin huomattavan
vahingoittumisen viidennen liitoksen luona paalussa. Laudat olivat
käyristyneet, muutamat aivan irroittuneet sijoiltaan. Tervalistojen
välistä tihkui vettä. Kirvesmiehet, joilla oli kova kiire, olivat
ainoastaan naulanneet rautaneliöitä liistopaikalle, nekin niin
huolimattomasti, etteivät edes kaikki ruuvit olleet tiivisti kiinni. Ja
niiden takana tuntui "virta" olevan vallallaan.
Suvarin irroitti porallaan ruuvit rautaneliöstä, niin että veden
ponnistaessa vähän kovemmin ne helposti irtaantuisivat kokonaan. Se oli
uhkarohkea, mieletön teko, sillä sitä tehdessä oli hän ainakin
parikymmentä kertaa pudota alas sadan kahdeksankymmenen metrin
syvyyteen, aukon pohjaan. Hänen täytyi pitää kiinni rungoista, joita
myöten häkki laski. Riippuen siten kuilun yllä liikkui hän edelleen
näitä yhdistäviä poikkipuita pitkin nojaten ainoastaan kyynärpäähän tai
polveen täysin rauhallisesti ja ylenkatsoen kuolemaa.
Kun hän oli hellittänyt ruuvit, kävi hän itse runkojen kimppuun,
jolloin vaara tuli vielä suuremmaksi. Hän haki "avainta"; sitä runkoa,
johon toiset olivat kiinnitetyt. Löydettyään sen, alkoi hän vimmatusti
sahata ja porata sitä, jotta se ohuempana helpommin voisi antaa myöden.
Kaikista hänen tekemistään koloista ja reijistä suihkusi kylmää vettä,
häiriten häntä työssä. Kaksi tulitikkua sammui ja toiset kastuivat,
niin että hän jäi täydelliseen pimeyteen.
Silloin hänet valtasi jokin raivo. Häntä huumasi näkymättömän leyhkä
kauhu, joka ikäänkuin kohosi tuosta mustasta kuilusta; kova rankkasade
kiihotti hänen hävityshaluaan. Hän hakkasi ja sahasi kaikki, mitä eteen
sattui, aivankuin tahtoisi, että kaikki heti ruhjoisi. Hän iski
aseillaan niin vimmatusti aivankuin hänen edessään oli elävä olento,
jota hän vihasi sydämen pohjasta. Vihdoinkin hän on tilaisuudessa
tappamaan tuon vahingollisen pedon -- Voreux'n --, jonka kita nielee
ihmisiä!
Mutta sitten tyyntyi häh; Eikö hän voinutkaan suorittaa tehtävänsä
kylmäverisesti? Kiirehtimättä palasi hän takaisin porraskäytävään
peittäen aukon lautapalasella, jonka hän oli sahannut paikalta. Se
riitti, sillä hän ei tahtonut herättää epäluuloa liian suurilla
vahingoittumisilla, jotka heti ruvettaisiin korjaamaan. Peto oli
haavoitettu vatsaan, saadaan nähdä elääkö se iltaan. Maailma hätkähtää,
kun saa tietää, ettei se kuollut luonnollista kuolemaa. Hän kääri
tyynesti työkalunsa takkiinsa ja meni hitaasti portaita ylös. Kukaan ei
nähnyt häntä, kun hän jätti kaivoksen. Kello löi kolme. Hän jäi
odottamaan tiellä.
Tällä hetkellä heräsi Etienne heikosta kahinasta, jonka hän oli
kuulevinaan pimeässä huoneessa. Aivankuin joku yrittäisi nousta
olkivuoteelta. Hänen päähänsä johtui ajatus, että varmaankin Katarina
voi pahoin.
-- Sinäkö se olet? kysyi hän kuiskaten. -- Mikä sinun on?
Kukaan ei vastannut hänelle, kuului ainoastaan toisten kuorsaaminen.
Hetkisen oli kaikki hiljaa. Sitten taas kahisi olkivuode. Nyt oli
Etienne varma, ettei hän erehtynyt, nousi ja meni huoneen toiseen
päähän. Hämmästyksekseen tapasi hän tytön istumasta valveilla ja
henkeä pidättäen.
-- Miksi et vastaa? kysyi hän. -- Mitä sinä teet?
-- Minä nousen.
-- Nouset? Näin aikaseen?
-- Niin, menen työhön kaivokseen.
Etienne tuli hyvin levottomaksi. Hän istui sängyn laitaan ja Katarinan
piti selittää syyt. Hän kärsi liiaksi ollen pakotettu elämään työttä ja
tuntiessaan aina moittivien katseitten olevan tähdätyn häneen.
Mieluummin kärsisi hän Chavalin lyöntejä.
-- Mene, minä tahdon pukeutua. Äläkä puhu mitään. Lupaatko?
Mutta Etienne ei mennyt. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille
painaen hänet luoksensa surullisena ja täynnä säälintunnetta tyttöön.
Ensiksi aikoi Katarina riuhtaista itsensä irti, mutta sitten purskahti
hän itkuun ja kietoen käsivartensa Etiennen kaulaan painautui
toivottomasti häntä lähemmäksi. Siten istuivat he hetkisen sylitysten
muistellen onnetonta rakkauttaan, joka ei ollut saanut tyydytystä.
Oliko sitten kaikki lopussa? Eivätkö he uskaltaisi rakastaa toisiaan
nyt, kun he ovat molemmat vapaat. Jos he saisivat vain hiukan onnea,
niin varmaankin häviäisi tuo ujous, jonka syytä he eivät itsekään
ymmärtäneet.
-- Mene nukkumaan, kuiskasi Katarina. -- Minä en tahdo sytyttää tulta,
sillä silloin voisi äiti herätä. Täytyy joutua, laske minut...
Mutta Etienne puristi yhä lähemmäksi itseään. Hänen mielessään heräsi
voittamaton halu saada onnea, asua omassa puhtaassa pikku kodissa eikä
ajatella mitään.
Äkkiä yllätykseksi itselleenkin kuiskasi hän:
-- Odota, minä tulen kanssasi.
Hän hämmästyi itsekin, kuinka hän oli voinut niin sanoa. Olihan hän
vannonut, ettei hän astu jalallaankaan enää kaivokseen, kuinka hän oli
nyt äkkiä harkitsematta päättänyt toisin. Mutta samalla tunsi, hän
rauhoittuneensa, ikäänkuin olisi päässyt kaikista ristiriitaisuuksista.
Tyttö tuli levottomaksi luullen, että hän uhrautuu hänen takiaan ja
pelkäsi, mitä toiset arvelisivat hänen teostaan, mutta hän ei tahtonut
kuullakaan tytön vastaväitteitä. -- Olihan julistuksissa luvattu
anteeksianto kaikille.
-- Minä tahdon tehdä työtä. Pukeutukaamme.
He pukeutuivat varovasti pimeässä. Katarina oli jo edellisenä iltana
ottanut esille työvaatteensa ja Etienne otti kaapista housut ja mekon.
He eivät peseytyneet pelosta kolista pesuvadilla. Kun he menivät
käytävään, heräsi Maheun vaimo kysyen unissaan:
-- Kuka siinä on?
Katarina pysähtyi vavisten ja puristaen lujasti Etienneä kädestä.
-- Minä se vaan olen, vastasi Etienne. -- Menen hakemaan raitista
ilmaa, täällä on niin tukalaa.
-- Vai niin.
Ja vaimo nukkui jälleen. Vihdoin pääsivät he alaa ruokasaliin, missä
Katarina laittoi itselleen ja Etiennelle voileivän leivästä, jonka
edellisenä, päivänä eräs Montsoun rouva oli tuonut. Sitten lähtivät he
ulos.
Suvarin seisoi tienkäänteessä lähellä "Huvia". jo puolen tunnin ajan
seurasi hän silmillään kivihiilenkaivajia, jotka kulkivat työhön. Hän
laski heitä, kuten teurastaja härkiä teurastuslaitoksen käytävällä.
Häntä hämmästytti heidän lukumääränsä. Vaikkakin hän ylenkatsoi
ihmisiä, ei hän kuitenkaan voinut uskoa, että pelkuriraukkoja on niin
paljon.
Äkkiä säpsähti hän, sillä hän oli pimeässä tuntevinaan joukossa tutun
hahmon. Hän lähestyi pysäyttäen tämän.
-- Mihin sinä menet?
Etienne hämmästyi ja kysyi vastauksen asemasta:
-- Kas, etkö ole vielä lähtenyt?
Sitten tunnusti hän menevänsä työhön. Tietysti hän oli vannonut, mutta
eihän voinut noin elää ja odottaa sitä, mikä mahdollisesti toteutuu
sadan vuoden kurttua. Sitä paitsi oli hänellä erikoiset syyt.
Suvarin tarttui hänen olkapäähänsä työntäen hänet takaisin kylään.
-- Mene kotiisi! Kuuletko? Minä vaadin sen.
Tällä välin oli Katarina lähestynyt ja Suvarin tunsi hänet. Etienne
intti vastaan sanoen ettei kellään ollut oikeutta arvostella hänen
toimintaansa. Suvarin katsoi vuoroin häneen vuoroin tyttöön. Sitten
vetäytyi hän sivulle tehden eleen kädellään ilmaisten sillä
toivottomuutta. Kun miehen sydämeen on päässyt nainen, niin mies on
mennyttä ja saa kuolla.
-- Nouse, sanoi hän lyhyesti.
Etienne seisoi hämillään hänen edessään koettaen keksiä jonkun
ystävällisen sanan jäähyväisiksi.
-- Sinä siis lähdet?
-- Niin.
-- No anna sitten kättä jäähyväisiksi. Onnellista matkaa ja älä
muistele pahalla.
Toinen ojensi hänelle jääkylmän kätensä.
-- Siis hyvästi ainiaaksi.
-- Hyvästi.
Jääden paikalleen saattoi Suvarin silmillään Etienneä ja Katarinaa,
jotka menivät Voreux'hon.