V.

Hennebeau seurasi silmillään työhuoneensa ikkunasta ajoneuvoja, joissa

hänen vaimonsa ajoi aamiaiselle Marchienneen. Hetkiseksi kiinnitti hän

katseensa Negreliin, joka ratsasti ajoneuvojen rinnalla ja palasi

sitten rauhallisesti työpöytäänsä. Kun ei hänen vaimonsa eikä

sisarenpoika tehneet taloa vilkkaaksi puheillaan, tuntui se autiolta ja

kuolleelta. Siksi toivoi Hennebeau, että hän saisi häiritsemättä

työskennellä koko päivän tyhjässä talossa.

Hippolyte oli saanut määräyksen olla laskematta ketään taloon, mutta

yhdeksän tienoissa rohkeni hän ilmoittaa, että Dansaert oli saapunut

uutisineen. Nyt vasta sai tirehtöri tietää edellisen illan kokouksesta

metsässä. Dansaert kertoi niin tarkoin aina yksityisseikkoja myöten,

että häh vaistomaisesti tuli ajatelleeksi hänen suhdettaan Pierronin

vaimoon. Hän sai aina viikottain pari, kolme nimetöntä kirjettä, missä

paljastettiin päävoudin seikkailut. Varmaankin Pierron oli kertonut

kaikki vaimolleen, noista uutisista huokui makuukamarin hajua.

Tirehtöri käytti tilaisuutta antaakseen Dansaertin ymmärtää, että hän

tietää kaikki, mutta kehoitti häntä olemaan varuillaan välttääkseen

häväistyksiä.

Dansaert hämmästyi noista moitteista juuri kun hän kertoi uutisensa ja

alkoi kieltää ja pyytää anteeksi, mutta hänen petollinen nenänsä

punastui samassa paljastaen hänen syyllisyytensä. Mutta ei hän kauan

inttänytkään vastaan ja nauroi ilosta päästessään noin helpolla, sillä

tavallisesti tirehtöri, joka itse oli moitteeton, esiintyi hyvin

ankarana ja päättäväisenä, jos joku virkamiehistä salli itselleen

jotain kaivoksen nuorten tyttöjen kanssa.

He jatkoivat puhettaan lakosta. Kokous metsässä oli nähtävästi vain

kirkujain ja rähjääjäin temppu, jolla ei ollut mitään vakavaa

merkitystä. Ainakin muutaman päivän pysyvät kylät hiljaa. Sotamiesten

aamukiertokulku on varmaankin saattanut heidät pelkäämään.

Kun hra Hennebeau jälleen oli yksin, ajatteli hän lähettäisikö hän

sähkösanoman prefektille. Mutta häntä pidätti pelko osottaa turhaa

levottomuutta. Ilmankin hän ei voinut suoda itselleen anteeksi, että

hän oli kaikille, hallinnollekin vakuuttanut, ettei lakko voi kestää

kauemmin kuin kaksi viikkoa. Hänen suureksi hämmästyksekseen kesti se

jo melkein kaksi kuukautta. Se saattoi hänet epätoivoon, riisti häneltä

luottamuksen itseensä ja hän tunsi olevansa pakotettu keksimään jonkun

taitavan keinon, voittaakseen jälleen hallinnon suosion. Hän oli juuri

kysynyt neuvoa sattuvan metelin varalle.

Kello yhteentoista työskenteli häh häiriytymättä työhuoneessaan, jonka

hiljaisuudessa ei kuulunut muuta ääntä, paitsi Hippolyten lattian

hankaus talon toisessa päässä. Sitten sai hän toinen toisensa jälkeen

kaksi sähkösanomaa. Toisessa kerrottiin Montsoun lakkolaisten

vallanneen Jean-Bartin, toisessa tehtiin tarkemmin selvää siitä:

poikkisahatuista köysistä, uunien sammuttamisesta sekä koko

hävityksestä.

Hän ei oikein voinut käsittää tuota. Mitä lakkolaisilla oli tekemistä

Deneulinilla? Miksi he eivät yhtä hyvin voineet mennä johonkin yhtiön

kaivokseen? Mutta hänen puolestaan saisivat he kyllä tehdä hävityksiä

Vandamessa, sehän sopi hänen laskelmiinsa.

Kello kaksitoista söi hän yksin aamiaisensa. Hän istui synkkiin

ajatuksiinsa vaipuneena, kun äkkiä tuli juosten eräs vouti, joka

kertoi, että joukko suuntaa matkansa Mirou'hin. Hän ei ollut ehtinyt

juoda kahviansa loppuun, kun heti sen jälkeen tuotiin hänelle

sähkösanoma, missä sanottiin, että Madeleinea ja Crevecoeuria uhkaa

sama kohtalo.

Hän tuli aivan neuvottomaksi. Postia odotti hän vasta kello kaksi.

Pitikö hänen kutsua nyt heti sotajoukkoja? Vai oliko parempi

odottaa kärsivällisesti hallinnon määräyksiä ryhtymättä minkään

toimenpiteisiin. Hän palasi työhuoneeseensa lukeakseen kirjelmän,

minkä hän edellisenä päivänä oli pyytänyt Negrelin kirjoittamaan

prefektille lähetettäväksi. Mutta hän ei voinut löytää sitä. Silloin

ajatteli hän, että varmaankin nuori mies oli jättänyt sen omaan

huoneeseensa, missä hän usein kirjoitti myöhään yöhän. Päättämättä

mitään, ainoastaan haluten löytää kirjelmän, meni hän nopeasti Negrelin

huoneeseen.

Tultuaan huoneeseen, hämmästyi hän, ettei huone vielä ollut siivottu,

luonnollisesti Hippolyten leväperäisyydestä. Huoneessa vallitsi suuri

epäjärjestys, ylt'ympäri oli heitetty vaatteita, tuolilla riippui

kosteita pyyhinliinoja, vuode oli epäjärjestyksessä, lakana riippui

lattiaan. Aluksi hän ajatuksissaan tuskin huomasi kaiken tuon, meni

suoraan pöydän luo, etsien hävinnyttä paperilappua. Pöydällä oli korkea

kasa papereita epäjärjestyksessä, hän selaili niitä löytämättä. Mihin

hittoon oli Paul voinut sen pistää.

Mutta kun Hennebeau jälleen palasi huoneen keskelle katsoen tarkoin

joka huonekalua, huomasi hän äkkiä korjaamattomassa vuoteessa jotain

kiiltävää, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmäksi ja

ojensi kättään. Lakanan poimuissa oli pieni kultapullo. Hän tunsi heti

että se oli hänen vaimonsa eetteripullo, joka aina oli hänellä mukana.

Mutta kuinka se oli voinut joutua Paulin vuoteeseen? Äkkiä kävi hän

kalman kalpeaksi, hänen vaimonsa oli maannut siinä.

-- Anteeksi, kuului oven takaa Hippolyten ääni, minä näin herran

tulevan tänne...

Palvelija astui huoneeseen ja tuli aivan hämilleen nähdessään huoneen

epäjärjestyksessä.

-- Hyvä jumala! -- mutisi hän. -- huone ei olekaan siivottu! Mutta Rose

on mennyt ulos ja jättänyt kaikki minun tehtäväksi.

Hennebeau puristi pulloa nyrkissään niin voimakkaasti, että oli rikkoa

sen.

-- Mitä te tahdotte?

-- Herra tirehtööri, sinne tuli vielä eräs mies...

-- Hyvä on. Jättäkää minut. Sanokaa hänellä, että hän odottaa.

Hänen vaimonsa oli nukkunut siinä! Hän pani oven hakaan, avasi

nyrkkinsä ja katsoi pulloa, josta heijastui punertavaa valoa kädelle.

Äkkiä ymmärsi hän, että tätä häpeätä on jo kestänyt monta kuukautta,

tässä, hänen kattonsa alla. Hän muisti muinaista epäluuloaan, ovissa

hiipimistä ja paljaitten jalkojen tassutusta käytävissä. Niin, hänen

vaimonsa se kulki tänne nukkumaan!

Hän luhistui tuolille vastapäätä vuodetta ja istui kauan kääntämättä

siitä pois silmiään. Melu herätti hänet. Oveen koputettiin ja

koetettiin sitä avata. Hän tunsi palvelijansa äänen.

-- Herra! Oi, tirehtööri on sulkenut oven...!

-- Mitä nyt taas?

-- Asia on hyvin kiireellinen. Työläiset hävittävät kaikki. Siellä

alhaalla on kaksi miestä... Ja vielä on tullut sähkösanoma...

-- Jättäkää minut rauhaan... Minä tulen!

Häntä puistatti ajatellessaan, että Hippolyte olisi voinut löytää

pullon, korjatessaan vuodetta. Mutta ehkä hän tietääkin kaikki. Joka

kerta korjatessaan vuodetta on hän ehkä löytänyt rouvan hiuksia tai

muita unohdettuja esineitä. Ja nyt varmaankin tahallaan vartioi häntä.

Häntä luonnollisesti huvittaa isäntäväen asiat.

Hennebeau ei liikkunut paikaltaan, voimatta kääntää silmiään pois

vuoteesta. Hän muisteli pitkää surullista menneisyyttään: naimisiin

menoaan tuon naisen kanssa ja heti syntynyttä ruumiillsta ja henkistä

epäsopua, vaimon monta rakastajaa, joista hänellä ei ollut

aavistustakaan, yhtä, jota hän oli kärsinyt kymmenen vuotta, kuten

kärsitään sairaan luonnotonta oikkua. Sitten muisti hän heidän

muuttonsa Montsouhun, hullua toivoaan parantaa vaimonsa, pitkiä ikäviä

kuukausia, vanhuuden lähestymistä, jolloin vaimon vihdoinkin täytyy

palata hänen luokseen. Sitten saapui hänen sisarenpoikansa, tuo Paul,

jonka vaimo otti vastaan äitinä, kertoen kuolleesta sydämestään, joka

on ainiaaksi haudattu tuhan alle. Ja hän idiottimaisena aviomiehenä ei

aavistanut mitään, jumaloi tuota naista, omaa aviovaimoaan, jonka monet

miehet olivat omistaneet, mutta hän yksin ei voinut omistaa. Hän

jumaloi vaimoaan häpeällisen intohimoisesti, ollen valmiina lankeemaan

polvilleen hänen eteensä ja pyytämään sitä, mitä hänellä vielä oli

jälellä toisten jälkeen. Mutta sen hän antoi tuolle pojalle!

Äkkiä soi etäällä kello, herra Hennebeau säpsähti. Hän tunsi sen, sillä

siten annettiin hänen käskystään tietää postin tulosta.

-- Oh, menköön hiiteen kaikki kirjeet ja sähkösanomat! purki hän äkkiä

sisuaan kirouksiin.

Hänet valtasi raivonpuuska ja halu puistaa päältään kaikki nuo

ruokottomuudet johonkin likaviemäriin. Tuo nainen oli pahin lutka, hän

haki raaimpia sanoja ja ajatuksissaan heitti ne hänelle vasten kasvoja.

Äkkiä muisti hän Paulin ja Cecilen häitä, joista hänen vaimonsa puhui

levollisesti hymyillen ja hän oli pakahtua vimmastuksesta. Siis tässä

ei ollut edes intohimoa, ei yhtään mustasukkaisuutta enää, vaan pelkkää

aistillisuutta? Se oli nyt ainoastaan luonnoton huvitus, tottumus

mieheen, vaihtelu, jolla on sama merkitys kuin jälkiruualla, johon hän

oli tottunut. Kuinka syvälle hän vajoisi, kenen hän sitten ottaisi

uhrikseen, jos ei hänellä olisi enää taipuvaisia sisarenpoikia, jotka

käytännöllisesti kyllä, käyttävät hyväkseen perheen ruokaa, vuodetta ja

vaimoa?

Oveen koputettiin taas hiljaa ja Hippolyte kuiskasi avaimen reikään;

-- Herra tirehtöri, posti on tullut. Ja herra Dansaert on taas tullut

ja kertoo, että siellä murhataan..

-- Mene hiiteen, minä tulen!

Mitä hän tekisi heidän kanssaan? Ajaisiko heidät pois heidän palattua

Marchiennesta, kuin haisevat eläimet, joita hän ei voinut enää kestää

kattonsa alla. Hän ottaisi kepin ja huutaisi heille, että he hakisivat

toisen paikan ruokottomuuksilleen. Huoneen ilmakin oli täynnä heidän

hengitystään, siksi siinä oli niin tukahuttava. Hän tunsi nyt myskin

hajunkin, jota hänen vaimonsa käytti.

Hurjasta vimmasta voimattomana heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi iskeä

nyrkeillään patjoihin, peitteeseen, repien ja rutistaen niitä, koska ne

olivat heidän rikoksellisen himonsa todistajina.

Mutta äkkiä oli hän taas kuulevinaan Hippolyten askeleita. Hänet

valtasi häpeän tunne, hän pysähtyi vielä huohottaen ja pyyhki otsaansa.

Hän katsahti peiliin, mutta hänen kasvonsa olivat niin murtuneet, ettei

hän tuntenut itseään. Voimain ponnistuksella pakotti hän itsensä

rauhoittumaan ja kun hänen kasvonsa olivat jälleen tyynen näköiset,

lähti hän alas.

Alhaalla seisoi viisi lähettilästä paitsi Dansaertia. Kaikilla oli

tärkeitä tietoja lakkolaisten hyökkäyksistä kaivoksiin. Päävouti kertoi

seikkaperäisesti, mitä Miroussa oli tapahtunut; miten tuo kaivos

säästyi ukko Quandieun miehuullisen käytöksen kautta. Hennebeau

kuunteli ja pudisti päätään, mutta hän ei kuullut heitä, hänen

ajatuksensa pysyivät yhäti ylhäällä huoneessa. Vihdoin laski hän heidät

menemään, sanoen että ryhtyy toimenpiteisiin.

Jäätyään jälleen yksin, istui hän pöytään ja peitti kasvonsa käsillään,

vaipuen ajatuksiinsa. Posti oli hänen edessään pöydällä. Vihdoin otti

hän hallinnon kirjeen, jota hän oli odottanut. Aluksi hyppivät

kirjaimet hänen silmissään, niin ettei hän voinut ymmärtää mitään,

mutta vihdoin käsitti hän, että nuo herrat tahtoisivat yhteen

törmäystä. He tosin eivät käskeneet häntä saamaan meteliä aikaan, mutta

antoivat ymmärtää, että levottomuudet jouduttaisivat lakon päättymistä,

antaen aihetta sen kukistamiseen.

Nyt ei hän enää epäröinyt, vaan lähetti sähkösanomia joka suuntaan:

Lillen prefektille. Douain varustusväen päällikölle ja Marchiennen

santarmeille. Siitä tunsi hän helpotusta. Nyt hän saattoi sulkeutua ja

antoi tietää, että häntä vaivasi luuvalo. Koko iltapäivän vietti hän

työhuoneessaan, ottamatta ketään vastaan, lukien sähkösanomia ja

kirjeitä, joita tuli satamalla eri haaroilta. Siten seurasi hän joukon

vaellusta Madeleinesta Crevecoeuriin, sieltä Victoireen ja sitten

Gaston-Mariehin. Samassa annettiin hänen tietää sotajoukkojen

liikkeistä, jotka sattuivat aina kulkemaan päinvastaiseen suuntaan kuin

joukko.

Hävittäkööt, tappakoot toinen toisensa! Hän laski taasen päänsä

käsiensä varaan. Huoneessa alkoi hämärtää, kello oli jo viisi, kun

äkkiä jokin humina sai hänet tointumaan. Hän luuli että ne kaksi

heittiötä palasi kotiin; mutta melu yltyi ja hänen astuessaan ikkunan

luo kajahti häntä vastaan kauhea tuhatääninen huuto:

-- Leipää! Leipää! Leipää!

Lakkolaiset ryntäsivät Montsouhun silläaikaa kun santarmit, odottaen

hyökkäystä Voreux'hon, kiiruhtivat sinne.

Kahden kilometrin päässä Montsoun ensimäisistä taloista, suuren

maantien ja Vamdamen tien risteyksessä, täytyi rouva Hennebeaun ja

nuorten neitien katsella joukon kulkuetta. He olivat viettäneet päivän

Marchiennessä onnistuneesti, syöneet aamiaisen tirehtöörin luona ja sen

jälkeen katselleet työhuoneita ja läheistä lasitehdasta. Paluumatkalla

oli Cecilen päähän pälkähtänyt juoda kupillinen maitoa pienessä

talonpoikaismökissä, jonka hän näki tien varrella. He astuivat alas

ajoneuvoiltaan ja Negrel hevosen selästä. Talonpoikaisnainen hämmästyi

suuresti saadessaan nähdä noin hienoa seuraa ja alkoi hääriä, selittäen

että hänen ensin täytyy levittää valkoinen pöytäliina pöydälle. Mutta

Lucie ja Jeanne tahtoivat nähdä miten lehmiä lypsetään ja koko sakki

otti kupit käteensä ja lähti navettaan, pitäen kepposta äärettömän

hupaisena.

Rouva Hennebeau hymyili äidillisesti ryypiskellen maitoa, kun äkkiä

etäinen melu teki hänet levottomaksi.

-- Mikä siellä on?

Navetta oli maantien varrella, mistä siihen vei portti, ollen samalla

heinälatona. Nuoret tytöt kurottivat päänsä puoliavonaisesta portista

ja saivat hämmästyksekseen nähdä vasemmalla Vandamen tiellä liikkuvan,

pimeän, kiljuvan ja räyhäävän joukon lähenevän.

-- Saakeli, mutisi Negrel lähestyen heitä, ovatko todellakin meidän

suunsoittajamme menneet noin pitkälle?

-- Varmaankin ne on kivihiilenkaivajat taasen, lausui

talonpoikaisvaimo, -- ne ovat jo pari kertaa kulkeneet tästä ohi.

Hän puhui varovaisesti tarkaten minkä vaikutuksen hänen sanansa

tekisivät herrasväkeen ja kun hän huomasi naisten kasvoissa kauhun

ilmeen, lisäsi hän heti:

-- Sellaisia roistoja ne ovat!

Negrel näki, että oli myöhäistä istua kääseihin ja ajaa Montsouhun, Hän

käski kuskin ajaa kääsit pihaan ja mikäli mahdollista piilottaa ne

katoksen alle, Saman katoksen alle sitoi hän hevosensa, jota eräs

poikanen oli pitänyt suitsista. Kun hän palasi, olivat hänen pelästynyt

tätinsä ja nuoret tytöt aikeissa seurata talonpoikaisvaimoa, joka

kehoitti heitä piiloutumaan hänen taloonsa. Mutta Negrelin mielestä

oltaisiin eniten turvassa siinä, missä oltiin, sillä ei tietystikään

kenenkään mieleen johtuisi etsiä heitä heinien seasta. Valitettavasti

maantielle johtava portti ei ollut tiivis, niin että voitiin nähdä

kaikki, mitä tapahtui kadulla.

-- No, rohkeutta vaiti! lausui hän leikillään. Me myymme henkemme

kalliisti.

Tämä leikki pelästytti heidät vielä enemmän. Melu yltyi, vaikka raoista

ei vielä näkynyt mitään.

Rouva Hennebeau aivan kalpeni kiukusta noille hävyttömille työläisille,

jotka pilaavat hänen huvinsa, ja seisoi toisten takana heittäen

sivuille levottomia katseita. Lucie ja Jeanne vaikkakin myös pelkäsivät

eivät voineet voittaa uteliaisuuttaan ja pysyivät kiinni raoissa, sillä

he tahtoivat nähdä kaikki.

Pauhina yhä lähestyi, maa tärisi jalkojen töminästä ja vihdoin joukon

etunenässä kiiti Jeanlin toitottaen torveensa.

-- Ottakaa esiin hajuvesipullonne, kansan henkeä tuntuu ilmassa,

kuiskasi Negrel. Huolimatta tasavaltaisista mielipiteistään pilkkasi

hän mielellään naisten seurassa tuota roskaväkeä.

Mutta hänen sukkeluutensa hukkui rajujen huutojen mylvinään. Naiset

tulivat näkyviin. Heitä oli lähes tuhat, tuulesta pörröisine

hiuksineen, puettuina rääsyihin, joista näkyi paljas naaraitten ruumis,

naaraitten, jotka olivat väsyneet tuottamaan maailmaan sikiöitä

nälkäkuolemaan.

Sen jälkeen tuli miehet, kaksituhatta vimmastunutta olentoa, jotka

kulkivat niin tiheänä joukkona kuin laava, ettei voinut erottaa missä

päättyy toisen rääsyt ja missä alkaa toisen, sillä kaikki suli yhteen.

Silmät säihkyivät, suut olivat ammollaan -- he lauloivat Marseljesia,

jonka sanat hävisivät soinnuttomaan mylvinään säestettyinä puukenkien

töminällä jäätyneellä maapinnalla. Päitten yli kohosivat kepit ja

tangot, sekä korkeimpana kirves, jonka jonkun käsi piti koholla. Tämä

ainoa kirves oli ikäänkuin joukon viiri ja sen terä kuvasti taivaan

siniä vastaan kuin guillotinin veitsi.

-- Miten julmia kasvoja! kuiskasi rouva Hennebeau.

-- Piru vieköön, enhän tunne ainoatakaan noista! -- murisi Negrel

hampaittensa välistä. -- Mistä tulevat kaikki nuo ryövärit?

Ja todellakin, vihanraivo, nälkä, kahden kuukauden kärsimykset ja tuo

raju kiitäminen peltoja pitkin olivat antaneet petomaisen ilmeen noille

muuten niin sävyisille kivihiilenkaivajien kasvoille. Aurinko oli juuri

laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valoivat veripunasta väriä

aavikolle ja ihmisjoukkoon.

-- Ah, kuinka suuremmoista! kuiskasivat Lucie ja Jeanne, joitten

taiteilijaluonne heräsi tuosta hirvittävästä ja samalla suuremmoisesta

näystä.

Mutta he pelkäsivät kuitenkin ja menivät peremmälle rouva Hennebeaun

luo. He olivat jähmettyä kauhusta ajatellessaan, että jos yksikin

joukosta heittäisi katseen oveen päin ja huomaisi heidät raosta, niin

syöksyisi heti koko joukko heihin ja tappaisi heidät. Negrelkin ollen

tavallisesti hyvin rohkea, tunsi kalpenevansa. Cecile makasi heinässä

liikkumatta. Mutta toiset eivät voineet kääntää silmiään pois ovesta.

Se oli punasen vallankumouksen näky, joka tulevaisuudessa tempaisi

heidät kaikki mukaansa jonakin verisenä iltana vuosisadan lopulla.

Niin, jonakin samallaisena verisenä iltana kansa syöksyisi ulos

maantielle ja porvarien veri alkaisi vuotaa, heidän päänsä

pistettäisiin keihäitten päihin ja kulta heidän kirstuistaan

hajotettaisiin maantielle. Naiset ulvoisivat, ja miehet avaisivat

suukitansa. Niin kaikki tulisi tapahtumaan samoin kuin nyt, samallaisia

rääsyjä, samallaista puukenkien jymyä, sama kauhea, likainen ja

löyhkäävä joukko ja se pyyhkäisee pois koko vanhan maailman.

Yli Marseljesin sävelten kaikui huutoja:

-- Leipää! Leipää!

Lucie ja Jeanne painautuivat lähemmäksi rouva Hennebeauta ja Paul

asettui heidän eteensä ikäänkuin suojellakseen heitä. Pitikö juuri tänä

iltana vanhan maailman ruhjoutua? He joutuivat aivan ymmälle siitä,

mitä näkivät. Joukko kulki ohi, vain muutamia jälelle jääneitä laahusti

navetan ohi. Viimeisimpien joukossa kulki Mouquette, joka kurkisti

ikkunoihin ja joka taholle huomatakseen herrasväkeä ja jos hän näki

jonkun, mutta ei voinut sylkästä heitä suoraan kasvoihin, ilmaisi hän

heille syvimmän ylenkatseensa kääntäen heille takapuolensa. Hän oli

varmaankin nytkin huomannut jonkun, sillä hän teki sen äkkiä.

Vähitellen katosivat kaikki tienkäänteessä Montsouhun. Kääsit vedettiin

maantielle, mutta kuski ei sanonut voivansa taata, että rouva ja neidit

tulisivat onnellisesti perille, jos maantie oli vielä lakkolaisten

vallassa. Pahinta oli, että Montsouhun vei ainoastaan yksi tie.

-- Mutta täytyyhän meidän päästä kotiin, -- puhui rouva Hennebeau

tuskaantuneena äärimmäisyyteen saakka kaikesta tuosta. -- Meitä

odotetaan päivälliselle. Nuo inhottavat työläiset ovat taas valinneet

sellaisen päivän, jolloin minulla on vieraita. Kannattaakin tehdä

heille hyvää.

Lucie ja Jeanne koettivat nostaa Cecilen heinästä, mutta tämä ponnisti

vastaan kirkuen ettei hän tahdo nähdä noita barbaareja. Hänestä tuntui,

että he yhä vieläkin kulkivat ohi. Vihdoin istuivat he taas kaikki

kääseissä. Negrel hyppäsi hevosen selkään ja ehdotti, että

kuljettaisiin kapeita teitä Requillart'iin.

-- Ajakaa hiljaa, sanoi hän kuskille, sillä siellä on huono tie. Jos

vastaamme tulee työläisryhmiä ja estävät ajamasta maantielle, niin

pysähdymme vanhan kaivoksen takana. Sitten menemme jalan pienestä

puutarha portista ja te saatte jättää hevoset ja kääsit johonkin

majataloon talteen.

He lähtivät. Tällä välin joukko jo täytti Montsoun katuja. Asukkaat

olivat suuresti pelästyksissään, sillä pari kertaa oli nähty rakuunien

ja santarmien kiertävän kaupunkia. Mitä kauheimpia huhuja ali

liikkeellä, kerrottiin joistakin kiihottavista kirjoituksista, joissa

uhattiin porvarien henkeä. Kukaan ei tosin ollut lukenut niitä, mutta

siitä huolimatta lainattiin niistä lausemuotoja. Etenkin oltiin

peloissaan notariuksen luona, sillä hän oli juuri saanut postitse

nimettömän kirjeen, missä häntä varoitettiin, että hänen kellarissaan

on ruutilaatikko, joka räjäytettäisiin ilmaan, jollei hän esiintyisi

kansan puolella.

Tämän kirjeen johdosta pitkistyi Gregoiren kyläileminen sitä tutkiessa

ja arvaillessa, että mahdollisesti joku piloillaan oli sen lähettänyt,

kun tieto lakkolaisten tulosta sai talon aivan hämminkiin. Mutta

Gregoiret vain hymyilivät ja kurkistivat verhojen välistä ikkunaan

tahtomatta uskoa mihinkään vaaraan. Kello löi viisi ja heillä oli

kyllin aikaa odottaakseen kunnes katu puhdistuisi, jolloin he voisivat

mennä vastapäätä asuvan Hennebeaun luo, missä Cecile jo varmaankin

odotti heitä palattuaan kävelyltään. Mutta ei kukaan jakanut heidän

huolettomuutta. Kaduilla juoksi hätääntyneitä ihmisiä, ovia ja

ikkunoita paiskattiin kiinni. He huomasivat toisella puolen Maigrat'in,

joka sulki puotinsa paksuilla malmitangoilla. Hän oli aivan kalpea ja

vapisi niin, että hänen heikon vaimonsa täytyi kiertää raskaita

lukkoja.

Joukko seisahtui tirehtörin talon eteen ja taas vyöryivät huudot:

-- Leipää! Leipää! Leipää!

Hennebeau seisoi ikkunan edessä, kun Hippolyte tuli huoneeseen,

sulkeakseen ikkunaluukut. Hän pelkäsi, että joukko rikkoisi ruudut

heittämällä kiviä. Alakerrassa oli hän jo sulkenut kaikki ikkunat,

mutta onnettomuudeksi ei keittiön ikkunaa kellarikerroksessa voinut

sulkea ja sieltä näkyi kiiltäviä kastrulleja, jotka seisoivat tulella.

Hennebeau tahtoi nähdä, mitä tapahtuisi ja hän lähti taas yläkertaan

Paulin huoneeseen. Tämä huone oli vasemmalla puolen ja siitä näkyi koko

maantie yhtiön varastorakennuksiin saakka. Nyt oli se siivottu,

tuuletettu vuode korjattu tarkoin. Hänen aamuinen raivonsa ja vihansa

hillitön puuska vaihtui nyt äärettömään väsymykseen. Mitä varten tehdä

häväistystä? Oliko jotain muuttunut hänen elämässään? Hänen vaimonsa

sai yhden rakastajan lisää. Ja hän häpesi aamuista vimmaansa. Tyhmäähän

oli syöstä nyrkkeineen vuoteeseen. Onhan hän ennenkin kestänyt, niin

kestää nytkin. Häntä valtasi katkeroittunut tunne, kaikki tuntui

hänestä turhalta, tarkoituksettomalta kärsimykseltä. Hän häpesi itsensä

puolesta, koska hän yhä vieläkin jumaloi tuota naista, vaikka tiesi

kaikesta loasta, mikä häntä ympäröi.

Akkunan alla kaikuivat huudot vielä rajummin:

-- Leipää! Leipää! Leipää!

-- Houkkioita! mutisi Hennebeau hampaittensa välistä.

Hän kuuli, miten he kirosivat häntä hänen suuresta palkastaan,

haukkuivat häntä ihramahaiseksi laiskuriksi, likaseksi siaksi, joka syö

itsensä sairaaksi herkuista, silloin kun työläiset kuolevat nälkään.

Naiset huomasivat keittiön ja silloin alkoi tuiskia kirouksia siellä

paistettavan fasanin johdosta, jonka paistin haju ärsytti heidän

nälkäisiä vatsojaan. Nuo porvari heittiöt lihottivat itsensä

tryffeleillä ja samppanjalla silloin kuin toisten täytyi imeä suoliensa

nesteitä.

-- Leipää! Leipää!

Hänet alkoi vallata viha noita ihmisiä kohtaan, jotka eivät tahtoneet

ymmärtää mitään. Hän olisi mielellään lahjoittanut heille suuren

palkkansa, jos hän voisi olla yhtä paksunahkainen kuin he, yhtä

helposti ja huolettomasti antautua himoillen. Vahinko, ettei hän voinut

panna heitä istumaan pöytäänsä syömään fasaania ja mennä itse kepein

sydämin seikkailemaan heidän tyttäriensä kanssa tutkimatta onko heillä

ollut ennen rakastajia. Hän olisi valmis luopumaan kaikesta:

sivistyksestään, hyvinvoinnistaan, palkastaan, tirehtöörin vallastaan

voidakseen edes päiväksi muuttua kaikkein kurjimmaksi heidän

joukostaan, olla oman ruumiinsa herra ja kyllin raaka lyödäkseen

vaimoaan ja hakeakseen tyydytystä naapurivaimoilta tuntematta tällaista

tuskaa. Ja hän toivoi voivansa kuolla nälkään, että tuntisi vatsan

kouristuksia, josta päätä huimaisi. Mahdollisesti se voisi tappaa hänen

ikuisen tuskansa.

-- Leipää! Leipää! Leipää!

Silloin raivostui hän ja ärjäsi vihasesti heille: Leipää! Eikö muuta,

aasit!

Hänellä oli ruokaa yllin kyllin, mutta siitä huolimatta hän oli

tupertua kärsimyksiinsä. Hänen sydäntään kouristi hänen ajatellessaan

häväistyä kotiaan ja koko murtunutta elämäänsä. Kuka hullu

ajattelee, että kaikki on hyvin, jos on ruokaa? Nuo haaveilijat

vallankumoukselliset voivat hävittää nykyisen yhteiskunnan ja luoda

uuden, mutta he eivät lisää yhtään iloa sen kautta eivätkä vähennä

ihmisen kärsimyksiä, vaikkakin jokaisella olisi leipänsä. Päinvastoin

he vievät siihen, että koiratkin alkavat ulvoa epätoivosta, kun

vaistojen tyyni tyydyttäminen lakkaa täyttämästä heidän elämänsä.

Ei, ainoa onni olisi olla olematta, tai olla puu, kanto, kivi, tai

hiekkajyvä, joka ei voi vuotaa verta kulkijain jalkojen alla.

Näin ajatellessa nousi Hennebeaun silmiin katkeria kyyneleitä, jotka

suurina karpaloina tippuivat alas poskille. Alkoi hämärtää, joukkoa

tuskin näki, kun seiniin alkoi sataa kiviä. Hennebeau ei enää ollut

vihainen noille nälkäisille houkkioille, häntä vaivasi ainoastaan oman

sydämensä ammottava haava ja hän toisti kyyneleet silmissä:

-- Noita houkkioita! Noita houkkioita!

Mutta vatsan huudot voittivat kaikki, vyöryen myrskynä:

-- Leipää! Leipää!