Kokous oli määrätty Plan des Dames'illa, mistä puut oli vasta hakattu
pois. Tämä metsäpolku kulki loivasti suurten pyökkipuitten
reunustamana. Metsän jättiläisiä makasi vielä maassa, mutta toisella
puolen kohosi jo sahattu pölkkykasa. Pakkanen yhä kiihtyi ja jäätynyt
sammal narisi jalkojen alla. Oli jo aivan pimeä ja suuret oksat
kuvastuivat harmaata taivasta kohti, missä täysikuu jo alkoi nousta.
Kokouspaikalle oli kokoontunut lähes kolme tuhatta kivihiilenkaivajaa,
suuri työläisjoukko miehiä, naisia ja lapsia, jotka vaelsivat edes
takaisin metsän siimeksessä. Pidätettyjen äänien kumea kohina muistutti
tuulen huminaa äänettömässä metsässä.
Metsäpolun yläpäässä seisoivat Etienne, Maheu ja Rasseneur. Heidän
kesken oli syntynyt väittely ja heidän vihaiset äänensä kaikuivat
äreästi yli joukon murinan. Heitä ympäröivät miehet kuuntelivat.
Levaque puristi nyrkkiään. Pierron kääntyi selin levottomana, koska
hänen tällä kertaa ei ollut onnistunut enää kuumeen tähden jäämään
pois. Siinä seisoivat myös ukko Bonnemort ja vanha Mouque syviin
mietelmiin vaipuneina. Ja taaempana seisoi Sakarias, Mouquet ja heidän
toverinsa, jotka olivat saapuneet kokoukseen tehdäkseen tovereista
pilkkaa. Naiset taas olivat hartaan ja vakavan näköisiä kuin kirkossa.
Maheun vaimo pudisti ääneti päätään kuullessaan Levaquen kirouksia.
Philomene oli kylmän tullessa taas saanut keuhkokatarrin ja yski.
Ainoastaan Mouquette nauroi iloisesti, sillä häntä huvitti kuulla,
miten la Brule haukkui tytärtään siitä että tämä ajoi äitinsä pois
kotoa voidakseen syödä kyllikseen kaniinin paistia, -- senkin katala
tiainen, joka myö itsensä ja elää rennosti, koska mies on kehno raukka.
Jeanlin oli kiivennyt hirsipinolle ja vetänyt sinne perässään Lydian ja
Bebert'in ja nyt istuivat he kolmisin korkealla kaikkien muitten
yläpuolella.
Rasseneur oli alkanut väittelyn vaatiessaan, että oli alettava
puheenjohtajan ja kirjurin vaaleista. Häntä raivostutti hänen tappionsa
Ilossa ja hän oli päättänyt kostaa ollen vakuutettu siitä, että hän
voisi voittaa takarisin entisen valtansa, kun esiintyy itse työmiesten
eikä heidän edustajiensa eteen. Etienne oli kiihkoissaan tuosta, sillä
hänen mielestään oli järjetöntä valita toimihenkilöitä täällä metsässä.
Kun hän huomasi, että väittely ei vie mihinkään tulokseen, päätti hän
katkaista sen yhdellä iskulla. Hän hyppäsi äkkiä kannolle ja huusi
lujalla äänellä:
-- Toverit! Toverit!
Äänten kumina hiljeni vähitellen kuollen pois kuin syvä huokaus,
sill'aikaa kuin Maheu koetti tyynnyttää Rasseneuria. Etienne jatkoi:
-- Toverit! Meidän ei sallita puhua, meidän kimppuumme lähetetään
santarmeja, ikäänkuin me olisimme ryöväreitä. Mutta jos niin on, niin
puhukaamme täällä. Täällä me olemme vapaat, täällä me olemme kotona,
täällä ei kukaan voi estää meitä puhumasta yhtä vähän kuin metsän
petoja ja lintuja.
Vastaukseksi nousi myrskynä huutoja ja kirkuntaa.
-- Niin, niin, metsä on meidän... täällä voimme puhua... Puhu!
Hetkisen seisoi Etienne hiljaa kannolla. Kuu oli vielä matalalla
taivaanrannalla valaisten ainoastaan puun latvoja. Joukko seisoi
tummana massana, jonka yli Etienne kohosi liikkumattomana varjona.
Sitten kohotti hän hitaasti kätensä ja alkoi puhua. Mutta nyt ei hänen
äänensä enää kaikunut kiihkeänä kutsuna, vaan hän puhui tyynesti ja
levollisesti, ikäänkuin tekisi tiliä väkijoukolle. Hän lausui saman
puheen, minkä poliisikomisarius oli estänyt hänen lausumasta Ilossa.
Hän alkoi yleiskatsauksesta lakkoon, jolloin hän pyrki olemaan niin
kaunopuhelias kuin suinkin tuoden esiin pelkkiä tosiseikkoja. Mainitsi,
että hän itse oli lakkoa vastaan eivätkä kivihiilenkaivajat myöskään
tahtoneet lakkoa, mutta yhtiö oli sen aikaansaanut uudella
palkkajärjestelmällään. Sitten mainitsi hän edustajien ensimäisen
käynnin tirehtöörin luona. Siihen aikaan hallinto ei uskonut heitä,
mutta myöhemmin, kun jo oli liian myöhää, myönsi se virheensä ja lupasi
antavansa takaisin kaksi centimea, jotka se oli tahtonut varastaa
heiltä. Siirtyen nykyoloihin todisti hän numeroilla, että säästökassa
oli tyhjä, teki selvää, mihin lähetetty avustus oli käytetty ja
ohimennen sanoi muutaman sanan Internationalesta Pluchart'in sekä
muitten puolustukseksi. He olivat maailman valloittamishommissa eivätkä
siis voineet tehdä enempää heidän hyväkseen. Asema kävi päivä päivältä
yhä uhkaavammaksi, yhtiö uhkasi erottaa kaikki työstä ja värvätä uusia
työmiehiä Belgiasta. Sitä paitsi pelotti se arkoja ja oli saanut
muutamia työmiehiä ryhtymään työhön. Hän puhui yksitoikkoisella
kumealla äänellä painostaakseen noita huonoja uutisia, nälän voittoa,
masentunutta rohkeutta ja taistelua, joka käy ylivoimaiseksi. Ja hän
lopetti äkkiä korottamatta ääntään.
-- Tällaisissa oloissa, toverit, täytyy meidän tänään tehdä ratkaiseva
päätös. Tahdotteko jatkaa lakkoa? Ja siinä tapauksessa mitä ajattelette
tehdä voittaaksenne yhtiön?
Syntyi syvä hiljaisuus. Nuo synkät sanat olivat masentaneet joukon.
Kuului ainoastaan huokauksia pimeydestä.
Mutta Etienne alkoi taas puhua ja nyt kaikui hänen äänensä toisessa
äänilajissa. Nyt ei hän enää ollut yhdistyksen sihteeri vaan kansan
johtaja, totuuden apostoli.
Olisiko heidän joukossaan todellakin sellaisia, jotka tahtoisivat
rikkoa sanansa? Kuinka? Oliko nyt kuukauden ajan kärsitty turhaan,
pitäisikö palata kaivoksiin nöyrtyneenä ja taas alkaisi sama kurjuus.
Eikö sitten ole parempi kuolla heti yrittäessään lopettaa kapitalin
vallan, joka pakottaa työläisiä kärsimään nälkää? Hän kertoi
kivihiilenkaivajain sietämättömästä tilasta, sillä he yksin kantoivat
liikepulien kauheita seurauksia. Niin pian kuin työnantajan tulot
alenevat, ovat työläiset pakotetut näkemään nälkää. Ei, mahdotonta on
hyväksyä uusi maksutapa, sillä se on vain epäsuora palkan alennus;
jokaiselta työmieheltä yhtiö varastaa tunnin työn päivässä. Mutta
riittää, jo on aika käsissä, jolloin työmiehet on saatettu
äärimmäisyyteen ja jolloin he itse hankkivat itselleen oikeuden.
Hän pysähtyi kädet koholla taivasta kohti.
Sana "oikeus" puistatti joukkoa, se lainehti ja ratkesi
kättentaputuksiin.
-- Oikeutta! oikeutta! Aika on tullut!
Etienne innostui yhä enemmän. Häneltä puuttui Rasseneurin taito puhua
pitkälti, häneltä puuttuu usein sanoja ja vaivoin sommitteli hän
lauseita, mutta hän teki eleitä käsin ikäänkuin työntäisi niitä olalla.
Tällaisina hetkinä löysi hän voimakkaita kuvaannollisia ilmaisumuotoja,
jotka vaikuttivat kuulijoihin. Kaikki hänen liikkeensä olivat
työmies-murtajan liikkeitä, hän puristi kyynärpäänsä kylkeen ja sitten
äkkiä ojensi käden eteen voimakkaaseen nyrkkiin puristettuna, samaan
aikaan kurottaen kaulaansa ikäänkuin tahtoen purasta jotakuta.
-- Palkkajärjestelmä on orjuuden uusi muoto, jatkoi hän helisevällä
äänellä. -- Kaivosten täytyy kuulua kivihiilenkaivajille, kuten meren
kalastajille ja maan talonpojille... Kuulkaa! kaivokset kuuluvat
teille, kaikille, jotka jo vuosisatoja olette maksaneet sen verellänne
ja hiellänne!
Hän sotkeutui pelkäämättä selittämään oikeudenkäsityksiä ja erikoisia
lakeja kaivoksista, joista asioista ei hän itsekään ollut oikein
selvillä. Maan syvyyksien samoinkuin itse maankin täytyy kuulua
kansalle. Yhtiöt omistivat ne väärien etuoikeuksien nojalla, minkä
lisäksi Montsou'hun nähden heillä oli aivan laittomia sopimuksia
entisten tilanomistajain kanssa. Kivihiilenkaivajain täytyi palauttaa
itselleen omaisuutensa, -- ja hän viittasi kädellään yli tasangon
metsän toisella puolen. Samassa silmänräpäyksessä nousi kuu puitten
takaa ja loi valoa puhujaan. Kun joukko näki hänet siten valaistuna ja
ojennetuin käsin jakavan heille rikkauksia, alkoi se taas
ihastuksissaan taputtaa.
-- Hyvä, hyvä! Oikein!
Etienne siirtyi nyt puhumaan lempiaiheistaan työvälineitten
siirtämisestä yhteisomistukseen, jota hän toisti useamman kerran, sillä
yksin nuo oudot sanat miellyttivät häntä. Hänen ensimäinen perustelunsa
oli se, että vapaus on saavutettavissa ainoastaan nykyisen valtiomuodon
hävittämisen kautta. Sitten kun kansa saa vallan käsiinsä, alkavat
uudistukset. Silloin palataan alkuperäiseen kantaan, nykyisen
orjuutetun perheen sijalle tulee tasa-arvoisten ihmisten vapaa perhe,
tulee vallitsemaan täydellinen kansallinen, valtiollinen ja
taloudellinen tasa-arvo. Yksilön vapaus tulee turvatuksi
tuotantovälineitten yhteisomistuksesta ja vihdoin kaikki tulevat
saamaan ilmaisen opetuksen.
Siten tulee vanha lahonut yhteiskunta uudistetuksi juuriaan myöten. Hän
hyökkäsi myös avioliittoon ja perintölakiin, määräsi jokaisen
omaisuuden, kumosi kerrassaan koko rakennuksen, joka oli perustettu
vääryydelle, yhdellä käden käänteellä kuten heinämies viikatteella
niitti ruohon pellolla. Ja sitten toisella kädellä alkoi hän rakentaa
tulevan ihmiskunnan rakennuksen, joka perustuu oikeuteen ja kohoo
korkealle kahdennenkymmenennen vuosisadan ruskossa. Tässä aivojen
ponnistuksessa kieltäytyi jo järki toiminnasta ja jälellä oli
kiihkoilijan usko. Kaikki vastaväitteet, jotka terve järki oli
asettanut, katosivat eikä mikään ollut helpompaa kuin tuon uuden
maailman luominen. Kaikki oli jo edeltäpäin määrätty, hän puhui siitä
ikäänkuin koneesta, jonka voi panna pystyyn parissa tunnissa, eikä tuli
eikä veri voineet pysäyttää häntä.
-- Meidän vuoromme on tullut, huusi hän innon valtaamana, -- valta ja
rikkaus on kuuluva meille!
Yleisen riemastuksen hyväksymishuuto keskeytti hänet. Täysikuu valaisi
nyt koko metsäpolun, valaisten tuon joukkomeren, joka täytti sen aina
puitten runkojen väliin. Kasvot hehkuivat innostusta, silmät
välkkyivät, suut ammottivat, koko tuo nälkäinen joukko, miehet, naiset
ja lapset olivat valmiit heti hyökkäämään vallatakseen kaikki ne
rikkaudet, jotka siltä olivat vääryydellä ryöstetyt. He eivät tunteneet
pakkasta, tuo tulinen puhe oli lämmittänyt heidät. Heitä innostutti
toivo totuuden pikaisesta voitosta. Mikä ihmeellinen unelma! Päästä
herroiksi, lakata kärsimästä ja saavuttaa vihdoinkin nautintoa!
-- Niin juuri, peeveli! Nyt on meidän vuoromme. Alas sortajat!
Kaikista eniten olivat naiset huumaantuneet. Maheun vaimo oli aivan
kadottanut tavallisen tyyneytensä, Levaquen vaimo kiljui, la Brule
pudisti laihoja käsiään ilmassa, Philomene huusi niin että ratkesi
yskimään ja Mouquette ihastuksissaan ei voinut pidättäytyä, vaan huusi
puhujalle helliä sanoja. Miehet olivat myös innostuneet, Maheu päästeli
vihaa pursuvia huudahduksia, Levaque'en suu kävi lakkaamatta,
Sakariaskin ja Mouquet olivat ihmeissään, että mies voi puhua noin
kauan ottamatta välillä yhtään olutkulausta. Ainoastaan Pierron vapisi.
Mutta eniten melusi Jeanlin hirsipinolla. Hän hyppi, huusi kiihottaen
Bebert'ia ja Lydiaa ja heilutti koria, niissä onneton Puola vikisi.
Suosionosotukset alkoivat taasen. Etienne nautti vaikutusvallastaan.
Hänellä oli valta noitten kolmen tuhannen hengen yli, joilla sydän
alkoi nopeammin sykkiä yhdestä hänen sanastaan. Ainoastaan Rasseneur
kohautti olkapäitään halveksivasti ja vihasesti.
-- Anna toki minun puhua! huusi hän Etiennelle.
Tämä hypähti kannolta.
-- Puhu, saa nähdä haluavatko he kuulla sinua.
Rasseneur oli noussut hänen paikalleen ja liikkeellä vaati
hiljaisuutta. Mutta melu ei vaimentunut. Hänen nimensä siirtyi
etumaisista riveistä, jotka olivat tunteneet hänet takimmaisiin eikä
häntä tahdottu kuulla. Se oli kumoon kaadettu epäjumala, jonka pelkkä
näkeminen harmitti hänen entisiä puoluelaisia. Hänen puheensa, jotka
lorisivat kuin puro ketään loukkaamatta, olivat ennen lumonneet heitä,
mutta nyt ne tuntuivat joltakin imelältä pelkurien nukutusjuomalta.
Turhaan koetti hän saada äänensä kuuluville alkaen tyynnyttävän
puheensa väitteellä, ettei silmänräpäyksessä voida uudistaa maailmaa,
vaan tarvitaan aikaa ennenkuin yhteiskunnalliset suhteet ehtivät
kehittyä. Mutta kukaan ei kuunnellut häntä, hänelle vihellettiin, häntä
pilkattiin ja hänen tappionsa täällä kävi tuntuvammaksi kuin Ilossa.
Vihdoin alettiin heittää häneen jäätyneen mullan palloja ja äkkiä huusi
eräs vaimo kimakalla äänellä:
-- Alas petturi!
Rasseneur kehitti ajatusta, etteivät kaivokset voi olla kaivajien
omaisuutta yhtä vähän kuin kehruunne kehrääjän, vaan olisi
hyödyllisempi, jos työmiehille kuuluisi voitto-osuus, jos he olisivat
osakkaina liikkeessä, niin isännät itsestään alkaisivat pitää heistä
huolta.
-- Alas petturi! -- toisti tuhatääninen joukko, ja jo suhisi kiviä
ilmassa.
Rasseneur kalpeni. Hänen silmänsä täyttyivät epätoivon kyyneleillä.
Koko hänen olemassaolonsa oli tällä hetkellä murrettu, kaksikymmentä
vuotta oli hän kunnianhimosta pysyttänyt toverisuhteita, mitkä
ruhjoutuivat nyt joukon kiittämättömyydestä. Hän astui alas kannolta
murtunein mielin voimatta enää jatkaa.
-- Sinä iloitset, lausui hän riemuitsevalle Etiennelle, -- olkoon
menneeksi, minä toivon, että sinulle tapahtuisi samoin. Ja se tapahtuu,
muista se!
Hän levitti kätensä ikäänkuin heittäen pois päältään kaiken vastuuden
niistä onnettomuuksista, joitten nyt piti tapahtua ja lähti yksinään
hiljaisen, kuun valaiseman pellon yli.
Häntä saatettiin kirkumalla ja naurulla. Äkkiä kaikkien hämmästykseksi
saatiin kannolla nähdä ukko Bonnemort, joka kesken melua koetti puhua
jotain. Siihen asti oli Mouquet ja hän pysyneet tavallisuuden mukaan
ajatuksiinsa vaipuneina menneistä ajoista. Epäilemättä oli nyt hänet
vallannut puhekipu, vastustamaton tarve puhua menneisyydestä, josta hän
saattoi kertoa tuntikausia. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki kuuntelivat
tuota kuun valossa seisovaa ukkoa, joka näytti haamulta. Hän kertoi
nuoruudestaan, kahdesta sedästään, jotka hautautuivat Voreux'hon,
sitten kertoi hän keuhkotulehduksesta, joka oli riistänyt häneltä
vaimon. Yli kaikkien hänen kertomustensa kulki punasena juovana
pääajatus, ettei koskaan ole ollut hyvä elääkseen eikä koskaan tulekaan
hyvä. Samalla tavalla oli heitä kokoontunut tänne metsään viisisataa
henkeä, koska kuningas ei tahtonut lyhentää työpäivää. Siinä hän
keskeytti itsensä alkaen puhua toisesta lakosta. Oh, kyllä hän on ollut
mukana sellaisissa. Ja kaikki ne päättyivät tässä metsässä. Toisinaan
oli pakkanen, toisinaan kuuma. Ja eräänä iltana oli satanut niin
rankasti, että oli täytynyt hajaantua voimatta sanoa mitään toinen
toisilleen. Ja sitten saapui kuninkaan sotamiehiä ja asia päättyi
pyssyinlaukauksiin.
-- Ja me kohotimme ylös kätemme samoin kuin nyt ja vannoimme, ettemme
enää menisi kaivokseen. Minäkin vannoin, oh, minä vannoin!
Joukko kuunteli epätietoisena ja neuvottomana. Etienne seurasi tarkoin
ukon puhetta ja nyt hyppäsi hän ukon viereen. Hän oli juuri huomannut
Chaval'in eturivissä ja sai intoa ajatellessaan, että ehkä Katarinakin
on siinä. Hän tahtoi hänen nähden saada joukolta suosionosotuksia.
-- Toverit, huudahti hän. -- Te olette kuulleet tässä yhden
vanhuksistanne, tiedätte mitä hän on kestänyt ja mitä saavat lapsemme
kestää ellemme tee loppua varkaille ja mestaajille.
Hän oli kauhea. Ei vielä koskaan hän ollut puhunut niin tulisesti.
Toisella kädellään kannatti hän ukko Bonnemort'ia työntäen hänet esille
puutteen ja surun viirinä, joka vaati kostoa. Nopein lausein kertoi hän
Maheun suvun vaiheista, näyttäen miten yhtiö oli riistänyt noita
ihmisiä, ja kaivos imenyt heidän elämännesteensä, koko vuosisadan
olivat he työskennelleet kaivoksessa ja nyt olivat vielä nälkäisempiä
ja onnettomampia kuin alussa. Ja vastakohdaksi asetti hän
paksumahaisia tirehtörejä, jotka lapioivat kultaa, sekä koko joukon
osakkeenomistajia, jotka elivät vuosisatoja mitään tekemättä kuten
ilotytöt työmiesten kustannuksella. Eikö tuo ole kauheata? Ihmisiä
kuolee maan alla sukupolvesta sukupolveen hankkiakseen viiniä ja
liköriä herroille ministereille ja jotta mahtavat herrat ja porvarit
sukupolvesta sukupolveen voisivat pitää kemuja ja lihoa heidän
hiestään.
Nyt oli hänellä tilaisuus kuvata räikein piirtein kivihiilenkaivajien
tauteja, joista hän oli lukenut: vähä-verisyydestä, mustasta
bronchitis'ta, rinta-ahdistuksesta, leinistä ja riisitaudeista.
Onnettomia työläisiä heitetään koneitten syöteiksi, heidät ajetaan kuin
karjaa työväen kyliin. Suuret yhtiöt vähitellen valtaavat heidät uhaten
tehdä orjiksi koko maan työväen miljonia työväen käsiä tuhansien
laiskurien hyväksi.
Mutta kivihiilenkaivaja ei nyt enää ole sana tietämätön olento kuin
ennen, hän ei ole enää vetojuhta, joka raataa maan kolossa. Kaivoksen
syvyydestä kasvaa uusi työväen armeija, syvällä maan alla kypsyy uusien
kansalaisten sato, joka kerran aurinkoisena päivänä katkoo maapinnan
esteet. Ja silloin saadaan nähdä uskalletaanko ehdottaa sadanviiden
kymmenen frankin eläke vanhukselle, joka oli työskennellyt maan alla
yli neljäkymmentä vuotta, jolla on parantumaton yskä ja sääret
turvonneet maanalaisesta vedestä.
Niin! työ tulee vetämään tilille kapitalin, tuon työläisille
tuntemattoman epäjumalan, joka on piiloutunut johonkin salaiseen
pyhättöön ja mistä se imee niitten onnettomien elämän, jotka sitä
syöttävät. He lähtevät sinne saadakseen nähdä hänen kasvonsa
tulipalojen valossa he hukuttavat vereen tuon kyllääntymättömän härän,
tuon kummituksen, joka syö ihmislihaa!
Hän vaikeni, mutta hänen ojennettu kätensä osoitti vieläkin vihollista
tuolla kaukana jossain. Tällä kertaa huusi joukko niin rajusti, että se
kuului Montsou'hun ja asukkaat katsoivat peloissaan Vandame metsään
päin luullen että oli sattunut kauhea maanvieremä. Yölinnut lensivät
pelästyneinä pensaista ja kohosivat korkealle metsän yli.
Etienne tahtoi saada asian heti ratkaistuksi ja asetti viimeisen
kysymyksen:
-- Toverit, mitä päätätte? Jatketaanko lakkoa?
-- Jatketaan, jatketaan! huudettiin eri haaroilta.
-- Ja mihin toimenpiteisiin aiotte ryhtyä? Me joudumme varmasti
tappioon, jos petturit menevät huomenna töihin.
-- Alas petturit! myrskynä vyöri vastaus.
-- Te päätätte siis pakottaa heidät muistamaan velvollisuutensa ja
valansa... Kuulkaa, mitä voimme tehdä, -- me voimme mennä kaikkiin
kaivoksiin ja viedä pois kaikki petturit työstä siten näyttääksemme
yhtiölle, että me kaikki olemme yksimielisiä ja ennemmin tahdomme
kuolla kuin taipua.
-- Oikein, kaivoksiin! kaivoksiin!
Puhuessaan Etienne turhaan haki silmillään Katarinaa tuossa
ihmismeressä. Häntä varmaankaan ei ollut. Sen sijaan näki hän koko ajan
Chavalin, joka milloin kohautti olkapäitään, milloin virnisti
kateellisena toverin menestyksestä, hän olisi ollut valmis myymään
itsensä saadakseen edes osan tuon maineesta.
-- Ja jos meidän joukossamme on urkkijoita, toverit, jatkoi Etienne,
niin olkoot he varuillaan, me tunnemme heidät... Minä näen tässä
Vandamen työläisiä, jotka eivät ole jättäneet työt...
-- Minuako tarkoitat? huudahti Chaval uhmaten.
-- Sinua tai toista, samantekevä. Mutta koska sinä puutut puheeseen,
niin pitäisi sinun itsesikin ymmärtää, ettei kylläisen paikka ole
nälkäisten parissa. Sinä teet työtä Jean-Bart'issa...
Joku huudahti joukosta pilkaten:
-- Hänkö tekisi työtä... Hänellä on nainen, joka raataa hänen
hyväkseen.
Chaval tulistui ja kirosi:
-- Saakeli! onko kielletty työtä tekemästä?
-- Kyllä! -- huusi Etienne. -- Kun toverit kärsivät yhteishyvän edestä,
on kielletty ajattelemasta omaa etuaan ja asettua työnantajien
puolelle. Jos lakko olisi yleinen, olisimme jo kauan sitten
voittaneet... Ei ainoakaan mies saisi tehdä työtä Vandamessa, kun
Montsoussa on lakko! Asiamme saisi vauhdin, jos kaikkialla työt
asettuisivat, Deneulinin luona ja muualla samoin kuin täällä...
Ymmärrätkö? Ei ole pettureita muualla kuin Jean-Bart'issa, te olette
kaikki pettureita!
Joukko ympäröi Chavalin uhkaavasti. Nyrkit puristuivat, kuului huutoja:
alas Chaval, alas! Chaval tuli kalman kalpeaksi. Mutta kiihkeässä
toivossaan saada voiton Etiennestä pälkähti hänen päähänsä loistava
ajatus.
-- Kuulkaa! huudahti hän. -- Tulkaa huomenna Jean-Bart'iin, niin saatte
nähdä teenkö työtä! Me olemme yksimielisiä kanssanne ja minut on
lähetetty tänne ilmoittamaan teille siitä. Täytyy sammuttaa uunit...
Yhtykööt koneenkäyttäjätkin lakkoomme. Ja seisokoot pumput myös! Vesi
täyttäköön kaivokset ja menköön ne kaikki hiiteen!
Hän sai rajuja kättentaputuksia osakseen, rajumpia kuin Etiennekaan.
Puhuja toisensa jälkeen nousi kannolle huutaen mitä mielettömimpiä
ehdotuksia keskellä yleistä melua ja rähinää. Se oli hulluuden purkaus,
kiihkoilijain kärsimättömyyttä, jotka olivat väsyneet odottamaan
ihmeitä ja päättäneet toimittaa sen itse. Nuo nälkäiset aivot näkivät
kaikki punasessa valossa, he olivat näkevinään verta, tulipaloja,
joista uusi koko maailman onni oli nouseva.
Joukko alkoi liikkua. Maheu oli asettunut vaimonsa viereen. Molemmat
olivat kadottaneet tavallisen järkevyytensä ja hyväksyen kuuntelivat
Levaqueta, joka vaati insinöörien päitä, sillä heidätkin oli vallannut
pitkäaikainen katkeruus, joka oli kytenyt kuukausien aikana. Pierron
oli huomaamatta kadonnut, Bonnemort ja Mouque puhuivat yht'aikaa mitä
kauheimpia asioita, joita ei voinut ymmärtää. Sakarias huusi
piloillaan, että täytyy hävittää kirkot ja nuori Mouquet hakkasi
vasarallaan enentääkseen melua.
Naiset raivosivat. Levaquen vaimo kädet puuskassa haukkui Philomene'a
muka siitä, että tämä oli nauranut. Mouquette ehdotti, että
santarmeille annettaisiin aika potkut. La Brule oli saanut kiinni
Lydian, jolla ei ollut salaattia, eikä koria ja löylyytti tyttöä aika
lailla, huitoen sitten käsillään kuvitellen, että hän jakaa iskuja
päälliköille, joita hän toivoi saavansa siihen paikkaan. Jeanlin oli
hetkeksi hämmentynyt, kun joku poika oli kertonut Bebert'ille, että
Rasseneurin vaimo oli nähnyt heidän kaappaavan Puolan. Sitten päätti
hän hiljakseen päästää kaniinin Huvin ovelle ja alkoi rehkiä kahta
kauheammin.
-- Toverit! Toverit! huusi Etienne aivan käheänä ponnistuksistaan saada
joukon järjestykseen määrättyjen päätösten tekemistä varten.
Vihdoin tuli hiljaisuus.
-- Toverit! Siis huomenaamulla Jean-Bart'iin! Onko se päätetty?
-- On, on Jean-Bart'iin! Alas petturit!
Kolmentuhantisen joukon äänet pyrysivät myrskynä täyttäen avaruuden ja
vähitellen häviten kirkkaan taivaan korkeuksiin.