Työläisten joukko kiiti sillä välin eteenpäin valkojuurikaspeltojen
yli, jotka kuurasta olivat valkosia.
Pian onnistui kuitenkin Etiennen saada joukosta ylivallan. Pysähtymättä
hän jakeli käskyjä suunnaten kulkuetta. Joukon etunenässä loikki
Jeanlin ja puhalsi torvestaan hurjia ääniä. Sitten kulkivat naiset
jotkut varustettuina kepillä. Maheun vaimon silmät kiiluivat niin
ikäänkuin hän näkisi edessään oikeuden valtakunnan. La Brule, Levaquen
vaimo ja Mouquette marssivat kuin sotamiehet rynnäkköön. Jos
onnettomuudeksi sattuisi tapaamaan santarmeja, niin saataisiimpa nähdä,
josko he paljastaisivat aseensa naisia vastaan. Heidän jälestään kulki
hajallaan miehiä, jonka joukon yli kohosivat heidän keppinsä ja
rautakankensa, sekä korkeimpana kiilui auringossa Levaquen kirves.
Keskellä joukkoa kulki Etienne kääntämättä silmiään pois Chavalista,
jonka hän käski kulkemaan edellänsä. Hänen takanaan kulki Maheu, joka
heitti synkkiä silmäyksiä Katarinaan, ainoaan naiseen miesten joukossa.
Tämä tahtoi välttämättä kulkea rakastettunsa lähellä, jottei hänelle
tehtäisi mitään pahaa.
Aika ajoittain raikui huuto:
-- Leipää! Leipää! Leipää!
Oli jo puolen päivän aika ja kuudenviikkoisesta nälästä typö tyhjät
vatsat vaativat ravintoa. Nälän ankara tuska kiihotti vielä enemmän
vihaa pettäjiä vastaan.
-- Kaivoksiin! Kaikki työt seisomaan! Leipää!
Etienne, joka aamusta asti ei ollut nauttinut mitään, tunsi
sietämättömiä kouristuksia vatsassa. Hän ei valittanut, mutta aika
ajoittain tarttui hänen kätensä viinapulloon ja hän kulautti siitä aina
vähän kerrallaan.
Kun he lähestyivät Joiselle tien luo, koetti eräs Vandamen
hiilenmurtaja, joka kostonhimosta isäntäänsä oli liittynyt joukkoon,
saada toverit kääntymään perässään oikealle.
-- Gaston-Marie'hin! Seisauttakaamme pumppu ja täyttäköön vesi
Jean-Bartin!
Joukko oli seuraamaisillaan häntä kuulematta Etienneä, joka pyysi heitä
jättämään pumpun rauhaan. Mitä varten hävittää käytäviä? Se oli vastoin
hänen työmiessydäntään. Maheun mielestä oli myöskin väärin purkaa
vihansa koneisiin. Mutta hiilenmurtaja yhä huusi omaansa ja joukko oli
kahdenvaiheilla. Silloin Etienne huusi vielä kovemmin:
-- Mirou'hun! Siellä on pettureita kaivoksessa! Mirou'hun! Mirou'hun!
Yhdellä käden liikkeellä sai hän joukon kääntymään vasemmalle ja
Jeanlin, joka jälleen riensi joukon etunenään, toitotti paimentorveen
vielä kovemmin. Tällä kertaa oli Gaston-Marien kaivos pelastettu.
Mirou'hun oli neljä kilometriä, mutta joukko suoritti matkan jossakin
puolessa tunnissa juosten suoraan tasangon yli.
Kun he lähestyivät kaivosta, huomasivat he erään voudin odottavan heitä
lajitteluvajan sillalla. Kaikki tunsivat hyvin ukko Quandieu'n, joka
oli Montsou'n vanhimpia vouteja. Hän oli seitsemänkymmenen vanha
harmaapäinen ukko, joka oli ympäristössä tunnettu ihmeteltävästä
terveydestään.
-- Mitä te tahdotte, mellastajat? huusi hän.
Joukko seisahtui. Tuohan ei ollut työnantaja, vaan työtoveri, jota
kohti he tunsivat kunnioitusta.
-- Kaivoksessa on työläisiä, -- sanoi Etienne. Käske heidät ylös.
-- Niin, ei enempää kuin kuusikymmentä henkeä, vastasi ukko Quandieu.
-- Toiset pelkäsivät teitä roistoja. Mutta olkaa varmat, ettei
ainoakaan mies tule ylös kaivoksesta, tai muuten tulette tekemisiin
minun kanssani.
Maheu puuttui puheeseen.
-- Se on meidän oikeutemme, ukko, sanoi hän. Miten muuten voisimme
tehdä lakon yleiseksi, ellemme pakottaisi tovereitamme luopumaan
työstä.
Ukko mietti hetkisen. Nähtävästi ei hän ollut paljoa selvempi noista
kysymyksistä kuin hiilenmurtajakaan. Vihdoin vastasi hän.
-- Mahdollisesti te olette oikeassa, en tahdo sitä kieltää. Mutta minä
tiedän vain tehtäväni. Minä olen tässä yksin, miesten pitää siellä
alhaalla olla kello kolmeen ja he tulevatkin olemaan.
Joukko alkoi taas meluta. Häntä uhattiin nyrkeillä, naiset
tungettelivat hänen ympärillään, mutta hän seisoi lujana pitäen
harmaata päätään koholla ja hänen äänensä kaikui niin äänekkäästi, että
se voitti joukon melun.
-- Piru vieköön, te ette pääse tästä. Niin totta kun elän, kuolen
mieluummin, mutta en salli koskettaa köysiä. Älkää tungetko, sillä
silloin heittäydyn teidän nähden alas kaivokseen.
Joukon läpi kävi värähdys ja se vetäytyi takasin.
-- Se on nauta, joka ei sitä ymmärrä. Minä olen samallainen työmies
kuin tekin. Minun käskettiin vahtia ja minä vahdin.
Pitemmälle eivät ukko Quandieu'n henkiset kyvyt ulottuneet kangistunut
kuin oli velvollisuuden tuntonsa itsepintaisuudessa. Toverit katsoivat
häntä liikutettuina ja tunsivat jossain sisimmässään vastakaikua. He
ymmärsivät tuon sotilasmaisen uskollisuuden velvollisuuksineen, tuon
horjumattomuuden vaaran hetkenä. Ukko arveli, että he ovat kahden
vaiheilla ja toisti:
-- Minä heittäydyn kaivokseen teidän nähtenne.
Joukko alkoi liikkua kääntyen pois ja hetken perästä se jo kiiti
edelleen tasankoa myöten huutaen:
-- Madeleineen! Crevecoeur'iin! Työt seisomaan! Leipää! Leipää!
Mutta kesken kaikkea tapahtui välikohtaus. Väitettiin, että Chaval oli
tahtonut käyttää yleistä hämminkiä hyväkseen pujahtaaksensa pois.
Etienne tarttui hänen käsivarteensa ja uhkasi lyödä häneltä jalat ja
kädet poikki, jos hän yrittäisi jotain petosta. Toinen taisteli vastaan
puolustautuen.
-- Mitä te tahdotte? Päästäkää minut. Eikö jokaisella ole vapaus tehdä,
mitä tahtoo? Minä olen aivan paleltua ja minun täytyy peseytyä.
Päästäkää minut.
Todellakin hiestä oli hiilitomu tarttunut hänen ihoonsa eikä nuttu
paljoakaan suojellut häntä kylmää vastaan.
-- Juokse ripeämmin, niin lämpiät. Ja kyllä me laitamme sinulle löylyn,
että puhdistut, jahka joudumme, -- puhui Etienne. -- Ei olisi tarvinnut
eilen kerskua ja vaatia verta.
Etienne kääntyi vihdoin Katarinaan, joka koetti pysyä mukana. Hänen oli
hyvin vaikea nähdä tätä läheisyydessään noin kurjassa tilassa, kylmästä
värisevänä vanhassa miehennutussa ja likaisissa housuissa. Hän oli
varmaankin aivan uuvuksissa, mutta juoksi kuitenkin.
-- Saat mennä! Kuuletko? sanoi Etienne.
Katarina ei ollut kuulevinaan, mitä hän sanoi. Vain hetkeksi kohtasi
hänen soimaava katseensa Etiennen katseen. Mutta hän ei pysähtynyt.
Miksi Etienne tahtoi, että hän jättäisi rakastettunsa? Tietysti Chaval
ei ollut kiltti häntä kohtaan, vieläpä löi häntä toisinaan. Mutta
kuitenkin oli hän ensimäinen mies, jolle hän oli antautunut. Ja hän oli
valmis puolustamaan rakastettuansa, ei tosin niin paljon rakkaudesta
kuin ylpeydestä.
-- Mene matkaasi! huusi Maheu hänelle.
Isän ääni pakotti hänet hetkeksi hidastuttamaan vauhtiansa. Hän vapisi
ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä. Mutta voittaen pelkonsa hän
saavutti heidät taas ja juoksi rakastajansa rinnalla. Hänen annettiin.
olla.
Joukko kulki nyt Joisellen tien poikki ja suuntasi kulkunsa Cougny'hyn.
Siinä näkyi heille etäisyydessä koko joukko tehdastorvia, tiilitehtaita
ja puuvajoja, joita ympäröi likanen aita. He sivuuttivat kaksi työväen
kylää, nr. 180 ja nr. 76, jolloin paimentorven äänen ja joukon huudot
kuullessaan liittyi kylistä joukkoon miehiä, naisia ja lapsia. Kun he
saapuivat Madeleineen, oli heitä jo runsaasti puolitoista tuhatta.
Kello oli vasta vähän yli kahden, mutta voudit, jotka edeltäpäin
tiesivät lakkolaisten saapuvan, kiirehtivät työläisten nostamista
kaivoksesta. Kun joukko saapui paikalle ei kaivoksessa ollut enää kuin
parikymmentä henkeä ja nekin nousivat heti häkeissään. He lähtivät heti
juoksemaan pakoon, jolloin joukko heitti kiviä heidän jälkeensä.
Kahdelle annettiin aimo tavalla selkään ja yhdeltä revittiin hiha
takista. Tämä ihmisvaino pelasti kaivoksen, ei köysiin eikä koneisiin
koskettu, vaan kiiti joukko jo taas edelleen naapurikaivokseen.
Crevecoeur oli vain viidensadan metrin päässä Madeleinesta. Täälläkin
työläiset olivat juuri nousemaisillaan. Naiset hyökkäsivät erään
naislypsäjän kimppuun ruoskien häntä, niin että hänen housunsa menivät
rikki ja sääret paljastuivat miesten nähden, jotka alkoivat sille
nauraa. Kaivospojille annettiin korvalle ja hiilenmurtajat pakenivat
pehmennetyin jäsenin ja verta vuotavine nenineen.
Joukon kiihko yhä yltyi. Koston tarve sai kaikkien päät pyörälle.
Huudot alkoivat käydä yhä uhkaavimmiksi. Niihin sekaantui kaikki viha
pettäjiin ja huonosti palkattuun työhön ja nälkäisen vatsan
vaatimukset. Alettiin sahata köysiä ja heitettiin kesken, piti juosta
yhä eteenpäin.
Muutamat tahtoivat lähteä Saint-Thomas'een. Tämä kaivanto oli
paraimmassa kurissa eikä lakko ollut yhtään koskettanut siihen. Siellä
oli työssä lähes seitsemänsataa työläistä, mikä saattoi lakkolaiset
aivan raivoon. Siellä heidät kyllä vastaanotettaisiin kepillä ja olisi
edessä kova kamppailu, mutta saisipa nähdä kenen ottaisi. Kulki huhu,
että Saint-Thomas'essa oli ne santarmit, joita aamulla oli pilkattu.
Mistä se tiedettiin? Sitä ei kukaan voinut sanoa. Mutta pelko valtasi
heidät kuitenkin niin, että he päättivät mennä Feutry-Cantel'iin, missä
kyllä oli nelisensataa roistoa työssä, mutta heille kyllä
näytettäisiin.
Tämä kaivanto, joka oli kolmen kilometrin päässä, sijaitsi rotkossa
Scarpe-joen rannalla.
Oltiin jo lähellä kaivantoa, kun äkkiä jonkun ääni huusi, että siellä
varmaankin on rakuunoita ja koko joukon valtasi taasen pelko ja
toistettiin suusta suuhun, että siellä on rakuunoita. Marssiminen kävi
hitaammaksi. Heitä ihmetytti, etteivät he vielä olleet tavanneet
sotamiehiä ja siksi he luulivat, että heitä odotti jokin kauhea.
Taasen joku tuntematon ääni kutsui joukon muualle.
-- Victoire'en! Victoire'en!
Siellä siis ei olisi santarmeja eikä rakuunoita? Siitä ei tiedetty
mitään ja kuitenkin kaikki rauhoittuivat. He tekivät koko käännöksen
lähtien taas Joisellen tielle. Rautatie esti heidän marssiaan, mutta he
rikkoivat aidan ja menivät kiskojen yli. He lähestyivät nyt Montsou'ta,
tasanko kulki loivasti alas ja edessä laajeni valkojuurikaspeltoja
silmän kantamattomiin, taivaanrannalla näkyi Marchiennen mustia taloja.
Tällä kertaa piti heidän suorittaa koko viisi kilometriä, mutta he
olivat niin kiihottuneet, etteivät huomanneet väsymystä. Joukko yhä
karttui, kun matkalla olevista kylistä yhtyi tovereita kulkueeseen. Kun
he olivat menneet Magachen sillan yli ja lähestyivät Victoirea, oli
heitä lähes kaksituhatta. Mutta kello oli jo kolme ja kaikki työläiset
olivat jo ehtineet lähteä, niin ettei alhaalla kaivoksessa ollut enää
ketään. Silloin he purkivat vihansa kirouksiin ja uhkauksiin ja
alkoivat heittää tiiliskiviä maankaivajiin, jotka saapuivat työhön.
Nämä lähtivät tietysti pakoon ja tyhjä kaivanto oli lakkolaisten
hallussa. Silloin he alkoivat purkaa vihansa ensimäisiin. Vuosien nälkä
ja kurjuus oli kehittänyt heissä hävityksen ja murhaamisen halun.
Vajan takana huomasi Etienne muutamia työmiehiä, jotka sälyttivät
hiiliä rattaille.
-- Menkää heti tiehenne siitä! -- huusi hän heille, -- täältä ei saa
viedä pois hiilen murustakaan!
Muutama kymmenkunta lakkolaista yhtyi jo hänen huutoonsa, jonka vuoksi
hiilenlastaajat näkivät parhaaksi luikkia tiehensä. Hevoset päästettiin
valjaista ja kepin iskusta pelästyneinä lähtivät ne juoksemaan täyttä
laukkaa, toisten miesten sill'aikaa kaataessa rattaat kumoon ja
rikkoessa aisat.
Levaque iski täyttä voimaa kirveellään paaluihin, jotka kannattivat
siltaa, mutta luja puu ei taipunut iskuista. Silloin keksi hän vääntää
kiskot katkaistakseen tien toisesta kaivoksesta toiseen. Pian koko
joukko yhtyi tähän työhön.
Sillävälin la Brule vei naiset mukanansa lyhtyosastoon ja pian oli
lattia peitetty lasisirpaleilla ja rikotuilla lyhdyillä.
Mutta kaikki nuo hävitykset eivät tuottaneet heille leipää. Vatsat
vaativat ruokaa yhä voimakkaammin ja taas kaikui huutoja.
-- Leipää! Leipää!
Victoiren luona piti eräs vouti ruokapuotia. Hän oli varmaankin
pelästynyt, sillä hänen puotinsa oli suljettu. Naiset palasivat kertoen
siitä miehille, jolloin nämä lopetettuaan kiskojen katkomisen
hyökkäsivät sinne. Mutta puodista ei löydetty leipää, vaan ainoastaan
pari lihapalaa ja säkki perunoita. Sen sijaan oli noin viisikymmentä
pulloa viinaa ja ne hävisivätkin silmänräpäyksessä kuin vedenpisara
hiekkaan.
Etienne, joka oli tyhjentänyt pullonsa, täytti sen nyt taas. Hän oli
vähitellen tullut hiprakkaan, juopunut kuin nälkäinen, niin että hänen
silmänsä verestyivät ja hampaat paljastuivat kuten sudella. Äkkiä
huomasi hän, että Chaval oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
luikkinut pois. Hän kirosi ja heti lähti muutamia miehiä juoksujalkaa
etsimään karkulaista, jonka he pian löysivätkin piiloutuneena Katarinan
kanssa puupinon takana.
-- Vai pelkäät sinä nyt, senkin roisto! huusi Etienne. -- Etkö
muista, että sinä vaadit metsässä koneenkäyttäjien lakkoa ja nyt sinä
tahdot petkuttaa meitä! Vaan malta, sinä perhana, kun palaamme
Gaston-Marie'hin, niin täytyy juuri sinun rikkoa pumppu.
Hän oli humalassa ja johti itse väkensä sen pumpun luo, jonka hän oli
pelastanut vähää sitten ennen.
-- Gaston-Marie'hin! Gaston-Marie'hin!
Kaikki yhtyivät huutoon ja syöksyivät matkaan. Tartuttiin Chavalin
käsivarsiin ja työnnettiin väkisin eteenpäin, vaikka hän yhäti pyysi,
että hänen annettaisiin peseytyä.
-- Menetkö matkaasi! karjasi Maheu Katarinalle, joka myös seurasi
mukana.
Mutta tällä kertaa hän ei edes hiljentänyt askeleitaan, vaan kohotti
palavan katseensa isään ja jatkoi juoksuaan Chavalin perässä.
Ja taasen kiiti joukko lakeaa tasankoa! Se palasi samaa tietä, jota se
oli tullut suoraa tietä myöten ja peltojen yli. Kello oli jo neljä ja
aurinko alkoi laskea.
Kierrettiin Montsou ja tultiin taas Joisellen tielle. Päästäkseen
oikotietä kulkivat he aivan Piolainen ohi. Gregoiret olivat juuri
lähteneet notariuksen luo lähteäkseen sitten Hennebeau'n luo Cecilea
hakemaan. Kartano näytti nukkuvan, lehtikuja seisoi alastomana
pakkasessa, samoinkuin puutarha. Talosta ei kuulunut ainoatakaan ääntä,
kaikki ikkunat olivat suljetut ja koko talosta huokui mukavuutta ja
rauhaa.
Työläiset kulkivat ohi pysähtymättä heittäen synkkiä katseita
muureihin. Ja taas kaikui eri haaroilta: Leipää! leipää!
Vastaukseksi alkoivat koirat haukkua. Kaksi suurta tanskalaista koiraa
nousi pystyyn avaten ammottavan kitansa. Ja verhojen lomista katsoivat
sisäkkö Honorine ja keittäjätär Melanien kalpeat kasvot. He lankesivat
pelästyksestä polvilleen ja kun Jeanlin koiruudestaan heitti kiven
yhteen ikkunaan, luulivat he, että heitä jo uhkaa kuolema. Joukko
hävisi näkyvistä ja huudot leivästä kuolivat etäisyyteen.
Kun he tulivat Gaston-Marie'hin oli heidän joukkonsa taas kasvanut
nousten puoleen kolmatta tuhatta raivostuneita ihmisiä, jotka
epätoivoissaan rikkoivat ja hävittivät kaikki tiellään. Tunti sitten
oli siitä kulkenut santarmeja, mutta eräitten talonpoikien
johtamina harhaan olivat he lähteneet Saint-Thomas'een eivätkä
varomattomuudessaan edes arvanneet jättää vartiostoa kaivokselle.
Neljännestunnissa olivat kaikki tulet sammutetut, höyry kattiloista
päästetty ulos, kaivokseen kuuluvat rakennukset vahingoitettu, mutta
suurinta mielenkiintoa herätti pumppu. Ei ollut kyllin, että se
pysäytti sen, vaan hyökkäsi joukko siihen vimmoissaan ikäänkuin se
olisi elävä olento.
-- Lyö! Lyö! huusi Etienne työntäen vasaran Chavalin käteen. -- Sinä
ensimäisenä, olethan vannonut toisten kanssa!
Chaval peräytyi vavisten. Joukko tuuppi takaa odottamatta, ja toiset
alkoivat lyödä ja hakata pumppua millä sattui, tiilikivillä,
rautakangilla ja mikä ikinä sattui heidän käsiinsä. Naulat lensivät
paikoiltaan, vaski- ja läkkilevyt irtaantuivat ja vihdoin kovasta
tangon iskusta halkesi malminen vesisäiliö ja vesi pumpahti siitä
sellaisella korinalla, joka muistutti kuolevan korahduksia.
Nyt ei ollut enää mitään hävitettävänä ja joukko ympäröi Etienneä, joka
piti Chavalia.
-- Kuolema petturille! Heitetään hän kaivokseen!
Onneton vapisi kalpeana pelosta ja toisti yhäti idiottimaisesti, että
hänen pitäisi peseytyä.
-- No jos niin tahdot, niin tuossa on vesi! huudahti Levaquen vaimo.
Vesi, joka tihkui pumpusta, oli muodostanut lätäkön. Se oli peittynyt
paksuun jääkuoreen. Jää rikottiin ja nyt työnnettiin Chaval siihen,
jotta hän kastaisi päänsä veteen.
-- No pese nyt naamasi! huusi la Brule. -- Ellet sitä tee, niin saat
nähdä... Ja nyt pitää sinun juoda siitä, niin, niin, seisoen noin
kaikilla neljällä, kuten eläimet!
Hänen täytyi juoda seisten kaikilla neljällä raajalla kuten eläin.
Naiset ilkkuivat, tyrkkivät ja nyppivät häntä, heittäen lokaa hänen
kasvoihinsa. Raivokkaimpina Maheut häärivät hänen kimpussaan, kostaen
vanhaa vihaa. Mouquettekin, joka tavallisesti oli hyvissä välein
entisten ihailijainsa kanssa, nyt ei jäänyt toisista jälelle.
Viimein Etienne sekaantui.
-- Jo riittää, -- huusi hän. -- Kaikkien ei tarvitse tässä hommata...
Me kahden ratkaisemme kyllä asian, tahdotko?
Hänen nyrkkinsä puristuivat, silmissä paloi murhanhimo, sillä hän oli
humalassa.
-- Oletko valmis? Toisen meistä täytyy jäädä tähän paikkaan... Antakaa
hänelle veitsi, minulla kyllä on.
Katarina katsoi häneen kauhuissaan. Hänelle muistui mieleen Etiennen
tunnustus, että hänessä aina herää halu tappaa, kun hän on
juovuksissa.. Silloin äkkiä syöksyi hän Etiennen kimppuun ja lyöden
häntä kasvoihin huusi vimmoissaan:
-- Konna! Konna! Eikö ole kyllin, mitä hänelle jo on tehty? Tahdotko
vielä tappaa hänet, nyt kun hän tuskin seisoo jaloillaan!
Sitten kääntyi hän vanhempaansa ja toisten puoleen:
-- Kaikki te olette pelkurimaisia konnia! Tappakaa minutkin yhdessä
hänen kanssaan! Minä revin teiltä silmät päästä, jos vielä uskallatte
koskea häneen. Konnat!
Hän asettui rakastettunsa eteen puolustaakseen häntä, unohtaen oman
onnettoman elämänsä, unohtaen miehen lyönnit. Hän muisti vain yhtä,
että hän oli antautunut tuolle miehelle ja että hänelle olisi häpeäksi,
jos häntä noin pahoin pideltäisiin.
Etienne tuli kalman kalpeaksi tytön lyönneistä ja tahtoi ensi tilassa
nostaa kätensä tyttöä vastaan. Mutta sitten pyyhki hän otsansa ja
aivankuin tointuen sanoi ympärillä seisovien ollessa aivan hiljaa:
-- Hän on oikeassa, saa riittää... Korjaa luusi heti!
Chaval lähti heti pakoon ja Katarina hölkytti hänen perästään. Joukko
katsoi äänettömänä heidän peräänsä kunnes he katosivat näkyvistä tien
käänteessä. Ainoastaan Maheun vaimo lausui:
-- Se oli tyhmästi tehty, olisi pitänyt pidättää hänet täällä. Nyt
menee hän ja keksii varmaankin jonkun konnantyön.
Joukko lähti taas liikkeelle. Eräs vastaantuleva kulkurikauppias
kertoi, että rakuunat olivat matkalla Crevecoeur'iin. Silloin
käännyttiin ja kajahti uusi huuto:
-- Montsou'hun! Tirehtörin luo! Leipää! Leipää!