Laukaukset Montsoussa kaikuivat aina Pariisiin saakka. Neljä päivää
pääkaupungin edistysmieliset lehdet olivat kuohuksissaan tapahtumasta:
kaksikymmentä viisi haavoitettua, neljätoista kuollutta, niiden
joukossa kaksi lasta ja kolme naista, sekä muutamia vangittuja.
Levaquesta tuli tavallaan sankari. Kerrottiin hänen antaneen
tutkintatuomarille vastauksen, joka olisi voinut olla muinoisen
roomalaisen arvoinen.
Nuo harvat kuulat olivat sattuneet suoraan hallituksen sydämeen, mutta
se säilytti arvokasta tyyneyttä välittämättä siitä, että oli saanut
niin tuntuvan haavan. Se tahtoi pitää tapausta vähäpätöisenä
väärinkäsityksenä jossain siellä kaukana Pariisin kaduilta, missä
yleinen mielipide muodostetaan. Pian se aivan unohdetaan. Yhtiö sai
virallisen käskyn lopettaa lakon, joka jatkuu jo niin kauan, että alkaa
käydä uhkaavaksi yhteiskunnan rauhallisuudelle.
Sen vuoksi saapui Montsouhun jo keskiviikkoaamuna kolme yhtiön
tirehtööriä. Pikkukaupunki joka oli hyvin peloissaan uskaltamatta
iloita verilöylystä, hengähti nyt ensi kertaa helpotuksesta tuntien
olevansa pelastettu.
Hallinnossa avattiin kaikki luukut, suuri rakennus elpyi. Sieltä alkoi
kuulua mitä lupaavimpia huhuja. Puhuttiin, että hallinto on hyvin
surullinen tapahtumasta ja tirehtöörit olivat tulleet sulkeakseen
eksyneet työläiset syliinsä. Nyt kun isku oli tehty ja nähtävästi
voimakkaampi kuin oli aiottu, ilmestyivät he pelastajina ja ryhtyivät
toimenpiteisiin, vaikkakin hiukan myöhään. Ennen kaikkea lähettivät he
belgialaiset takaisin tehden sen suurella melulla ja jymyllä
näyttääkseen kaikille, kuinka paljon he antavat perään työläisille.
Sitten ottivat he pois sotilasvartijaston, sitä suuremmalla syyllä,
koska lakkolaiset masennettuina ja lyötyinä eivät enää olleet
vaarallisia. Heidän toimestaan myös asia kadonneesta sotamiehestä
painettiin villasella.
Näin koettivat he kaikin tavoin lieventää asianhaaroja. Mutta nämä
sovinnolliset toimenpiteet eivät estäneet heitä hyvin toimittamasta
hallinnolliset asiansa, sillä oli nähty, että Deneulin oli taas
palannut hallintoon ja siellä keskustellut Hennebeaun kanssa.
Keskustelut Vandamen ostamisesta uudistuivat taas ja nyt oli hän
nähtävästi suostunut myyntiehdotukseen.
Mutta eniten hämminkiä aikaansaivat suuret keltaset julistukset, jotka
liimattiin kaikkialla hallinnon käskystä. Niihin oli painettu suurin
kirjaimin seuraavaa: "Montsoun työläiset! Me emme tahdo, että ne
harhaluulot, joitten surullisia seurauksia te näitte viimeisinä
päivinä, riistäisivät järkeviltä ja luotettavilta työläisiltä
työansion. Maanantaiaamuna kaikki kaivokset tulevat olemaan auki ja kun
työ uudistuu, aiomme hyväntahtoisesti harkita, mitkä parannukset
olisivat tarpeen. Teemme kaikki, mikä on oikein ja mahdollista."
Kaikki kymmenen tuhatta työläistä kävi aamupäivällä lukemassa noita
julistuksia. Kukaan ei lausunut sanaakaan, monet pudistivat päätään, --
toiset menivät pois laahustavin askelin ilman että heidän kasvojensa
ilme muuttui.
Siihen asti oli kylä No. 240 kestänyt lujana. Toverien veri, joka
punasi kaivoksien maan, oli ikäänkuin estänyt toisilta pääsyn sinne.
Työssä kävi tuskin kymmenkunta henkilöä, Pierron ja vielä muutamat
hänen tapaisensa matelijat. Synkin katsein katsottiin heidän menevän
tai palaavan työstä. Myöskin kirkon seinälle liimattu julistus otettiin
epäilyksellä vastaan, sillä siinä ei mainittu mitään työläisistä, jotka
oli erotettu. Oliko yhtiö päättänyt olla ottamatta heitä takaisin? Ja
he pysyivät edelleenkin itsepäisinä peläten, että toverit saisivat
vastata ja päättäen etteivät sallisi eniten epäiltyjen erottamista.
Synkimpänä ja äänettömimpänä seisoi Maheun talo aivan surun murtamana.
Saatettuaan miehensä hautausmaalle, vaimo ei enää ollut avannut
suutaan. Yhteentörmäyksen jälkeen oli hän sallinut tuoda taloon
puolikuolleen, ryysyisen Katarinan, mutta hän ei lausunut sanaakaan
tytölle eikä Etiennelle.
Etienne nukkui taas Jeanlin'in kanssa ollen aina vaarassa joutua
vangituksi, mutta hänet oli vallannut sellainen kauhu Requillartin
pimeitä sokkeloita kohti, että hän piti vankilan parempana. Toisinaan
kyllä Maheun vaimo katsoi epäsuopeasti häneen ja tyttäreensä aivankuin
kysyen, mitä heillä oli tekemistä siinä hänen talossaan.
Taas kaikki nukkuivat sikin sokin. Ukko Bonnemort makasi lasten
sängyssä, jotka olivat siirtyneet Katarinan luo, jota ei pikku
kyttyräselkä enää töytännyt. Kipeimmin tunsi vaimo onnettomuutensa, kun
hän iltasin paneutui levolle tyhjään sänkyyn. Turhaan otti hän Estellen
luoksensa, lapsi ei voinut hänelle korvata miestä ja hän itki
tuntikausia äänettömästi. Mutta päivät kuluivat kuin ennen: leipää ei
ollut, mutta avustuksilta ei saattanut aivan kuollakaan nälkään.
Tämän äänettömän vaimon näkö saattoi Etiennen epätoivoon. Viidentenä
päivänä hän lähti ulos kävelemään hitain askelin. Toimettomuus vaivasi
häntä ja hän kulki kädet riipuksissa, päässä survoi yksi kiusallinen
ajatus. Hän käveli siten puolen tunnin ajan, kun hän huomasi, että
toverit tulivat ulos ovista katsomaan häntä. Hänen maineensa
viimeisetkin jäännökset olivat haihtuneet tuuleen laukauksen kera ja
nyt katsoivat kaikki mitä synkimmin häneen. Noitten silmien äänetön
moite seurasi häntä, hänet valtasi pelko, että koko kylä ryntää häntä
vastaan kostaakseen hänelle ja hän palasi nopein askelin kotiin.
Mutta se, mikä kohtasi hänet kotona, pudisti hänet vielä voimakkaammin.
Ukko Bonnemort ei enää noussut paikaltaan kylmän uunin viereltä.
Verilöylyn päivänä oli kaksi naapuria löytänyt hänet maasta makaamasta
kuin ukkosen kaataman vanhan puun, keppi vieressä poikki. Lenore ja
Henri raapivat meluten lusikalla vanhaa kastrullia, jossa edellisenä
päivänä oli keitetty kaalilientä. Mutta Maheun vaimo, joka oli pannut
Estellen pois käsistään pöydälle, seisoi suorana uhaten Katarinaa
nyrkillään.
-- Sanoppas se vielä kerran, sanoppa!
Katarina oli sanonut tahtovansa mennä Voreux'hon työhön. Hänen oli
liian vaikea elää noin äitinsä luona ansaitsematta mitään tuntien, että
hänet pidettiin jonakin kodittomana harhaanjoutuneena tyttärenä. Jollei
hän pelkäisi Chavalin lyöntejä, niin olisi hän jo tiistaina mennyt
työhön. Hän änkytti arasti vastaukseksi:
-- Mitä tehdä? Eihän voi näin elää. Silloin olisi meillä ainakin
leipää.
Mutta äiti keskeytti hänet:
-- Kuule, ensimäisen, joka teistä menee töihin, kuristan minä omin
käsin. Tuo on jo liikaa! Ensin tapetaan isä ja imetään lapsistakin
voimia. Se riittäköön nyt jo! Mieluummin minä panen teidät kaikki
ruumisarkkuihin, kuten olen pannut isä-vainajan.
Hänen pitkä vaitiolonsa purkautui nyt hillittömään sanatulvaan. Kylläpä
he tulisivat rikkaiksi siitä, mitä Katarina ansaitsi! Tuskin
kolmekymmentä souta, johon voisi lisätä kaksikymmentä Jeanlinin osalle,
jos tuo lurjus otettaisiin työhön. Viisi frankia ja seitsemän souta
täytettävänä! Nuo moksuthan eivät muuta osanneet tehdä kuin täyttää
mahansa ruualla. Ja mitä vaariin tulee, niin varmaankin oli hänen
kaatuessaan jokin mennyt poikki hänen päässään, sillä nyt hän oli aivan
idiotti, vai oliko hänen verensä hyytynyt suonissa, kun hän näki
sotamiesten ampuvan tovereihin.
-- Eikö totta, vaari, he ovat tehneet lopun teistä? Nyrkit teillä kyllä
ovat lujat, mutta te ette kelpaa enää mihinkään.
Bonnemort katsoi häneen himmein silmin ymmärtämättä mitään. Tuntikausia
saattoi hän istua niin tuiottaen yhteen pisteeseen. Hänellä oli juuri
sen verran järkeä, että hän sylki sylkyastiaan, joka oli siisteyden
takia asetettu hänen viereensä.
-- Eikä hänen eläkkeestään kuulu mitään, jatkoi hän. -- minä olen
varma, että he eivät sitä annakaan meidän katsantokantamme tähden. Ei,
kyllä me olemme saaneet kylliksi noista roistoista, en minä tahdo enää
kuullakaan heistä.
-- Mutta ne lupaavat julistuksessa... yritti taas Katarina.
-- Jätä minut rauhaan julistuksinesi! Se on vain loukku, johon he
tahtovat meidät ajaa. Nyt he kyllä lupaavat, kun ovat ampuneet meihin.
-- Mutta mihin me sitten menemme, äiti? Eihän meidän anneta jäädä
kylään.
Äiti vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä. Mihin he lähtisivät,
jumala sen tietää. Hän ei sitä ajatellut, sillä silloin tulisi hän
aivan hulluksi. Jonnekin menisivät. Silloin äkkiä kuului kastrullin
raapiminen sietämättömältä ja hän löi Henrin ja Lenoren korvalle. Melu
yltyi kun Estellekin kaatui pöydältä ja alkoi huutaa. Äiti sieppasi
hänet käsivarsilleen huudahtaen: olisitpa satuttanut itsesi kuoliaaksi!
Alzire oli tehnyt hyvin kun korjasi luunsa ja saisitte kaikki seurata
hänet. Sitten puhkesi hän katkeraan itkuun nojaten päänsä seinään.
Etienme seisoi uskaltamatta sanoa mitään. Hänen tunteilleen ei enää
pantu mitään arvoa, mutta tuon onnettoman naisen kyyneleet olivat tehdä
hänet hulluksi ja hän sopersi:
-- No, rohkeutta! Täytyyhän tästä selvitä.
Vaimo ei näyttänyt kuulevan häntä, hän valitti yhä edelleen:
-- Herra jumala, kuinka kauheata! Kurjaa on ennenkin ollut, mutta
elettiin sitä kuitenkin. Ei ollut ruokaa paljon, mutta pysyttiinhän
hengissä... Mutta nyt, herra jumala! Mitä me olemme tehneet, että
meidän täytyy kärsiä tällaista kurjuutta, toiset jo ovat haudassa ja
jälelle jääneet ainoastaan saavat kadehtia heitä. Totta on, että me
saimme raataa kuin juhdat ja saimme osaksemme vain keppiä lisäten vain
rikkaitten omaisuutta ja ilman toivoa paremmista ajoista. Ja siksi
tahdoimme saada hiukan parempaa, täytyihän vähän levähtää... Siksikö
meidän piti johtua tällaiseen kurjuuteen!
-- Ja aina löytyy sellaisia sliipattuja viisaita miehiä, jotka lupaavat
vaikka mitä, jos vain viitsii nähdä vähän vaivaa. Ja tietysti päätä
alkaa pyöryttää ja alkaa ajatella parempia aikoja. Ja minäkin houkkio
aloin haaveilla kaikkien veljeytymistä, leijailin avaruuksissa. Mutta
sitten kun kaatuu jälleen lokaan, niin murtaa jalkansa... Valetta
kaikki! Aina tulee olemaan puutetta ja lisäksi kuulia!
Etienne kuunteli hänen valituksiaan ja jokainen sana iski kuin veitsi
hänen sydämeen. Vaimo astui nyt huoneen keskelle ja katsoen suoraan
Etienneen alkoi taas raivoissaan sinutella häntä:
-- Ja nyt sinäkin puhut, että pitäisi palata kaivokseen. Minä en syytä
sinua, mutta minä sinun sijassasi kuolisin surusta, jos olisin
tuottanut tovereille niin paljon onnettomuutta.
Etienne aikoi vastata, mutta ymmärtäen, miten turhaa se olisi lähti hän
ulos jatkaakseen taas vaeltamistaan.
Kyläläiset aivankuin odottivat häntä, miehet seisoen ovissa ja naiset
katsoen ikkunoista. Niin pian kuin hän tuli näkyviin, alkoi joukosta
kuulua murinaa ja joukko kasvoi. Viimeisinä neljänä päivinä erikoisesti
oli joukko hänestä puhunut ja moittinut ja nyt kytevä viha purkautui
kirouksiin. Miehet uhkasivat häntä nyrkeillä, naiset vihoissaan
näyttivät häntä lapsille, ukot ja akat sylkivät nähdessään hänet.
Kaikki kärsimykset, joita turhaan oli kestetty, etsivät ulospääsyä ja
Etiennen piti nyt ruveta syntipukiksi.
Sakarias, joka kulki hänen ohitseen, pukkasi häntä kylkeen ilkkuen:
-- Katsos tuota, hän kasvattaa mahaa, kelpaa elää toisten
onnettomuuksista!
Levaquen vaimo näyttäytyi ovessa ja hänen takanaan Bouteloup.
-- On niitä konnia, jotka veivät lapsia ammuttavaksi, huusi tämä.
Sitten muisti hän miehensä ja lisäsi:
-- Niin, roistot kuljeskelevat maanteillä, silloin kun rehelliset
miehet saavat kitua vankilassa.
Etienne tahtoi päästä hänestä, mutta silloin sattui hän Pierronin
vaimoa vastaan, joka juoksi puiston läpi paikalle. Hän oli tuntenut
helpotusta vapauduttuaan äidistään, jonka viha uhkasi heidän
hyvinvointiaan ja vielä vähemmän sääli hän tyttö-letukkaa Lydiaa, mutta
nyt hän tahtoi pitää yhtä naapureittensa kanssa ja käytti hyväkseen
heidän kuolemaansa.
-- Entä minun äitini? huusi hän Etiennelle. -- Ja tyttöni? Kaikkihan
näki, miten sinä vetäydyit heidän taakseen ja he saivat ottaa vastaan
kuulia sinun sijastasi!
Etienneä inhotti, että he syyttivät häntä, silloin kun olosuhteet
olivat käyneet niin onnettomiksi. Ja hän kiiruhti askeleitaan
vastaamatta loukkauksiin. Pian täytyi hänen aivan lähteä juoksemaan,
sillä joka talosta hyppäsi ihmisiä ulos härnäten ja kiroillen häntä.
Hän se nyt oli murhaaja, sortaja, kaikkien onnettomuuksien aiheuttaja.
Hän pakeni kylästä kalpeana ja mielettömänä ja häntä seurasi kiljuva
joukko. Matkalla monet jäivät pois, mutta toiset vielä seurasivat
häntä. Kun hän pääsi "Huvin" luo joutui hän toista joukkoa vastaan.
Joukossa oli vanha Mouque ja Chaval. Poikansa ja tyttärensä kuoleman
jälkeen Mouque toimi hevosrenkinä kuten ennenkin eikä kukaan nähnyt
hänen itkevän tai kuullut hänen valituksiaan. Mutta kun hän sai nähdä
Etiennen, valtasi hänet sellainen raivo, että kyyneleet pursusivat
hänen silmistään ja hänen suustaan tulvi haukkumisia.
-- Senkin sika! katala elukka! Odota, kyllä minä vielä kostan sinulle
lasteni kuoleman!
Hän otti maasta tiilikiven, mursi sen kahtia ja viskasi Etiennen
jälkeen.
-- Niin, niin, nyt me opetamme häntä oikein! yhtyi Chavalkin, joka oli
riemuissaan, että sattui tilaisuus kostaa Etiennelle. -- Jokainen saa
vuorostaan. Nytpä tuli vuoro painaa sinua seinää vastaan.
Ja hänkin alkoi viskellä kiviä Etiennen perään. Nousi kauhea meteli,
kaikki tarttuivat kiviin ja alkoivat viskellä yhtä raivoisasti kuin
muutama päivä sitten sotamiehiin. Hänen vasempaan käsivarteensa sattui,
hän perääntyi, mutta oli suuressa vaarassa, sillä hänet oli painettu
"Huvin" seinää vasten.
Rasseneur seisoi ovellaan.
-- Astu sisään, lausui hän aivan yksinkertaisesti.
Etienne oli kahden vaiheilla, hänen oli hyvin vaikea etsiä suojaa
täältä juuri nyt.
-- Astu sisään, minä puhun heille.
Etienne taipui ja pakeni kapakkahuoneeseen, sillä välin kun Rasseneur
sulki oven leveillä hartioillaan.
-- Olkaa järkevät ystäväni, puhui hän. -- Te tiedätte hyvin, etten minä
koskaan ole pettänyt teitä. Minä olen aina puoltanut järjestystä ja jos
te olisitte totelleet minua, niin ette olisi joutuneet tähän
kurjuuteen.
Tasaisesti keinutellen vartaloaan hän puhui edelleen. Hänen sanansa
lirisivät kuin metsäpuro ja joukko kuunteli häntä taasen kuten
ennenkin, muistamatta että he joskus olivat haukkuneet häntä
pelkuriksi. Jotkut ilmaisivat hyväksymisensä ja kun hän lopetti, kaikui
voimakasta kättentaputusta.
Masentuneena ja katkerana muisti Etienne Rasseneurin ennustuksen
metsässä, kun tämä uhkasi häntä joukon kiittämättömyydellä. Mikä
idiottimainen raakuus! Kuinka pian he unohtavat kaikki heille tekemät
palvelukset. Se oli jonkullainen sokea voima, joka ahmi itsensä. Hän
harmitteli, että nuo eläimet pilasivat oman asiansa, mutta samalla
tunsi hän katkeruutta, että hänen omat kunnianhimoiset suunnitelmansa
olivat päättyneet niin tragillisesti. Hän muisteli, miten metsässä oli
kolme tuhatta sydäntä tykkinyt yhdessä hänen sydämensä kanssa, miten
hän oli jo haaveillut tulevansa parlamentin jäseneksi ja ensimäisenä
työväen edustajana nuijittavansa porvareita. Ja nyt tointui hän kurjana
ryysyläisenä, jota joukko kivittää.
Mutta Rasseneurin ääni kaikui yhä voimakkaammin:
-- Ei milloinkaan väkivalta ole saattanut hyvään, mahdotonta on muuttaa
maailma yhtenä päivänä... Ne, jotka ovat sellaista teille luvanneet,
ovat joko pilkkaajia tahi petkuttajia.
-- Hyvä! hyvä! huusi joukko.
Kuka oli sitten syyllinen kaikkeen tuohon? Tämä kysymys, jonka Etienne
asetti itselleen, masensi hänet täydelleen. Oliko hän tosiaankin yksin
syypää tähän onnettomuuteen, josta hän itse kärsi, naisten ja lasten
nälänhätään? Kerran eräänä iltana ennen kaikkia näitä tapahtumia, oli
hän aavistanut onnettomuutta, mutta joku voima pakotti hänet yhdessä
tovereitten kanssa eteenpäin. Itse asiassa ei hän koskaan johtanutkaan
heitä, vaan he johtivat häntä pakottaen hänet tekoihin, joita hän ei
milloinkaan olisi tehnyt, ellei tuo villi joukko olisi pakottanut häntä
siihen. Jokainen joukon väkivallanteko oli hämmästyttänyt häntä, sillä
ei hän milloinkaan ollut toivonut eikä halunnut mitään sellaista.
Puolustautuen itsensä edessä ja koettaen tukahuttaa omantuntonsa,
kiusasi häntä kuitenkin salainen ajatus, ettei hän ollut tehtävänsä
veroinen. Hänessä ei ollut enää voimia taisteluun, häntä pelotti tuo
suuri sokea joukko, joka eteni luonnonvoiman tavoin hävittäen kaikki
tieltään ja välittämättä teorioista ja laeista. Vähitellen eteni hän
yhä enemmän joukosta, koko hänen hienostunut olentonsa pyrki ylös
korkeampiin yhteiskuntaluokkiin.
Tällä hetkellä peitti Rasseneurin äänen joukon innokkaat huudot:
-- Eläköön Rasseneur! Hyvä! Ei ole muuta niin kelpoa miestä kuin
Rasseneur. Hyvä!
Ravintoloitsija sulki oven joukon hiljalleen hajaantuessa ja molemmat
miehet katsoivat ääneti toinen toisiinsa. Lopuksi joivat he yhdessä
olutta.
Samana päivänä annettiin Piolainessa suuret päivälliset Cecilen
kihlajaisten johdosta Negrelin kanssa. Jo edellisenä päivänä oli
Gregoiren herrasväki antanut vaksata lattiat ja tuulottaa huonekalut.
Melaine hääri keittiössä paistaen ja vatkutellen kastiketta,
joitten haju tunki huoneisiin. Ei vielä milloinkaan ollut tässä
patriarkaalisessa talossa sellaista hommaa ja juhlain valmistelua.
Kaikki kävi oivallisesti. Rouva Hennebeau oli hyvin ystävällinen
Cecilea kohti ja hymyili Negrelille kun Montsoun notarius ehdotti
tulevan pariskunnan maljaa. Herra Hennebeau oli myös hyvin ystävällinen
ja hänen säteilevä ulkomuotonsa hämmästytti kaikkia. Kerrottiin, että
hän jälleen oli saavuttanut hallinnon suosion ja pian saa kunniamerkin
tarmokkuudestaan, millä hän oli kukistanut lakon.
Viimeisistä tapauksista ei puhuttu, mutta kuitenkin vallitsi
yleinen ilo, ikäänkuin tuo olisi voiton juhla. Vihdoinkin saatiin
jälleen rauhassa syödä ja nukkua! Yksi huomautti hienosti
Voreux'n verenvuodatuksesta: se oli välttämätön läksy ja kaikki
tulivat liikutetuiksi Gregoirien ehdotuksesta, että kaikkien
velvollisuus olisi nyt sitoa työläisten haavoja. Gregoiret olivat jo
täydelleen rauhoittuneet ja mielihyvällä antoivat anteeksi hyville
kivihiilenkaivajille, jotka luonnollisesti nyt taas laskeutuvat
kaivoksiin ja tekevät työnsä vuosisataisnöyryydellä. Paistia syödessä
mielentila kohosi vielä enemmän, kun Hennebeau luki piispan kirjeen,
missä ilmoitettiin, että abotti Ranvier siirretään muualle. Kaikki
ympäristön porvarit soittivat suutaan lakkaamatta tästä papista, joka
oli sanonut sotamiehiä murhaajiksi. Jälkiruokaa tuotaessa pöytään
ilmoitti notarius rohkeasti olevansa vapaa ajattelija.
Deneulin molempien tyttäriensä kanssa oli myöskin siinä koettaen
peittää oman surunsa yleiseen hilpeyteen. Hän oli saman päivän aamuna
allekirjoittanut kauppasopimuksen Vandamen siirtämisestä Montsoulle.
Sitä paitsi oli hänen täytynyt kiitollisuudella ottaa vastaan tarjous
jäädä kaivokseensa piiri-insinööriksi, sillä summa, minkä hän sai meni
kokonaan velkojen maksuun. Nyt piti siis hänen työskennellä
palkkalaisena kaivoksessa, joka oli niellyt koko hänen omaisuutensa.
Sellainen oli kaikkien pienten yritysten kohtalo. Pienet omistajat ovat
tuomitut perikatoon, suuret yhtiöt valtaavat ne. Hän yksin oli saanut
maksaa lakon kustannukset ja hän tunsi, että samalla kun onniteltiin
Hennebeauta, niin juotiin hänen perikatonsa malja.
Kun siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia, vei Gregoire serkkunsa
syrjään ja onnitteli hänen rohkeata päätöstään.
-- Mitä muuta olisikaan voinut tehdä? Ainoa erehdys oli, että sinä
panit Vandameen koko miljonan, minkä olit saanut osakkeestasi. Siitä on
sinulle koitunut paljon harmia ja huolta ja sinun miljonasi suli tuohon
koiran työhön, silloin kun minun miljonani makasi laatikossani ilman
että minun piti tehdä mitään lasteni ja lasten lasteni elättämiseksi.