Katarina lykkäsi rattaita Jean-Bart'issa jo tunnin ajan, niin että hiki
valui virtanaan ja hän pysähtyi vihdoin pyyhkiäkseen kasvonsa.
Chaval tovereineen työskenteli syvempänä murtopaikassa. Kuulematta
pyörien jyskettä, hämmästyi hän. Lyhdyt paloivat huonosti eikä pölyn
läpi saattanut mitään nähdä.
-- Mikä siellä on? huusi hän.
Katarina selitti hänelle, että hän on tukehtumaisillaan ja menehtyy
aivan.
-- Nauta! karjasi Chaval vimmoissaan, -- riisu päältäsi niinkuin me.
He olivat seitsemänsadan kahdeksan metrin syvyydessä. Desiree kerroksen
ensimäisessä käytävässä kolmen kilometrin päässä pohjoiseen
nostokonehallista.
Pohjoisosassa kaivoksen käytävät lähenivät Tartaret'a ja syventyivät
maanalaisen palon kauheaan alaan, missä koko vuoret muuttuivat tuhaksi.
Käytävissä oli sietämätön kuumuus, keskimäärin 45 astetta.
Kivihiilenkaivajat olivat siinä juuri tuon kirotun erämaan alla
keskellä noita tulia, jotka maanpinnalla näkyivät raoista.
Katarina riisui mekon ja epäröityään hetkisen riisui myös housunsa. Nyt
hänen käsivartensa ja säärensä olivat paljaat ja paita oli köytetty
vyötäisiltä. Siinä asussa jatkoi hän työtä.
-- Näin on tosiaankin helpompi, lausui hän äänekkäästi.
Häntä uuvutti myös suureksi osaksi pelko. He tekivät siinä työtä jo
viidettä päivää ja hän muisteli legendoja, joilla lapsuudessa häntä oli
pelotettu.
Kahdeksankymmenen metrin päässä murtopaikasta tienhaarassa vastaanotti
toinen lykkääjä rattaat ja lykkäsi ne luisuvaan käytävään, mistä ne
olivat yhdessä toisten ylemmistä kerroksista saapuvien rattaitten
kanssa kuletettavat edelleen.
-- Kas tuota! kuinka mukavassa asussa sinä olet, -- sanoi Katarinalle
tuo nainen, laiha kolmenkymmenen vanha leski. -- Minä en niin voi.
Ilmankin pojat eivät anna minulle rauhaa koiruuksillaan.
-- Minä annan palttua pojille, vastasi tyttö, -- tukalaa on ilman
heitäkin.
Ja hän palasi takaisin lykäten tyhjiä rattaita. Pahinta oli, ettei
ainoastaan Tartaret'in naapuruus lämmittänyt käytävää. Sen rinnalla
kulki hyljätty Gaston-Marie'n kaivos, joka sijaitsi vielä syvemmällä
maan alla. Kymmenen vuotta sitten oli siellä räjähtänyt kaasu, joka
siitä asti yhä paloi. Palopaikka erotettiin paksulla savimuurilla, joka
yhäti paikattiin, jottei palo pääsisi leviämään. Vailla ilmaa olisi
tulen pitänyt sammua, mutta luultavasti sitä ylläpitivät jotkut
maanalaiset ilmavirrat, koska se paloi yhä kymmenen vuotta. Savimuuri
oli hehkuvan kuuma, niin että poltti kun kulki siitä ohi.
Rattaita oli lykättävä juuri tuon polttavan seinän sivu sadan metrin
pituudelta. Täällä kuumuus nousi kuuteenkymmeneen asteeseen.
Kulettuaan pari kertaa edes takaisin Katarina alkoi taas huohottaa.
Onneksi tämä tie oli leveä ja mukava, kuten kaikkialla Desiree'ssa,
tässä oli paksuin hiilikerros melkein kaksi metriä, niin että voitiin
seisoa suorassa, mutta kaikki työläiset olisivat mieluummin ryömineet
maassa, jos vaan olisi hiukan vilposempi.
-- Mitä nyt, torkutko siellä? -- huusi Chaval taas vihasesti niin pian
kuin ei kuullut Katarinan työtä. Olenpa saanut kuhnurin niskaani. Täytä
oitis rattaat ja lykkää!
Katarina seisoi alempana ja nojaten lapioon katsoi tylsästi heihin. Hän
tunsi pahoinvointia, niin ettei jaksanut liikahtaakaan, vaan kuunteli
hajamielisenä hänen käskyjään. Hän näki epäselvästi punertavan lyhtyjen
tulen valossa miehiä, jotka kaikki olivat alastomia, mutta niin likasia
ja mustia, ettei se häntä häirinnyt. Mutta miehet näkivät hänet
paremmin ja alkoivat piikata häntä.
-- Kas hänen sääriään, niistä riittäisi kahdelle!
-- Katsotaanpa! Nostappas paitasi vähän ylemmäksi.
Chaval ei suuttunut lainkaan noista vitseistä, mutta hyökkäsi taas
Katarinan kimppuun.
-- Taas hän seisoo, piru vieköön! Kun puhutaan ruokottomuuksia, niin on
hän valmis kuulemaan vaikka koko yön!
Katarina vihdoinkin ponnistaen viimeiset voimansa alkoi taas täyttää
rattaita ja lykkäsi niitä vaivaloisesti. Käytävä oli liian leveä, niin
ettei hän voinut saada tukea jaloilleen seinäpaaluista, vaan luistivat
hänen jalkansa raitioilta ja hän liikkui hitaasti kumarruksissaan. Kun
hän kulki seinän ohi, alkoi kidutus taasen ja hiki tippui hänestä kuin
sade. Hän oli tuskin kulkenut kolmatta osaa, kun hän oli jo aivan märkä
ja aivan musta loasta. Ahdas paita tarttui ruumiiseen ja kohosi ylös,
kiristyen vihdoin niin ahtaasti jalkojen ympäri, että hän oli pakotettu
taas pysähtymään.
Mikä hänen oli tänään? Ei hänen vielä koskaan ollut niin vaikea
liikkua. Varmaankin ilma oli huono, sillä ilmavaihto ei vaikuttanut
niin syvällä. Täytyi hengittää kaasuja, jotka vihellyksellä puhkuivat
esiin hiilenlohkoista. Räjähdyskaasuun olivat kivihiilenkaivajat niin
tottuneet, etteivät siitä välittäneetkään. Jokainen tuntee tuon ilman,
kuolleen ilman kuten he sanovat. Alhaalla se laskee raskaana kaasuna,
joka voi tukahuttaa ihmisen, ja ylös kohoo keveitä kaasuja,
jotka helposti voivat syttyä ja räjähyttää kaivoksen tappaen
silmänräpäyksessä sata työläistä.
Katarina oli lapsuudesta hengittänyt noita kaasuja keuhkot täyteen,
niin että hän ihmetteli, miksi ne nyt niin häneen vaikuttavat. Hän oli
lopen uupunut ja tahtoi riisua paitansakin, joka poltti ja painoi
häntä. Mutta hän ponnisti kuitenkin ja lykkäsi rattaita eteenpäin.
Sitten päätti hän ottaa paidan ylleen vaihtopaikassa ja irroitti nuoran
vyötäisiltä sellaisella kiivaudella, että hän olisi voinut nylkeä
nahkansakin, jos se olisi ollut mahdollista. Alastomana ja likaisena
ryömi hän kaikin nelin lykäten rattaita.
Ei sekään paljoa auttanut. Hän joutui epätoivoon. Mitä hän vielä voisi
riisua yhtään? Korvissa soi niin että hän oli tulla kuuroksi, oli
ikäänkuin rautainen vanne puristaisi hänen ohimoitaan. Hän lankesi
polvilleen, lyhty, jonka hän oli asettanut hiilille, näytti sammuvan.
Hänen ajatuksensa menivät sekaisin, hän ajatteli vain yhtä, että olisi
pitänyt vääntää lyhdyn sydän. Hän yrittikin sen tehdä, mutta pari
kertaa, jolloin hän asetti sen eteensä, kävi tuli kalpeammaksi,
ikäänkuin siltä puuttuisi ilmaa. Äkkiä sammui se. Kaikki vaipui
pimeyteen, päässä pyöri kuin myllyn ratas, sydän heikkeni ja lakkasi
lyömästä. Hän kaatui tunnottomana maahan.
-- Luulenpa piru vie, että hän taas laiskottelee, haukkui Chaval ja
kuunteli, mutta kun ei hän kuullut hiiskaustakaan, huusi hän:
-- Hei, Katarina, kirottu matelija! Vai tahdotko, että panisin sinut
liikkeelle?
Mutta kukaan ei liikahtanut. Käytävässä oli yhäti aivan hiljaa.
Vimmastuneena syöksyi hän paikaltaan ja juoksi lyhtyineen sellaisella
vauhdilla eteenpäin, että hän oli vähällä kompastua Katarinan
ruumiiseen, joka makasi poikittain tiellä. Hän katsoi häneen suu
ammollaan. Mikä hänen oli tullut? Vai teeskenteleekö hän levätäkseen?
Mutta kun hän laski lyhdyn alas tarkastaakseen lähemmältä tytön
kasvoja, oli tuli vähällä sammua. Hän kohotti sen ja laski taasen,
jolloin hän vihdoin käsitti, että hän oli mennyt tunnottomaksi huonosta
ilmasta...
Hänen kiivautensa vaimeni heti ja sen sijaan heräsi myötätunto
toveriin, joka oli vaarassa. Hän huusi, että tytön paita tuotaisiin
hänelle ja kohotti tytön mahdollisimman korkealle. Niin pian kuin
toverit olivat viskanneet heidän vaatteensa hänen olalleen, lähti hän
juoksemaan kantaen taakkaansa toisella kädellä ja toisessa molemmat
lyhdyt. Hän juoksi kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle
päästäkseen pikemmin kuljetuskäytävään, missä puhalsi raitis tuuli.
Äkkiä kuuli hän maanalaisen lähteen lorinaa. Hän oli kuljetuskäytävän
risteyksessä, mistä ennen oli johtanut tie Gaston-Marie'hin. Tuuli
puhalsi täällä voimakkaasti, niin että häntä väristytti. Hän laski
tunnottoman tytön maahan paalua vastaan.
-- No, Katarina, pysyhän siinä vähän, kunnes minä kastan tämän veteen.
Hän oli hyvin säikähtynyt nähdessään Katarinan noin heikkona. Hän
kastoi paitansa kulman lähteeseen ja pesi Katarinan kasvot. Hänen
lapsen rintansa värähti heikosti, hän avasi silmänsä ja sopersi:
-- Minua paleltaa.
-- No, voi, sitä parempi! mutisi Chaval helpotuksella.
Hän alkoi pukea tytön ylle. Heitti vaivatta paidan hänen ylleen, mutta
kirosi vetäessään housut hänen sääriinsä sillä tyttö itse ei vielä
jaksanut liikkua. Hän ei ollut vieläkään aivan tointunut eikä voinut
käsittää, missä hän oli ja miksi hän oli alasti. Kun hän muisti sen,
häpesi hän. Kuinka hän olikaan voinut riisua kaikki yltään! Hän alkoi
kysyä Chavalilta olivatko toiset nähneet hänet tuossa asussa ja tämä
piloillaan keksi kaikellaisia tyhmyyksiä kertoen, että kaikki seisoivat
kummin puolin käytävää rivissä, kun hän kantoi Katarinan tänne. Sitten
hän rauhoitti hänet sanoen, että hän kiiti sellaisella vauhdilla, ettei
kukaan heitä nähnyt.
-- Perhana, minua vallan paleltaa, lausui hän alkaen pukeutua.
Katarina ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin ystävällisenä.
Tavallisesti yhtä ystävällistä sanaa seurasi kymmenen haukkumasanaa.
Kuinka hyvä olisi elää sovussa! Hervottomana väsymyksestä tunsi hän
heltyvänsä ja kuiskasi hymyillen:
-- Suutele minua!
Chaval suuteli häntä ja kävi loikomaan hänen viereensä odottaen, kunnes
hän voimistuisi.
-- Tiedätkö, jatkoi Katarina, -- syyttä sinä niin vihoittelit äsken,
minä en tosiaankaan jaksanut. Teillä murtopaikassa ei ole niinkään
kuuma, mutta jos tietäisit, kuinka polttavan kuuma on seinän luona.
-- Niin kyllä, vastasi Chaval, -- puitten varjossa olisi paljon
parempi... Minä ymmärrän kyllä, että sinun on vaikea, tyttö parka.
Katarina oli niin liikutettu hänen ystävällisistä sanoista, että koetti
reipastua.
-- Ei hätää, tää oli vain satunnaista, kun ilma oli aivan myrkyllinen.
Mutta saat pian nähdä, etten laahaa jalkojani perässäni. Jos täytyy
olla työssä, niin täytyy sitä tehdä. Mieluummin kuolen, mutta en rupea
laiskottelemaan..
Syntyi hetken hiljaisuus. Chaval puristi tyttöä rintaansa, jottei hän
vilustuisi. Katarina tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen
palata työhön, mutta hänen oli niin hyvä olla, ettei hän tahtonut
liikahtaa.
-- Minä en toivoisi muuta, jatkoi tyttö hiljaa, -- kunhan sinä vain
olisit kiltimpi minua kohtaan. Voisi olla niin hyvä, kun pitää toinen
toisistaan, eikö totta?
Ja hän alkoi hiljaa itkeä.
-- Mutta minähän pidän sinusta, huudahti Chaval, -- enhän muuten olisi
ottanut sinua.
Mutta tyttö vain pudisti päätään. Miehet usein ottivat vaimoja
itselleen mukavuuden vuoksi, välittämättä lainkaan näitten onnesta. Ja
hän itki vielä enemmän ajatellessaan, kuinka hyvä olisi, jos hän
löytäisi toisen miehen, joka aina olisi noin hellä häntä kohtaan kuin
Chaval nyt. Toisenko? Ja tuon toisen kuva vilahti hänen mielessään.
Mutta se ei käynyt päinsä enää, hän toivoi ainoastaan, ettei Chaval
löisi häntä niin kovasti, vaan että he eläisivät sovussa.
-- Etkö tahtoisi koettaa toisinaan olla noin hyvä kuin sinä nyt olet,
sanoi hän.
Nyyhkytyksiltään ei hän saanut enempää sanotuksi, mutta Chaval suuteli
häntä taas.
-- Tuhmahan sinä olet! No kuule, minä vannon, että tästä lähin olen
hyvä. Enhän ole toisia häijympi.
Hän katsoi Chavaliin hymyillen kyynelten läpi. Ehkä hän oli oikeassa,
eihän onnellisia vaimoja juuri tapaa usein. Hän ei paljoa luottanut
hänen valaansa, mutta iloitsi kuitenkin nähdessään hänet noin lempeänä.
Herra jumala, jospa niin olisi aina! He syleilivät taas hellästi toinen
toisiaan, kun etäältä kuuluvat askeleet saivat heidät havahtamaan.
Kolme toveria, jotka olivat nähneet heidät, tulivat kysymään, miten
heidän laitansa oli.
He palasivat takaisin kaikki yhdessä. Oli jo lähes kymmenen, jonka
vuoksi he rupesivat ensin aamiaiselle. Mutta tuskin olivat he
haukanneet voileipänsä ja ottaneet kulauksen kahvia pullosta, kun
kuulivat etäältä melun. Mikä oli hätänä? Oliko joku onnettomuus
tapahtunut. He hypähtivät paikoiltaan ja juoksivat sinnepäin. Kaikilta
tahoin juoksi pelästyneitä työläisiä tietämättöminä, mitä oli
tapahtunut.
Äkkiä kiiti sivutse eräs vuorivouti huutaen:
-- He sahaavat rautaköydet poikki! He sahaavat rautaköydet poikki!
Kaikkia valtasi pakokauhu, alhaalla juostiin kuin huimapäät pimeissä
käytävissä. Miksi sahattiin köysiä poikki ja ketkä sen tekevät, koska
ihmisiä on alhaalla! Se tuntui aivan käsittämättömältä.
Mutta toinen vuorivouti huusi äänekkäästi:
-- Montsou'n työläiset sahaavat rautaköydet poikki! Ylös kaikki miehet!
Kun Chaval käsitti, mistä oli kysymys, tarttui hän Katarinan käteen ja
pysähtyi. Ajatus, että hän tapaisi ylhäällä Montsou'n työläisiä,
jäykisti hänet. Siis nuo lakkolaiset olivat sittenkin tulleet, vaikka
hän oli luullut heidän olevan santarmien käsissä.
Taas kuului voudin ääni.
-- Kaikki miehet portaille! Ylös kaikki miehet!
Joukko tempasi Chavalin mukaansa. Hän tyrkki Katarinaa syyttäen häntä
että hän juoksi liian hitaasti. Vai tahtoiko hän, että he jäisivät
siihen kahden kuolemaan nälkään. Nuo Montsou'n roistot olivat kyllä
valmiit rikkomaan portaatkin ennenkuin kaikki ehtisivät ylös. Tuo
kammottava otaksuma sai kaikkien päät vallan pyörälle ja he syöksivät
kuin hurjat päistikkaa kukin koettaen ensimäisenä päästä portaille.
Jotkut huusivat, että portaat jo olivat rikotut eikä kukaan pääse enää
elävänä ylös. Portaitten luo saavuttua hyökkäsivät he kapeaan aukkoon,
josta portaat veivät ulos.
-- Peijakas, etkö sinä voi kiivetä minun edelläni! -- sanoi Chaval
Katarinalle tyrkäten häntä. -- Silloin voisin ainakin kannattaa sinua,
jos kaadut.
Katarina oli aivan näännyksissä tämän kolmen kilometrin matkan juoksun
jälkeen. Hän oli taas aivan hiestynyt ja tuskin käsitti, mitä ympärillä
tapahtui, antoi vain ihmisvirran viedä itsensä. Silloin vetäsi Chaval
häntä kädestä niin voimakkaasti, että se oli mennä pois sijoiltaan. Hän
huudahti kivusta ja sai kyyneleitä silmiinsä: Chaval oli jo unohtanut
valansa eikä hän koskaan tulisi onnelliseksi.
-- Mutta liikuhan toki! huusi tämä vielä kerran.
Mutta Katarina pelkäsi liiaksi häntä. Jos hän menisi edeltä, tyrkkäisi
Chaval häntä koko ajan takaa. Siksi koetti hän livistää häneltä pois
toisten väliin. Aukosta tippui lakkaamatta suuria veden pisaroita.
Hallin lattia, jonka alla oli kymmenen metrin syvyinen kaivo, horjui ja
notkui.
Kaksi vuotta sitten oli Jean-Bart'issa tapahtunut onnettomuus. Köysi
oli katkennut ja häkki lensi lattian murrettuaan suoraan kaivoon. Kaksi
työmiestä oli silloin hukkunut. Kaikki muistivat sen nyt. Jos kaikki
töytäisivät tähän yhteen, niin voisivat he helposti joutua kaivoon.
-- Niin mene sitten hiiteen, sinä itsepäinen nauta! -- huusi Chaval
tulistuneena. -- Joudu perikatoon, sitä parempi minulle.
Hän kapusi edeltä ja Katarina perästä.
Kaivoksen pohjasta maanaukkoon oli sata kaksi porrasta, jokainen noin
seitsemän metrin pituinen. Niitten välillä oli pieniä siltoja, missä
aukko oli niin kapea, että siitä tuskin olkapäät mahtuivat. Se oli
litteä seitsemänsadan metrin korkea savutorvi vesipumpun ja
nostokoneväylän välillä, loppumaton, musta ja kostea torvi, missä
portaat kulkivat melkein pystysuoraan. Lujalta miehellä meni
kaksikymmentäviisi minuuttia kiivetäkseen ylös tuota jättiläistorvea.
Näitä portaita käytettiin ainoastaan onnettomuustapauksissa.
Aluksi kapusi Katarina reippaasti. Hänen paljaat jalkansa olivat
tottuneet maanalaisten käytävien epätasaisuuksiin eivätkä tunteneet
kipua potkiessa portaitten neliskulmaisia askeleita, joita peitti
rautalevy. Rattaitten lykkäämisestä kovettuneet kädet vaivatta pitivät
kiinni paksuista käsipuista. Häntä huvitti kavuta noin pitkässä
jonossa, se laimensi hänen suruaan. Kun etumaiset pääsevät ulos,
tulevat takimaiset vielä olemaan kaivoksen pohjassa. Mutta nyt olivat
etumaiset tuskin päässeet kolmatta osaa ylös. Kukaan ei puhunut
sanaakaan, kumeasti vain kaikui jalkojen töminä ja lyhdyt vilkkuivat
kuten vaeltavat tähdet alinomaan vaihtuvana murtoviivana.
Katarinan takana joku poika laski portaita. Hänen päähänsä juolahti
tehdä samoin. He olivat jo nousseet viisitoista porrasta ja saapuneet
lastauspaikkaan. Samassa töytäsi hän päällään Chavalin jalkoihin. Tämä
kirosi huutaen että hän olisi varovaisempi.
Aika ajoittain pysähtyi jono. Silloin kaikki alkoivat puhua yhteen
ääneen, kysyen, kauhistuen. Kiipijöitten levottomuus yhä kasvoi sitä
myöten kuin he lähestyivät maanpintaa.
Kun oli sivuutettu kolmekymmentä kaksi porrasta ja päästy kolmanteen
lastauspaikkaan, tunsi Katarina, että hänen kätensä ja jalkansa olivat
aivan kangistuneet. Aluksi oli hän tuntenut heikkoa pistosta ihossaan,
nyt ei hän enää tuntenut raudan ja puun kosketusta, vaan jänteitä
pakotti yhä enemmän. Hänen mieleensä muistuivat vaari Bonnemort'in
kertomukset niistä ajoista, jolloin ei vielä ollut nostokoneita.
Kymmenen vuotiset lapset kantoivat hiiliä kopissa olkapäillään näitä
loppumattomia portaita myöten. Jos sattui, että joku lapsista astui
harhaan, tai jos vain hiilenpala vieri korista, niin heti lensi kolme,
neljä lasta päistikkaa alas. Sietämätön suonenveto alkoi koukistaa
Katarinan jäseniä eikä hän enää toivonut pääsevänsä ylös.
Tuli taas pysäys kapuamisessa ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus.
Mutta kauhu, joka valtasi joukon joka pysäyksellä, tarttui häneenkin.
Sekä ylhäältä että alhaalta kuuli hän vikisevää hengitystä, päätä
huimasi tuosta loppumattomasta nousemisesta ja hän tunsi pahoinvointia.
Hän oli tukahtumaisillaan, pimeys ja ahtaat seinät painoivat häntä niin
että päätä huimasi. Hän kärsi myös kosteudesta ja oli aivan märkä
suurista vedenpisaroista, joita tippui ylhäältä. Lähestyttiin
maanalaisten vesien rajaa ja sade yltyi niin että uhkasi sammuttaa
lamput.
Chaval huusi pari kertaa Katarinaa, mutta ei saanut vastausta. Mikä
hänelle oli tapahtunut siellä? Eikö hän saanut ääntä suusta. Voisihan
hän edes sanoa, onko hän hengissä. Oli jo kavuttu ylös puolen tunnin
ajan, mutta niin hitaasti, että oli vasta sivuutettu viisikymmentä
yhdeksän porrasta. Oli jälellä neljäkymmentä kolme. Katarina sai
vihdoin sanotuksi, että hän voi hyvin. Jos hän olisi valittanut
väsymystään, olisi Chaval haukkunut häntä. Raudalla vuoratut askeleet
viilsivät kuin veitsellä hänen jalkojaan. Sormet olivat niin
kangistuneet, että hän pelkäsi joka hetki niiden luiskahtavan pois
käsipuusta. Vaikeinta oli, että portaat olivat aivan jyrkät, niin että
vatsakin otti kiinni askeleisiin.
Äkkiä kuului sydäntä särkevä valitus ja murina kiiri läpi jonon.
Hiilirattaitten vastaanottaja-poika oli rikkonut kallonsa sillan
nurkkaan.
Katarina yhä kapusi. Nyt oli sade jo lakannut. Ummehtunut ilma,
missä oli vanhan raudan ja kostean puun hajua, oli sumuinen. Hän yhäti
laski portaita: kahdeksankymmentä yksi, kahdeksankymmentä kaksi,
kahdeksankymmentä kolme, -- vielä yhdeksäntoista. Vain tämä laskeminen
pysytti häntä pystyssä, sillä hän ei enää ollut tietoinen liikkeistään.
Kun hän katsoi ylös, näki hän lyhtyjen luikertelevan rivin. Hänen
käsistään ja jaloistaan pursusi verta, hän tunsi voimainsa heikkenevän,
niin että pienimmästäkin sysäyksestä voisi kaatua.
Kaiken lisäksi takimaiset ahdistivat alhaalta ja koko jono horjui ja
sysi; mitä enemmän he väsyivät, sitä enemmän he riensivät eteenpäin
päästäkseen päivän valoon. Etummaisimmat olivat jo päässeet ylös. Siis
kaikki portaat olivat ehjät. Mutta heitä vaivasi ajatus, että ne
voidaan rikkoa nyt, niin että perimmäiset eivät pääse ylös, silloin
kuin toiset jo hengittivät raitista ilmaa. Se saattoi heidät raivoon.
Äkkiä tapahtui taas etummaisten joukossa pysäys, mutta takimmaiset
eivät tahtoneet siitä mitään tietää, vaan tunkivat.
Silloin kaatui Katarina, Hän oli huutanut Chavalia nimeltä, mutta tämä
ei kuullut, sillä hänkin riensi eteenpäin vimmoissaan potkien toveria,
jonka edelle hän tahtoi päästä. Katarina vieri alas toisten jalkoihin
ja kadotti tajunsa. Hän houraili, että hän oli yksi entisajan pieniä
lykkääjiä, ja että hänen edeltäjänsä korista vierinyt hiili oli
sattunut häneen, josta hän nyt lentää alas kuin varpunen, johon on
heitetty kivi. Oli jälellä enää viisi porrasta. Oli kiivetty jo koko
tunti.
Katarina ei päässyt koskaan selville, miten hän oli päässyt
päivänvaloon. Hän oli päässyt ylös toisten olkapäillä, ihmisten tiheä
muuri ei ollut antanut hänen kaatua. Hän tapasi itsensä äkkiä
kirkkaassa auringon paisteessa, keskellä kuohuvaa joukkoa, joka otti
hänet vastaan vihellellen.