Lähdettyään Rasseneurilta, Katarina ja Etienne kulkivat vaiti.
Etienneä vaivasi tuo nainen, joka odottamatta oli tyrkytetty hänelle
eikä hän tietänyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui järjettömältä ottaa hänet
mukaansa Requillart'iin. Hän ehdotti saattaa hänet kotiin vanhempain
luo, mutta tyttö torjui ehdotuksen kauhistuneena: ei, ei, kaikkea
muuta, mutta ei hän voinut taas mennä heidän niskaansa sen jälkeen kuin
hän oli jättänyt heidät niin rumalla tavalla! Kumpikaan ei sanonut enää
sanaakaan kulkiessaan rinnakkain tiellä, joka oli lokainen ja lätäköitä
täynnä. He kulkivat Voreux'hon, sitten kääntyivät oikealle ja kulkivat
tietä myöten kanavan ja kaivoskummun välillä.
-- Mutta täytyyhän sinun jossakin viettää yösi, sanoi Etienne vihdoin.
-- Jos minulla olisi huone, ottaisin sinut mielelläni...
Jokin kainous esti hänet lausumasta lausettaan loppuun. Hän muisteli
heidän entisen yhdessäoloajan, sekä hienotunteisuuden, joka oli estänyt
heidät kuulumasta toinen toisilleen kiihkeästä halusta huolimatta.
Oliko hänessä säilynyt sama tunne vieläkin, koska hän joutui hämilleen?
Muisto tytöltä saamista korvapuusteista ei loukannut häntä,
vaan pikemmin kiihotti. Vähitellen alkoi tuntua hänestä yhä
luonnollisemmalta ottaa tyttö mukaansa Requillart'iin.
-- No, päätä nyt. Mihin minä vien sinut? Vai inhoatko sinä minua siinä
määrin, ettet tahdo jäädä minun kanssani?
Tyttö kulki ääneti hänen rinnallaan laahustaen raskaita saappaita.
-- Minulla on ilmankin surua kylliksi, -- mutisi hän puoliääneen, --
älä kiduta minua. Mitä hyvää koituisi siitä, kun minulla jo on
rakastaja ja sinulla itselläsi on tyttö.
Hän tarkoitti Mouquettea. Katarina uskoi, että Etienne eli tämän
kanssa, kuten huhut kertoivat. Etienne alkoi sanoa, ettei se ollut
totta, mutta tyttö vain pudisti päätään muistuttaen sitä iltaa, jolloin
he seisoivat sylitysten tiellä.
-- Kuinka kisallista, että kaikkien noitten tyhmyyksien on pitänyt
tapahtua, vastasi Etienne, seisottuen. --
-- Me olisimme hyvin tulleet toimeen yhdessä!
Tyttö vavahti.
-- Älä sitä sure, sanoi hän, -- et ole siinä paljoakaan menettänyt.
Jospa tietäisit kuinka laiha ja kuihtunut minä olen. Minusta ei tule
koskaan kunnollista naista!
-- Tyttö rukkani! lausui Etienne säälintunteen valtaamana.
He olivat kaivoskummun juurella varjossa. Musta pilvi peitti kuun, niin
etteivät he nähneet toinen toistaan, tunsivat vaan kiihkeää halua nyt
ottaa se suudelma, jota he olivat kaihoneet monta kuukautta. Mutta
samassa tuli kuu jälleen näkyviin valaisten koko ympäristön ja kummulla
seisovan vahtisotamiehen. He etääntyivät taas toisistaan ujoina
ehtimättä tyydyttää haluansa. He jatkoivat taas matkaa upoten nilkkaan
saakka liejuun.
-- Onko siis päätetty, ettet sinä tahdo? kysyi Etienne.
-- En, vastasi tyttö, -- sinä Chavalin jälestä, sinun jälkeesi joku muu
taasen. Sehän on inhottavaa, se iljettää minua!
-- Mutta mihin sinä sitten menet? kysyi Etienne jälleen. -- Enhän minä
voi jättää sinua maantielle tällaisena yönä.
-- Menen kotiini, vastasi hän yksinkertaisesti. Chaval on mieheni eikä
minulla ole muualla paikkaa, mihin mennä.
-- Mutta hänhän lyö sinut kuoliaaksi!
Tyttö vain kohautti olkapäitään. Tietysti hän sen tekee, mutta väsyyhän
hän lopuksi, ja olisiko parempi maleksia maanteitä pitkin? Ei
monellakaan naisella ole kadehdittavampi kohtalo.
Etienne ja Katarina lähestyivät äänettöminä Montsou'ta. He olivat aivan
kuin vieraat toinen toisilleen. Etienne ei löytänyt sanoja saadakseen
tytön taivutetuksi, vaikka häntä kiusasi se, että hän taas menee
Chavalin luo. Hänen sydäntään kouristi, mutta eihän hänellä ollut
mitään tarjottavaa tytölle, vain puutetta ja lymyilemistä, eikä mitään
toivoa tulevaisuudessa, mahdollisesti jo huomenna häneen osuisi
sotamiehen kuula. Mahdollisesti oli todellakin viisaampaa kärsiä
yrittämättä uusia kärsimyksiä. Pää riipuksissa saattoi hän hänet
rakastajan luo. Tien käänteessä noin parinkymmenen askeleen päässä
Piquettesta tyttö pysähtyi sanoen:
-- Älä mene edemmäksi, jos hän saa nähdä sinut, voisi taas syntyä
tappelu.
Kirkon kello löi nyt yksitoista. -- Hyvästi, mutisi tyttö.
Hän ojensi Etiennelle kätensä, jonka tämä pidätti omassaan, niin että
tytön täytyi irroittaa omansa. Kääntämättä päätään katosi tyttö
sivuovesta. Mutta Etienne ei mennyt pois ajatellen kauhulla, mitä
siellä nyt tapahtuu. Hän ponnisti kuuloaan kuullakseen lyödyn naisen
valitushuutoja. Mutta kaikki oli hiljaa ja pian ilmestyi valoa
ensimäisen kerroksen ikkunassa. Samassa avautui ikkuna ja siitä
kurottautui hoikka vartalo. Etienne lähestyi.
Katarina kuiskasi tuskin kuuluvasti:
-- Hän ei ole vielä tullut. Minä käyn makaamaan. Ole hyvä, mene, minä
pyydän...
Etienne meni. Kun hän lähestyi kumpua, valaisi kirkas kuu koko
ympäristön. Hän kohotti katseensa taivaaseen, missä selveni, missä
pilvenhattaroita kiiti kilpaa milloin kuulakkoina rientäen kuun ohi,
milloin häipyen ja häviten näkyvistä.
Katse täynnä tuota kirkkautta käänsi hän silmänsä kummulle, missä
kummallinen näky kohtasi hänet. Vahtisotamies melkein jäätyneenä
kylmästä kulki edes takaisin milloin Marchienneen päin, milloin taas
Montsouhun päin. Mutta eniten kiinnitti Etiennen huomiota jonkun varjo,
joka piileskeli Bonnemortin entisessä vahtikopissa. Se näytti
ryömivältä pikkupedolta, joka vaanii saalistaan, ja Etienne tunsi heti
varjon Jeanliniksi, mutta vahtisotamies ei voinut häntä nähdä.
Varmaankin tuolla pikkuroistolla oli jokin koiruus mielessä, sillä hän
vihasi noita sotamiehiä, jotka oli tuotu sinne tappamaan ihmisiä.
Etienne aikoi huutaa hänelle estääkseen häntä toimittamasta koiruutta.
Joka kierroksella sotamies astui koppiin saakka, kääntyi ja kulki
kaksikymmentäviisi askelta päinvastaiseen suuntaan. Äkkiä hyppäsi
Jeanlin sotamiehen hartioille ja iski veitsensä hänen kurkkuunsa.
Kaikki tuo tapahtui niin nopeasti, että sotamies vain heikosti huudahti
ja pyssy kalisten putosi maahan. Hetkeksi pilviin peittyneenä valaisi
kuu jälleen kirkkaasti.
Etienne jäi kauhusta liikkumattomaksi. Huuto oli tarttunut hänen
kurkkuunsa. Sitten juoksi hän nopeasti ylös mäelle, missä Jeanlin
seisoi kaikilla neljällä raajallaan ruumiin edessä, joka makasi
selällään kädet ojennettuina. Punaset housut ja harmaa takki
kuvastuivat räikeinä valkosella lumella. Ei ainoakaan verenpisara
päässyt vuotamaan, veitsi oli syvällä kurkussa vartta myöten.
Aivan vaistomaisesti antoi Etienne nyrkkinsä pudota poikaan huudahtaen:
-- Miksi sinä tämän teit?
Jeanlin sävähti ja ryömi edemmäksi.
-- Miksi sinä teit tämän, perhana!
-- En tiedä, teki mieleni.
Eikä muuta vastausta hän voinut antaa.
Etienneä kauhistutti tuo rikoksellisuuden kehittyminen lapsen aivoissa
ja hän potkasi pojan pois luotaan kuin saastaisen elukan. Häntä
pelotti, että Voreux'n vahti olisi kuullut sotamiehen huudahduksen ja
katsoi joka kerran ympärilleen, kun kuu valaisi. Mutta kaikki oli
hiljaa. Hän kumartui ja tunnusteli sotamiehen kylmiä käsiä, kuunteli
sydäntä, joka oli lakannut tykkimästä. Veitsestä näkyi ainoastaan
luuvarsi, missä oli lyhyt kirjoitus "Rakkaus."
Hänen katseensa siirtyi sotamiehen kasvoihin. Äkkiä tunsi hän pikku
sotamiehen. Sehän oli Jules, jonka kanssa hän oli jutellut eräänä
aamuna. Katsellessaan noita lempeitä, kalpeita kasvoja, valtasi hänet
syvä säälintunne. Hänen siniset silmänsä katsoivat taivaaseen, kuten
silloinkin, kun hän muisteli kotiaan. Ja siellä Bretagnessa varmaankin
kaksi naista katsoo pauhaavaa merta ja odottaa sydänkäpyään, saavat
odottaa ijäti. Kuinka kauheata, että köyhät raukat noin tappavat toinen
toisensa rikkaitten takia!
Mutta ruumis oli korjattava pois. Ensin ajatteli hän heittää ruumiin
kanavaan, mutta hylkäsi heti aikeensa, sillä sieltä olisi se helposti
löydettävissä. Hänet valtasi äärimmäinen pelko. Minuutit kiitivät, mitä
piti tehdä? Silloin pälkähti hänen päähänsä saada ruumis Requillart'iin
ja haudata se sinne.
-- Tule tänne, sanoi hän Jeanlinille.
Poika epäröi.
-- En tule. Sinä tahdot nylkeä minut. Sitä paitsi täytyy minun mennä.
Hyvästi.
-- Tule heti tänne, toisti Etienne, -- taikka minä kutsun sotamiehiä,
ja ne lyövät pääsi poikki.
Kun Jeanlin vihdoin tuli, otti Etienne nenäliinansa sitoi sen lujasti
sotamiehen kaulan ympäri ottamatta pois veistä, joka esti veren
vuotamasta. Lumi suli, niin ettei maassa näkynyt veren lätäkkää eikä
taistelun jälkiä.
-- Ota jaloista.
Jeanlin teki niin ja Etienne tarttui olkapäihin sidottuaan ensin pyssyn
selkään. Sitten alkoivat he laskeutua alas mäeltä varoen, ettei kiviä
varisisi alas. Onneksi oli kuu jälleen peittynyt pilveen. Mutta kun he
kulkivat kanaalia pitkin, paistoi kuu jälleen kirkkaasti, niin että
oli vallan ihme, ettei Voreux'n vahti nähnyt heitä. He kulkivat
äänettöminä nopein askelin, mutta kantamus hidastutti kuitenkin heidän
etenemistään, sillä joka sadan metrin päässä olivat he pakotetut
laskemaan sen maahan. Tien käänteessä Requillart'iin säikähytti heidät
jokin melu ja he tuskin ehtivät vetäytyä muurin taakse välttääkseen
patrullin. Vielä tuli eräs mies heitä vastaan, mutta hän oli aivan
juovuksissa ja kiroillen meni ohi mitään näkemättä. Vihdoin saapuivat
he vanhan kaivoksen luo puolikuolleina väsymyksestä ja pelosta.
Etienne oli edeltäpäin arvannut, ettei ole helppo laskea sotamiestä
portailta alas, ja tosiaankin se oli suurvaivainen työ. Jeanlin jäi
ylös antaen ruumiin liukua alas, kun Etienne ensin oli puunjuuriin
tarttuen laskeutunut alas. Joka porrassillalla täytyi toistaa sama
temppu. Hän laskeutui ensin ja otti sitten ruumiin vastaan syliinsä.
Siten laskeutui hän kolmekymmentä porrasta, kaksisataa kymmenen metriä,
jolloin pyssy koko ajan löi häntä selkään. Mutta hän ei tahtonut, että
poika hakisi kynttilänpätkää, jota hän säästi kuin aarretta. Mutta kun
he vihdoin saapuivat lastauspaikalle, lähetti hän pojan hakemaan
kynttilän. Itse istui hän ruumiin viereen odottamaan tarkaten sydämensä
kovaa lyöntiä.
Kun Jeanlin palasi kynttilöineen, neuvottelivat he, mihin kätkeä tuon
ruumiin, jottei sitä enää löydettäisi. Poika tunsi kaikki maanalaiset
käytävät ja loukot, joihin täysikasvuinen ei olisi voinut päästäkään ja
siksi keksi hän sopivan paikan. He lähtivät heti jatkamaan matkaa
kulkien vielä kantamuksineen lähes kilometrin matkan lahonneita
käytäviä myöden. Kun katto alkoi käydä matalaksi, täytyi heidän kulkea
ryömien eteenpäin ollen vaarassa tulla haudatuksi maan vieremän alle.
Käytävällä oli tässä kapean laatikon muoto, ja siihen panivat he
ruumiin kuin kirstuun, sekä pyssyn sen viereen. Sitten potkasi Etienne
paaluun, vaikka oli itse vaarassa jäädä alle. Maa alkoi heti laskeutua,
niin että he tuskin ehtivät ryömiä pois. Kun Etienne kääntyi, näki hän
katon yhä laskevan peittäen sotamiehen kokonaan.
Kun Jeanlin jälleen palasi luolaansa, heittäytyi hän uupuneena
pitkälleen heinille ja nukkui.
Etienne sammutti kynttilänpätkän. Hän tunsi myös olevansa aivan
uuvuksissa, mutta hän ei voinut nukkua, sillä synkät mietteet jyskivät
hänen aivoissaan. Pian oli yksi ainoa ajatus vallalla kiusaten ja
kiduttaen häntä: miksi ei hän ollut tappanut Chavalia, silloin kuin
hänellä oli tämän veitsi kädessään? Ja miksi tuo lapsi oli äsken
tappanut sotamiehen, jonka nimeäkään hän ei tuntenut? Tämä sekoitti
kaikki hänen vallankumoukselliset mielipiteensä, murhan oikeudesta ja
rohkeudesta tappaa.
Poika heinillä oli alkanut kuorsata kovasti kuin juopunut, joka on
humaltunut murhan teosta. Se hermostutti Etienneä niin, ettei hän enää
voinut sietää pojun läheisyyttä. Hän hypähti makuupaikaltaan ja kiiti
uloskäytävään päin. Hän riensi käytävää myöten kavuten nopeasti
portaita ylös, aivankuin joku olisi hänen kintereillään.
Vihdoinkin ylhäällä Requillartin raunioitten keskellä saattoi hän
hengittää vapaasti. Jollei hän uskaltanut tappaa, täytyi hänen kuolla
itsensä. Ajatus kuolemasta, joka jo ennenkin oli kiirinyt hänen
aivoissaan, valtasi nyt hänet kokonaan, se oli hänen viimeinen
toiveensa. Kuolla rohkeasti vallankumouksen puolesta, silloin saisivat
ratkaisunsa kaikki hänen elämänsä työt, samantekevä hyvänkö vai pahan,
mutta ennen kaikkea silloin ei hänen enää tarvitsisi ajatella. Jos
toverit hyökkäävät belgialaisten työläisten kimppuun, asettuu hän
eturiviin. Ja varmoin askelin suuntasi hän kulkunsa Voreux'hon.
Kello oli kaksi. Vuorivoutien huoneustosta, missä vartijasto oli,
kuului meluavia ääniä. Vahtisotamiehen häviäminen oli hämmästyttänyt
vartiaston ja kapteeni herätettiin. Koko ympäristö oli tutkittu ja
päätettiin, että hän oli karannut. Etienne seisoi pulassa vajan
suojassa ajatellen kapteenia, joka pikku sotamiehen sanojen mukaan oli
tasavaltalainen. Kenties hänen onnistuisi saada kapteeni kansan
puolelle. Sotamiehet heittävät pois pyssynsä ja silloin ei ole vaikea
hävittää kaikki porvarit. Tämä unelma lumosi hänet niin, että hän
unohti kuoleman, vaan seisoskeli tuntikausia nilkkoja myöten loassa
kiihottuneena toiveesta, että voitto oli vielä varma.
Kello viiteen saakka odotteli hän belgialaisia työläisiä. Vasta sitten
tuli hänen mieleensä, että yhtiö varmaankin oli jättänyt heidät yöksi
Voreux'hon. Laskeutuminen oli jo alkanut ja muutamat tiedustelijat,
jotka lähetettyinä kylästä No. 240 ottamaan asioista selvän, olivat
kahden vaiheilla ilmoittaisivatko tovereille. Etienne selitti heille,
kuinka yhtiö oli petkuttanut heitä, ja he lähtivät juoksemaan kylään.
Itse hän jäi odottaa maan kummun takana.
Etienne huomasi etäällä yksinäisen naisen kulkevan maantiellä ja riensi
häntä vastaan, sillä hän oli naisessa tuntenut Katarinan.
Kello kahdestatoista oli Katarina kulkenut likasia teitä pitkin. Kun
Chaval oli tullut kotiin, ajoi hän Katarinan ylös lyönneillään huutaen,
että hän korjaisi heti luunsa ellei hän tahtonut lentää ikkunasta ulos.
Itkien ehtimättä pukeutua oli hän hypännyt kadulle ja saamastaan
potkusta vierinyt alas portailta. Hän oli aivan pois suunniltaan eikä
voinut uskoa, että Chaval tarkoittaisi täydellistä eroa, vaan istui
alimmalle portaalle odottaen, että Chaval kutsuisi hänet takaisin.
Kaksi tuntia turhaan odotettua ja väristen vilusta lähti hän kulkemaan,
mutta palasi taas uskaltamatta kuitenkaan koputtaa tai huutaa. Sitten
lähti hän suoraa päätä vanhempainsa luo. Mutta päästyään lähelle
kotiaan häpesi hän niin, että lähti juoksemaan pois peltojen yli
peläten, että joku näkisi ja tuntisi hänet, vaikka koko kylä nukkui. Ja
niin hän maleksi lokaisia teitä ainaisessa pelossa, että hänet
otettaisiin kiinni irtolaisena ja vietäisiin Marchiennen tyttölään,
mikä oli jo kuukausien ajan vainonut häntä pelottavana aaveena.
Ajatellessaan, että Chavalin pitäisi nyt aamulla mennä kaivokseen, sai
hänet suuntaamaan askeleensa sinne, vaikkei heillä ollut mitään
puhuttavaa keskenään eikä se hyödyttänytkään. Jean-Bartissa ei enää
tehty töitä ja Chaval oli uhannut kuristaa hänet, jos hän taas alkaisi
työskennellä Voreux'ssa, sillä hän pelkäsi, että Katarina voisi kieliä
hänestä siellä. Mitä hänen pitäisi tehdä?
Päivä koitti. Hän tunsi etäältä Chavalin takaapäin, joka hiipi
varovasti kumpua kiertäen. Samassa huomasi hän Bebertin ja Lydian,
jotka ryömivät esiin piilostaan puupinokolosta, missä he olivat
viettäneet yön odottaen Jeanlinia uskaltamatta palata kotiin. Ja
sill'aikaa kuin Jeanlin haki teostaan unhotusta unesta, istuivat nämä
lapset vierekkäin pysyäkseen lämpiminä syleillen toinen toisiaan. Lydia
ei uskaltanut valittaa Jeanlinin pahoinpitelyä eikä Bebertillakaan
ollut rohkeutta kertoa lyönneistä, jotka hän sai rosvopäälliköltä.
Jeanlin väärinkäytti tosiaankin valtaansa, pakotti heidät mitä
uhkarohkeimpiin ja vaarallisimpiin yrityksiin, mutta ei koskaan antanut
heille heidän voitto-osaansa. He tunsivat katkeruutta sydämessään ja
lohduttaakseen toinen toistaan syleilivät ja suutelivat he toisiaan
vastoin Jeanlinin kieltoa. Koko yön viettivät he näissä viattomissa
hyväilyissä ja tunsivat itsensä onnellisimmiksi tuossa kuopassa kuin
koskaan ennen markkinapäivinäkään, jolloin he saivat piparkakkuja ja
viiniä.
Kimakka torven toitotus säikähytti Katarinan. Hän ojentautui ja näki,
miten sotamiehet pyssyt olalla tulivat Voreux'sta. Etienne tuli
juosten, Bebert ja Lydia hyppäsivät esiin piilopaikastaan ja etäältä
näkyi kylästä saapuvan juoksujalkaa raivostuneita naisia ja miehiä.