Kello neljä oli kuu kadonnut ja tuli aivan pimeä.
Deneulinien luona nukuttiin vielä. Vanha kivitalo seisoi synkkänä ja
äänettömänä, suljetuin ikkunaluukuin. Suuri puisto erotti talon
Jean-Bart'in kaivoksesta. Toiselta puolen kulki autio tie Vandameen,
tuohon suureen kaupunkiin, joka oli metsän toisella puolen, noin kolmen
kilometrin päässä kaivoksesta.
Hra Deneulin oli edellisen päivän viettänyt suurimmaksi osaksi
kaivoksessa ja nukkui nyt sikeästi kääntyneenä seinään päin. Äkkiä
kuuli hän unissaan, ikäänkuin joku kutsuisi häntä. Hän heräsi ja kuuli
tosiaankin äänen, jolloin hän heti riensi ikkunan luo. Ikkunan alla
puistossa seisoi yksi hänen kaivosvoutejaan.
-- No mitä? kysyi hra Deneulin.
-- Kivihiilenkaivajat kapinoivat... puolet miehistä ei tahdo tehdä
työtä ja estää toisiakin menemästä töihin.
Hra Deneulin unesta juuri havahduttua ei heti kyennyt ymmärtämään,
miten oli asian laita.
-- Pakottakaa heidät menemään kaivokseen, piru vieköön, mutisi hän.
-- Sitä olemme jo koettaneet tunnin ajan, vastasi vouti. -- Ja vihdoin
päätimme hakea teidät. Ehkä teidän onnistuu saada heidät järkiinsä.
-- Hyvä on, minä tulen heti.
Hän pukeutui nopeasti jo täysin selvänä asemasta ja hyvin levottomana.
Olisi voinut ryöstää koko talo tyhjääsi, sillä ei palvelija eikä
keittäjätär näyttäneet elonmerkkejä. Mutta talon toiselta puolen kuului
levottomia kuiskauksia ja kun hän tuli eteiseen avautui tyttärien ovi
ja he hyppäsivät molemmat valkosissa aamunutuissa vastaan.
-- Isä, mitä on tapahtunut?
Vanhin, Lucie, oli jo täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta, hän oli
pitkä ja solakka mustaverinen tyttö. Toinen, Jeanne oli yhdeksäntoista
vanha hoikka vaaleanverinen kultakutrinen ja notkealiikkeinen kaunotar.
-- Ei mitään erityistä, vastasi hän rauhoittaakseen heidät. -- Jotkut
halunkit taitavat metelöidä, minä menen heti katsomaan.
Mutta he eivät päästäneet häntä kehottaen syömään ensin jotain
lämmintä, sillä muutoin palaisi hän taas sairaana ja vatsa epäkunnossa.
Hän kieltäytyi vakuuttaen, ettei ole aikaa odottaa.
-- Mutta kuule, huudahti vihdoin Jeanne kietoen käsivartensa hänen
kaulaansa, -- juo edes lasillinen konjakkia ja syö pari leivosta.
Muuten en laske sinua ja sinun täytyy kantaa minut mukaasi.
Hänen täytyi antaa perään, vaikka hän vakuutti, että leivokset eivät
mene alas kurkusta. Tyttäret kulkivat hänen perässään kantaen kukin
kynttiläänsä. Ruokasalissa palvelivat he häntä kilpaa, toinen kaatoi
viiniä lasiin ja toinen haki leivoksia.
He olivat nuorina kadottaneet äidin ja kasvattivat toinen toisiaan,
totta puhuen, huononlaisesti isän hemmotellessa heitä. Vanhin
haaveili tulevansa oopperalaulajattareksi, nuorin oli innostunut
maalaustaiteeseen, jolloin hän osoitti omituisen rohkean makunsa. Mutta
kun asiat horjahtivat ja oli täytynyt muuttaa elämäntapaa, muuttuivat
nuo erikoiset tytöt äkkiä hyvin järkeviksi ja käytännöllisiksi
taloudenhoitajattariksi, jotka olivat selvillä pienimmästäkin
erehdyksestä laskuissa. Huolimatta poikamaisesta luonteestaan, hoitivat
he talouden erinomaisesti tinkien joka pennistä, riitelivät
puotipalvelijain kanssa, käänsivät pukunsa nurin ja muuttivat niiden
kuosin moneen kertaan, millä he saavuttivat sen, ettei puute ollut
huomattavissa talossa.
-- Syöhän toki, isä, toisti Lucie. Mutta huomatessaan, että hän istuu
synkkänä ja miettiväisenä tuskin kuunnellen tytärtään, pelästyi tämä.
-- Varmaankin siellä on tapahtunut jotain vakavaa, koska sinä olet noin
nyrpeissäsi. Tahdotko, että jäisimme sinun kanssasi kotiin, tulevat he
toimeen ilman meitäkin tuolla aamiaisella.
Hän puhui siksi päiväksi suunnitellusta huviretkestä. Rouva Hennebeau'n
piti poiketa ensin Gregoirien luo Cecilea hakemaan ja sitten heidän
luokseen, jonka jälkeen kaikin lähtisivät Marchienneen vuoritirehtöörin
rouvan luo aamiaiselle. Silloin oltaisiin tilaisuudessa näkemään koko
tehdas sulatusuunineen kaikkineen.
-- Tietysti me jäämme, vahvisti Jeanne.
Mutta hra Deneulin suuttui.
-- Mitä tyhmyyksiä! Sanoinhan jo, ettei ole tapahtunut mitään vakavaa.
Käykää levolle, tehkää minulle se ilo, ja kello yhdeksän olkaa valmiit,
kuten on sovittu.
Hän antoi heille suuta ja riensi ulos. Hänen askeleensa kaikuivat
kumeasti puiston jäätyneellä polulla.
Kulkien oikotietä kapeita ryytimaan polkuja ajatteli Deneulin hajoavaa
omaisuuttaan. Hän oli myynyt osakkeensa Montsou'n yhtiölle miljonasta
luullen voivansa tehdä sen kaksinkertaiseksi ja nyt on hän sen
menettämäisillään. Onnettomuudet olivat aina hänen kintereillään.
Milloin täytyi odottamatta kuluttaa suuria summia korjaustöihin,
milloin voitonehdot kävivät äkkiä mahdottoman epäedullisiksi. Ja nyt
kun oli toiveita saada voittoja sattui tuo kauhea liikepula. Jos vielä
hänen kaivoksessaan puhkeaa lakko, niin joutuu hän vallan vararikkoon.
Jean-Bart'illa ei tietysti ollut samaa merkitystä kuin Voreux'lla,
mutta se oli rakennettu uusimpien vaatimusten mukaiseksi ja insinörit
nimittivät sitä kauniiksi kaivokseksi. Kaivosaukko oli tehty
puolitoista metriä leveämmäksi ja syvennetty aina seitsemään sataan
kahdeksaan metriin. Sitten oli siihen hankittu kaikki uudet
varustukset, uusi kone, uusi häkki, kaikki tieteen viimeisten
vaatimusten mukaan. Vedenpumppulaitos oli rakennettu toiseen
kaivokseen. Gaston-Marie'hin, joka toimi nyt yksinomaan siinä
tarkoituksessa. Jean-Bart'issa oli paitsi nostokoneosastoa ainoastaan
porrasosasto ja ilmavaihtotorvi.
Chaval oli ensimäisenä paikalla jo kello kolme. Hän kehoitti
tovereitaan yhtymään lakkoon ja vaatimaan myös viiden centimen
palkankorotuksen hiilirattaita kohti. Neljäsataa kivihiilenkaivajaa oli
pian virrannut vajasta vastaanottohuoneeseen, kaikki huutaen ja huitoen
käsillään. Työnhaluiset olivat avojaloin lyhdyt ja kuokat käsissään,
toiset puukengissä ja päällystakeissa estivät heiltä tien päästämättä
heitä kaivokseen. Voudit olivat huutaneet itsensä käheiksi koettaessaan
saada työmiehet järkiinsä ja estämättä niitä, jotka tahtoivat mennä
töihin.
Chaval joutui aivan vimmoihin saadessaan nähdä Katarinan housuissa ja
mekossa ja myssyssä. Noustessaan oli hän tylysti käskenyt tämän jäämään
paikoilleen, mutta Katarina ei totellut häntä. Hän oli epätoivoissaan
tuosta työseisauksesta, sillä Chaval ei koskaan antanut hänelle rahaa
ja hänen täytyi usein maksaa sekä itsensä että hänen puolestaan. Kuinka
hänen kävisi, jos hän lakkaisi ansaitsemasta? Häntä vaivasi alinomainen
pelko joutua Marchiennen tyttölään, mihin rattaitten naislykkääjät
tavallisesti joutuivat jäätyään kodittomiksi ja leivättömiksi.
-- Mitä hittoa sinulla täällä on tekemistä? -- huusi Chaval.
Katarina sopersi, ettei hänellä ole korkokapitalia ja että hän tahtoo
tehdä työtä.
-- Vai nouset sinä minua vastaan, lutka! Suoria heti kotiin, tai
potkasen minä sinut niin että lennät.
Katarina vetäytyi syrjään peloissaan, mutta ei mennyt pois, sillä hän
tahtoi nähdä, miten asiat päättyy.
Deneulin saapui lajitteluvajaan. Lyhtyjen heikosta valosta huolimatta
näki hän yhdellä silmäyksellä koko työläisten levottoman joukon. Hän
tunsi kasvoista joka työmiehen, joka lykkääjän, lastaajan ja
kulettajan. Kone odotti ja siitä pöllysi höyryjä ilmaan. Oli otettu
vain noin kahdeksankymmentä lyhtyä, toiset paloivat lyhtyosastossa.
Mutta epäilemättä saattaisi ainoa sana hänen huuliltaan panna jälleen
työn liikkeelle.
-- No, pojat, mitä on tapahtunut? -- kysyi hän voimakkaalla äänellä. --
Miksi olette tyytymättömät? Selittäkää, niin voimme hieroa sovintoa.
Hän kohteli aina työläisiä isällisesti, vaikkakin samalla oli hyvin
vaativainen. Monet pitivät tosiaankin hänestä pääasiallisesti hänen
rohkeutensa tähden. Hän oli aina heidän kanssaan kaivoksessa, aina
ensimäisenä vaarassa. Pari kertaa räjähdyskaasun räjähdyttyä laskettiin
hän kaivokseen, silloin kuin rohkeimmatkin olivat peräytyneet.
-- Minä toivon, ettette pakota minua katumaan sitä, että olen kohdellut
teitä hyvin. Te tiedätte, että olen kieltäytynyt kutsumasta santarmeja.
Puhukaa, minä kuuntelen.
Työläiset pysyivät hämillään vaiti peräytyen, mutta vihdoin täytyi
Chavalin astua esiin.
-- Me emme enää voi työskennellä näin, herra Deneulin. Meidän täytyy
saada viisi centimea lisää rattaista.
Deneulin oli hämmästyvinään.
-- Kuinka? Viisi centimea! Mistä johtuu sellainen vaatimus? Enhän minä
moiti teidän paalutustyötänne enkä ehdota teille uutta maksutapaa,
kuten hallinto Montsou'ssa.
-- Niinpä kyllä, mutta sittenkin ovat Montsou'n toverit oikeassa. He
kieltäytyvät uudesta maksutavasta ja vaativat lisäksi viiden centimen
palkankorotusta. Voimassa olevan palkan edestä on nykyään mahdotonta
tehdä kunnollista työtä. Me tahdomme myöskin viiden centimen
palkankorotuksen, eikö niin, toverit?
Kuului hyväksyviä ääniä, joukko alkoi taas aaltoilla ja meluta.
Vähitellen siirtyivät työläiset taas lähemmäksi ja ympäröivät isännän
tihein piirin.
Deneulinin silmät välähtivät. Hän oli tottunut ankariin keinoihin ja
hänen täytyi lujasti puristaa nyrkkinsä pidättyäkseen tarttumasta
jonkun niskaan pöllytelläkseen sitä aika lailla. Mutta hän oli
päättänyt vaikuttaa heihin sanoilla.
-- Te tahdotte saada viisi centimea lisää. Myönnän, että työ on sen
arvoinen. Mutta minä en mitenkään voi maksaa teille sitä. Jos sen
tekisin, tulisi minulle loppu. Täytyyhän teidän ymmärtää, että pitäähän
minunkin elää, jotta tekin voisitte elää. -- Mutta pieninkin
tuotantokustannusten lisäännys hävittäisi minut kokonaan... Kuten
muistatte, annoin perään viime lakon aikana kaksi vuotta sitten,
silloin minä voin sen tehdä, ja kuitenkin oli tuo palkankorotus hyvin
tuntuva minulle aina tähän päivään saakka. Mutta nyt olisin pakotettu
heti sulkemaan kaivoksen, sillä en kuitenkaan voisi maksaa teille
palkkaa ensi kuussa.
Chaval virnisti pilkallisesti katsoen työnantajaan, joka noin
avomielisesti kertoi heille asioistaan. Toiset käänsivät katseensa pois
tahtomatta uskoa, ettei isäntä ansaitsisi miljonia työläisiltään.
Deneulin piti puoltaan. Hän selitti heille taistelunsa Montsou-yhtiötä
vastaan, joka oli valmis nielemään hänet, jos hän toimisi
varomattomasti. Tuo raju kilpailu pakotti hänet erikoisesti
säästäväisyyteen, sitä enemmän, koska Jean-Bart on Voreux'ta paljoa
syvempi, niin että hiilenmurtokustannukset ovat korkeammat, vaikkakin
hiilikerros on paksumpi. Hän ei olisi koskaan korottanut palkkaa viime
lakon jälkeen, ellei hän olisi ollut pakotettu seuraamaan Moutsou'n
esimerkkiä pelosta, että muutoin kaikki työläiset olisivat lähteneet
häneltä.
Hän kuvasi, kuinka uhkaavaksi tulisi heille tulevaisuus, jos he
pakottaisivat hänet myymään kaivoksen ja sen kautta joutuisivat
Montsou-yhtiön raskaan ikeen alle. Hänhän, Deneulin, ei pysytellyt
heistä piilossa, kuten nuo osakkeen omistajat, jotka maksavat
tirehtörille siitä, että tämä nylkisi työläisiä. Hän on itse isäntä ja
on pannut liikkeeseen kaikki rahansa, vieläpä viisautensa, terveytensä
ja henkensä. Työn seisaus olisi samaa kuin kuolema, sillä hänellä ei
ole hiilivarastoja ja kuitenkin täytyy hänen toimittaa tilaukset. Sitä
paitsi ei käytetty kapitali voi jäädä vailla käytäntöä. Miten hän voisi
pysyttää liikesuhteensa. Kuka maksaisi korot pääomista, jotka hänen
ystävänsä ovat uskoneet hänelle? Se olisi täydellinen vararikko.
-- Niin on asian laita, ystäväni, lopetti hän. Eihän voi vaatia
mieheltä, että hän itse kuristaisi itsensä. Mutta jos minä korotan
palkkanne viidellä centimella, tai sallin tehdä lakon, on se samaa kuin
jos leikkaisin kurkkuni poikki.
Hän vaikeni. Kivihiilenkaivajat olivat nähtävästi kahdenvaiheilla.
Muutamat palasivat kaivosaukon luo.
-- Ainakin täytyy olla vapaus mennä työhön, jos tahtoo, sanoi eräs
kaivosvouti. -- Ketkä tahtovat tehdä; työtä?
Ensimäisten joukossa astui Katarina esiin, mutta Chaval työnsi hänet
raivoissaan syrjään huutaen:
-- Me olemme kaikki yksimieliset, ainoastaan pelkuriraukat pettävät
toverinsa!
Nyt tuntui kaikkinainen sovinto olevan mahdoton. Työläiset huusivat ja
tuuppivat niin että olivat vähällä lyödä päänsä seinään. Deneulin aikoi
epätoivoissaan ruveta yksin taistelemaan joukkoa vastaan saadakseen sen
alakynteen, mutta pian näki hän, että se on mahdotonta ja oli pakotettu
poistumaan. Hän jäi hetkeksi istumaan vastaanottohuoneeseen. Vähitellen
tyyntyi hän jonkun verran ja käski kutsumaan Chavalin luoksensa. Kun
tämä tuli viittasi hän kaikille muille, että he poistuisivat.
-- Jättäkää meidät.
Deneulin aikoi tunnustaa, mitä Chaval oli miehiään. Jo ensi sanoista
huomasi hän, että tämä oli turhamainen ja kateellinen mies. Siksi
päätti hän vaikuttaa häneen imartelulla, oli ihmettelevinään, että niin
lahjakas työmies panee noin koko tulevaisuutensa vaaralle alttiiksi.
Vihdoin ehdotti hän suoraan, että korottaisi hänet voudiksi.
Chaval kuunteli häntä ääneti, aluksi puristaen nyrkkiään, mutta
vähitellen taipuen. Hänen sisässään kävi kova kamppailu: jos hän
itsepäisesti tulee pitämään kiinni lakosta, niin ei hän kumminkaan
onnistu pääsemään Etiennen tilalle, kun taasen tässä avautui toinen tie
hänen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi -- päästä päällikköjen pariin. Tuo
ajatus huumasi häntä. Varmaankaan lakkolaiset, joita hän oli odottanut,
eivät enää tule. Paras aika siis myöntyä.
Kuitenkin ajatellessaan noin pudisti hän kieltävästi päätään tahtoen
näyttää olevansa lahjomaton. Vihdoin lupasi hän tyynnyttää tovereita ja
kehoittaa heidät menemään töihin mainitsematta mitään edellisen päivän
sopimuksesta lakkolaisten kanssa.
Deneulin jäi konttoriin eivätkä edes vouditkaan näyttäytyneet. Tunnin
ajan kuului Chaval väittelevän ja vakuuttavan tovereitten kanssa
seisoen hiilirattailla. Toiset vihelsivät hänelle ja satakaksikymmentä
työläistä lähti pois pysyen lujasti päätöksessä, minkä Chaval itse oli
heille ehdottanut. Kello oli jo yli seitsemän, Koitti kirkas ja kylmä
päivä. Mutta äkkiä tuli kaivos taas käyntiin ja keskeytynyt työ jatkui.
Koneen jyskiessä ja merkinantojen kohotessa alkoi työläisiä laskeutua
kaivokseen ja vastaanottohuoneessa alkoivat rattaitten lykkääjät taas
lykätä täysinäisiä rattaita.
-- Mitä sinä siinä töllistelet? karjasi Chaval Katarinalle, joka odotti
vuoroaan. -- Joutuun työhön, äläkä luimistele!
Kun rouva Hennebeau saapui kääseissä Cecilen kanssa, olivat Lucie ja
Jeanne jo aivan valmiit komeissa puvuissa huolimatta siitä, että he
olivat muuttaneet pukujensa kuosin vähintäin parikymmentä kertaa.
Deneulin hämmästyi, kun hän näki Negrel'in seuraavan naisia ratsain.
Ottivatko miehetkin osaa kävelyretkeen? Silloin rouva Hennebeau selitti
äidillinen ilme kasvoissaan, että häntä oli pelotettu teitten olevan
täynnä epäiltäviä henkilöitä, jonka vuoksi hän otti puolustajan. Negrel
nauraen rauhoitti heitä: ei ole mitään syytä pelkoon, vain
metelöitsijäin tavallista uhmailua, itse asiassa ei kukaan uskalla
heittää kivellä lasiin. Iloisena voitostaan kertoi Deneulin
kukistetusta kapinasta Jean-Bart'issa. Nyt hän oli aivan rauhallinen.
Istuen kääseihin nuoret tytöt nauroivat iloisina kauniista ilmasta, ja
onnistuneesta huviretkestä. He eivät aavistaneet, että etäältä nousee
myrsky. Jos he olisivat painaneet korvansa maahan olisivat he kuulleet
etäisen huminan ja liikkuvan joukon askelten töminää.
-- Siis on päätetty, toisti rouva Hennebeau, -- että Te tulette
hakemaan tyttäriänne ja syötte päivällisen meidän kanssamme... Rouva
Gregoire oli myös luvannut tulla Cecilea hakemaan.
-- Luottakaa minuun, vastasi Deneulin.
Ajoneuvot ajoivat Vandameen päin. Jeanne ja Lucie kääntyivät vielä
kerran taakseen hymyilläkseen isälle, joka seisoi portailla. Negrel
nelisti perässä.
He ajoivat metsän läpi ja saapuivat maantielle, joka vei Vandamesta
Marchienneen. Kun he ajoivat Tartaret'n ohi, kysyi Jeanne rouva
Hennebeau'lta, tunsiko hän Cote-Verte'a, mutta vaikka tämä oli asunut
paikkakunnalla viisi vuotta, ei hän koskaan ollut ollut näillä seuduin.
Silloin ajettiin kiertoteitä. Tartaret oli autio viljelemätön kangas
metsän laidassa. Sen alla paloi jo vuosisatoja hyljätty hiilikaivos.
Tästä palosta liikkui kaikellaisia huhuja. Sanottiin, että entisaikaan
olivat naistyöntekijättäret käyttäytyneet niin pahoin, että taivaan
tuli sytytti tuon maanalaisen Sodoman. Tuikkiva tuli kiiri kankaalla,
raoista usein tuprutti myrkyllisiä höyryjä pirun maanalaisesta
keitosta.
Keskellä tuota kirottua erämaata kohosi ihmeellinen Cote-Verte aina
viheröitsevine pehmeine ruohomattoineen ja pölkkylehtoineen, sekä
hedelmällisine peltoineen, joilta korjattiin satoa kolmasti vuodessa.
Se oli luonnollinen ansari, joka sai lämpönsä maanalaisten
hiilikerrosten palosta. Lunta ei siinä koskaan pysynyt. Metsän
alastomain puitten rinnalla teki tämä viheriä saari omituisen
vaikutuksen. Sen puut olivat tuuhean lehvistön peitossa, ei edes lehdet
olleet tulleet keltasiksi pakkasesta.
Ajoneuvot sivuuttivat Cote-Verte'n suoraan kankaan yli. Negrel teki
pilkkaa legendoista ja selitti, että maanalaiset tulipalot useimmiten
johtuvat hiilipölyn käynnistä ja koska ei olla tilaisuudessa
sammuttamaan sitä, kytee se usein ikuisesti. Hän kertoi, miten kerran
Belgiassa sammutettiin sellainen johtamalla joen vesi kaivosaukkoon.
Mutta pian vaikeni hän, sillä vastaan alkoi tulla vähin erin
kivihiilenkaivajain ryhmiä. He kulkivat ääneti heittäen epäystävällisiä
katseita ylellisesti puettuihin naisiin ja heidän komeisiin
ajoneuvoihin, joitten tieltä heidän täytyi väistyä. Vähitellen kävivät
ryhmät yhä taajemmiksi niin että Scarpe-joen sillalla piti naisten ajaa
hiljaa eteenpäin.
Mitä oli tapahtunut ja miksi nuo ihmiset kulkivat teillä? Naiset olivat
peloissaan ja Negrel aavisti, että jotain oli tekeillä. Siksi pääsi
kaikilta helpotuksen huokaus, kun he saapuivat Marchienneen.