Kului vielä kaksi viikkoa. Oltiin jo tammikuun alussa, sumut peittivät
laaksoja. Puute oli käynyt vielä tuntuvammaksi, nälkä raivosi
työväenkylässä. Neljä tuhatta frankia, jotka Internationale oli
lähettänyt Lontoosta, tuskin oli riittänyt kolmeksi päiväksi eikä sen
jälkeen saatu mitään. Pettymys tämän toiveen suhteen masensi rohkeuden.
Mitä he nyt odottaisivat, kun heidän omat veljensäkin hylkäsivät
heidät?
Tiistaina olivat kaikki varat loppuneet kylässä No. 240. Etienne
ja edustajat yrittivät kaikkea: panivat listoja kiertämään
naapurikaupungeissa, jopa Pariisissakin, panivat toimeen luentoja ja
esitelmiä. Mutta ei heidän ponnistuksistaan koitunut mitään tuloksia.
Alussa oli yleisö kiinnittänyt huomionsa tuohon lakkoon, mutta se kesti
niin kauan ja kului niin rauhallisesti ilman minkäänlaisia
yhteentörmäyksiä, niin että siihen kylläännyttiin. Vähäinen avustus
tuskin riitti eniten tarvitsevien perheitten avustamiseksi. Toiset
elivät siitä, mitä saivat myydessään tai pantatessaan kaikellaisia
vanhoja kalujaan. Kaikki siirtyi vähitellen kodeista lumppukauppiaalle:
matrassit, keittokalut, jopa huonekalutkin. Ainoan kerran vilahti
toivon kipinä: Montsou'n pikkukauppiaat, jotka Maigrat oli saattanut
häviön partaalle, suostuivat antamaan velkaa toivoen sillä saavansa
hänen kundinsa. Viikon ajan antoi sekatavarakauppias Verdonck ja kaksi
leipuria Carouble ja Smelten kaikille tavaraa, mutta heidän varastonsa
ja varansa loppuivat ja he lopettivat kauppansa.
Etienne oli valmis vaikka myymään omaa lihaansa. Hän oli kieltäytynyt
palkkiostaan, pannut pukunsa panttiin Marchiennessä ja oli iloinen, jos
näki Maheulla jotain kiehuvan padassa. Hän oli epätoivoissaan, että
lakko oli puhjennut liian aikaseen ennenkuin apukassan varat olivat
ehtineet karttua. Siinä oli hänen mielestään ainoa syy onnettomuuteen,
sillä jos työläisillä olisi ollut kylliksi varoja säästössä olisivat he
varmasti saaneet voiton isännistä. Ja hän muisti, että se tahallaan
pakottaa työläiset lakkoon tehdäkseen kassan pohjavarat olemattomiksi.
Hänen sydäntään kouristi, kun hän näki noita nälkäisiä ihmisiä ja siksi
pakeni hän jonnekin pitkille kävelymatkoille. Eräänä iltana palatessaan
kotiin huomasi hän Requilîart'in läheisyydessä erään vanhan vaimon
makaavan tainnoksissa. Hän varmaankin oli nälkään nääntymäisillään.
Etienne auttoi häntä nousemaan ja kutsui avuksi tytön, jonka hän
huomasi aidan toisella puolen.
-- Sinäkö se olet, Mouquette, sanoi hän. -- Auta minua vähän, hänen
pitäisi saada jotain juodakseen.
Mouquette, joka kyyneltyi pelkästä säälistä, riensi kotiinsa ja palasi
kohta tuoden vähän katajaviinaa ja leipää. Viinasta tointui eukko heti
ja sanomatta sanaakaan puri hän ahneesti leipää. Hän oli erään
kivihiilenkaivajan äiti ja asui kylässä Cougnyn vieressä. Hän oli
kaatunut siihen paluumatkalla Joisellesta, missä hän turhaan oli käynyt
pyytämässä sisareltaan puoli frankia. Syötyään lähti hän jatkamaan
matkaa.
-- Etkö poikkea minun luokseni juomaan lasillisen? kysyi Mouquette
iloisesti.
Etienne oli kahdenvaiheilla.
-- Pelkäätkö yhä minua? kysyi tyttö.
Etienne ei voinut vastustaa tytön hyväntahtoista iloisuutta. Häntä
miellytti, että tyttö oli niin kernaasti antanut leipäpalansa eukolle.
Mouquette vei hänet omaan huoneeseensa ja kaatoi heti kaksi viinilasia
täyteen. Hänen huoneensa oli hyvin siisti, josta Etienne kiitti häntä.
Nähtävästi ei heidän perheensä kärsinyt puutetta, isä toimitti entisen
mukaan rengin työt Voreux'ssa ja Mouquette oli mennyt poukkuja pesemään
ansaiten puolitoista frankia päivässä.
-- Sano, kuiskasi Mouquette äkkiä lempeästi pannen kätensä hänen
olalleen, -- miksi et tahdo pitää minusta?
Etienne ei voinut olla nauramatta, niin hauskasti hän tuon sanoi.
-- Mutta minähän pidän sinusta paljon, vastasi hän.
-- Ei, ei niin kuin minä tahdon... Ja minä niin tahtoisin. Sano! Sinä
tekisit minulle hyvin mieliksi!
Se oli totta. Hän oli jo puolen vuoden ajan etsinyt Etiennen suosiota.
Nyt hän istui aivan hänen lähellään syleillen häntä vapisevin käsin ja
katsoi häneen sellaisella rakkaudella, että Etienne tunsi itsensä
liikutetuksi. Hänen leveät pyöreät kasvonsa eivät olleet kauniit ja
olivat jo ehtineet harmaantua hiilipölystä, mutta hänen silmänsä
paloivat tulta ja hän itsekin hehkui tuntehikkuudesta, niin ettei
Etienne voinut työntää häntä pois.
-- Oi, sinä tahdot, sopersi Mouquette ihastuksissaan, -- sinä tahdot
kyllä!
Ja Mouquette antautui hänelle melkein kuin ujo ja tottumaton tyttö,
joka ensi kertaa syleilee miestä. Kun Etienne vihdoin meni pois, kiitti
hän häntä hellästi suudelleen hänen käsiään.
Etienne häpesi vähän tuota seikkailua. Tovereitten tapana ei juuri
ollut kehua Mouquetten valtaamisesta ja hän vannoi itselleen, että se
on oleva ainoa kerta. Mutta hän muisteli kuitenkin Mouquettea kelpo
tyttönä.
Kun hän palasi kylään, sai hän kuulla niin tärkeitä tietoja, että hän
heti unohti rakkausseikkailunsa. Liikkui huhuja, että yhtiö suostuu
muutamiin myönnytyksiin, jos edustajat taas tahtoisivat kääntyä
tirehtöörin puoleen. Ainakin olivat voudit puhuneet sellaista.
Todellakin tässä taistelussa kärsi kaivosyhtiökin tuntuvasti. Molemmin
puolinen itsepäisyys vaikutti hävittävästi. Työ kärsi nälkää ja pääoma
supistui. Jokainen työtön päivä vei satoja tuhansia frankkeja. Jokainen
kone, joka seisoo, on kuollut kone. Työkalut ja aineet pahenivat, rahat
soluivat ja hävisivät kuin vesi, joka imeytyy hiekkaan. Hiilivarastokin
näytti hupenevan, niin että ostajat olivat aikeissa kääntyä Belgiaan.
Mutta eniten pelkäsi yhtiö hävityksiä, jotka tapahtuivat maanalaisissa
käytävissä. Voudit eivät ennättäneet korjata kaikkialla, paalut
lahosivat joka paikassa, tuhka tiheään tapahtui maanvieremiä. Pian
joutuivat kaivokset sellaiseen kuntoon, että tarvittiin monen kuukauden
korjaus, ennenkuin voitaisiin ryhtyä kaivamaan hiiliä. Huhuttiin, että
Crevecoeur'issa oli maa vierryt alas kolmensadan metrin pituudella ja
sulkenut pääsyn Cinq-Paumes'in hiilikerrokseen. Madeleinessa oli
Maugretout'in kerros kokonaan veden peitossa. Tirehtööri ei tahtonut
uskoa noita asioita todeksi, mutta pian sattui vielä kaksi
onnettomuutta, jotka pakottivat hänet myöntämään, että asiat olivat
huonolla kannalla. Eräänä aamuna huomattiin Piolainen luona, että maa
oli lohjennut pohjoiskäytävän Miroun yllä, joka edellisenä päivänä oli
vyörinyt alas. Seuraavana päivänä alkoi Voreux'ssa maa laskea, josta
aiheutui maantärähdys, niin että pari taloa oli vähällä kaatua.
Etienne ja edustajat pelkäsivät ryhtyä uusiin neuvotteluihin tietämättä
hallinnon aikeista. Tiedusteltiin Dansaert'ilta, mutta tämä vältti
suoraa vastausta. Vihdoin päätettiin mennä hra Hennebeau'n luo, jottei
yhtiö perästäpäin syyttäisi heitä siitä, että he eivät antaneet sen
korjata erehdystä. Mutta he päättivät pysyä vaatimuksissaan antamatta
perään, sillä he pitivät vaatimuksensa oikeutettuina.
Kohtaaminen tapahtui tiistaina, päivänä, jona kylä oli vajonnut
toivottomimpaan puutteeseen. Kohtauksella ei ollut nyt niin
sydämellistä leimaa kuin edellisellä kerralla. Puhetta johti taasen
Maheu, joka sanoi tulleensa toveriensa nimessä kysymään, josko
hallinnolla olisi jotain uutisia heille. Hra Hennebeau ilmaisi aluksi
hämmästyksensä lausuen ettei hän ollut saanut mitään määräyksiä eikä
mitkään muutokset ole mahdollisia niin kauan kuin työmiehet pysyivät
itsepäisesti kiinni hävyttömissä vaatimuksissaan. Hänen korskea äänen
sävynsä teki mitä epäedullisimman vaikutuksen, niin että työmiehet
lujittuivat vielä enemmän päätöksessään.
Mutta lopuksi etsi tirehtöörikin jotain sovintokohtaa. Jos työläiset
suostuvat eri maksuun paalutuksesta, niin yhtiö voisi kohottaa maksun
rattaista kahdella centimella, jotka työläiset väittivät sen
riistäneen. Hän lisäsi, että tämä ehdotus oli hänen, niin ettei se ole
lainkaan ratkaiseva, mutta hän toivoo, että saa siihen suostumuksen
Pariisista. Mutta lähettiläät kieltäytyivät siitä ja toistivat
vaatimuksensa: entisen maksutavan käyttämisen sekä palkan korottamisen
viidellä sentimellä rattaita kohti. Silloin tirehtööri myönsi, että
hänet on valtuutettu johtamaan neuvotteluja ja koetti taivuttaa heidät
uusiin ehtoihin heidän nälkää kärsivien vaimojensa ja lastensa nimessä.
Mutta työmiehet vastasivat taas ei, varmalla äänellä, kohottamatta edes
silmiään maasta.
Erottiin hyvin vihasina. Hra Hennebeau paiskasi oven mennessään.
Etienne, Maheu ja muut astuivat raskaasti, voitettujen äänettömällä
raivokkuudella, joita oli saatettu äärimmäisyyteen.
Kello kahden maissa teki kylän naisväestö puolestaan kokeen Maigrat'in
luona. Heillä ei ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin toivo
saada tämän miehen taipumaan antamaan heille velaksi edes viikon ajan.
Sen keksi Maheun vaimo, joka aina uskoi ihmisten hyvyyteen. Hän sai
la Brule'n ja Levaquen vaimon mukaansa, Pierronin vaimo kieltäytyi
sanoen syyksi miehensä sairauden, josta hän ei vieläkään ottanut
parantuakseen. Toiset naiset yhtyivät heihin, niin että heitä pian oli
koko tiu.
Kun Montsou'n asukkaat huomasivat tuon ryysyisen naisjoukon, pudistivat
he levottomasti päätään. Ovet lukittiin, eräs rouva alkoi piilottaa
hopeakalujaan. Ensi kerran kulkivat naiset joukossa ja se oli tietysti
paha enne. Jos naiset jo alkavat kulkea joukottain maanteitä, niin on
se paha enne.
Maigrat'n luona syntyi äänekäs kohtaus. Aluksi otti hän heidät hyvin
ystävällisesti vastaan tekeytyen luulevansa, että he kaikki joukolla
tulevat maksamaan hänelle. Mutta niin pian kuin Maheu alkoi selittää
asiaa, joutui hän raivoon. Antaa heille velkaa taas! Että he kehtaavat
puhua sellaista! Vai tekevätkö he hänestä pilkkaa? Ei tippaakaan! Ei
leivänmurustakaan, ei ainoata perunaakaan! Menkööt Verdonck'in luo, tai
leipurien Carouble'n ja Smelten'in luo, joilta he ovat alkaneet ostaa.
Naiset kuuntelivat häntä arasti ja nöyrästi, pyysivät anteeksi ja
katsoivat häntä silmiin toivossa, että häntä voisi taivuttaa. Silloin
alkoi kauppias taas laskea leikkiä. Hän lupasi antaa la Brulelle koko
puotinsa, jos tämä rupeaisi hänen rakastajattarekseen. Naiset
arkuudessaan nauroivat leikille ja vaimo Levaque koetti päästä hänen
suosioon ilmoittaen, että hän omasta puolestaan suostuu. Mutta mies
alkoi vastaukseksi raa'asti työntää heitä ovesta ulos. He yhä vieläkin
pyysivät häntä kunnes hän potkasi yhtä vaimoista, jolloin toiset
alkoivat kirkua ja haukkua häntä. Vaimo Maheu pui nyrkkiä huutaen
jumalan rangaistusta hänelle, sillä sellainen heittiö vain saastuttaa
ilmaa.
He palasivat kylään synkkinä ja surullisina. Kun miehet näkivät heidän
palaavan tyhjin käsin, painoivat he surullisina päänsä alas. Ei ollut
mitään toivoa. He saivat mennä levolle nälissään. Ja tulevaisuus uhkasi
heitä koleana ja toivottomana. Mutta he olivat sen itse tahtoneet
eivätkä valittaneet. Tuo toivoton puute kiihotti vielä enemmän heidän
lujuuttaan. He olivat mieluummin valmiit kuolemaan nälkään
hökkeleissään kuin taipumaan. He vannoivat pysyvänsä kaikki yhdessä
yksimielisinä samoin kuin he tekevät kaivoksissa, niin kauan kuin vielä
edes yksi mies on maanvieremän alla haudattuna. Ken kahdentoista
vuotiaasta on tottunut olemaan pelkäämättä tulta taikka vettä, kestää
kyllä viikon syömättäkin.
Maheun luona oli ilta kauhea. Kaikki istuivat hiljaa sammuvan tulen
edessä, missä viimeiset hiilet paloivat. Matrassien täyte oli
vähitellen myyty ja pari päivää sitten oli päätetty myydä käkikellokin
kolmesta frankista. Nyt näytti huone aivan kuolleelta, siinä ei enää
kuulunut tuttua tikutusta. Kaksi hyvää tuolia oli myös kadonnut ja ukko
Bonnemort sekä lapset istuivat vanhalla penkillä, joka oli tuotu
puutarhasta.
-- Mitä nyt tehdä? -- kysyi Maheun vaimo istuen kyykyssä uunin edessä.
Etienne seisoi ja katseli keisarin ja keisarinnan muotokuvia seinässä.
Hän olisi jo kauan sitten repinyt ne pois ellei Maheut pitäisi niitä
kaunistuksena. Hän mutisi nyt hampaittensa välistä:
Kun ajattelee, ettei noista naamoista saa edes kahtakaan sous'ta!
-- Jos myytäisiin aski, sanoi Maheun vaimo ja kalpeni samassa.
Vaaleanpunainen aski kaapilla oli ainoa ylellisyys talossa. Sen oli
Maheu kerran lahjoittanut vaimolleen, joka piti sitä kuin silmäterää.
Maheu istui pöydällä pää riipuksissa. Kuullessaan vaimonsa sanat
säpsähti hän ja lausui päättäväisenä:
-- Ei, minä en salli sitä!
Vaimo nousi vaivalloisesti ylös ja astui kerran huoneen ympäri. Herra
jumala, mihin kurjuuteen he olivat joutuneet! Ei murustakaan kaapissa,
ei ole mitään mitä voisi myydä eikä voi keksiäkään, millä tavalla
hankkisi leipäpalan. Ja tulikin on sammumaisillaan uunissa. Hän
hyökkäsi Alziren kimppuun. Aamulla oli hän lähettänyt tytön keräämään
varisseita hiiliä, mutta tämä palasi tyhjin käsin vakuuttaen, että
yhtiö oli kieltänyt poimimasta. Pitikö välittää yhtiöstä? Eihän se ole
varkautta, jos poimii hiilijätteitä. Pieni tyttö kertoi itkien, että
eräs mies oli uhannut lyödä häntä, mutta hän lupasi mennä seuraavana
päivänä noukkimaan hiiliä, vaikka häntä lyötäisiinkin.
-- Ja mihin Jeanlin on joutunut? huudahti äiti, taas on se poika lurjus
kadonnut. Käskin hänen poimia salaattia, olisihan voinut märehtiä edes
sitä, kuin karja. Mutta saatte nähdä, ettei hän palaa. Ei hän eilenkään
ollut yöllä kotona. Jumala tietää, missä hän pitää majaa, mutta hän
näyttää aina siltä, ikäänkuin olisi syönyt!
-- Ehkä hän kerjää maantiellä, sanoi Etienne.
Vaimo huitasi käsillään ja huudahti vimmoissaan:
-- Jos minä vaan tapaisin hänet siinä työssä... Minun lapseniko
kerjäisivät! Ennemmin kuristaisin heidät omin käsin ja päättäisin omat
päiväni!
Maheu istui jälleen liikkumattomana pöydän laidassa. Lenore ja Henri
turhaan odotettuaan illallista, alkoivat ruikuttaa. Ukko Bonnemort
liikutti kieltään suussa vaimentaakseen näläntuntoa. Kukaan ei enää
rohjennut keskeyttää äänettömyyttä, onnettomuus oli vallan masentanut
heidät.
Alkoi hämärtää yhä enemmän, niin että huoneessa tuli yhä pimeämpi.
Vihdoin lausui Etienne mieli ankeana:
-- Odottakaa hetkinen, tahdon koettaa eräässä paikassa.
Ja hän lähti ulos. Hän oli sattunut muistamaan Mouquettea. Varmaankin
tällä oli vähän leipää, jonka hän kernaasti antaa hänelle. Hänen oli
raskasta palata Requillart'iin, Mouquette alkaisi taas suudella hänen
käsiään kuin rakastunut orjatar, mutta hän ei tahtonut jättää
ystäviänsä onnettomuuteen ja tahtoisi kyllä olla ystävällinen
Mouquettea kohtaan.
-- Minä koetan myös, sanoi Maheun vaimo. -- Eihän voi noin vain kuolla,
se on tyhmää...
Hän meni Etiennen perästä ja paiskasi oven mennessään. Toiset jäivät
istumaan pienen kynttiläpätkän valossa, jonka Alzire oli sytyttänyt.
Portailla seisahtui hän hetkeksi. Sitten kääntyi päättäväisenä Levaquen
luo.
-- Kuule, sanoi hän, -- minä annoin sulle tuonnottain leipää. Etkö
antaisi sitä nyt takaisin?...
Mutta sanat tupertuivat hänen kurkkuunsa. Häntä kohtasi täällä vielä
suurempi puute, niin ettei ollut toivoakaan saada mitään.
Levaquen vaimo istui synkkänä tuiottaen sammuneisiin hiiliin. Mies,
jonka naulasepät aina juottivat, nukkui pöytää vastaan. Bouteloup
seisoi seinään nojaten. Hän näköjään ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli
kuluttanut noihin kaikki säästönsä ja nyt oli pakotettu itsekin
kärsimään nälkää.
-- Leipää! huudahti Levaquen vaimo katkerasti, minä olin juuri itse
aikeissa tulla sinulta pyytämään vielä lainaksi.
Mies mörähti jotain unissaan ja hän tuuppasi häntä vihoissaan.
-- Ole sinä, porsas, vaiti! Iloitsen, että sinunkin suolijasi särkee.
Sen sijaan että juot itsesi juovuksiin, olisit edes mieluummin
lainannut joltakin heistä frankin!
Hän haukkui ja sätti miestään keventääkseen edes jollakin mieltään.
Huoneessa haisi hirmuisesti, siinä oli nyt vielä siivottomampaa kuin
ennen. Emäntä oli antanut hyvän päivän kaikelle. Hänen poikansa,
Bebert, oli myös jossain kadoksissa aamusta saakka ja hän huusi, että
hän kernaasti saisi kuolla pois. Sitten sanoi hän lopuksi, että hän
menee nukkumaan. Silloin ainakin tulee lämmin. Hän tyrkkäsi
Bouteloup'ta sanoen.
-- No, tuletko... Tuli on sammunut eikä valkeata tarvitsekaan
nähdäkseen tyhjiä lautasia... No, tulehan Louis! Käydään nukkumaan,
niin tulee lämmin. Mutta tuo hiton porsas kellottakoon siinä ja
palelkoon vaikka kuoliaaksi.
Tultuaan kadulle Maheun vaimo meni päättäväisesti puiston läpi ja nousi
Pierronin portaille. Oven takaa kuului naurua, mutta kun hän koputti
ovelle, tuli kaikki hiljaiseksi ja kului kotvan aikaa ennenkuin
avattiin.
-- Kas, sinäkö se olet, huudahti Pierronin vaimo teeskennellen
hämmästystä. -- Minä luulin, että se on lääkäri.
Antamatta toisen sanoa sanaakaan jatkoi hän:
-- Mieheni on yhä yhtä huono. Hän kyllä ulkonäöltään on terveen
näköinen, mutta hänellä on särky vatsassa. Hän tarvitsee lämmintä ja
siksi täytyy polttaa kaikki, mitä on.
Pierron oli tosiaankin näöltään tavattoman hyvinvoipa, punanaamaisena
ja pulskana eikä hänen voihkintansa ja valintansa paljoa vaikuttaneet
asiaan. Sitä paitsi oli Maheu heti tullessaan ovesta tuntenut paistetun
kaniinin hajua, varmaankin oli vati piilotettu jonnekin. Pöydällä näkyi
muruja ja seisoi viinipullo, joka varmaankin oli unohdettu.
-- Äiti on mennyt Montsou'hun koettaakseen saada leipää, jatkoi
Pierronin vaimo taasen, -- ja me tässä odotamme häntä.
Mutta äkkiä vaikeni hän. Hän oli huomannut naapurivaimon katseen ja
huomasi nyt viinipullon pöydällä. Hän havahtui kuitenkin heti ja kertoi
koko historian: niin, se oli viiniä. Piolainen herrasväki oli antanut
sen hänen miehelleen, jolle tohtori oli määrännyt punasta viiniä. Ja
hän alkoi kiittää ja ylistää Gregoireja. Nepä vasta on sydämellistä
väkeä, etenkin neiti, joka ei ole lainkaan ylpeä, vaan itse tulee
työläisten luo ja jakaa heille almuja.
-- Tiedän, olen kyllä käynyt heidän luonaan, lausui Maheu.
-- Minä tulin... sanoi hän vihdoin, -- kysymään josko teillä olisi
jotain... Meiltä on kaikki loppunut... Etkö voisi lainata vähän
makaroneja, minä annan takaisin.
Pierronin vaimo alkoi huitoa käsillään.
-- Meillä ei ole yhtään mitään, rakkaani! Ei sen vertaa, että panisi
kynnelle. Jos ei äiti palaa, niin ei kai hänen ollut onnistunut saada
mitään. Silloin täytyy panna levolle syömättä.
Samassa alkoi konttorista kuulua parkumista. Pierronin vaimo tulistui
ja alkoi kolhia ovea nyrkillään. Senkin tyttölurjus! Hän oli sulkenut
hänet rangaistukseksi siitä, että hän juoksentelee jumala tiesi missä
koko päivän.
Maheu seisoi yhä vieläkin oven luona kykenemättä kääntymään mennäkseen
pois. Siinä oli niin lämmin tulen luona, vaikka olo siitä tuli vielä
raskaammaksi. Hänen päässään nalkutti ajatus, että siinä oli syöty
illallista ja siitä tunsi hän nälkää vielä kipeämmin. Varmaankin he
olivat lähettäneet vanhuksen jonnekin ja sulkeneet tytön voidakseen
kaikessa vapaudessa syödä paistia kyllikseen. Mitä ikinä
puhuttaisiinkaan, niin totena pysyy, että mitä huonommin vaimo
käyttäytyy, sitä paremmat päivät on talossa.
-- Hyvästi, sanoi hän lyhyeen ja lähti.
Ulkona oli jo yö. Kuu valaisi heikosti maata. Sen sijaan, että palaisi
kotiin suoraan puiston läpi, teki Maheun vaimo kierroksen ollakseen
kauemmin poissa kotoa. Kaikista taloista, joitten ohi hän astui, huokui
nälkää. Moneen viikkoon jo ei oltu missään laitettu päivällistä, niin
että oli hävinnyt kitkerä laukanhajukin, jota ennen tunsi pitkän matkan
päässä kylästä. Nyt henki kaikista noista asunnoista kellarin
asumatonta kosteutta. Kaikki oli hiljaista. Vain joskus kuului
tukahutettu itku tai kirous.
Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän jonkun poistuvan haamun. Hän astui
ripeämmin tuntiessaan sen pastori Joire'ksi, joka sunnuntaisin messusi
kylän kappelissa. Tämä astui nopeasti säilyttäen kasvoissaan lihavan ja
kiltin miehen näyn, joka tahtoi elää sovussa kaikkien kanssa: Joskin
hän oli ulkona noin pimeässä, niin oli se sen tähden, että hän pelkäsi
törmäävänsä kivihiilikaivajain kanssa. Huhuiltiin, että hän oli saanut
ylennystä.
-- Herra pastori, herra pastori, sopersi vaimo.
Mutta pastori kulki edelleen pysähtymättä.
-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rakkaani, lausui hän vain ohimennen.
Vaimo oli taas saapunut talonsa luo. Hänen polvensa vapisivat, hän ei
jaksanut enää kulkea ja astui sisälle.
Kukaan ei huoneessa olevista ollut liikahtanut. Maheu istui entisen
mukaan pöydän laidassa pää riipuksissa. Ukko Bonnemort ja lapset
istuivat penkillä lähekkäin saadakseen lämmintä. He eivät olleet
lausuneet halaistua sanaakaan eivätkä muuttaneet asentoa, ainoastaan
kynttilä oli palanut niin pitkälle, että uhkasi sammua ja jättää
läsnäolijat pimeyteen. Kun ovi kävi, kääntyivät lapset katsomaan, mutta
nähdessään, ettei äidillä ollut mitään, käänsivät he katseensa pois,
heidän teki mieli itkeä, mutta he pidättivät kyyneleitä peläten
saavansa toria. Maheun vaimo tupertui taas entiseen paikkaansa sammuvan
tulen ääreen. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki ymmärsivät
ilmankin, miten oli asian laita. Kaikki odottivat nyt heikkoa toivoa
vaalien Etienneä.
Vihdoin palasi Etienne tuoden nyytissä tusinan kylmiä keitettyjä
perunoita.
-- Siinä on kaikki, mitä olen onnistunut saamaan, lausui hän.
Mouquettella oli leipä myös loppunut, nämä perunat oli hänen
illallisensa, jonka hän pakotti Etiennen ottamaan suudellen häntä koko
sydämestään.
-- Kiitos, sanoi hän vaimolle, joka ojensi hänelle hänen osansa, --
minä olen jo syönyt.
Hän ei puhunut totta ja katsoi synkkänä lapsiin, jotka ryntäsivät ruuan
kimppuun. Vanhemmat pidättivät itseään myös jättääkseen enemmän
lapsille, mutta ukko ahmi ahneesti minkä ehti, niin että piti ottaa
häneltä yksi peruna Alzirelle.
Etienne kertoi sen jälkeen uutisia, jotka hän oli kuullut. Yhtiö kuuluu
olevan ärtynyt lakkolaisten itsepintaisuudesta aikoen sanoa monta
työläistä irti työstä.
Se tahtoi siis ilmi sotaa heitä vastaan. Vielä tärkeämpi oli huhu, joka
kertoi, että yhtiö muka oli saanut monta kivihiilenkaivajaa suostumaan
rupeamaan työhön. Seuraavana päivänä pitäisi töitten alkaman
Victoiressa ja Feutry-Cantel'issa ja Madeleinessa ja Miroussakin kuuluu
kolmas osa työmiehistä aikovan töihin.
Maheun pari joutui epätoivoon.
-- Saakeli soikoon! huudahti isä, -- jos meidän joukkoomme on tullut
pettureita, niin täytyy päästä heistä.
Hän hypähti paikaltaan. Onnettomuus raivostutti hänet.
-- Me kokoonnumme huomenna metsässä. Jos meidät estetään
keskustelemasta Ilossa, niin voimme kokoontua metsään, kuin kotiin
ainakin.
Hänen huutonsa herätti vanhuksen, joka oli torkahtanut ruuan jälkeen.
Entisaikaan oli se heidän vanha kokouspaikkana, mihin he kokoontuivat
luvatakseen toinen toisilleen pysymään lujina kuninkaan sotamiehiä
vastaan.
-- Niin, niin Vandameen! Minä tulen myös! huudahti vaimokin nousten
lattialta. -- Me menemme sinne kaikki. Vääryyksille ja petoksille
täytyy tehdä loppu.
Etienne päätti, että seuraavana päivänä oli kutsuttava sinne kaikki
kylät. Sill'aikaa oli tuli sammunut kuten Levaqueillakin ja kynttilä
sammui myös äkkiä. Ei ollut enää hiiliä eikä paloöljyä. Täytyi pimeässä
kavuta vuoteeseen. Kylmästä palelti käsiä ja jalkoja. Lapset itkivät.