Jeanlin oli parantunut ja alkoi käydä, mutta luut eivät olleet
kasvaneet kiinni oikein, niin että hän ontui molemmilla jaloilla. Hän
juoksenteli nyt keinuen kuin ankka, mutta oli säilyttänyt ilkeän ja
hävyttömän pedon näppäryyden.
Kysymyksessä olevan illan hämärissä lymyili Jeanlin seuralaisineen.
Bebert'in ja Lydian seurassa Requillart'in maantien varrella odottaen
sopivaa tilaisuutta. Lapset olivat piiloutuneet aidan taakse pienen
puotipahasen vastapäätä. Vanha huononäköinen eukko oli asettanut
näytteille pari kolme herne- ja papupussia, jotka tomusta olivat aivan
mustia, ja ovessa riippui vanha lipeäkala, jonka kärpäset olivat
lianneet; Juuri tuota kalaa Jeanlin väijyikin. Hän oli jo pari kertaa
käskenyt Bebert'in riuhtaisemaan sen koukulta, mutta aina oli
ohikulkijoita tiellä. Ei koskaan saanut rauhassa toimittaa asioitaan!
Nyt näyttäytyi joku ratsastava herra ja lapset kyyristyivät tuntiessaan
hänet Hennebeau'ksi. Tirehtöörin nähtiin nyt usein ajelevan yksin
maanteitä kapinoitsevien kylien välillä. Levollisen miehuullisena tutki
hän itse väestön mielialaa. Eikä koskaan hänen korviensa ohi suhissut
ainoakaan kivi, hän tapasi ainoastaan vaiteliaita miehiä, jotka
vastahakoisesti nostivat hänelle lakkia ja vielä useimmin kohtasi hän
rakastuneita pariskuntia. Hän katsoi suoraan eteensä ja ajoi nopeasti
ohi, jottei häiritsisi ketään. Ainoastaan hänen sydämensä sykki
levottomasti nähdessään noita ihmisiä, jotka vapaasti antautuivat
rakkaudelle. Hän huomasi myös lapset aidan luona ja hänen silmänsä
kostuivat. Hän ajoi ohi istuen kankeana ja suorana satulassaan, takki
napitettuna sotilasmaisesti.
-- Helkkarin heittiöt! murisi Jeanlin, -- eivät he lakkaa koskaan
kulkemasta... Pian, Bebert, vedä se pyrstöstä!
Mutta samassa näyttäytyi taas kaksi miestä ja poika painoi kirouksensa
alas tuntiessaan äänestä veljensä Sakariaan, joka iloisesti kertoi
Mouquet'lle, miten hän oli löytänyt kaksi frankia, jotka olivat
ommellut hänen vaimonsa hameeseen. He virnistivät molemmat mielihyvästä
ja taputtivat toinen toisiaan olkapäälle. Mouquet ehdotti pallopeliä
seuraavana päivänä. He tapaisivat toinen toisensa Huvissa kello kaksi
ja sieltä lähtisivät Marchiennesiin. Sakarias suostui, He kääntyivät jo
nurkan taakse, kun Etienne tuli heitä vastaan ja puhutteli heitä.
-- Mitä, aikovatko he jäädä siihen koko yöksi, kuiskasi Jeanlin
epätoivoissaan. -- Nyt on jo aivan pimeä ja eukko alkaa koota
tavaransa.
Ohi kulki vielä jokin työmies Requillart'iin päin. Etienne poistui
hänen seurassaan. Kun he kulkivat aidan ohi, kuuli Jeanlin, että he
puhuivat kokouksesta metsässä. Oli päätetty kokoontua seuraavana
päivänä jotta ehdittäisiin antaa tietää kaikille.
-- Kuulitteko, kuiskasi Jeanlin tovereilleen. -- Suuri näytäntö tulee
pidettäväksi huomenna. Meidän täytyy välttämättä päästä mukaan. Me
lähdemme huomenna iltapäivällä.
Vihdoinkin ei maantiellä enää näkynyt ketään. Hän yllytti Bebert'ia.
-- Sukkelaan nyt. Vedä se pyrstöstä, mutta varo eukon luutaa..
Onneksi oli jo hyvin pimeä. Bebert loikkasi esiin ja tarttui kalaan
niin että nuora katkesi. Sitten lähti hän juoksemaan, minkä jalat
kantoivat huiskuttaen kalaa päänsä yllä. Toiset loikkivat hänen
perässään. Eukko katsoi hämmästyneenä puodistaan ymmärtämättä, mitä oli
tapahtunut eikä voinut pimeässä erottaa, mikä joukko kiitää maantiellä.
Nämä lurjukset olivat vähitellen tulleet koko ympäristön kauhuksi.
Aivankuin villijoukko olisi vallannut seudun. Aluksi pysyivät he
Voreux'ssa, mutta nyt juoksentelivat he maantiellä Montsou'sta
Marchienneen etsien mitä voisivat näpistää. He vaelsivat peltoja
pitkin, kalvoivat siitä syötäviksi kelpaavia juuria, pyydystivät
kanaalista kalaa, jonka söivät elävältä. Kesällä matkasivat he aina
Vandamin metsään, missä söivät marjoja ja pähkinöitä.
Kaikkien heidän retkiensä johtajana oli aina Jeanlin. Hän komensi
ryövärijoukkoaan sipulipelloille, kyökkitarhoihin, kaupustelijain
näyttelyikkunoitten kimppuun. Vähitellen yhä uudistuvasta näpistelystä
alettiin syyttää lakkolaisia. Huhuiltiin, että oli toimessa koko
järjestetty ryöstäjäsakki.
Erään kerran pakotti Jeanlin Lydian varastamaan äidiltään pivollisen
rintasokeria, minkä Pierronin vaimo säilytti vaasissa ikkunalla. Tyttö
saatiin kiinni ja sai armottomasti selkäänsä, mutta hän ei ilmaissut
toveriaan, siinä määrin kunnioitti hän hänen valtaansa. Pahinta oli
että Jeanlin aina otti itselleen runsaimman osan. Bebert sai myös aina
antaa saaliinsa kapteenille ja kiittää onnea, jos tämä ei kolhinut
häntä aivan pahanpäiväisesti ja ottanut kaikki.
Jo jonkun aikaa oli Jeanlin väärinkäyttänyt valtaansa. Hän löi Lydiaa
ikäänkuin tyttö olisi hänen laillinen vaimonsa ja käytti hyväkseen
Bebert'in herkkää uskoa, lähettäen hänet mitä vaarallisimpiin
seikkailuihin. Häntä huvitti, että tuo suuri poika, joka nyrkin
iskullaan voisi kaataa hänet, Jeanlinin, aasimaisesti totteli häntä.
Hän halveksi heitä molempia ja kohteli heitä kuin orjiaan uskotellen
heille, että hänellä on joku prinsessa rakastajattarena, jota he eivät
saa nähdä. Viimeisinä päivinä oli hän tosiaankin alkanut kadota äkkiä
heiltä milloin kadunkulman taakse, tai tienkäänteessä käskettyään
heidän sitä ennen ankarimmin palaamaan kylään. Sitä ennen otti hän
itselleen kaiken saaliin.
Samoin tapahtui tänäkin iltana.
-- Anna tänne, sanoi hän toverilleen ja tarttui kalaan, jonka toinen
piti. He seisoivat tällä hetkellä Requillart'in tien mutkassa.
Bebert vastusti.
-- Minä tahdon sen, huusi hän. -- Minähän sen otin.
-- Mitä? huusi toinen. -- Saat kyllä, jos minä annan, mutta ei suinkaan
tänään. Huomenna, jos jää.
Hän tyrkkäsi Lydiaa asettaen heidät vierekkäin kuin sotamiehet ja
asettuen itse heidän taakseen komensi:
-- Nyt pitää teidän seistä siinä viisi minuuttia liikkumatta. Jumala
varjelkoon teitä kääntymästä, sillä silloin tulevat villit pedot
niskaanne ja repivät teidät kappaleiksi. Sitten juoskaa suoraa tietä
kotiin älköönkä Bebert uskaltako koskea Lydiaa, sillä minä saan tietää
huomenna ja annan teille selkään.
Heti sen jälkeen katosi hän pimeyteen niin nopeasti ja
huomaamattomasti, että he eivät edes kuulleet hänen paljaitten
jalkojensa askeleita. Lapset seisoivat liikkumattomina viisi minuuttia,
peläten kääntyä, jottei jokin näkymätön surmaisi heitä. Vähitellen oli
yhteinen pelko kiinnittänyt molemmat lapset toisiinsa. Bebert'in teki
mieli syleillä ja hyväillä Lydiaa, kuten hän näki toisten tekevän ja
tyttö olisi myös ollut taipuvainen siihen. Mutta ei kumpikaan rohjennut
olla tottelematta Jeanlinia.
Etienne oli samaan aikaan tullut Requillart'iin. Edellisenä päivänä oli
Mouquette pyytänyt häntä tulemaan ja nyt tuli hän häpeissään
uskaltamatta myöntää itselleen, että tuo tyttö, joka häntä jumaloi, oli
alkanut miellyttää häntä. Mutta hän saapui aikomuksessa lopettaa kaiken
suhteensa tyttöön. Hän tahtoi selittää Mouquettelle, ettei tämä saisi
toisten tähden enää etsiä häntä. Ei ollut hyvä nauttia ilosta silloin
kuin toiset ovat kuolla nälkään. Hän ei tavannut Mouquettea kotona ja
päätti jäädä odottamaan.
Melkein lahonneen kaivostornin alla näkyi entisen kaivoksen umpeen
kasvanut aukko. Hirsi, joka oli ennen ollut katon tukena, näytti
etäältä hirsipuulta mustan aukon yllä. Aivan aukon luona
seinäraunioitten välistä kasvoi kaksi puuta, pihlaja ja plataani.
Päästäkseen kalkista menoista näitten kaivosten ylläpitämiseksi, oli
yhtiö jo kymmenen vuotta aikonut täyttää tuon hyljätyn kaivoksen,
mutta sitä varten olisi pitänyt ensin rakentaa Voreux'hon eri
ilmavaihtolaitos. Nyt oli ilmavaihtouuni Requillart'in kaivoksen
juuressa, ja entinen vedenpumppauslaitos toimi savupiippuna. Nyt oli
ainoastaan tyydytty siihen, että tuettiin seinäpaaluja paikottaisilla
hirsillä estäen siten pääsyn kaivokseen.
Varovaisuuden vuoksi oli käsketty pitää portaat kunnossa, jotta
voitaisiin nousta ja laskea, mutta kukaan ei siitä välittänyt ja
vähitellen portaat lahosivat, monet askeleet olivat jo ruhjoutuneet.
Ylhäällä sulki aukon suuri risupensas. Ensimäisistä portaista oli
melkein kaikki askeleet hävinneet niin että päästäkseen portaille
täytyi tarttua pihlajan juureen ja heittäytyä arviokaupalla alas
pimeyteen.
Etienne odotti kärsivällisesti istuen pensaan takana, kun äkkiä kuuli
hän kahinaa oksissa. Ensin luuli hän, että se olisi sisilisko. Mutta
sitten raapaistiin tulitikulla ja hän tunsi hämmästyksekseen Jeanlinin,
joka sytytettyään kynttilän hävisi maan alle. Etiennen valtasi
uteliaisuus niin ettei hän voinut pidättäytyä, vaan meni aukon luo.
Poikaa ei näkynyt enää, vain kynttilän heikko valo vilkkui toisilta
portailta. Etienne oli hetkisen kahden vaiheilla, mutta sitten tarttui
hän pihlajan juuriin ja heittäytyi alas päästen suoraan jaloillaan
askeleelle. Hän alkoi hitaasti laskeutua. Jeanlin nähtävästi ei kuullut
mitään, hänen kynttilänsä laskeutui yhä alemmaksi pojan kiipiessä
apinan notkeudella ja pitäessä kiinni käsin, jaloin, jopa leuoin
silloin kun ei ulottunut askeleeseen.
Noin seitsemän metrin pituiset portaat seurasivat toinen toistaan,
muutamat niistä kannattivat vielä hyvin, mutta toiset rätisivät ja
horjuivat, pienet porrassillat olivat niin lahonneet, että jalka upposi
sen pehmeään homeeseen. Alhaalla alkoi käydä sietämättömän kuumaksi.
-- Helkkarin luikertelija, haukkui Etienne hengästyneenä, -- missä
mahtaa olla sen matkan päämäärä?
Pari kertaa oli hän vähällä menettää tasapainonsa. Hänen jalkansa
luistivat liukkailla portailla. Jospa hänellä edes olisi kynttilä kuten
pojalla, mutta hän löi päätään joka askeleella seuraten alaspäin
katoaavaa valoa. He olivat jo laskeneet kaksitoista porrasta, mutta yhä
vaan jatkettiin. Vihdoin saavuttiin nostokonehalliin. Kolmekymmentä
porrasta, siis kaksisataa kymmenen metriä.
-- Kuinka kauan aikoo hän kuljettaa minua, -- ajatteli Etienne. --
Varmaankin hän aikoo talliin.
Mutta talliin vievän tien oli maanvieremä peittänyt. He kulkivat yhä
edelleen, vaikka matka kävi joka askeleella yhä vaivaloisemmaksi.
Heidän pelästyttämänsä yölepakot lepattelivat ympäri töyttäen
holvikattoon. Etiennen täytyi jouduttaa askeleensa, jottei kadottaisi
kynttilää näkyvistä. Mutta pojan putkahtaessa nopeasti ja ketterästi
kuin käärme, pääsi hän vaivoin samoista loukoista iskien joka
askeleella päätään. Tämä käytävä oli samoin kuin muut maanalaiset
käytävät kavennut maan laskiessa. Paikoittain oli se aivan pieni rako,
joka pian menisi umpeen. Maan laskiessa kannatuspaalut murtuivat uhaten
pimeässä puhkaista hänen vatsansa terävillä lohkopäillään. Hän kulki
haparoiden, milloin polvillaan, milloin ryömien mahallaan tunnustellen
maaperää. Äkkiä ryntäsi koko lauma rottia häntä vastaan ja kiiti hänen
selkäänsä myöten.
-- Piru vieköön! emmekö sitten koskaan tule perille? murisi hän
uupuneena ja hengästyksissään.
Tosiaankin oltiin jo perillä. Käytävä laajeni ja saavuttiin hyvin
säilyneeseen paikkaan. Tämä murtopaikka oli hakattu poikittain
hiilikerrostumassa ja muistutti luonnollista luolaa.
Etienne pysähtyi ja näki pojan asettavan kynttilänsä kahden kiven
väliin ja järjestäytyvän niin mukavasti kuin suinkin tyytyväisen ja
huolettoman näköisenä kuten henkilö, joka on vihdoin saapunut kotiin.
Tämä paikka oli muutettu mukavaksi asunnoksi. Nurkassa oli heinätukkoja
pölkyille asetetulla laudalla, joka oli pöydän asemesta, oli
kaikellaista ruokatavaraa: leipää, perunoita, viinapullo. Tosiaankin
ryöväriluola saaliilleen, jota oli koottu viikkokausia, siinä oli
tarpeetontakin saalista, kuten kengänmustetta ja saippuaa, mitkä olivat
näpistelivät pelkästä varastamisen halusta. Ja keskellä kaikkia noita
aarteita istui poika nauttien itsekseen hyvinvoinnistaan.
-- Etkö sinä häpeä! huudahti Etienne äkkiä. Lihotat tässä itseäsi
meidän kaikkien kärsiessä nälkää tuolla ylhäällä.
Jeanlinin hämmästys oli suuri ja hän vapisi pelästyksestä. Mutta kun
hän tunsi puhujan, rauhoittui hän pian.
-- Tahdotko syödä päivällisen kanssani? sanoi hän vihdoin. -- Palasen
paistettua kalaa? Eikö se maistuisi?
Hän piti vieläkin kädessään varastettua turskaa ja alkoi huolellisesti
perata sitä hyvällä uudella veitsellä, millä oli luinen varsi, ja siinä
muistokirjoitus "rakkaus."
-- Sinulla on kaunis veitsi, sanoi Etienne.
-- Se on lahja Lydialta, selitti Jeanlin, mutta ei viitsinyt lisätä,
että Lydia oli hänen käskystään varastanut veitsen eräältä kauppiaalta
Montsou'ssa.
Sitten jatkoi hän arvokkaana:
-- Eikö totta, täällä on hyvä ollakseen? Täällä on ainakin lämpimämpi
kuin tuolla ylhäällä ja haiseekin paremmalle.
Etienne istui myös, hänen teki mieli saada poikaa juttelemaan. Häntä ei
enää suututtanut, häntä huvitti tuo pieni peikko, joka oli uskalias ja
toimelias kepposissaan. Täällä oli tosiaankin oivallista, ilma oli
tasainen ja lämmin kun ylhäällä sitä vastoin tammikuun pakkanen
kangisti jäseniä. Aikaa myöten käytävät puhdistuivat epäterveellisistä
kaasuista, räjähdyskaasu oli jo hävinnyt ja vanhoista laudoista levisi
hieno tuoksu joka muistutti neilikan hajua. Pölkyt olivat käyneet
kauneiksi tullen keltaisiksi kuin marmori ja peittyen homeen valkealla
vaipalla mitä eriskummallisempiin kuvioihin. Ja ympärillä räpytteli
valkosia perhosia ja kärpäsiä, luikerteli lumivalkeita hämähäkkejä,
jotka eivät milloinkaan olleet nähneet aurinkoa.
-- Etkö sinä pelkää täällä? kysyi Etienne.
Jeanlin katsoi häneen ihmeissään.
-- Mitä minä pelkäisin? minähän olen täällä yksin.
Kala oli vihdoinkin perattu. Jeanlin teki tulen ja alkoi paistaa sitä
halstarilla. Sitten leikkasi hän leivän kahtia. Kala oli tavattoman
suolainen, mutta maistui erittäin hyvältä nälkäisille vatsoille.
Etienne otti osansa.
-- Ei ole ihme, että sinä lihot, sill'aikaa kun me muut laihdumme.
Mutta se on sikamaista sinun puoleltasi täyttää noin vatsasi. Etkö sinä
lainkaan ajattele toisia?
-- Hm, miksi he ovat tyhmiä?
-- Muutoin teet oikein, että pysyt piilossa, jos isä saisi tietää, että
sinä varastat, niin löylyttäisi hän sinut aika lailla.
-- Eivätkö sitten porvarit varasta meiltä! Sinähän itse sanot sen aina.
Kun minä vien jonkun leivän Maigrat'ilta, niin on se leipä, jonka hän
on meille velkaa.
Nuori mies vaikeni hämillään, sen lisäksi oli hänellä suu täynnä
ruokaa. Hän katsoi uteliaasti poikaa, hänen suippoa kuonoaan, vihreitä
silmiään, törröttäviä korviaan, mitkä todistivat ettei tuo pikku pakana
ollut vielä ennättänyt pitkälle nelijalkaisista esivanhemmistaan.
Kaivos, joka hänet oli luonut, oli myös päättänyt tehtävänsä särkien
hänen jalkansa.
-- Tuotko Lydiankin tänne? -- kysyi Etienne taas.
Jeanlin hymähti ylenkatseellisesti.
-- Tuon tyttö-heitukanko! Eipä suinkaan!... Naisväki on liian kielevä.
Ja hän nauroi ylenkatseella muistellessaan Lydiaa ja Bebert'ia, jotka
olivat kyllin tyhmiä uskomaan hänen juttujaan. Nytkin lähtivät tyhjin
käsin kotiin, kun hän taasen täällä lämpimässä syö kalaa. Ja hän päätti
mietelmiään lausuen ääneen:
-- Parempi on olla yksin, silloin ainakaan ei riitele.
Etienne oli syönyt leipänsä ja joi hiukan viinaa. Hänen päässään
vilahti, että olisi hyvä kiitokseksi Jeanlinin vieraanvaraisuudesta
ottaa häntä korvasta ja taluttaa hänet päivänvaloon uhaten
päinvastaisessa tapauksessa kertoa isälle. Mutta kun hän tyystemmin
tarkasti tuota luolaa, ei hän voinut olla ajattelematta, ken tietää,
mahdollisesti tämä turvapaikka joskus tulee lakkolaisille
tarpeelliseksi. Hän pakotti pojan lupaamaan tulla yöksi kotiin jäämättä
siihen heinätukossa nukkumaan, kuten toisinaan sattui, Sitten otti hän
pojalta kynttilän pätkän ja lähti edeltä jättäen pojan järjestämään
talon-toimiaan.
Mouquette oli jo lohduton Etiennen viipymisestä, istui kuitenkin
pölkyllä odotellen huolimatta kylmästä. Kun hän sai nähdä Etiennen
heittäytyi hän tämän kaulaan, mutta tunsi aivan kuin veitsen iskun
sydämeen tämän ilmoittaessa, ettei hän enää aikonut tulla tervehtimään
Mouquettea. Jumalan tähden, miksi? Eikö hän, Mouquette, rakastanut
häntä kyllin lämpimästi? Etienne itsekin pelkäsi joutuvansa kiusaukseen
ja vei tytön yhä kauemmas suurelle maantielle. Tiellä selitti hän
tytölle mahdollisimman lievästi, että heidän suhteensa häpäisee häntä
toverien edessä, että se vahingoittaa heidän yhteistä asiaa. Tyttö
hämmästyi suuresti. Mitä yhteistä voi olla heidän rakkaudellaan ja
politiikalla? Vihdoin tuli hän ajatelleeksi, että Etienne häpeää hänen
tuttavuuttaan, mutta hän ei loukkaantunut siitä, vaan piti sitä aivan
luonnollisena ja ehdotti, että Etienne suomaisi häntä korvalle kaikkien
nähden, niin että toverit luulisivat, että heidän välit ovat rikotut.
Kunhan hän vaan joskus poikkeaisi hänen luokseen vaikkapa vaan
hetkiseksi.
Mouquette pyysi ja rukoili, vannoi, että hän tulee pysymään piilossa
kaikilta eikä tule pidättämään häntä kauemmin kuin viisi minuuttia.
Etienne oli hyvin liikutettu hänen pyynnöstään, mutta pysyi
järkähtämättömänä. Niin täytyi. Ottaessaan jäähyväiset tahtoi hän
kuitenkin suudella Mouquettea. Askel askeleelta olivat he saapuneet
Montsou'n ensimäisten talojen luo. Siinä he seisoivat sylitysten
kirkkaan kuutamon valossa, kun äkkiä vilahti sivutse jokin olento, joka
huomattuaan heidät hytkähti ikäänkuin olisi sattunut kiveen.
-- Kuka se on? kysyi Etienne.
Se on Katarina, vastasi Mouquette, -- hän palaa Jean-Bart'ista.
Nainen kulki hitaasti pää alas painuneena, väsyneen näköisenä. Nuori
mies seurasi häntä silmillään. Hän oli epätoivoissaan, että Katarina
oli nähnyt hänet siinä, hänen omaatuntoaan kalvoi. Mutta elihän hän
toisen miehen kanssa? Ja eikö hän ollut pakottanut Etienneä kärsimään
samoja tuskia tässä Requillart'in tiellä, sillä juuri tässä oli hän
Etiennen nähden antautunut toiselle. Siitä huolimatta Etienneä piinasi
kuitenkin se, että hän oli kostanut hänelle samalla mitalla.
-- Tiedätkö, mitä sanon sinulle? kuiskasi Mouquette nyyhkyttäen heidän
erotessa. -- Sinä hylkäät minut siksi että pidät toisesta.
Seuraavana päivänä oli ilma erittäin kaunis. Oli yksi niitä kirkkaita
talvipäiviä, jolloin maa kaikuu askeleista. Jeanlin oli karannut kotoa
jo kello yksi, mutta hän sai odottaa jokseenkin kauan Bebert'ia kirkon
takana ja molemmat olivat vähällä lähteä ilman Lydiaa, jonka äiti oli
sulkenut kellariin. Hänet oli juuri laskettu, annettu hänelle kori
käsivarrelle ja uhattu sulkea taas rottien kanssa, ellei hän kokoisi
koria täyteen salaattia. Peloissaan aikoikin hän heti mennä poimimaan
salaattia, mutta Jeanlinin mielestä ehtisi sen toimittaa myöhemminkin.
Jeanlinin mieli oli jo kauan aikaa kiintynyt Rasseneurin lihavaan
kaniiniin Puolaan. Kun he kulkivat Huvin ohi, sattui kaniini juuri
hypähtämään tielle. Yhdellä harppauksella oli hän sen vieressä tarttui
sen korviin ja paiskasi sen Lydian koriin, jonka jälkeen kaikki kolme
kiitivät pois minkä ehtivät.
Mutta matkalla pysähtyivät he katsomaan Sakariasta ja Mouquet'a, jotka
juotuaan oluensa alkoivat pallopeliä. Palkintoina olivat uusi
lippalakki ja punanen kaulaliina, jotka oli jätetty Rasseneurille.
Kello löi kaksi, kun peli alkoi. Sakarias ensimäisenä antoi pallolleen
vauhdin niin että se lensi neljäsataa metriä valkojuurikaspeltojen yli,
sillä oli kielletty lyödä palloa maantiellä ja kylissä syystä että
helposti voisi loukata ihmisiä. Mouquet antoi myös pallolle voimakkaan
iskun niin että se lensi sataviisikymmentä metriä takaisin. Ja peli
jatkui, toinen puolue ajoi pallon yhtäälle, vastapuolue takaisin,
jolloin pelaajat koko ajan juoksivat pallon perässä kompastuen
epätasaisella jäätyneellä pellolla.
Aluksi juoksivat Jeanlin, Bebert ja Lydia pelaavien perästä
haltioissaan sattuvista lyönneistä, mutta sitten muistivat ne Puolaa,
joka yhä oli korissa. He päästivät sen korista uteliaina nähdäkseen
josko se juoksisi nopeasti ja unohtivat pelin. Onneton elukka lähti
juoksemaan, mutta lapset kiitivät sen perässä huutaen ja huitoen
käsiään. Siten ajoivat he kaniinia tunnin ajan ja jollei se olisi
raskauden tilassa, eivät he olisi saaneet sitä kiinni.
Heidän siinä telmiessä joutuivat he taas lähelle pelaavia, niin että
Sakarias oli vähällä lyödä veljensä kallon murskaksi ja lapset saivat
haukkumisia.
Jeanlin keksi uuden sukkeluuden. Hän odotti kunnes pelaajat olivat
etääntyneet, otti sitten taskustaan nuoranpätkän ja sitoi sen kaniinin
vasempaan takajalkaan. Tästä koitui heille suurta huvia. Kaniini
koikkelehti kolmella käpälällään koettaen irroittaa neljättä ja
näyttäen niin surkuteltavalta, että lapset olivat pakahtua nauruun.
Sitten sitoivat he nuoran sen kaulaan, jotta se juoksisi nopeammin ja
kun elukka väsyi, laahasivat he sitä maata myöten milloin selällä,
milloin vatsalla, kuten kelkkaa. Siten huvittelivat he tunnin ajan,
jolloin kaniini alkoi korista. He pistivät sen piiloon koriin, kun
kuulivat pelaajien taasen olevan lähellä.
Sakarias, Mouquet ja kaksi muuta juoksivat yhä vieläkin väsymättä
kilometrimatkoja leväten ainoastaan matkan varrelta olevissa
kapakoissa. Kirkkaassa ilmassa kaikuivat nuo keppien iskut kuin pyssyn
laukaus. Käsivarret jännittyivät karttua pusertaessa ja pelaajat
syöksyivät eteenpäin kuten härkätaistelijat. Siten kiitivät he
tuntikausia tasangon toisesta päästä toiseen, ojien ja kuoppien yli,
aitojen ja kasojen yli. Täytyi olla terveet keuhkot ja voimakkaat
niveleet.
Kello löi viisi ja alkoi jo hämärtää. Vielä yksi kierros Vandamen
metsään, jotta tulisi ratkaistuksi, kenelle takki ja liina joutuisi.
Sakarian mielestä olisi hupaista, jos he palloineen ryntäisivät suoraan
metsään kokoontuneitten keskelle.
Jeanlin suuntasi myös matkansa metsään, vaikka hän oli juoksevinaan
ilman päämäärää pellolla. Lydia aikoi palata Voreux'hon poimimaan
salaattia, mutta hän näytti tytölle nyrkkiä. Hekö jäisivät pois
kokouksesta! Ei, hän tahtoi saada kuulla, mitä ukot puhuisivat. Jotta
olisi hauskempi kulkea jälellä olevan matkan, ehdotti Jeanlin että
laskettaisiin kaniini maahan ja ajettaisiin se eteenpäin heittäen kiviä
siihen. Itsekseen toivoi hän että he siten tappaisivat sen ja hän voisi
siiloin viedä sen luolaansa Requillart'iin syödäkseen.
Kaniini lähti taas juoksemaan kuono maassa ja korvat riipuksissa. Yksi
kivi satutti sen selkää verille, toinen katkasi hännän. Epäilemättä
olisivat pahuukset lopettaneet siihen kaniinin, elleivät he etäältä
huomaisi äkkiä Etienneä ja Maheu'ta jotka seisoivat metsän laidassa. He
kaappasivat eläimen paiskaten sen taas koriin. Melkein samassa
silmänräpäyksessä kiitivät muutaman askeleen päässä heidän ohitseen
Sakarias ja Mouquet sekä muut pelaajat. Viimeinen isku oli annettu
pallolle ja he ryntäsivät todellakin palloilleen keskelle kokoutuneita.
Hämärtyessä oli kaikkia teitä ja polkuja myöten alkanut liikkua
harmaita varjoja metsään päin. Toiset kulkivat yksitellen, toiset
ryhmittäin tai parittain, kaikki suunnaten kulkuansa taivaan rannalla
siintävää metsää kohti. Työväenkylät tyhjenivät, sillä naisetkin ja
lapset lähtivät. Alkoi pimetä, niin että oli enää vaikea erottaa teillä
tuota ihmisjoukkoa, joka pyrki samaa päämäärää kohti. Kuului ainoastaan
satojen jalkojen töminä, kuivien lehtien ja oksien kahinaa ja epäselviä
hiljaisia ääniä.
Herra Hennebeau, joka tähän aikaan palasi ratsastusmatkaltaan kotiin,
koetti turhaan päästä selville noista äänistä. Häntä vastaan tuli
tiellä monta paria ja hän luuli, että rakastuneet parit ovat taas
lähteneet kävelemään kuutamossa. Tuolla jossakin muurin kolossa
painavat he kuumat huulensa yhteen. He rientävät nauttimaan tuosta
ainoasta tyydytyksestä, josta ei tarvinnut maksaa. Ja vielä nuo
houkkiot nurisivat kohtaloa vastaan, vaikka he saivat mielin määrin
nauttia ainoasta todellisesta onnesta, mikä koitui molemminpuolisesta
rakkaudesta. Kuinka mielellään hän kärsisi nälkää, jos hän saisi
alottaa elämän alusta naisen kanssa, joka sieluineen, ruumiineen
antautuisi hänelle kokonaan, Mutta hänen surulleen ei löytynyt
lohdutusta ja hän kadehti noita heittiöitä. Pää riipuksissa palasi hän
hiljaa ajaen kotiin surullisena noista etäisistä epämääräisistä
äänistä, joissa hän oli kuulevinaan muiskuja.