V.

Kaikki Voreux'n käytävät olivat suljetut. Kuusikymmentä sotamiestä

vartioi ainoata porttia, joka oli jätetty auki. Siitä pääsi kapeita

portaita myöten vastaanottohueneeseen, vajaan, sekä voutien huoneeseen.

Kapteeni oli asettanut heidät kahteen riviin selin seinään, jottei

heihin voitaisi hyökätä takaapäin.

Aluksi pysytteli työläisjoukko, joka oli rientänyt paikalle,

kohtuullisen välimatkan päässä. Heitä oli vain kolmisenkymmentä ja he

neuvottelivat kiihkeästi keskenään.

Ensimäisten joukossa oli saapunut Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan

ja toisti kiihkeästi yhä samaa:

-- Ei saa laskea ketään! Ei saa laskea ketään!

Hänen miehensä oli kaikessa samaa mieltä kuin hän. Silloin tuli juuri

Requillartista vanha Mouque. Häntä ei tahdottu laskea, mutta hän

riuhtasihe itsensä irti väittäen että hevosia piti syöttää, ne kun

viisi välittivät vallankumouksesta. Sitä paitsi oli yksi hevonen

kuollut ja se täytyi nostaa ylös. Etienne vapautti tallirengin ja

sotamiehet laskivat hänet menemään. Neljännes tunnin kuluttua, jolloin

lakkolaisten lukumäärä oli tuntuvasti kohonnut ja he alkoivat

uhkaavasti astua lähemmäksi, avattiin suuri portti alakerrassa, ja

sieltä tuli muutamia miehiä laahaten kuollutta eläintä. Kaikki tunsivat

hevosen, joukosta kuului kuiskauksia:

-- Eikö tuo ole Trompette? Sehän on Trompette! Tosiaankin, se oli

Trompette. Se ei ollut voinut tottua maanalaiseen elämään, oli pysynyt

synkkänä, haluttomana työhön kärsien valon puutteesta. Turhaan

Bataille, kaivoksen vanhin hevonen, hankasi ystävällisesti kuonoaan sen

kaulaan ja pureskeli sitä ikäänkuin kehottaen sitä taipumaan

kohtaloonsa. Trompette näytti siitä tuntevan vielä kipeämmin valon

kaihoa. Joka kerran kun ne tapasivat toisensa, ne ikäänkuin vahtivat,

vanhin sitä, minkä oli unohtanut, nuorin sitä, jota ei voinut unohtaa.

Sitten kuin Trompette kamppaili kuoleman kielissä olkivuoteellaan,

nuuski Bataille sitä hirnuen lyhyeen, joka muistutti itkua. Se tunsi,

miten Trompette kävi kylmäksi, kaivos riisti siltä sen viimeisen ilon,

tuon ystävän, joka oli tullut ylhäältä ja tuonut peltojen raikkaan

tuoksun, joka muistutti sille sen omaa nuoruutta vapaassa luonnossa.

Lakkolaiset katsoivat synkkinä Trompetten ruumista. Yksi naisista

lausui:

-- Aivan kuin ihminen, ei tehnyt mieli maan alla ryömiä.

Sillä välin kylästä saapui yhä lisää väkeä. Joukon etunenässä kulki

Levaque, hänen jälessä kulki hänen vaimonsa, Bouteloup ja toiset.

-- Alas belgialaiset! huusi Levaque. -- Pois kaikki ulkomaalaiset! Alas

kaikki!

Kaikki olivat kuohuksissa ja Etiennen piti hillitä heitä. Hän lähestyi

kapteenia, joka oli pitkä, laiha, mutta päättäväisen näköinen nuori

mies, selittäen asiain tilan koettaen voittaa hänet puolelleen ja

tarkaten, minkä vaikutuksen sanat tekivät häneen. Mitä varten panna

toimeen verilöyly? Eikö kivihiilenkaivajat olleet oikeassa? Kaikkihan

ihmiset ovat veljiä ja täytyisi heidän hyvin sopia keskenään. Kun hän

mainitsi sanan tasavalta, teki kapteeni kärsimättömän eleen. Mutta hän

säilytti kuitenkin sotilaallisen järkähtämättömyytensä ja vastasi

tylysti:

-- Hajaantukaa! Älkää pakottako minua tekemään velvollisuuttani.

Etienne uudisti kolmasti yrityksensä, toverien muristessa hänen

takanaan. Huhu kiersi kertoen, että itse Hennebeau oli kaivoksessa ja

lakkolaiset murisivat, että pitäisi hänet laskea niskasta alas ja

katsoa, miten hän itse hakkaisi hiiliä. Mutta huhu oli väärä;

kaivoksessa oli ainoastaan Negrel ja Dansaert, jotka molemmat hetkeksi

näyttäytyivät vastaanottohuoneen osaston ikkunassa. Päävouti koetti

pysytellä näkymättömänä, sillä siitä asti, kun hänet oli tavattu

Pierronin vaimon luona, oli hän hiukan hämillään. Pieni insinöri sitä

vastoin katseli joukkoa rohkein silmäyksin hymyillen ja osottaen

halveksumisensa sekä ihmisiin että tapahtumiin. Joukko alkoi heti

viheltää ja huutaa uhkaavasti ja molemmat katosivat näkyvistä. Heidän

tilalleen ilmestyivät Suvarinin kalpeat kasvot. Hänen työvuoronsa oli

juuri sinä päivänä. Hän ei ollut poistunut koneensa äärestä aina lakon

alusta asti ja viimeisinä päivinä oli hän kokonaan lakannut puhumasta

ollen kokonaan jonkun salaisen ajatuksen vallassa, jonka teräksinen

kärki loisti hänen harmaitten silmien syvyydestä.

-- Hajaantukaa! toisti kapteeni lujalla äänellä. Minä en tahdo kuulla

mitään, minä olen saanut käskyn vartioida kaivosta ja minä teen sen.

Älkää tunkeko minun väkeeni, tai minä pakotan teidät perääntymään.

Vaikkakin hänen äänensä kaikui varmana, näkyi, että hän kävi

levottomaksi nähdessään lakkolaisten joukon yhä kasvavan. Kello

kaksitoista piti toisen tulla hänen tilalleen, mutta kun hän pelkäsi

ettei hän voisi kestää siihen asti, oli hän lähettänyt pojan Montsouhun

pyytämään avustusta.

Hänelle vastattiin huudoilla ja melulla.

-- Alas muukalaiset! Alas belgialaiset! Me tahdomme olla isännät

kotonamme!

Etienne astui surullisena syrjään. Nyt oli kaikki hukassa, ei muuta

kuin taistella ja kuolla. Hän ei enää yrittänyt pidättää joukkoja ja

lakkolaiset alkoivat heti tunkea pientä sotaväenosastoa vastaan. Heidän

joukkonsa nousi nyt lähes neljäänsataan, lähikaivoksilta oli myös

rientänyt joukkoja paikalle. Kaikki huusivat samaa. Maheu ja Levaque

huusivat vimmoissaan sotamiehille:

-- Menkää tiehenne! Ei meillä ole mitään teitä vastaan, menkää pois!

-- Teillä ei ole täällä mitään tekemistä, huusi Maheun vaimo. --

Antakaa meidän rauhassa järjestää asiamme. -- Ja hänen takanaan huusi

Levaquen vaimo:

-- Täytyykö meidän lyödä teidät mäsäksi, jotta te menisitte pois

tieltä.

Lydiakin tunki joukon etunenään ja huusi kimakalla äänellä:

-- Katsokaa punaisia makkaroita!

Katarina seisoi muutaman askeleen päässä ja kuunteli onnettomana, että

kohtalo oli taas heittänyt hänet yhteentörmäyksen paikalle. Eikö hän

ilmankin kärsinyt kylliksi? Mitä oli hän rikkonut, kun onnettomuus

seuraa häntä noin joka askeleella? Hänen sydämensä tunsi tarvetta

vihata, hän muisteli, mitä Etienne oli iltasin kertonut ja kuunteli nyt

tarkoin, mitä hän puhui sotamiehille. Hän kutsui heitä tovereiksi,

muistutti heille, että hekin ovat kansan lapsia ja täytyisi heidän

pitää yhtä kansan kanssa sortajia ja rikkaita vastaan.

Äkkiä alkoi joukko lainehtia tehden tilaa tyrkkivälle eukolla, joka

ryntäsi esiin. Se oli La Brule, jota oli kauhea nähdä, niin laiha kuin

oli paljaina kauloineen ja käsivarsineen ja hurjasta menosta

epäjärjestyksessä riippuvine hapsineen.

-- Hitto vieköön, vihdoinkin pääsin! -- huusi hän hengästyneenä. --

Pierron heittiö oli sulkenut minut kellariin.

Heti sen jälkeen syöksyi hän sotamiesten kimppuun syytäen haukkumisia:

-- Sellaiset konnat! Rosvot! Ryömivät päällikköjen edessä ja nyt muka

ovat rohkeita köyhiä raukkoja kohtaan!

Silloin toisetkin yhtyivät heihin ja tärisyttivät ilman haukkumisillaan

ja sadatuksillaan. "Alas punahousut?" kaikui yhä ilmassa.

Sotamiehet, jotka tylsinä ja liikkumattomina olivat kuunnelleet

vetoomista heidän toveruuteensa ja veljeyteensä, säilyttivät

horjumattomuutensa nytkin hävyttömyyksiä kuunnellessaan. Takana oli

kapteeni jo paljastanut sapelin. Mutta joukko yhä tunki eteenpäin

uhaten litistää sotamiehet muuria vastaan. Kapteeni komensi ja heti

pajunettien kaksoisrivi kohosi joukkoa vastaan.

-- Haa? petturit! huusi la Brule.

Mutta joukko oli tuskin vavahtanut, kun se jo taasen ryntäsi eteenpäin

kiihkeässä kuoleman halveksumisessaan. Monta naista ryntäsi eteenpäin,

Maheun ja Levaquen vaimot huusivat:

-- Tappakaa meidät, tappakaa meidät! Me vaadimme oikeutemme.

Vaarasta huolimatta tulla lävistetyksi oli Levaque tarttunut yhtaikaa

kolmeen pajunettiin ja kivusta välittämättä väänsi niitä koettaen ne

saada sotamiesten käsistä. Ainoastaan Bouteloup seisoi jonkun matkan

päässä ja tarkasteli heitä välinpitämättömänä. Hän katui, että oli

ollenkaan tullut mukaan.

-- Iskekää! iskekää, toisti Maheu, jos olette kunnon poikia!

Ja hän paljasti karvaisen hiilen tatueraman rintansa koettaen ohjata

pajunetin rintaansa vastaan. Hän tunki niitä vastaan niin että

sotamiehet olivat pakotetut perääntymään hänen pelottoman rohkeutensa

edestä. Yksi pajuneteista oli kuitenkin raapaissut häntä rintaan,

jolloin hän kävi aivan mielettömäksi tahtoen työntää sen vielä

syvemmälle rintaansa.

-- Pelkuri-raukat, ettekö uskalla! huusi hän sotamiehille. -- Meidän

takanamme on kymmenen tuhatta toveria. Tappakaa meidät, jos tahdotte,

mutta silloin teidän täytyy tappaa kymmenen tuhatta!

Sotamiesten asema kävi arveluttavaksi, sillä he olivat saaneet käskyn

turvautua aseisiin ainoastaan äärimmäisessä tapauksessa. Mutta kuinka

estää noita mielettömiä, jotka itse hyökkäsivät pajunetteihin? Sitä

paitsi tunki joukko yhä lähemmäksi litistäen heidät muuria vastaan,

niin etteivät he enää voineet perääntyä. Mutta siitä huolimatta tuo

pieni ryhmä kesti kylmäverisesti joukon tungettelun ja täytti kapteenin

katkonaisia määräyksiä. Kapteeni itse seisoi liikkumattomana huulet

lujasti yhteen puserrettuina. Nyttemmin pelkäsi hän ainoastaan yhtä,

että sotamiehet kadottaisivat kylmäverisyytensä haukkumisilta. Yksi

nuori kersantti, jonka ylähuulta peitti hieno untuva, alkoi jo räpyttää

silmiään tavalla, joka herätti levottomuutta. Hänen vieressään seisoi

vanha sotamies, joka oli ollut mukana kahdessakymmenessä tappelussa,

kalpeni nähdessään, miten hänen pajunettiaan revittiin kuin

oljenkortta. Oli tarpeen vallan koko voima, jotta kävisi mahdolliseksi

pysyttää sotilaskurin ylevän tyyneyden hiljaisuus.

Yhteentörmäys näytti olevan välttämätön. Äkkiä osaston takana ilmestyi

vouti Richomme, jonka hyväntahtoiset kasvot olivat kauhun murtamat.

-- Mutta, herra jumala! huudahti hän: -- Tuohan on mielettömyyttä!

Eihän tuollaisia tyhmyyksiä voida sallia.

Hän ryntäsi sotamiesten ja työläisten väliin.

-- Toverit, kuulkaa! Te tiedätte, että minä olen vanha työmies ja olen

aina ollut teidän puolellanne! Minä lupaan teille, että jos teille

tehdään väärin, niin minä itse sanon päälliköille koko totuuden. Mutta

nyt tämä menee liian pitkälle. Mitä varten huutaa kaikkia

ruokottomuuksia näille kelpo miehille ja puhkaista mahoja

pyssynpiikkiin.

Häntä kuunneltiin ja joukko epäröi. Mutta onnettomuudeksi ilmestyi

ylhäällä Negrelin terävä profiili. Hän nähtävästi pelkäsi, että häntä

pidettäisiin pelkurina, koska hän lähetti voudin uskaltamatta itse

näyttäytyä. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä hukkui joukon

meluun, niin että hän oli pakotettu poistumaan ikkunan luota. Tämän

jälkeen ei Richommen puhe enää vaikuttanut, turhaan hän vetosi

toveruuteen, hänet työnnettiin syrjään eikä enää tahdottu kuulla. Mutta

hän tahtoi jäädä heidän keskuuteen.

-- Lyökööt he minun pääni murskaksi, mutta minä en tahdo jättää teitä,

kun olette sellaisia aaseja!

Hän pyysi Etienneä avukseen koettaessaan saada joukon järkiinsä, mutta

tämä vain teki eleen kädellään antaen tietää voimattomuutensa. Oli

liian myöhäistä, sillä heitä oli jo yli viisisataa, jotka kaikki olivat

vimmoissaan ja olivat saapuneet siinä yksinomaisessa tarkoituksessa

ajaa belgialaiset pois. Ympärille oli kokoontunut uteliaita, jotka

katselivat tapausta, siinä oli Sakarias vaimoineen ja lapsineen ja

hänen toverinsa Mouquet. Requillartista riensi uusi joukko, siinä oli

m.m. Mouquette, joka heti yhtyi joukkoon.

Kapteeni kääntyi joka minuutti katsoen Montsoun tielle.

Kannatusjoukkoja ei näkynyt saapuvan eivätkä hänen kuusikymmentä

miestänsä voineet kestää enää. Silloin pisti hänen päähänsä pelottaa

joukkoa ja komensi, että pyssyt ladattaisiin sen nähden. Sotamiehet

tekivät työtä käskettyä, mutta kiihotus yltyi ja huudot ja pilkkaaminen

lisääntyivät.

-- Katsokaa, nuo tomppelit aikovat ampua maaliin! pilkkasi la Brule ja

toiset naiset.

Maheun vaimo, jolla Estelle oli sylissään, meni niin lähelle

sotamiehiä, että kersantti kysyi häneltä, mitä hän siinä tahtoi

lapsineen.

-- Mitä se sinuun kuuluu? vastasi tämä. -- Ammu siihen, jos uskallat.

Miehet pudistivat ylenkatseellisesti päitään. Kukaan ei uskonut, että

heihin ammuttaisiin.

-- Eihän heillä ole kuulia, ilmoitti Levaquen vaimo.

-- Olemmeko me kasakoita? huudahti Maheu. Ranskalaisiin ei ammuta,

saakeli!

Toiset huusivat, että he olivat olleet mukana Krimin sodassa eivätkä

pelänneet kuulia ja ruutia. Ja eteenpäin rynnättiin taas.

Mouquette eturivissä oli pakahtua vihasta luullessaan sotamiesten

ampuvan naisiin. Hän huusi heille kaikkia ruokottomuuksia, mitä suinkin

tiesi ja lopuksi päätti panna käytäntöön pahimman loukkauksensa. Hän

kohotti helmansa ja kääntyen selin sotamiehiin lausui: -- Tämä

upseerille! Tämä kersantille! Ja tämä sotamiehille!

Tuo sai joukon purskahtamaan hillittömään nauruun. Ei Etiennekään

voinut olla hymähtämättä tuolle häväistykselle.

Tyynnyttääkseen kiihottuneita sotamiehiään päätti kapteeni ottaa

pahimmat mellakoitsijat vangiksi. Mouquette hävisi yhdellä

harppauksella joukkoon. Sotamiehet ottivat Levaquen ja pari muuta

työläistä, jotka vietiin voutien huoneeseen. Negrel ja Dansaert

huusivat kapteenille, että hän tulisi heidän luoksensa ja portti

suljettaisiin, mutta hän kieltäytyi. Hän tiesi, että joukko pian

ottaisi haltuunsa nuo rakennukset, joilla ei ollut kunnollista lukkoa

ja sotamiehet tehtäisiin aseettomiksi. Pieni sotaväenryhmä alkoi jo

nurista, mutta eihän voitu paeta tuota ryysyläisjoukkuetta. Ja taas nuo

muuriin litistettyä 60 sotamiestä seisoivat pyssyn piikit ojossa

lakkolaisia vastaan.

Joukko vaikeni hetkeksi tuosta odottamattomasta hyökkäyksestä. Mutta

sitten kiihtyivät huudot taas vaatien vankien vapauttamista. Joku

huusi, että heidät tapetaan siellä. Kuulematta enää mitään,

neuvottelematta edes keskenään, ryntäsi joukko yhtenä miehenä lähellä

olevan tiilikivikasan luo. Lapset kantoivat niitä yksi kerrallaan,

naiset kokosivat niitä helmoihinsa. Pian oli jokaisen jaloissa koko

kasa kiviä ja taistelu alkoi.

La Brule muori johti. Hän rikkoi tiiliä laihaa polveaan vastaan ja

heitti yht'aikaa molemmin käsin. Levaquen vaimo huitoi käsiään, mutta

hän oli niin lihava, että hänen täytyi mennä aivan lähelle sotamiehiä

osuakseen. Bouteloup koetti pidättää häntä viedäkseen hänet pois nyt

kun hänen miehensä oli viety. Mouquette väsyttyään rikkomaan kiviä

polvea vastaan, johon tuli naarmuja, viskeli ne kokonaisina. Lapset

eivät jääneet vanhemmista jälelle. Bebert opetti Lydiaa pakkaamaan

kiviä. Kiviä satoi sotamiehiin.

Katarina yllätti itsensä myös keskellä joukkoa viskelemässä kiviä. Hän

rikkoi niitä raivoisasti ja heitti, mikäli hänen pienet kätensä

jaksoivat. Hän ei voinut itsekään ymmärtää, miksi hänet äkkiä oli

vallannut sellainen hävityksen halu. Milloinko tulisi tälle kirotulle

elämälle loppu? Hän ei enää jaksa kestää sellaista. Eikö koskaan tule

parempaa, siitä asti kuin hän muistaa itsensä käy kaikki vain

pahemmaksi ja pahemmaksi. Ja hävityshalun valtaamana rikkoi hän tiiliä

ja heitti niitä näkemättä edes mihin ne sattuivat.

Etienne, joka vielä seisoi sotamiesten edessä, oli saada kiven

päähänsä. Hänen korvansa paisui, hän kääntyi ja vavahti arvatessaan,

että kiven, joka oli sattunut häneen, olivat heittäneet Katarinan

kuumeiset kädet, mutta vaarasta huolimatta hän jäi paikalleen katsoen

Katarinaan. Monet toisetkin unohtivat itsensä kiihtyneinä taistelusta

yhtä hyvin kuin hänkin. Ympärillä seisoi katsojien joukko, Mouquet

arvosteli heittoja ikäänkuin se olisi jotain kilpaleikkiä.

Kun ensimäiset kivet heitettiin, ryntäsi vouti Richomme taas

sotamiesten ja työläisten väliin. Pian rukoili edellisiä ja kehoitti

jälkimäisiä luopumaan työstään ollen niin liikutettu, että suuret

kyynelkarpalot vierivät hänen poskilleen. Mutta hänen äänensä hukkui

yleiseen meluun.

Kivisade yltyi. Vähitellen alkoivat miehet yhtyä naisiin.

Silloin huomasi Maheun vaimo, että hänen miehensä seisoi syrjässä

tyhjin käsin.

-- Hei, sinä, sanoi hän -- mikä sinun on? Pelkäätkö ehkä, vai onko

sinusta samantekevä, vaikka sinun toverisi viedään vankeuteen. Jos ei

minulla olisi tätä lasta sylissä, niin kyllä näyttäisin...

Estelle kirkuen riippui hänen kaulassaan estäen häntä yhtymästä toisiin

naisiin. Mutta kun ei hänen miehensä näyttänyt kuulevan häntä, potkasi

hän kiviä tämän luo.

-- Mutta ota toki piru, kivi käteesi! Vai tahdotko, että sylkäisisin

päin kasvojasi kaikkien nähden?

Maheun kasvot kävivät punaisiksi, hän tarttui kiviin ja alkoi heittää.

Ja hänen vaimonsa kiihotti häntä takaa puristaen lastansa sylissä.

Maheu oli vihdoin ihan pyssyjen piippuja vastassa.

Pieni sotajoukko hävisi aivan kivisateeseen. Onneksi ne sattuivat

muuriin sotamiesten päitten yläpuolelle. Mitä tehdä? Hetken ajatteli

kapteeni kääntyä selin joukkoon ja mennä taloon, mutta nyt se oli

mahdotonta enää, sillä heidän vähääkään liikahtaessa heidät olisi lyöty

aivan pahanpäiväisesti. Eräs kivi oli sattunut hänen virkalakkiinsa ja

hänen otsastaan tippui veripisaroita. Monta sotamiestä oli saanut

haavoja ja hän tunsi, että itsesäilyttämisvaisto heissä saisi pian

ylivallan, jolloin he eivät enää tottelisi päällystöä. Kersantti kirosi

suutuksissaan, hänen olkapäänsä oli nyrjäytynyt pois sijoiltaan.

Vieläkö kauan heidän sallittaisiin noin riehua? Vanha sotamies sai

kiven vatsaansa ja oli vähällä pudottaa pyssyn kivusta.

Kolme kertaa oli kapteeni komentamaisillaan ampumaan. Hänessä kävi

kova sisällinen taistelu, kaikki käsitykset sotilaan ja ihmisen

velvollisuudesta hämmentyivät. Kivisade yltyi. Hän oli juuri

antamaisillaan käskyn ampua, kun äkkiä pyssyt laukesivat itse. Ensin

kuului kolme laukausta, sitten viisi ja sitten koko plutonan pamahdus

ja lopuksi vielä yksinäinen laukaus.

Kaikki hämmästyivät. Joukko seisoi liikkumattomana voimatta vieläkään

uskoa, että siihen oli ammuttu.

Mutta sitten alkoi kuulua sydäntä särkeviä valitushuutoja, samalla kun

torvi toitotti ammunnan lakkauttamista. Silloin valtasi joukon äkkiä

pakokauhu ja se juoksi hajalle eri suuntiin kuin pelästynyt lauma.

Bebert ja Lydia olivat kaatuneet ensimäisestä laukauksesta, tyttöön

oli kuula sattunut kasvoihin, poikaan vasempaa olkaansa. Tyttö

kaatui jääden heti liikkumattomaksi, mutta Bebert liikkui vielä

suonenvedontapaisesti yrittäen syleillä tyttöä samoin kuin hän

oli tehnyt edellisenä yönä. Jeanlin, joka juuri tuli juosten

Requillartista, sai nähdä, miten hänen toverinsa kuoli syleillen hänen

"pientä vaimoaan."

Seuraavat viisi laukausta olivat kaataneet la Brulen ja vouti

Richommen. Kuula oli sattunut hänen selkäänsä juuri kun hän oli

pyytänyt tovereitaan, hän lankesi siitä ensin polvilleen, siitä kaatui

hän kyljelleen silmät vielä täynnä kyyneleitä. Eukko oli kaatunut kuin

kimppu kuivia risuja päästäen hampaittensa välistä viimeisen kirouksen,

veren syöksyessä esiin.

Sitä seuraava yhteislaukaus oli sattunut kauemmas ympärillä seisoviin

uteliaisiin. Yksi kuula sattui suoraan Mouquetin suuhun ja hän romahti

Sakarian ja Philomenen jalkoihin roiskuttaen heihin verta. Kaksi kuulaa

sattui suoraan Mouquetten vatsaan. Hän oli huomannut, miten sotamiehet

tähtäsivät ja hyvä tyttö kuin oli syöksyi hän Katarinan eteen huutaen,

että tämä olisi varuillaan. Heti sen jälkeen kaatui hän maahan

kirkasten kimakasti. Etienne riensi hänen luokseen tahtoen nostaa

hänet, mutta hän antoi merkin, että kaikki oli lopussa. Sitten alkoi

hänen kuolinkamppailunsa, mutta hän hymyili, ikäänkuin hän iloitsisi

nähdessään heidät yhdessä.

Kaikki näytti olevan lopussa, laukauksien jyrinä lakkasi, kun äkkiä

kajahti vielä yksi laukaus.

Kuula sattui suoraan Maheun sydämeen ja hän kaatui kasvoilleen likaseen

vesilätäkköön.

Hänen vaimonsa kumartui käsittämättä mitään.

-- No, nousehan, ukkoni! Eihän tuo ollut mitään.

Estelle oli tiellä, hän työnsi lapsen kainalonsa alle nostaen miehen

pään.

-- No, puhu toki! Mihin sinun koskee? Mies katsoi häneen ilmeettömin

silmin ja suusta virtasi veristä vaahtoa. Hän ymmärsi, että hänen

miehensä oli kuollut. Ja hän jäi siihen lapsineen istumaan

liikkumattomana katsoen tylsästi mieheensä.

Kaivos oli nyt turvassa. Kapteeni otti hermostuneesti lakin päästään ja

pani sen jälleen. Hän pysyi yhtä hillittynä nytkin tuon onnettomuutensa

edessä. Hänen sotamiehensä latasivat ääneti pyssynsä. Ikkunoista

katsoivat Dansaertin ja Negrelin pelästyneet kasvot. Heidän takanaan

seisoi Suvarin syvä ryppy otsassaan.

Etienne ei ollut tapettu. Hän seisoi vieläkin Katarinan vieressä, joka

oli vaipunut maahan väsymyksestä ja mielentäräyksestä, kun äkkiä jonkun

kimeä ääni sai hänet tointumaan. Se oli apotti Ranvier, joka molemmat

kädet ojennettuina taivasta kohti kutsui profetan tavoin jumalan vihan

murhaajien yli. Hän julisti oikeuden valtakuntaa, porvariston häviötä

taivaan tulen kautta, koska se kaikkien rikostensa lisäksi oli vielä

käskenyt tappaa työläisiä ja osattomia.