Aikaisin aamulla, jo ennen päivänkoittoa, oli kylissä kuohunut, joka
levoton mieliala levisi myöhemmin yli koko tasangon. Mutta ei oltu
onnistuttu lähtemään määrätyllä hetkellä, sillä kulki huhuja, että
rakuunoja ja santarmeja oli liikkeellä. Kerrottiin, että he olivat
yöllä tulleet Douai'sta ja arveltiin, että Rasseneur oli pettänyt
toverit ja varoittanut Hennebeau'ta.
Puoli kahdeksan kulki toinen huhu, joka rauhoitti enimmän
kärsimättömiä. Levottomat huhut osottautuivat turhiksi, sillä
sotamiehet tekivät tavallisen sotilaallisen marssinsa, minkä kenraali
oli järjestänyt usein aina lakon alusta Lillen prefektin toivomuksen
mukaan.
Lakkolaiset vihasivat tuota virkamiestä, jota he syyttivät pettäneen
lupauksensa välittää ja sen sijaan marssittavan joka viikko
sotamiesjoukkoja Montsou'hun pitääkseen lakkolaisia kurissa. Niin pian
kuin rakuunat ja santarmit olivat kulkeneet ohi Marchienneen, alkoivat
kivihiilenkaivajat pilkata tuota tyhmää prefektiä ja hänen
sotamiehiään, jotka kääntyivät selin niin pian kuin oli vakava asia
kysymyksessä. Kello yhdeksään istuskelivat he rauhallisesti talojensa
portailla katsoen poistuvien santarmien perään.
Montsou'n asukkaat nukkuivat rauhallisesti tilavissa ja pehmeissä
vuoteissaan. Joku oli nähnyt, miten rouva Hennebeau oli ajanut
tirehtöritalosta. Tirehtöri itse nähtävästi oli työssä, sillä talo
näytti hiljaiselta ja autiolta.
Ei ainoatakaan kaivosta vartioitu asevoimilla, mikä oli huolimaton
varomattomuus vaaran hetkenä. Viranomaiset aina tekevät tuollaisia
virheitä, sillä he eivät koskaan tiedä asiain tilaa. Kun kello löi
yhdeksän lähtivät kivihiilenkaivajat Vandameen päin kokoontuakseen
metsään, kuten oli päätetty edellisenä iltana.
Mutta Etienne huomasi pian, ettei Jean-Bartiin saapunut läheskään
kaikki kolmetuhatta, jotka edellisenä iltana olivat kokouksessa. Monet
luulivat, että lähtö oli lykätty, mutta pahinta oli, että muutamat
työmiehet olivat menneet edelle ja voisivat pilata koko asian ellei hän
olisi mukana johtamassa.
Etienne poikkesi Suvarinin luo, mutta tämä vain kohautti olkapäitään
arvellen, että kymmenen päättäväistä nuorukaista voi tehdä enemmän kuin
suuri kansanjoukko. Hän syventyi jälleen kirjaansa kieltäytyen
yhtymästä heihin, sillä he voisivat taas millä hetkellä hyvänsä heltyä,
vaikka ainoa järkevä asia olisi polttaa Montsou. Kun Etienne kulki
eteisen läpi, näki hän Rasseneurin istuvan kamiinin edessä hyvin
kalpeana vaimon seistessä hänen edessään ja moittien häntä.
Maheu oli sitä mieltä, että täytyi pysyä sanassaan. Päätös saapua
kokoukseen oli pyhä. Mutta yöllä oli kaikkien innostus laimennut ja
hänkin pelkäsi mahdollista onnettomuutta, mutta selitti, että heidän
velvollisuutensa kutsuu heidät sinne kannattaakseen tovereita heidän
taistelussaan oikean asian puolesta. Etienne toisti, että täytyy toimia
vallankumouksellisesti kuitenkaan uhkaamatta kenenkään henkeä. Hän
kieltäytyi leipäpalasta, joka tarjottiin hänelle viinapullon kera,
mutta joi kolme lasillista viinaa lämmitelläkseen ja otti mukaansa
pieneen pulloon.
Alziren piti jäädä hoitamaan lapsia. Ukko Bonnemort oli edellisenä
päivänä kulkenut liian paljon ja nyt hänen jalkojansa pakotti niin että
hänen piti jäädä vuoteeseen.
Varovaisuuden vuoksi ei lähdetty kaikki yhdessä. Jeanlin oli jo aikoja
kadonnut. Maheu meni vaimoineen suoraa tietä heittäen syrjästä katseita
Montsouhun, mutta Etienne lähti ensin metsään yhtyäkseen tovereihin.
Matkalla saavutti hän joukon naisia, joitten joukossa hän tunsi la
Brulen ja Levaque'n. He söivät mennessään kastanjeja, joita
Mouquettella oli mukanaan. He nielivät ne kuorineen täyttääkseen edes
jollakin vatsansa. Metsässä ei hän löytänyt ketään, toverit olivat
menneet suoraan Jean-Bart'iin. Hän kiiruhti askeleitaan ja lähestyi
kaivosta, juuri kuin Levaque ja muut ympäröivät nostokonehallin.
Kaikilta tahoin virtasi työmiehiä, Maheut tulivat valtamaantietä,
toiset kulkivat peltojen yli hajallaan ilman aseita, ilman johtajaa
aivankuin vesi olisi kohunnut uomistaan ja tulvinut peltojen yli.
Etienne huomasi Jeanlinin, joka oli kiivennyt sillan pylvääseen ja
valmistautui katsomaan näytelmää. Hän oli rientänyt juoksujalkaa ja
tullut ensimäisenä paikalle. Siellä oli tuskin kolmesataa koolla. Kun
Deneulin näyttäytyi portailla, jotka veivät vastaanottohuoneeseen,
joutui joukko hiukan hämilleen.
-- Mitä te tahdotte? kysyi hän äänekkäästi.
Saatettuaan kääsit, joista hänen tyttärensä hymyilivät hänelle, palasi
hän kaivokseen. Häntä kiusasi jokin epämääräinen levottomuus. Mutta
kaivoksessa oli kaikki järjestyksessä, työläiset olivat laskeutuneet
kaivokseen ja hiilten nostaminen oli alkanut. Hän rauhoittui ja alkoi
jutella voudin kanssa, kun hänelle ilmoitettiin lakkolaisten saapuvan.
Hän asettui lajitteluvajan ikkunan luo, mutta katsoessaan tuota
kasvavaa ihmisjoukkoa, joka täytti pihan, tunsi hän voimattomuutensa.
Kuinka hän voisi puolustaa kaikkia noita rakennuksia, jotka olivat
suojattomia kaikilta tahoilta? Hän tuskin voisi saada kokoon
parikymmentä luotettavinta työmiestään ympärilleen. Hän oli tuhottu.
-- Mitä te tahdotte? toisti hän kalveten hillitystä raivosta ja
koettaen miehuullisena ottaa vastaan onnettomuuden.
-- Herra Deneulin, sanoi Etienne astuen esiin, me emme tahdo teille
pahaa, mutta työn täytyy seisoa kaikkialla.
-- Luuletteko, vastasi Deneulin, että te teette minulle palveluksen
seisauttaessanne työn minun luonani? Sehän on samaa kuin jos ampuisitte
minut tähän paikkaan. Minun työväkeni on kaivoksessa eikä tule sieltä,
vaan täytyy teidän ensin ottaa minut hengiltäni.
Tämä jyrkkä vastaus nosti melun. Maheu pidätti väkisin Levaquen,
joka tahtoi rynnätä esiin nyrkit ojossa. Etienne jatkoi harkintoja
koettaen vakuuttaa Deneulinille, että he ovat oikeutetut toimimaan
väkivaltaisesti, mutta tämä väitti vastaan työnteon oikeudesta. Muutoin
ei hän halunnut lainkaan ryhtyä mihinkään keskusteluun noista
tyhmyyksistä. Hän tahtoi olla herra talossaan ja katui ettei ollut
asettanut portilleen neljä santarmia, jotka hajottaisivat tuon sakin.
-- Myönnän, että olen itse syypää. Teidän tapaisianne vastaan ei auta
muu kuin väkivalta... Ja vielä hallitus luulee voivansa voittaa teidät
myönnytyksillä. Tehän pian kukistatte sen niin pian kuin se hiukankin
höllentää valtaansa.
Etienne värisi kiukusta, mutta hillitsi yhäti itseään. Hän alensi
äänensä lausuen.
-- Pyydän teitä, että käskette väkenne ylös kaivoksesta. Minä en takaa
voivatko toverini pysyä aisoissa. Te voitte ehkäistä onnettomuuden.
-- En, jättäkää minut rauhaan! Kuka te olette? Te ette ole minun
työmiehiäni enkä tahdo puhua kanssanne. Roistot ainoastaan maleksivat
tuolla tavoin maanteitä ja ryöstävät vieraita taloja.
Joukon huudot peittivät hänen sanansa. Eniten melusivat naiset. Mutta
hän seisoi yhä heidän edessään liikkumatta paikaltaan ja tunsi
jonkunlaista tyydytystä voidessaan siten keventää sydäntään. Jos kerran
hänen perikatonsa on varma, niin miksi hän alentuisi pyytämään.
Työläisten lukumäärä kasvoi jo viiteen tuhanteen ja he ahdistivat jo
portaita. Vielä hetki, ja joukko olisi repinyt hänet kappaleiksi, mutta
silloin nykäsi eräs vouti häntä takaa:
-- Mitä te teette, isäntä? Tämä voi saattaa murhaan. Miksi hukata
ihmishenkiä?
Mutta Deneulin ponnisti vastaan ja puiden nyrkkiä huudahti viimeisen
uhkauksensa:
-- Roistot, heittiöt! Vielä muistatte tämän, kun voima kääntyy meidän
puolellemme.
Hän vietiin väkisin pois. Etummaiset jo pyrkivät portaille, joka ratisi
painosta. Hurjimpina töytäsivät naiset kiihottaen miehiä. Portti, joka
oli ainoastaan pistetty hakaan antoi heti myöten. He ryntäsivät
lajitteluvajaan, höyryosaston luo, koneitten luo. Viidessä minuutissa
olivat kaikki kaivosrakennukset lakkolaisten hallussa. He kiitivät
osastosta toiseen, huitoivat käsillään ja huusivat iloisina voitostaan
työnantajan yli.
Maheu oli pelästyksissään rynnännyt etumaisten joukossa ja huusi
Etiennelle:
-- Entä sitten? Me emme ole syynä siihen. Ja hän on itsepäinen kuin
hullu.
-- He voivat tappaa hänet!
Etienne ajatteli samaa. Mutta huomattuaan, että Deneulin oli
sulkeutunut voutien huoneeseen vastasi ohimennen.
Itse asiassa hän ei ollut vähemmän levoton kuin Maheu, mutta taisi
vielä hillitä itseään. Sitä paitsi kärsi hänen ylpeytensä, koska joukko
ei enää totellut häntä johtajana, vaan vimmoissaan ei ollenkaan
välittänyt kansan tahdon kylmäverisestä toteuttamisesta, kuten hän oli
ajatellut. Turhaan hän vetosi järkevyyteen, kielsi tuhotöitä, joista
viholliset saisivat aseen heitä vastaan.
-- Höyrypannujen luo! huusi la Brule. -- Sammuttakaamme tulet!
Levaque oli saanut käsiinsä sahan ja huitoen sillä ilmassa kuin
tikarilla, huusi:
-- Sahatkaamme rautaköydet poikki!
Pian yhtyi joukko tähän huutoon. Ainoastaan Maheu ja Etienne olivat
vastaan, mutta heidän vastalauseensa hukkuivat yleiseen meluun. Vihdoin
Etienne huusi toivottomana:
-- Toverit! Mutta siellähän on ihmisiä kaivoksessa!
Mutta siitä melu vain yltyi ja kaikkialta kaikui huuto:
-- Sitä pahempi heille!... Heidän ei olisi pitänyt mennä alas!... Se on
oikein pettureille!... Niin, niin, jääkööt sinne! Ja onhan heillä
portaat!
Kun ajatus portaista teki joukon vielä omavaltaisemmaksi, ei Etiennen
auttanut muu kuin taipua. Peläten vielä suurempaa onnettomuutta riensi
hän koneen luo saadakseen edes häkin ylös, jotteivät köydet putoisi ja
murskaisi niitä painollaan. Koneenkäyttäjä ynnä päivystävät työläiset
olivat pötkineet tiehensä. Etienne itse ryhtyi toimeen Levaquen ja
toisten kiipiessä ylös, missä köydet olivat kiinnitetyt. Tuskin oli
häkit ehditty kiinnittää paikkaan, kun alkoi kuulua sahan vihlova
vikinä terästä sahatessa. Kaikki seisoivat hiljaa kuunnellen
levottomina. Maheu, joka seisoi eturivissä, tunsi hurjaa iloa ikäänkuin
sahan hampaat vapauttaisivat heidät kärsimyksistä hävittäen tien tuohon
kurjuuden pesään, missä heidän ei nyt enää tarvitse kärsiä vilua ja
uupumusta.
La Brule kiiti portaita pitkin huutaen taas:
-- Tulta sammuttamaan! Höyrypannujen luo!
Toiset naiset seurasivat häntä. Maheu'n vaimo riensi sinne myös
estääkseen hävitystä, samoin kuin hänen miehensä koetti saada toverinsa
järkiinsä. Hän pysyi tyynempänä kuin toiset. Voitiin kyllä vaatia
oikeuksia tekemättä tuhoja toisille. Kun hän tuli höyrypannuosastoon
olivat naiset toimessa ajaakseen molemmat lämmittäjät pois. La Brule
oli varustettu lapiolla, jolla hän kaivoi uunista palavia hiiliä
lattialle missä ne paloi edelleen levittäen savua ympärilleen.
Kaikkiaan oli kymmenen uunia viidelle höyrykattilalle. Toiset naiset
auttoivat häntä. Hiestyneinä, repaleisina liekkien veripunasessa
valossa häärivät he innokkaina tuossa helvetin keittiössä. Palavien
hiilien kasa kasvoi kuumottaen vajan kattoa.
-- Riittää! -- huusi Maheun vaimo. -- Katto voi syttyä!
-- Sitä parempi! -- vastasi eukko la Brule. Silloin ainakin siinä
suhteessa tulee valmista... Helkkarissa! Olenhan vannonut, että
kostaisin heille mieheni kuoleman!
Äkkiä kaikui jostain ylhäältä Jeanlinin kimakka ääni:
-- Seis! Minä sammutan! Minä päästän höyryt!
Jeanlin oli rynnännyt tänne ensimäisenä haltioissaan kaikista huudoista
ja temmellyksistä koettaen keksiä, minkä kepposen hän itse tekisi.
Silloin pälkähti hänen päähänsä avata hanat ja päästää höyry ulos. Kuin
pyssynlaukaus pamahti höyry päästessään ilmaan ja kattilat tyhjenivät
silmänräpäyksessä sellaisella vyöryvällä jyrinällä, että korvat oli
haljeta. Höyrypilvet täyttivät kaikki niin ettei nähnyt hiiliä eikä
naisia. Ylhäällä käytävässä seisoi poika suu auki ihastuksesta.
Tätä kesti noin neljäs osa tuntia. Hiiliin oli sitä paitsi kaadettu
muutamia sankoja vettä niin ettei enää ollut tulipalon vaaraa. Mutta
joukon raivo ei ottanut tyyntyäkseen, vaan kiihottui se vielä enemmän.
Miehiä liikkui raskaat moukarit käsissä ja naisetkin hankkivat
itselleen rautakankia. Oli puhe rikkoa höyrypannuja, lyödä koneet
murskaksi ja hävittää koko kaivos.
Etiennelle oli kerrottu siitä ja hän juoksi Maheun kanssa paikalle.
Häntäkin huumasi hävityksen ja koston kuume. Mutta hän taisteli
kuitenkin vastaan, manasi heitä tyyntymään nyt, kun köydet jo olivat
sahatut poikki, tulet sammutetut, höyry päästetty ulos ja työ tehty
kokonaan mahdottomaksi. Mutta ei hänen sanoistaan välitetty ja
hävitystyö jatkui, kun ulkoa alkoi kuulua huutoja ja vihellystä
kaivoksesta johtavien portaitten aukon luona.
-- Alas petturit! kaikui sieltä. -- Alas pelkuri-roistot!
Se oli osoitettu työmiehille, joita alkoi saapua alhaalta kaivoksesta.
Ensimäiset häikäistyinä päivän valosta ja hämmästyneinä melusta, jäivät
liikkumattomiksi paikalleen. Sitten syöksyivät he eteenpäin päästäkseen
pakoon.
-- Alas petturit! Alas sanansyöjät! jyrisi joukko.
Koko lakkolaisten joukko oli rynnännyt tänne. Viisisataa Montsou'sta
saapunutta työläistä asettui kahteen riviin pakottaen Vandamen
petolliset työläiset kulkemaan rivien välitse. Jokainen työmies, joka
likaisena ja ryysyisenä nousi maan pinnalle, vastaanotettiin
vihellyksellä, huudoilla ja pilkkasanoilla. Ei paljoa puuttunut, ettei
nyrkitkin tulleet käytäntöön. Pilkkahuudot olivat muuttua uhkauksiksi.
-- Piru vieköön! Kuinka monta heitä onkaan siellä? huudahti Etienne.
Häntä ihmetytti, että työmiehiä yhä nousi kaivoksesta ja raivostutti
ajatus, ettei kysymys ollut vain muutamista harvoista, joita nälkä ja
voutien uhkaukset olivat pakottaneet työhön. Siis hänelle oli
valehdeltu siellä metsässä? Melkein kaikki Jean-Bartin työmiehet olivat
työssä kaivoksessa. Mutta äkkiä huudahti hän ja ryntäsi esiin, kun sai
nähdä Chavalin kynnyksellä.
-- Tällaiseen kokoukseenko sinä kutsuit meidät tänne, senkin
paholainen?
Huudot yltyivät ja kirouksia satoi Chavaliin. Joukko ympäröi tiheällä
muurilla hänet valmiina hyökkäämään petturiin. Hänhän oli edellisenä
iltana vannonut olevansa heidän kanssaan ja nyt tavattiin hän
kaivoksessa toisten kanssa! Tekikö hän heistä pilaa?
-- Lyökää hänet! Kaivokseen! Kaivokseen!
Chaval oli pelosta kalman kalpea koettaen sanoa jotain
puolustuksekseen. Mutta yleisen raivon valtaamana ei Etienne antanut
hänelle suunvuoroa.
-- Vai niin, sinä olet tahtonut olla kaivoksessa, niin pysy sitten
siellä? Mars, mene sinne, konna!
Hänen sanansa hukkuivat uuteen vihan purkaukseen. Nyt oli Katarina
vuorostaan tullut näkyviin, häikäistynä auringon valosta ja
kauhistuneena tuosta meluavasta joukosta. Hän tuskin pysyi pystyssä
väsymyksestä sadan kahden portaan nousemisen jälkeen, kun hänen äitinsä
huomasi hänet ja syöksyi häntä kohtaan nyrkit ojossa.
-- Äh, sinäkin kelvoton! Sinun äitisi on kuolla nälkään ja sinä sillä
välin petät hänet sinun rakastajasi tähden!
Maheu tarttui hänen käsivarteensa estäen häntä lyömästä. Mutta itse
tarttui hän tyttärensä olkapäihin, ja alkoi pudistaa häntä sadatellen
ja haukkuen häntä. Sekä Maheu että hänen vaimonsa olivat aivan
kadottaneet mielenmalttinsa ja huusivat pahemmin kuin toiset.
Nähdessään Katarinan, tuli Etienne vallan vimmoihinsa ja huusi:
-- Toisiin kaivoksiin! Pian... Ja sinä myös, koira.
Chaval oli tuskin ehtinyt siepata puukenkänsä ja heittää takin
hartioilleen. Häntä vedettiin ja työnnettiin joka haaralta. Katarina
otti myöskin nopeasti kenkänsä ja heitti takin yllensä rientäen
rakastettunsa jälestä, sillä hän pelkäsi että hänet tapetaan.
Parissa minuutissa tuli Jean-Bart aivan tyhjäksi. Jeanlin oli jostain
hankkinut itselleen paimentorven ja toitotti siihen nyt kaikin voimin
ikäänkuin kooten laumaa. -- La Brule, Levaquen vaimo, Mouquette ja muut
vaimot kokosivat hameensa voidakseen helpommin juosta, Levaque taasen
heilutti kirvestä päänsä päällä. Kaikilta tahoilta saapui uusia
työläisjoukkoja, niin että joukko kasvoi tuhanteen.
-- Kaivokseen! Alas petturit! Kaikki pois työstä!
Jean-Bartissa oli jälleen syntynyt hiljaisuus. Ei näkynyt ainoatakaan
ihmistä eikä kuulunut yhtäkään ääntä. Deneulin tuli voutien huoneesta
tehden kieltävän eleen kädellään, ettei häntä seurattaisi ja tarkasti
koko kaivoksen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Ensin pysähtyi hän
kaivosaukon luona, nosti katseensa ja tarkasti poikki sahattuja köysiä,
joitten teräksiset päät riippuivat hyödyttöminä, sahan hampaat olivat
jättäneet niihin tuoreen haavan, joka kiilsi keskellä mustaa koneöljyä.
Sitten nousi hän koneen luo, tuijotti liikkumattomaan vipuun, joka
rennosti riippui kuin halvattu jäsen, kosketti sen kylmää metallia ja
säpsähti ikäänkuin hän olisi koskenut ruumiiseen. Sitten lähti hän
höyrykattilaosastoon, hitaasti sivuutti sammutettuja uuneja, joihin oli
kaadettu vettä, potkasi höyrykattilaan, joka kumahti tyhjänä ja
onttona.
Kaikki on lopussa, hän on joutunut täyteen vararikkoon!
Täysin tietoisena täydellisestä hävityksestään ei hän enää tuntenut
vihaa lakkolaisia kohtaan. Hän käsitti, että tämä oli kaikkien syy,
kaikkien on kärsittävä monivuotisten erehdysten seurauksista.