Eräänä sunnuntaina istui Suvarin yksin "Huvissa" tavallisella
paikallaan, pää nojaten seinään. Ei ainoallakaan kivihiilenkaivajalta
ollut enää kahta sous'ta saadakseen itselleen olutta eikä koskaan
oluttupa vielä ollut niin tyhjänä. Rasseneurin vaimo istui ääneti
tiskin takana vihan valtaamana, Rasseneur taasen seisoen uunin luona
seurasi ajatuksissaan savunpyörteitä.
Äkkiä katkaisi hiljaisuuden, joka vallitsi tässä kuumaksi lämmitetyssä
huoneessa, kolme hiljaista lyöntiä ikkunaan. Suvarin käänsi päänsä,
sillä hän tunsi Etiennen tavallisen merkinannon, millä tämä kutsui
hänet ulos, kun hän ulkoa näki hänen istuvan ja polttavan. Hän nousi
ylös, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avasi Rasseneur itse sen. Hän
tunsi heti miehen, jonka kasvuille lankesi valo ikkunasta.
-- Pelkäätkö, että minä annan sinut ilmi? sanoi hän. -- Teidän on
mukavampi keskustella täällä kuin kadulla.
Etienne astui sisään. Rasseneurin vaimo tarjosi hänelle kohteliaasti
oluttuopin, mutta hän teki epäävän liikkeen. Rasseneur jatkoi:
-- Olen aikoja jo arvannut, että sinä piileskelet. Jos olisin
vakoilija, kuten sinun ystäväsi luulevat, niin olisin jo viikko
takaperin lähettänyt santarmeja luoksesi.
-- Turhaan sinä noin puhut, sanoi nuori mies, minähän tiedän, ettet
sinä harjoittele sellaista. Voi olla eri mielipidettä, mutta silti
kunnioittaa toinen toistaan.
Taas syntyi vaitiolo. Suvarin istui taas paikalleen.
Etienne istui pöydän toiseen päähän lausuen hetken kuluttua:
-- Huomenna alkavat työt Voreux'ssa. Negrel on tuonut belgialaiset.
-- Niin, he ovat tulleet hämärissä, lisäsi Rasseneur.
-- Kumpa ei tulisi tappelua.
Sitten lausui hän korottaen äänensä:
-- En tahdo kiistellä, mutta tosiaankin, jos ette taivu nyt, niin
päättyy kaikki huonosti... Teidän asianne laita on aivan samoinkuin
Internationalen. Tapasin toissa päivänä Pluchart'in Lillessä
käydessäni. Taitaa hänen asiansa mennä rappiolle.
Ja hän alkoi kertoa yksityisseikkoja. Liitto oli voittanut koko
maailman työläiset puoleensa kiivaalla agitatsionilla, niin että
porvaristo alkoi vavista, mutta nyt alkoi sitä kalvaa sisäiset riidat,
jotka usein johtuivat personallisesta turhamaisuudesta ja
kunnianhimosta. Kun anarkistit olivat saaneet ylivoiton ja saaneet
sosialistit väistymään, oli kaikki mennyt hunningolle. Alkuperäinen
päämäärä -- palkkasystemin järjestäminen oli hävinnyt puolueriitoihin.
-- Pluchart on aivan sairas kaikesta tuosta, -- jatkoi Rasseneur. --
Sitä paitsi on hän kokonaan kadottanut äänensä, mutta pitää siitä
huolimatta puheita ja aikoo mennä Pariisiin. Hän sanoi minulle kolme
kertaa, että meidän lakkomme on epäonnistunut.
Etienne kuunteli silmät maahan luotuina. Edellisenä päivänä oli hän
puhunut toveriensa kanssa ja huomannut, että heissä alkaa herätä
epäilyksiä häntä kohtaan -- mikä on epäsuosioon joutumisen ensimäisiä
merkkejä.
-- Tietysti lakko on menetetty, sanoi hän, -- sen tiedän yhtä hyvin
kuin Pluchart. Sen oli voinut arvata edeltäpäin. Me olimme
vastahakoisesti ryhtyneet siihen emmekä lainkaan uskoneet voivamme
sillä kukistaa yhtiön.
-- Mutta jos sinä luulet, että asia on menetetty, miksi et neuvo
tovereille järkeä?
Etienne loi häneen terävän katseen.
-- Kuuleppa, riittää... Sinulla on omat mielipiteesi ja minulla omani.
Tulin tänne osoittaakseni, että sittenkin kunnioitan sinua. Mutta minä
uskon edelleenkin, että jos me kaikki kuolemme, niin meidän ruumiimme
tulevat enemmän hyödyttämään kansan asiaa, kuin kaikki sinun
järkeilysi. Jospa joku noista sotamiesroistoista ampuisi kuulan
sydämeeni, kuinka onnellinen olisin!
Hänen silmänsä kostuivat, tähän huutoon purkautui voitetun salainen
toivo paeta kidutuksiaan.
-- Hyvin sanottu! hyväksyi rouva Rasseneur heittäen halveksivan katseen
mieheensä.
Suvarin istui haaveellisen näköisenä nähtävästi kuuntelematta mitä
tapahtui. Hänen hienoissa tytön kasvoissa kuvastui mystillinen näky,
verisiä hahmoja.
Hän alkoi haaveilla ääneen.
-- Kaikki he ovat pelkuriraukkoja. On ainoastaan yksi mies, joka voisi
Internationalesta tehdä hirveän hävityskeinon.
Hän jatkoi valittaa vastenmielisyydellä ihmisten tyhmyyttä, toiset
kuuntelivat häntä hämillään aivankuin unenhorroksissa puhuvaa.
Venäjällä oli kaikki seisattunut, sieltä saapuvat tiedot saattoivat
hänet epätoivoon. Hänen entiset toverinsa olivat antautuneet
politikoimaan. Kaikki nuo pappien, kauppiaitten, porvarien pojat, nuo
kuuluisat nihilistit, joitten edessä koko Europa vapisi, ajattelevat
ainoastaan oman maansa vapauttamista. He toivovat vapauttavansa
maailman, jos he tappavat yhden hirmuvaltiaan.
-- Tyhmyyksiä... He eivät pääse mihinkään sellaisilla tyhmyyksillään.
Hän alensi äänensä ja alkoi kehittää oman teoriansa yleisestä
veljeydestä. Hän oli luopunut asemaataan, rikkaudestaan, tuli
työläiseksi siinä toivossa, että vihdoinkin toteutuu uusi yhteiskunta,
joka perustuu yhteistyöhön. Hän kohteli työläisiä veljellisesti,
koettaen voittaa heidän epäluottamuksensa. Mutta tähän asti ei hänen
ollut onnistunut sulautua heihin, vaan pysyi hän vieraana heidän
joukossaan eivätkä he ymmärtäneet hänen ylenkatsettaan kaikkiin
suhteisiin, hänen kieltäytymisensä kaikista elämän iloista. Sinä aamuna
oli etenkin eräs tapaus, jonka hän oli lukenut lehdistä, suututtanut
häntä.
Hänen äänensä muuttui ja silmät hehkuvina kääntyi hän Etiennen puoleen:
-- Voitko käsittää sen? Nuo Marseillen hatuntekijät, jotka voittivat
satatuhatta frankia, ostivat valtiokupongin ja ilmoittivat, etteivät he
nyt enää tahdo tehdä mitään. Ja niin te kaikki, ranskalaiset työläiset,
ajattelette, kuinka voisitte löytää jonkun aarteen ja sitten nauttia
siitä yksikseen jossakin maan kolkassa. Vaikkakin hyökkäätte rikkaitten
kimppuun, niin ei teillä koskaan riitä miehuutta antaa köyhille rahoja,
jotka sattumalta saatte... Niin kauan kuin teillä on omaisuutta, ette
ansaitse tulla onnellisiksi. Teidän vihanne porvareita kohtaan johtuu
yksinomaan hurjasta toiveestanne päästä heidän tilalleen.
Rasseneur ratkesi nauramaan. Hänestä tuntui hullulta ajatus, että
Marseillen hatuntekijäin olisi pitänyt kieltäytyä voitostaan. Mutta
Suvarin aivan kalpeni ja kävi pelottavaksi häntä vallanneesta
fanatismista.
-- Te tulette kaikki hävitetyiksi maan tasalle. Tulee mies, joka
hävittää teidän pelokkaan ja nautinnonhimoisen rotunne. Katsokaa tässä
käteni! Jos minä voisin niillä nostaa maan, niin pudistaisin sitä, niin
että te kalkki hautaantuisitte mullan alle!
-- Hyvin sanottu! lausui taas Rasseneurin vaimo tavallisella
ystävällisellä ja varmalla äänellään.
Syntyi jälleen vaitiolo. Sitten alkoi Etienne puhua belgialaisista
työmiehistä kysyen Suvarinilta, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty
Voreux'ssa. Mutta koneenkäyttäjä oli taas vaipunut mietiskelyihinsä ja
vastasi vastahakoisesti sanoen vain, että kaivosta vartioiville
sotilaille on annettu patruuneja. Hänen sormensa liikkuivat nopeasti ja
vihdoin huomasi hän, ettei Puolaa ollut hänen polvillaan.
-- Missä on Puola? kysyi hän.
Ravintoloitsija nauroi taas ja heitti katseen vaimoonsa. Sitten lausui
hän:
-- Puola! Se on ilmakaapissa.
Siitä asti kuin lapset olivat kiduttaneet sitä, ei se voinut parantua,
vaan synnytti aina kuolleita poikasia. Siksi oli päätetty tehdä siitä
paisti.
Toiset eivät ehtineet kiinnittää huomiota Suvarinin mielenliikutukseen,
sillä samassa aukeni ovi, josta astui sisään Chaval työntäen edellään
Katarinaa. Häh oli jo maistellut kyllikseen Montsoussa, kun äkkiä oli
hänen mieleensä tullut lähteä ryyppäämään Huviin näyttääkseen entisille
tovereilleen, ettei hän pelkää ketään. Hän astui huoneeseen ärjyen
rakastajattarelleen:
-- Kyllä sinun pirun täytyy juoda täällä yksi tuoppi minun kanssani ja
siltä, joka uskaltaa katsoa kieroon minuun, lyön minä naaman verille.
Huomattuaan Etiennen Katarina kalpeni. Kun Chaval vuorostaan huomasi
hänet, virnisti hän ilkeästi:
-- Rouva Rasseneur, kaksi tuoppia! Me juomme työn uudistamisen maljan!
Emäntä tarjosi olueen sanomatta sanaakaan, sillä hänen tapanaan ei
ollut kieltää ketään juomasta. Kaikki olivat hiljaa liikahtamatta
paikaltaan.
-- Kyllä minä tiedän, kuka on sanonut minua urkkijaksi, jatkoi Chaval
uhmaten, -- toistakoot he syytöksensä suoraan minulle, niin teemme
välit selviksi.
Kukaan ei vastannut. Miehet käänsivät päänsä pois katsoen seiniin.
-- On kyllä joutilaita, mutta on työkykyisiäkin, jatkoi hän yhä
äänekkäämmin. -- Minun ei tarvitse salata mitään. Olen jättänyt
Deneulinin kuopan ja menen huomenna Voreux'hon kahdentoista
belgialaisen kanssa, jotka on uskottu minulle siksi, että minua
pidetään arvossa.
Kun ei hän vieläkään saanut uhmailuilleen vastausta, hyökkäsi hän
Katarinan kimppuun:
-- Etkö tahdo juoda, perhana, juo minun kanssani kaikkien niitten
heittiöitten malja, jotka eivät tahdo tehdä työtä.
Tyttö kilisti, mutta hänen kätensä vapisi. Chaval veti esiin taskustaan
kourallisen hopearahoja ja helisten niillä kerskui, että oli ansainnut
ne hiellään ilmaisten halveksumisensa niitä kohtaan, joilla ei ollut
kymmentä sous'takaan. Toverien vaitiolo raivostutti häntä yhä enemmän,
niin että hän alkoi jo käydä suoraan hyökkäämään.
-- Vai ryömivät myyrät esiin koloistaan yöllä? Varmaankin santarmit
nukkuvat, koska tapaa rosvoja.
Etienne nousi tyynenä, mutta päättäväisenä.
-- Kuule, sanoi hän, sinä väsytät minua. Sinä olet urkkija, sinun
rahasi haisee kavaltamista, niin että minua ilettää koskea sinuun.
Mutta kuinka onkaan, toisen meistä täytyy jäädä tähän paikkaan.
Chaval pui nyrkkiä.
-- Tule sitten. Paljonpa tarvitsitkin, ennenkuin sinun vetelä veresi
kuohahti.
Katarina riensi heidän väliinsä kädet rukoilevasti ojennettuina, mutta
he eivät edes huomanneet häntä ja hän itsekin ymmärsi, että tappelu on
välttämätön. Hän vetäytyi syrjään seinän luo katsellen kauhistunein
silmin, miten nuo miehet heti rupeavat tappamaan toinen toisensa.
Rouva Rasseneur korjasi tyyneesti tuopit tiskiltä, jottei ne särkyisi.
Sitten istui hän jälleen paikalleen osoittamatta vähintäkään
uteliaisuutta. Rasseneurin mielestä ei saisi entisten toverusten antaa
tappaa toisiansa, jonka vuoksi hän tahtoi sekaantua, mutta Suvarin otti
hänet käsivarresta ja vieden hänet sivulle sanoi:
-- Se ei kuulu sinulle... Toinen heistä on liikaa. Voimakkaampi jää
eloon.
Chaval alkoi jo uhmaavasti huitoa nyrkillään ilmassa. Hän oli
vastustajaansa tuntuvasti pitempi ja tähtäsi suoraan vastustajansa
kasvoihin heiluttaen käsiään kuin kahta sapelia. Samaan aikaan hän
lakkaamatta kiroili kiihottaen itseään.
-- Ah, sinä senkin nauta, minäpä lyön nenäsi lässäksi. Tuo tänne se,
niin minä väännän sinulta naamasi nurin, saadaanpa sitten nähdä, josko
likat enää juoksevat sinun perässäsi.
Ääneti kiristetyin hampain seisoi Etienne hänen edessään suorana,
suojaten nyrkeillään kasvojansa ja rintaansa. Hän tarkkasi vastustajan
liikkeitä ja sopivan hetken tullen iski notkeasti ja sattuvasti.
Aluksi he eivät vahingoittaneet toinen toistaan. Toisen meluava
hyökkääminen ja toisen kylmä itsensä hillitseminen pitkittivät
tappelun, He kaatoivat tuolin nurin, hiekka narisi heidän raskaitten
saappaittensa alla, verisuonet heidän kasvoissaan pullistuivat ja
silmät verestyivät. Kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä.
-- Nytpä minä murskaan kallosi! mölisi Chaval.
Hänen nyrkkinsä tosiaankin laskeutui ylhäältä raskaana, mutta sattui
toisen olkapäähän. Tämä painoi huudahduksensa kivusta ja vastasi iskien
suoraan rintaan, joka isku olisi kaatanut, ellei Chaval olisi ehtinyt
hypähtää sivulle. Isku sattui kuitenkin hänen vasempaan kylkeensä, niin
että hän horjahti ja tuskin saattoi vetää henkeä. Hänet valtasi raivo
ja hän ryntäsi päin Etienneä kuin härkä potkaisten häntä vastaan.
-- Minäpä nujerran suolesi ulos, katsotaanpa minkälaisia ne ovat,
sähisi hän.
Etienne tuskin vältti potkun, mutta vimmastui tuosta tappelun sääntöjen
rikkomisesta.
-- Vait, nauta! huusi hän. -- Älä koetakaan potkia, taikka perhana,
minä otan tuolin ja lyön sinut kuoliaaksi.
Tappelu kävi yhä tuimemmaksi.
Vihdoin Chaval alkoi väsyä, hiki tippui hänestä virtanaan ja hän löi
mihin sattui. Raivostaan huolimatta Etienne yhä edelleenkin
puolustautui ja torjui toisen iskuja, vaikkei luonnollisesti kaikkia.
Chaval repäisi hänen toisen korvansa ja raapaisi kynnellä palasen
nahkaa hänen kaulastaan, niin että veri pursui haavasta. Kiroten
kivusta ryntäsi Etienne vastustajaansa vastaan iskien häntä taas
rintaan. Chaval vältti iskun, mutta oli sattunut kallistamaan päätänsä,
niin että nyrkki sattui hänen kasvoihinsa, sattui nenään ja toiseen
silmään. Nenästä pulppusi verta ja silmä pöhöttyi ja kävi siniseksi.
Onneton mies täristyksestä tajuttomana huitoi ilmassa käsillään, kun
uusi isku suoraan rintaa mursi hänet. Hän kaatui romahtaen lattialle
kuin lattialle paiskattu jauhosäkki.
Etienne odotti.
-- Nouse! Jos tahdot lisää, niin jatketaan!
Chaval vastaamatta alkoi liikkua lattialla oikaisten rikkilyötyjä
jäseniään. Hän kohosi hitaasti, jäi hetkeksi polvilleen tunnustellen
jotain taskussaan. Päästyään jaloilleen ryntäsi hän karjaisten
vastustajaansa vastaan.
-- Varo itseäsi! Hänellä on veitsi! huudahti Katarina.
Etienne tuskin ehti lyödä takaisin ensimäisen iskun. Veitsi ratkoi
ainoastaan hänen villanuttunsa. Hän oli tarttunut Chavalin ranteeseen
ja puristi sitä voimansa takaa ja nyt syntyi kiivas ottelu. Hän tiesi
olevansa hukassa, jos laskisi Chavalin ranteen, mutta toinen ponnisti
vapauttaakseen kätensä voidakseen lyödä vastustajansa. Molempien
jänteet alkoivat väsyä, pari kertaa tunsi Etienne kylmän terän
kosketuksen ihoansa vastaan. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja
puristi Chavalin rannetta, niin että tämä pudotti veitsen. Molemmat
heittäytyivät lattialle sen perästä, mutta Etienne sai veitsen käteensä
ja heilautti sitä vuorostaan. Hän painoi polvellaan Chavalin rintaa
uhaten leikata hänen kurkkunsa poikki.
-- Petturi, nyt et pääse enää.
Jokin hänen sisältään kohoava hirvittävä, raju tunne jyskytti hänen
ohimoihinsa, vaati mielipuolen tavoin verta, murhaa. Eikä hän
kuitenkaan ollut juovuksissa. Hän taisteli epätoivoisesti tuota
perittyä hurjuutta vastaan ja vihdoin voitti hän itsensä, viskasi
veitsen pois ja sähisi hampaitten välistä:
-- Nouse ja mene matkaasi!
Chaval nousi, pyyhki kädellään nenästä vuotavan veren ja lähti
laahustavin askelin, kasvot verisinä, silmä turvonneena. Katarina
tahtoi vaistomaisesti seurata, mutta silloin hän oikasihe ja purki
sisuaan raakuuksiin ja kirouksiin.
-- Älä yritäkään, minä en sitä salli! Jos sinä tahdot hänet, niin makaa
hänen kanssaan, sinä kelvoton lutka! Äläkä tule minun silmieni eteen,
jos henkesi on sinulle kallis.
Hän meni paiskaten oven perästään. Huoneessa tuli haudan hiljaisuus,
vain hiilet rätisivät kamiinissa. Lattialla makasi nurin kaadettu tuoli
ja verilätäkkö, jonka hiekka imi itseensä.