Katarinan korvatillikka oli saanut Etiennen järkiinsä, mutta hän jäi
kuitenkin joukon johtajaksi. Käheällä äänellään huusi hän, että
mentäisiin Montsouhun, vaikka samalla jokin sisäinen ääni kysyi: mitä
varten tuo kaikki? Eihän hän tahtonut kaikkea tuota. Aamulla oli hän
lähtenyt Jean-Bartiin toimimaan järkevästi estääkseen hävitystyötä. Ja
nyt illalla johtaa hän itse joukkoa väkivallanteosta toiseen kaiken
lopuksi hävittämään tirehtörin talon.
Ja kuitenkin hänhän se oli, joka vastikään huusi: seis! Tosin hän aikoi
ainoastaan pidättää heidät tässä, jotta he eivät ryntäisi hävittämään
yhtiön varastohuoneita. Mutta kun kiviä alkoi lentää taloon, etsi hän
jotakin laillista saalista, jonka kimppuun hän voisi johtaa väen
estääkseen vielä suurempaa onnettomuutta. Kun hän seisoi siinä
voimattomana yksin keskellä maantietä, kuuli hän äkkiä jonkun huutavan
häntä nimeltään. Häntä kutsui mies, joka seisoi Tisonin kapakan ovella,
minkä ikkunaluukut kaikki olivat suljetut peljästyneen emännän
toimesta, vain ovi oli auki.
-- Niin, minä se olen. Kuuleppa.
Se oli Rasseneur. Noin kolmisenkymmentä miestä ja naista, jotka olivat
aamulla jääneet kylään No. 240 olivat saapuneet nyt tänne kuulemaan
uutisia ja lakkolaisten lähestyessä ottaneet Tisonin oluttuvan
haltuunsa. Sakarias vaimoineen istui yhden pöydän ääressä. Etäämpänä
selin oveenpäin istui Pierronin pari. Kukaan ei juonut, istuttiin vain
täällä ollakseen hyvässä turvassa.
Etienne tunsi Rasseneurin ja aikoi mennä pois, mutta tämä jatkoi:
-- Etkö tahdo nähdä minua? Enkö ole varoittanut sinua, että näin tulisi
käymään? Vaatikaahan nyt leipää, teille annetaan lyijyä.
Etienne kääntyi ja vastasi:
-- En halua katsella pelkureita, jotka kädet ristissä katselevat, miten
meidät tullaan lyömään.
-- Onko aikomuksesi mennä ryöstämään taloa?
-- Aikomukseni on pysyä yhdessä tovereitteni kanssa loppuun asti,
vaikka joutuisimmekin perikatoon.
Epätoivoissaan palasi hän joukon luo. Maantiellä huvittelihe kolme
lasta viskellen kiviä ikkunoihin, hän potkasi heitä ja huusi kovasti
tovereille, ettei asiaa voi auttaa kiviä heittäen.
Nyt ei enää kukaan totellut Etienneä. Hänen sanoistaan huolimatta kiviä
lenteli ilmassa kun rakeita. Hän katsoi ihmetellen noita ihmisiä, jotka
olivat niin hitaita nousemaan, mutta nyt vauhtiin päästyään olivat
villit kuin eläimet niin ettei mikään voima saattanut heitä pidättää.
Flamandilainen veri kuohui siinä. Sen lämmittämiseen tarvittiin
kuukausien vanhaa työtä, mutta sitten antautui se mitään kuulematta
rivoihin hävyttömyyksiin huumaantuen niistä. Etelässä, mistä hän oli
kotoisin, syttyivät joukot nopeammin, mutta saivat vähemmän aikaan.
Mutta äkkiä tuli hiljaisuus. Odottamaton hämmästys sai aikaan enemmän
kuin kaikki Etiennen innokkaat kehoitukset. Maantielle ilmaantui
Gregoiren herrasväki, jotka nyt olivat menossa vastapäätä olevaan
tirehtörin taloon. He näyttivät aivan rauhallisilta, nähtävästi täysin
vakuutettuina siitä, että tuo on vain hyvien työläisten kepponen,
työläisten, jotka ovat elättäneet heitä jo koko ajastajan, ja
hämmästyksestä lakkasivat työläiset todellakin heittämästä kiviä
peläten sattumasta tuohon vanhaan pariin, joka aivankuin olisi pudonnut
taivaasta keskelle joukkoa. Gregoiret saivat vapaasti mennä puistoon,
nousta portaita ja soittaa ovelia, jota ei kiirehditty avaamaan.
Sisäkkö Rose palasi myöskin juuri sillä hetkellä. Hän nauroi
raivostuneille työläisille, jotka hän kaikki tunsi, sillä hän oli
Montsousta. Ja hän alkoi lyödä niin voimakkaasti ovelle, että
Hippolyten vihdoinkin täytyi avata. Se olikin viime tingassa. Sillä
tuskin Gregoiret olivat ehtineet mennä ovesta sisälle, kun kivisade
alkoi taas. Joukko tointui hämmästyksestään ja alkoi huutaa vielä
kovemmin:
-- Alas kaikki porvarit! Eläköön sosialismi!
Rose nauroi vielä eteisessäkin, ikäänkuin tämä seikkailu häntä suuresti
huvittaisi toistaen pelästyneelle palvelijalle:
-- He eivät ole pahoja, minä tunnen heidät.
Herra Gregoire ripusti hattunsa naulaan pitämättä kiirettä ja sitten
auttaen vaimoaan riisumaan turkkia, lausui:
-- Tietysti he eivät tarkoita mitään pahaa. Kun he ovat huutaneet
kyllikseen, lähtevät he kyllä kotiin ja syövät illallisensa sitä
suuremmalla ruokahalulla.
Samassa saapui Hennebeau ylhäältä. Hän oli nähnyt tapauksen ikkunasta
ja tuli nyt ottamaan vieraat vastaan tavallisella kylmän kohteliaalla
tavalla. Vain kasvojen kalpeudesta saattoi arvata vuodatetuista
kyyneleistä.
-- Tiedätte kai, lausui hän, -- ettei meidän naisväkemme ole vielä
tullut.
Ensi kerran näyttivät Gregoiret levottomuuden merkkejä. Cecile ei ole
palannut! Kuinka hän nyt voi tulla, jos työläiset jatkavat
hullutuksiaan?
-- Onnettomuudeksi olen yksin kotona, jatkoi Hennebeau, -- enkä tiedä
mistä lähettäisin palvelijani hakemaan neljä sotamiestä ja kapralin,
jotka ajaisivat pois tuon sakin.
-- Ah, herra tirehtööri, eivät he ole lainkaan pahoja.
Tirehtöri pudisti päätään. Talon seinät jyskivät kivisateesta.
-- Minä en ole heille vihanen, pikemmin annan heille anteeksi, he ovat
tyhmiä luullessaan, että me sorramme heitä. Mutta minä takaan rauhan.
Minulle on ilmoitettu että seudussa on santarmeja, mutta minun ei ole
vielä onnistunut saamaan tänne ainoatakaan!
Hän keskeytti itsensä ja kääntyen rouva Gregoiren puoleen lausui:
-- Olkaa hyvä astukaa vierashuoneeseen.
Mutta alhaalta saapui keittäjätär hyvin levottomana ja pidätti heidät
vielä hetkeksi. Hän ilmoitti, ettei hän voinut vastata päivällisestä,
koska leivokset eivät ole vieläkään saapuneet, vaikka hän oli ne
tilannut kello neljäksi. Varmaankin leipuri oli pelästynyt joukkoa tai
on leivokset häneltä riistetty.
-- Hiukan kärsivällisyyttä, vastasi herra Hennebeau. -- Ei ole vielä
mitään kadotettu ja leipuri voi vielä tulla.
Kun hän jälleen kääntyi rouva Gregoiren puoleen avaten hänelle oven
huoneeseen, huomasi hän äkkiä pimeässä nurkassa jonkun istuvan
penkillä.
Maigrat nousi. Hänen pulleat kasvonsa olivat vääristyneet kauhusta ja
kalpeat. Hän selitti nöyrästi, että hän oli paennut tirehtörin luo
pyytämään apua ja turvaa, jos ryövärit hyökkäisivät hänen puotiinsa.
-- Te näette, että olen itsekin uhattu, enkä saa mistään apua, vastasi
herra Hennebeau. -- Olisi ollut viisaampaa, jos olisitte jääneet
kotiinne vartioimaan tavaraanne.
-- Minä olen sulkenut puodin ja sitäpaitsi jättänyt sinne vaimoni.
Hennebeau kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Kannattipa jättää
tuon kidutetun puolikuolleen vaimon.
-- Kaikessa tapauksessa en voi tehdä mitään, sanoi tirehtööri, --
saatte puolustautua niin hyvin kuin taidatte. Neuvoisin teitä palaamaan
heti, sillä he huutavat leipää... kuuletteko?
Melu yltyi todellakin ja Maigrat oli kuulevinaan oman nimensä huutojen
kesken. Oli mahdotonta palata nyt kotiin, hänet revittäisiin palasiksi.
Mutta toiselta puolen saattoi hänet epätoivoon ajatus hävitetystä
omaisuudesta.
Gregoirit menivät vierashuoneeseen ja Hennebeau koetti näennäisellä
tyyneydellä täyttää isännän velvollisuudet. Mutta hän turhaan pyysi
vieraitaan istumaan. Tähän tyystin suljettuun huoneeseen, jonka valaisi
kaksi lamppua, tunki ulkoa kauhua ja melua. Täällä kesken pehmeitä
huonekaluja kaikuivat huudot uhkaavina, säälimättöminä, vaikkakin
kumeina ja tukahutettuina. Keskustellessa palattiin yhäti tuohon
mylläkkään. Hennebeau ihmetteli, ettei hän ollut aavistanut tuota ja
poliisi oli niin huonosti järjestetty. Hän syytti kaikesta Rasseneuria
jonka vaikutuksen tuloksia kaikki tuo oli. Mutta kyllä santarmit
tulevat pian, he eivät voi jättää heitä avutta.
Gregoiret taas ajattelivat ainoastaan tytärtään. He odottivat vielä
neljännestunnin, jolloin herra Hennebeau aikoi yksin lähteä ajamaan
joukon pois, kun Hippolyte riensi huoneeseen, huutaen:
-- Herra tirehtööri! herra tirehtööri! Siellä tulee rouva... he
tappavat hänet.
Kääsit eivät voineet ajaa kapeata tietä Requillart'iin ja silloin keksi
Negrel, että he menisivät jalan noin sata metriä puiston pikkuportin
luo, joka johti palvelijain asuntojen puolelle. Aluksi kävi kaikki
hyvin ja he pääsivätkin jo portin luo, alkaen koputtaa siihen. Mutta
sitä ei avattukaan heti, ja nyt huomasivat joukon naiset heidät ja
alkoivat rientää paikalle. Turhaan Negrel koetti murtaa portin, naisten
joukko heidän ympärillään yhä kasvoi. Silloin päätti Negrel tehdä vielä
viimeisen epätoivoisen yrityksen. Hän alkoi työntää tädin ja nuoret
tytöt piirittävän joukon läpi pääkäytävää kohti. Tämä oli äärettömän
vaikeaa, kaikilta tahoilta heitä tuupittiin, työnnettiin, haukuttiin,
mutta he pääsivät kuitenkin eteen päin. Silmänräpäyksessä kaikki joutui
sekasin ja sattui yksi niitä mielettömiä tapauksia, jotka jäävät
ainiaaksi selittämättömiksi. Lucie ja Jeanne pääsivät vihdoin portaille
ja katosivat ovesta sisälle, jonka sisäkkö oli heille avannut. Rouva
Hennebeaun onnistui päästä heidän jälkeensä ja perästä tuli vihdoin
Negrel, joka vakuutettuna siitä, että oli nähnyt Cecilen menevän
edellä, sulki oven. Mutta häntä ei ollut sisällä, he olivat kadottaneet
hänet joukkoon, kun hän oli joutunut sellaiseen kauhuun, että kääntyi
itse selin taloon päin ja meni onnettomuutta vastaan.
Heti kuului taas huutoja:
-- Eläköön sosialismi! Alas kaikki porvarit!
Muutamat luulivat Cecilea rouva Hennebeau'ksi, kun hänellä oli harso
silmillä. Toiset väittivät, että se oli erään tehtaan omistajan vaimo,
rouva Hennebeaun ystävä, jota työläiset vihasivat. Muuten oli
samantekevä kuka hän oli, pääasia oli että hänen yllään oli silkkihame,
turkki ja valkonen töyhtö päässä, mikä kaikki herätti vihaa. Hän
tuoksui hajuvedeltä, hänellä oli kello ja hieno hipiä, kuten
laiskureilla, joka ei koske hiiliin.
-- Malta, me tutkimme sinun pitsejäsi! -- huusi la Brule.
-- Kaikki tuo on varastettu meiltä! kannatti Levaquen vaimo. -- He
kääriytyvät turkiksiin silloin kuin me olemme paleltua kuoliaaksi...
Riisukaamme hänet, niin saa hän ymmärtää.
Mouquettekin riensi paikalle.
-- Niin, niin, me taputamme häntä!
Ryysyiset naiset tungeskelivat hänen ympärillään, tahtoen jokainen
saada kappaleen hänen kalleuksiaan. Jo oli aika opettaa noita
hävyttömiä pukeutumaan samoin kuin työläisvaimot. Mahtoiko hän ollakaan
itse heitä parempi!
Cecile vapisi pelosta ollen yksin noitten rajujen naisten keskellä,
hänen jalkansa notkuivat ja hän toisti rukoilevasti yhä saman lauseen:
-- Hyvät naiset, minä pyydän, älkää tehkö minulle pahaa!
Äkkiä huudahti hän kiljuvasti: jonkun kylmät sormet tarttuivat hänen
kurkkuunsa. Ne olivat Ukko Bonnemortin, jonka luo hänet oli työnnetty
ja joka nyt hyökkäsi häneen. Nälästä huumaantuneena ja mielettömänä
pitkäaikaisesta kurjuudesta, oli hän nyt äkkiä heittänyt pois kaiken
tavallisen alamaisuuden tunteensa ja tietämättömänä niistä syystä,
joutunut koston halun valtaan.
Hän oli elämässään pelastanut noin tusinan verran tovereitaan
kuolemasta, pannen oman henkensä alttiiksi maanvieremissä ja
räjähdyksissä. Jumala tietää, miksi hän nyt hyökkäsi tytön kimppuun,
mahdollisesti häntä houkutteli tytön valkea kaula.
-- Ei, ei! kiljuivat naiset. -- Vitsaa hänelle täytyy antaa!
Niin pian kun talossa oli huomattu, ettei Cecile ollut siellä, avasi
Negrel ja Hennebeau jälleen portin ja riensivät tytön avuksi.
Mutta joukko oli ympäröinyt puutarha-aidan, niin ettei ollut helppo
päästä tielle. Syntyi kova ottelu, Gregoiren parin seistessä
kauhuissaan portailla.
-- Jätä hänet, vaari! -- sehän on Piolainen neiti, huusi Maheun vaimo,
tuntiessaan Cecilen, jolta eräs vaimo oli repinyt harson pois.
Etienne, jota harmitti lapsen pahoinpitely, koetti myös omasta
puolestaan saada joukon jättämään tytön. Äkkiä hän keksikin keinon,
millä voisi kääntää joukon huomion muualle. Hän sieppasi Levaquelta
kirveen ja huusi:
-- Maigratin luo, perkele! Hänellä on leipää! Me revimme alas hänen
puotinsa!
Ja ottaen vauhdin antoi hän kirveestään ensimäisen iskun puodin ovelle.
Toverit riensivät hänen perästään, Maheu, Levaque ja muita. Mutta
naiset olivat itsepäisiä, Bonnemortin käsistä joutui Cecile la Brulen
valtaan. Mutta äkkiä näyttäytyi ratsastaja, joka kannusti hevostaan ja
löi ruoskalla niitä, jotka eivät heti antaneet tietä.
-- Äh, konnat, joko aijotte pahoinpidellä tyttäriämmekin!
Se oli Deneulin, joka saapui päivälliselle. Hän hypähti hevosen
selästä, tarttui Cecilen vyötäisten ympäri ja toisella kädellään ohjasi
taitavasti hevostaan, käyttäen sitä tienraivaajana. Joukko väistikin
hevosen potkuja. Aidan luona jatkui taistelu vielä, mutta hän jatkoi
matkaa sinnekin. Tämä odottamaton apu pelasti Negrelin ja Hennebeaun,
jotka olivat suuressa vaarassa kirouksien ja iskujen sataessa heihin.
Sillä aikaa kuin nuori mies talutti tainnoksiin menneen nuoren tytön
taloon, sattui Deneuliniin, joka asettui Hennebeaun eteen suojaamaan
häntä, kivi käsivarteen, joka oli mennä pois sijoiltaan.
-- Vai niin! huusi hän. -- Nyt rikotte luuni, samoin kuin olette
rikkoneet koneenne!
Hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Porttiin alkoi sataa kiviä.
-- Nepä perkeleitä! -- huusi hän. -- Vielä hetkinen ja he olisivat
musertaneet pääkalloni kuin minkäkin ruukun... He eivät tiedä enää
itsekään, mitä tekevät, Ainoa, mikä auttaisi, olisi ampua heihin.
Vierashuoneessa Gregoiren pari itki nähdessään Cecilen tointuvan. Hän
ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, ei edes saanut naarmua ihoonsa,
vaikka hänen vaatteensa olivat revityt. Heidän levottomuutensa nousi
korkeimmilleen, kun he saivat nähdä keittäjättärensä, joka kenenkään
huomaamatta oli puikahtanut sisälle. Tämä kertoi, että Piolaineen oli
hyökätty sepittäen siten mielikuvituksessaan Jeanlinin heittämästä
kivestä koko historian.
Rouva Hennebeau istui nojatuolissa voimatta vieläkään tointua
mielenliikutuksesta. Hän hymyili vasta sitten, kun Negrelia alettiin
onnitella. Cecilen vanhemmat kiittivät erikoisesti nuorta miestä. Nyt
nähtävästi oli kysymys häistä ratkaistu.
Hennebeau katsoi ääneti milloin vaimoonsa, milloin rakastajaan, jonka
aamulla oli aikonut tappaa, ja nuoreen tyttöön, jonka pian piti
vapauttaa hänet nuoresta miehestä. Nyt hän pelkäsi vain yhtä, että
hänen vaimonsa vajoisi vielä alemmaksi, mahdollisesti jonkun palvelijan
syliin.
-- No ja te, rakkaat lapsukaiseni, kysyi Deneulin tyttäriään, -- onko
teidän jäsenenne paikallaan?
Lucie ja Jeanne olivat tietysti hyvin pelästyneet, mutta nyt he olivat
tyytyväiset siitä, että olivat nähneet tuon kaiken ja nauroivat.
-- Olipa tänään päivää! jatkoi hän. -- Jos te nyt tahdotte myötäjäisiä,
niin paras on, että hankitte ne itse ja mahdollisesti saatte vielä
elättää minutkin.
Hän puhui leikkiä, mutta hänen äänensä vapisi. Kun hänen tyttärensä
heittäytyivät hänen kaulaansa, nousi hänen silmiinsä kyyneleitä.
Hennebeau kuuli tämän tunnustuksen. Hänen kasvonsa kirkastuivat
hetkeksi ajatellessa, että nyt Vandame siirtyisi Montsoulle; se olisi
onnellinen sattuma, joka jälleen voisi palauttaa hänelle yhtiön
suosion. Aina koetti hän unohtaa omia surujaan täyttäen sotilaallisen
tarkoin saamiaan määräyksiä. Tämä sotilaskuri tuotti hänelle jonkun
verran tyydytystä.
Vähitellen rauhoituttiin. Vierashuoneessa, joka oli kirkkaasti valaistu
ja jonka ikkunat olivat peitetyt raskailla verhoilla oli jälleen
kodikasta ja rauhallista. Mutta mitähän tapahtui siellä ulkona? Huudot
olivat vaienneet, eikä enää heitetty kiviä seiniin. Vain kaukaa kuului
jotain jyskintää, ikäänkuin siellä kaadettaisiin metsää. He tulivat
uteliaiksi ja lähtivät taas eteiseen nähdäkseen ulos lasioven kautta.
Naisetkin uskalsivat lähteä tirkistelläkseen uudinten raoista.
-- Näettekö, tuo Rasseneur heittiö on tuolla vastapäätä kapakan
kynnyksellä, lausui Hennebeau Deneulinille. -- Niinhän arvasin, että
tuo kaikki olisi hänen työtään.
Mutta se oli Etienne eikä Rasseneur, joka iski kirveellä Maigratin
puodin oveen. Ja hän yhä kutsui tovereita luoksensa: eikö puodissa
olevat tavarat kuuluneet työläisille? Eikö heillä ollut oikeus ottaa ne
tuolta varkaalta, joka niin kauan oli ryöstänyt heitä ja joka yhtiön
käskystä kidutti heitä nälällä?
Vähitellen jättivät he kaikki tirehtörin talon ja hyökkäsivät
ryöstämään puodin. Leipähuudot alkoivat taas kaikua. Tuolta oven takaa
löytäisivät he leipää!
Sillä välin oli Maigrat siirtynyt ensin tirehtörin eteisestä keittiöön.
Mutta sinne ei kuulunut mitään, jolloin hän kuvitteli mielessään mitä
hirmuisimpia tuhotöitä puodissaan, ettei voinut olla lähtemättä ulos.
Pihalla piilottui hän pumpun taakse, josta piilopaikastaan hän selvästi
kuuli kirveen iskuja, pelottavia huutoja, joissa mainittiin hänenkin
nimeään. Siis tuo ei ollut mielikuvitusta, joskaan hän ei nähnyt
mitään, niin kuuli hän ja seurasi asiain kehitystä. Jokainen kirveen
isku sattui suoraan hänen sydämeensä. Viiden minutin perästä varmaankin
jo puoti on heidän hallussaan. Mutta ei, hän ei salli heidän ryöstää
häntä puti puhtaaksi, mieluummin hän antaa henkensä.
Seistessään siinä taisi hän nähdä vaimonsa kalpeat kasvot talonsa
sivuikkunassa. -- Hän seisoi siinä äänetönnä ja nöyränä kuunnellen
iskuja. Tämän ikkunan alla oli vajan katto, joka oli niin rakennettu,
että siihen voitiin päästä kiipeemällä tirehtörin puistoa ympäröivältä
aidalta. Sitten kattoa myöten voisi helposti kiivetä ikkunaan pitäen
kiinni vesirännistä. Häntä vaivasi nyt ajatus päästä sitä tietä kotiin
ja hän katui että oli ollenkaan lähtenyt kotia. Ehkä hänen onnistuu
vielä pelastaa omaisuutensa, panna huonekaluja oven eteen tai jollain
muulla tavoin, kaataa heihin ylhäältä paloöljyä. Ja äkkiä kirveen
iskiessä voimakkaasti teki hän päätöksen. Ahneus vei voiton pelosta.
Hän vaimoineen suojelisi vaikka ruumiillaan säkit eikä antaisi
palaakaan.
Tuskin oli hän ehtinyt päästä katolle, kun alkoi kuulua huutoja:
-- Katsokaa! katsokaa! Kissa on katolla! pst! Ottakaa kiinni!
Joukko oli huomannut hänet katolla. Kuumeisessa innossaan oli hän
lihavuudestaan huolimatta kevyesti kiivennyt aidalle ja nyt ryömi hän
mahallaan katolla ikkunaa kohti. Mutta katto oli melkein jyrkkä, suuri
vatsa oli tiellä ja kynnet repeytyivät, Hänen olisi varmasti onnistunut
päästä perille, ellei hän vapisisi pelosta, että he rupeavat heittämään
häneen kiviä, sillä joukko, jota hän ei nähnyt, huusi:
-- Ottakaa kissa kiinni! -- Ottakaa kiinni!
Äkkiä päästivät molemmat kädet irti otteensa ja hän vieri kuin pallo,
kolautti katon räystääseen ja putosi suoraan välimuurin yli niin
onnettomasti, että hän kaatui suoraan maantielle, missä hän iski
kallonsa rajapyykkiin. Aivot vierivät ulos hiekkaan. Hän oli kuollut.
Ensi hetkessä valtasi kaikki hämmästys. Etienne pysähtyi pudottaen
kirveen kädestään. Maheu, Levaque ja muut unohtivat puodin ja katsoivat
muuriin päin, missä virtasi kapea punainen juova.
Mutta hetken perästä huudot uudistuivat. Ensimäisinä syöksyivät naiset
esiin huumaantuneina veren näystä.
-- Siis on oikeus olemassa! Sinä, sika, nyt olet pakahtunut!
He ympäröivät hänen vielä lämpimän ruumiin alkaen tehdä pilkkaa hänestä
ja nauraen kutsuivat hänen murskaantunutta päätään katalaksi kuonoksi,
purkaen häneen kaiken vihaansa, jota oli karttunut vuosien aikana.
-- Minä olen sinulle velkaa kuusikymmentä frankia, huusi Maheun vaimo,
-- nyt olemme kuitit. Nytpä et enää voi kieltää luottoa. Maltahan, minä
lihotan sinut!
Hän kourasi jäätynyttä multaa ja työnsi hänen ammottavaan suuhunsa.
-- Se! Syö... syö sinä! Riittää jo meitä syödä.
He pilkkasivat häntä kaikin tavoin. Kuollut makasi selällään ja katsoi
jähmettynein silmin taivaaseen. Mutta, jonka Maheu oli sysännyt hänen
suuhunsa, oli hänen leipänsä, jota hän ei ollut tahtonut antaa
nälkäisille. Hänen ahneutensa ei ollut tehnyt häntä onnelliseksi.
Naiset häärivät kuin naarassudet hänen ympärillään etsien sellaista
kostoa, joka voisi tyydyttää heidän vihaansa.
Silloin la Brule huusi äkkiä:
-- Kuohitaan hän kuin koiraseläin!
-- Niin, niin, hän on tehnyt kyllin ruokottomuuksia.
Mouquette laski hänen housunsa alas, Levaquen vaimo koukisti hänen
säärensä. La Brule alkoi silloin kuihtunein laihoin sormin repiä hänen
jäsenensä sellaisella voimalla, että hänen luunsa narskuivat
ponnistuksesta. Nahka ei tahtonut irtaantua, mutta hänen onnistui
sentään repäistä palanen veristä lihaa, jota hän puistatti ilmassa
kohotetuin käsin ja huusi voitonriemuissaan:
-- Siinä se on! Siinä se on!
Naisten kimakat äänet huusivat häväistyksiä tuolle inhottavalle voiton
merkille.
-- Ah, sinä heittiö! Nytpä tyttäremme eivät enää tule raskaiksi
sinusta!
-- Etpä enää saa herkutella, emmekä me rupea huvittamaan sinua
jokaisesta annetusta leipäpalasestasi!
-- Minä olen sinulle vielä velkaa kymmenen frankia... Tahdotko kuitata
sen? Minä olen valmis, jos sinäkin vielä voit...
Tästä sukkeluudesta valtasi heidät synkkä ilo. He näyttivät toinen
toisilleen lihapalan, kuin petoeläimen, josta he kaikki olivat
kärsineet ja jonka vihdoinkin olivat tappaneet. Nyt se oli voimaton ja
täydelleen heidän vallassaan. He syljeskelivät siihen toistaen
vihansekaisella ylenkatseella.
-- Hän ei voi enää! Niin, ei voi! Ei häntä haudata miehenä... Mätänee
siellä, eikä kelpaa enää mihinkään...
La Brule pisti lihapalan kepin päähän ja puistaen sitä kuten viiriä
ylhäällä, kiiti eteenpäin taistelevien naisten seuraamana. Veren
pisaroita tippui. Kurja palanen riippui kepin päässä kuin lihapalanen
lihakauppiaan tiskiltä.
Maigratin vaimo seisoi yhäti ikkunassa. Laskevan auringon viimeiset
säteet lankesivat hänen kasvoihinsa, jotka näyttivät nyt hymyileviltä.
Mies oli juonut ja pettänyt hänet joka askeleella. Aamusta iltaan
täytyi hänen istua konttorikirjojen ääressä. Mahdollisesti hän hymyili
tosiaankin, kun naiset juoksivat sivutse kantaen lihapalaa kepin
päässä.
Miehet seisoivat jähmettyneinä kauhusta katsellessaan naisten hommia.
He eivät voineet estää heitä heidän työssään. Tisonin kapakasta
kurkisti muutamia henkilöitä, Rasseneur kalpeni inhosta. Sakarias ja
Philomene kivettyivät paikalle odottamattomasta näystä, Bonnemort ja
Mouque pudistivat moittivasti päitään. Ainoastaan Jeanlin ilakoi ja
pukkasi milloin Lydiaa milloin Bebertia kylkeen.
Rouvat ja neidit katselivat tirehtöörin takaa.
-- Mitä he kantavat? kysyi Cecile.
He eivät nähneet, miten Maigratille oli käynyt, sillä muuri oli
välillä.
-- He ovat varmaankin ryöstäneet makkarapuodin, kuiskasi rouva
Hennebeau, -- se näyttää sianlihapalalta.
Mutta samassa rouva Gregoire pukkasi häntä hiljaa polvellaan ja hän
vaikeni purren huultaan. He istuivat aivan kivettyneinä ja tytöt
kalpeina kauhusta.
Etienne kohotti jälleen kirveen. Mutta kaikkien mieliala oli muuttunut;
maassa makaava kuollut ikäänkuin esti pääsyn puotiin. Jotkut työmiehet
alkoivat poistua. He olivat aivankuin kyllääntyneet viimeisestä
tapauksesta. Maheu seisoi synkkànà, kun äkkiä kuuli hän jonkun äänen
kuiskaavan hänelle, että hän pakenisi. Hän kääntyi ja näki Katarinan
edessään, joka oli yhä vieläkin miehen vaatteissaan hengästyksissään.
Mutta hän ei tahtonut häntä kuullakaan, vaan tyrkkäsi hänet pois uhaten
lyödä. Tyttö väistyi onnettomana, mutta sitten lähestyi epävarmana
Etienneä.
-- Pakene pian, santarmit tulevat tänne!
Etienne tahtoi myös ajaa hänet pois punastuen muistaessaan tytön
korvapuustia. Mutta tyttö ei väistynyt, vaan sai hänen heittämään pois
kirveen käsistään ja veti hänet väkisin mukaansa.
-- Minä sanon, että santarmit tulevat... Kuulehan. Chaval on tuonut
heidät, jos tahdot sen tietää. Mutta minusta se tuntui niin katalalta,
että minä juoksin tänne... Pakene, minä en tahdo, että he ottaisivat
sinut.
Ja Katarina vei hänet. Samassa alkoi kuulua kumeaa jyrinää etäältä,
joukosta kuului huutoja: "Santarmit, santarmit!" Alkoi yleinen pako ja
hämminki ja kahden minutin kuluttua oli tie aivan tyhjä aivankuin
tuulen pyörre olisi lakaissut sen puhtaaksi. Vain Maigratin ruumis
makasi tummana möhkäleenä valkosessa maassa.
Tisonin kapakan luona seisoi Rasseneur, joka kevein mielin tervehti
asestetun voiman voittoa. Montsou oli tyhjä. Mutta laskettujen verhojen
takana istuivat varakkaat asukkaat hikoillen kylmää hikeä ja kiristäen
hampaitaan uskaltamatta edes katsoa kadulle.
Santarmit tulivat yhä lähemmäksi raskaassa tahdissaan ja täyttivät tien
mustana joukkona. Heidän jälestään ja suojeluksen alla ajoi leipuri
Marchiennesta. Hän pysähtyi tirehtörin talon edustalle ja hypähtäen
rattailta alkoi rauhallisesti nostaa rattailta koria, missä oli
tilattuja leivoksia.