Oli kulunut kaksi viikkoa. Kolmannen viikon maanantaina näyttivät
hallinnolle lähetetyt tiedonannot, että kaivoksiin saapuneitten
työläisten määrä oli entisestään supistunut. Sinä aamuna oli toivottu
töitten uudistumista, mutta hallinnon taipumattomuus saattoi työläiset
epätoivoon. Nyt ei oltu lakossa ainoastaan Voreux'ssa, Crevecoeur'issa,
Mirou'ssa ja Madeleinessa, vaan Victoiressa ja Feutry-Cantel'issakin
oli tuskin neljäs osa työläisiä työssä ja lakko oli ulottunut
Saint-Thomas'eenkin.
Voreux'ssa oli haudan hiljaisuus. Kaivos näytti hyljätyltä, ikäänkuin
työ olisi lakannut siellä. Kaksi kolme paria rattaita seisoi
unohdettuina korokkeilla surullisina ja mykkinä. Puuvarasto lahosi
sateesta. Kanavassa torkkui puolilleen lastattu lotja. Kaikki
rakennukset näyttivät hyljätyiltä, lajitteluvajan luukut olivat kiinni.
Kaivosrakennuksissa ei kuulunut vähintäkään melua, höyrykattilat
lepäsivät ja nostokoneen suuri uuni kärsi nälkää polttoaineen
puutteesta. Sitä lämmitettiin vain aamuisin. Kello yhdeksän saapui
ihmisiä. Hevosrengit menivät antamaan hevosille ruokaa. Alhaalla
työskentelivät voudit yksinään kuten työmiehet ikään. He pysyttivät
kunnossa käytäviä, jotka muuten lahosivat vallan. Rakennuksia peitti
pölykerros, ainoastaan pumpun raskaat huokaukset osottivat, että
kaivoksessa vielä hipuu vähän henkeä.
Voreux'n vastapäätä oleva kylä näytti myös kuolleelta. Lillen prefekti
oli saapunut, ja raitilla vaelsi santarmeja... Mutta työläiset
käyttäytyivät niin moitteettomasti, että he katsoivat parhaaksi
poistua. Ei koskaan vielä kylä ollut käyttäytynyt niin moitteettomasti.
Miehet makasivat päivät pitkät pelosta joutua kiusaukseen lähteä
kapakkaan ja naisetkin joivat vähemmän kahvia, ja riitelivät vähemmän.
-- Lapsetkin näyttivät ymmärtävän, mitä oli tekeillä ja juoksentelivat
hiljaa. Kaikki olivat yksimielisiä, siitä, että täytyy käyttäytyä
moitteettomasti.
Maheu'n luona tunkeili väkeä aamusta iltaan. Sihteerinä jakoi Etienne
eniten tarvitseville kassan varoja, sivultapäin oli myös saapunut
muutamia satoja frankeja koottuja listalla. Mutta nyt olivat kaikki
varat kulutetut eikä kivihiilenkaivajilla enää ollut rahaa lakon
jatkamiseksi, nälkä seisoi uhkaavana heidän edessään. Maigrat lupasi
kahden viikon velkaa, mutta viikon kuluttua katui eikä antanut enää.
Hän seurasi aina yhtiön käskyjä, mahdollisesti tahtoi se pikemmin
lopettaa lakon tuomiten kivihiilenkaivajat nälkään. Maigrat käyttäytyi
muuten oikullisena tyrannina, milloin antaen leipää, milloin taas
kieltäen riippuen siitä miellyttikö puotiin saapunut leivän haussa
oleva tyttö vai ei. Maheun vaimon edessä paiskasi hän oven kiinni,
sillä häntä kiukutti vieläkin se, ettei Katarinaa oltu lähetetty hänen
luokseen. Kaiken päälliseksi alkoi pakastaa ja naiset katsoivat arasti
yhä hupenevaan hiilikassaan. Ei ollut ajattelemistakaan, että yhtiö
antaisi heille hiiltä, jollei miehet menisi töihin. Uhkasi siis ei vaan
nälkäkuolema, vaan myös paleltuminen kuoliaaksi.
Maheulla oli jo puute kaikesta. Levaquet voivat vielä kihuuttaa
Bouteloup'ilta saamillaan kahdellakymmenellä frankilla. Pierronilla
tietysti oli rahaa, mutta pelosta, että heiltä pyydettäisiin
lainaksi, olivat he myös kärsivinään puutetta ja ottivat velaksi
Maigrat'ilta, joka olikin valmis antamaan heille vaikka koko puotinsa.
Lauantai-iltana pantiin jo monessa perheessä maata syömättä. Ja edessä
oli tulossa vielä uhkaavampia päiviä. Mutta kaikki miehuullisesti
alistuivat yhteiselle päätökselle eikä kuulunut ollenkaan valituksia.
Kaikki olivat lujasti vakuutetut voitosta, se oli todellakin
uskonnollisen väen sokeaa uskoa. Oikeuden vallan edestä olivat he
valmiit kärsimään saavuttaakseen yleismaailmallisen onnen. Nälkä
kiihotti vielä enemmän mieliä. Ei vielä koskaan noitten onnettomien
ihmisten silmien edessä kuvastunut niin loistavia tulevaisuuden kuvia.
Kun heidän silmänsä ummistuivat väsymyksestä, näkivät he hengessään
tulevaisuuden ihmeellisen yhteiskunnan, missä kaikki ihmiset ovat
veljiä, -- työn ja yhteisten ateriain kultainen kausi. Mikään ei voinut
horjuttaa heidän uskoaan, että nyt se kausi on koittava.
Kassa oli tyhjentynyt, yhtiö ei taipunut, päivä päivältä huononi heidän
asemansa, mutta he toivoivat yhä vieläkin ja aivankuin halveksivat
nälkää. Tuo usko lämmitti ja ravitsi heitä. Syötyään laihaa
kasvislientä Maheut tulivat äkkiä haltioihinsa haaveillen paremmista
päivistä, kuten kristityt marttyyrit, jotka heitettiin petojen
raadeltaviksi.
Etienne oli kaikkien tunnustama johtaja. Iltasin keskustelujen aikana
ennusti hän ammentaen uusia ajatuksia kirjoista. Hän luki yökaudet läpi
ja sai paljon kirjeitä. Oli myös tilannut belgialaisen sosialistilehden
"Kostajan". Tämä lehti oli ensimäinen, joka sai jalansijaa kylässä ja
se kohotti tilaajan arvoa huomattavasti. Sellainen maine huumasi häntä
yhä enemmän. Hoitaa laajaa kirjeenvaihtoa, harkita koko läänin
työlästen asioita, antaa Voreux'in kivihiilenkaivajille neuvoja,
sanalla sanoen tulla äkkiä keskukseksi, jonka ympäri pyöri koko
maailma, kuten hänestä tuntui, -- kaikki tuo luonnollisesti kutkutti
yksinkertaisen hiilenmurtajan ylpeyttä. Hän kohosi heti yhden askeleen
ylemmäksi, ja huomaamattaan tuli vihatun porvariston osaksi, omaksuen
sen iloja ja mukavuuden haluja, vaikkei hän sitä myöntänyt itsekään.
Vain yksi seikka suretti häntä: tieto puutteellisesta sivistyksestä,
josta hän hämmentyi ja arkaili jokaisen hännystakkiherran edessä.
Entisen mukaan jatkoi hän itseopiskeluaan, ahmien kaikki, mutta
omaksuen hitaasti, sillä opetusjärjestelmän puutteesta muodostui hänen
päässään aika sekasotku asioista, jotka käsittämättöminä olivat
painuneet hänen mieleensä.
Toisinaan valoisina hetkinä hän kävi levottomaksi ja epäili toimiiko
hän oikein ja onko hän sopiva työläisten johtaja. Mahdollisesti olisi
jokin oppinut tai asianajaja, joka osaisi hyvin puhua ja toimia
varmana, hyödyllisempi? Mutta hänen ylpeytensä nousi vastaan ja
itsevarmuus palasi.
Ei, ei ei tarvita asianajajia! Kaikki he ovat konnia, jotka elävät
kansan kustannuksella! Käyköön kuinka käy, mutta työläisten täytyy
itse järjestää asiansa. Ja hän innostui taas ajatuksesta tulla
kansanjohtajaksi, Voreux jo on hänelle alamainen, etäällä häämöttää
Pariisi ja kuka tiesi ehkä kansanedustajan paikka ja puhujalava
komeassa salissa odottaisi häntä, jolloin hän voisi jymytä porvareita
vastaan. Se olisi työmiehen ensimäinen puhe parlamentissa!
Muutaman päivän ajan oli Etienne hyvin neuvottomana. Pluchart kirjoitti
kirjoittamistaan, ehdottaen tulevansa Montsou'hun kiihottamaan
lakkolaisten intoa. Täytyisi järjestää kokous, missä koneenkäyttäjä
tulisi puheenjohtajaksi. Mutta tämän ehdotuksen takana piili aikomus
käyttää lakkoa hyväkseen saadakseen työmiehet Kansainväliseen liittoon.
Tähän asti olivat he pysyneet välinpitämättöminä ja suhtautuivat
epäilevinä siihen. Etienne pelkäsi vähän että se herättäisi suurta
huomiota, mutta siitä huolimatta olisi hän kutsunut Pluchart'in, ellei
Rasseneur kaikin voimin vastustaisi Pluchart'in asiaan sekaantumista.
Kaikesta vaikutusvallastaan huolimatta täytyi Etiennen ottaa
kapakoitsijan mielipide huomioon. Tämä oli paikkakuntalainen, jolla oli
paljon kannattajia työläisten joukossa. Siksi oli Etienne kahden
vaiheilla tietämättä mitä vastata.
Maanantaina kello neljän aikaan, jolloin Etienne istui kahden Maheun
vaimon kanssa, tuli taas kirje Lillestä. Maheu oli mennyt onkimaan,
pakollinen toimettomuus vaivasi häntä ja sitä paitsi, jos hänen
onnistuisi saada kalaa, voisi sen myydä ja ostaa leipää. Ukko Bonnemort
ja Jeanlin lähtivät ulos koettaakseen paikattuja jalkojaan ja lapset
Alziren seurassa olivat lähteneet poimimaan hiiliä.
Tuli takassa palaa kituutti, sitä ei saanut suurentaa ja Maheun vaimo
istui sen viereen imettäen Estelleä.
Kun nuori mies oli lukenut kirjeen, kysyi vaimo;
-- No, onko hyviä uutisia. Lähetetäänkö meille rahaa?
Etienne pudisti kieltävästi päätään ja vaimo jatkoi:
-- En tiedä, miten tulemme toimeen tällä viikolla. Mutta kestää täytyy.
Oikeushan on meidän puolellamme ja siitä saa mielenlujuutta. Loppujen
lopuksi täytyy meidän voittaa.
Nyt hän oli lakon puolesta. Olisi tietysti ollut parempi pakottaa yhtiö
toimimaan oikeudenmukaisesti jättämättä työtä. Mutta koska kerran on
jätetty työt, niin ei saa uudelleen ryhtyä, ennenkuin on saavuttanut
oikeuden. Siten päätettyään pysyi hän lujana. Parempi joutua
perikatoon, kuin tunnustaa olevansa väärässä, kun itse asiassa on
oikeassa.
-- Ah, huudahti Etienne, -- tulisi edes kolera, joka tappaisi kaikki
nuo yhtiön verenimijät!
-- Ei, ei, vastasi vaimo, -- ei tarvitse toivoa kenenkään kuolemaa.
Siitä emme edistyisi lainkaan, sillä heidän tilalleen tulisi toisia...
Tahdon vain että he vähän tulisivat järkiinsä ja toivon, että on hyviä
ihmisiä kaikkialla. Tiedättehän etten pidä teidän politiikastanne.
Hän todellakin aina vastusti hänen sotilaallisia aikeitaan, hänen
mielestään oli hän liian taisteluhaluinen. On kyllä oikein vaatia
maksua työstä niin paljon kuin täytyy, mutta miksi sekottaa siihen
porvaristoa ja hallitusta? Mutta kuitenkin hän kohteli Etienneä
kunnioituksella, koska hän ei juonut ja maksoi säännöllisesti
neljäkymmentä viisi frankia ylöspidosta. Jos mies käyttäytyy hyvin,
niin voi hänelle tuollaisen antaa anteeksi.
Etienne alkoi silloin puhua tasavallasta, joka antaa kaikille leipää.
Mutta vaimo pudisti päätään. Hän muisti v. '48, tuon koiravuoden, joka
oli ottanut heiltä viimeiset leipämurut heidän ensimäisinä avioliiton
aikoina. Ja hän alkoi surullisella äänellä kertoa, mitä heidän oli
pitänyt silloin kestää.
-- Meillä ei ollut äyriäkään, kertoi hän, -- eikä leivänkannikkaa ja
kaikissa kaivoksissa olivat työt pysähtyneet. Aivan niinkuin nyt. Monet
kuolla kupsahtelivat.
Samassa avautui ovi ja he jähmettyivät hämmästyksestä, -- huoneeseen
astui Katarina. Hän ei ollut käynyt kotona siitä asti, kun hän oli
karannut Chavalin luo. Hän oli niin hämmentynyt, ettei muistanut edes
sulkea ovea, vaan seisoi kynnyksellä vavisten ja äänetönnä. Hän oli
toivonut tapaavansa äidin yksin, mutta nähdessään nuoren miehen unohti
hän matkalla valmistetun lauseen.
-- Mitä sinulla täällä on tekemistä? huusi Maheun vaimo. -- Minä en
tahdo enää nähdä sinua! Mene matkaasi!
-- Äiti, sai Katarina sanotuksi, -- tässä on kahvia... ja sokeria...
Lapsille... Minä olen tehnyt työtä, niin ajattelin heitä.
Hän veti esiin taskustaan naulan kahvia ja naulan sokuria ja rohkeni
panna ne pöydälle. Ajatus Voreux'n lakosta vaivasi häntä. Itse hän teki
työtä Jean-Bartissa ja aikeessaan auttaa vanhempiaan oli hän keksinyt
tuomisensa lapsille. Mutta hänen hyvyytensä ei tehnyt äitiä
aseettomaksi.
-- Olisi ollut parempi, jos olisit jäänyt kotiin ja ansainnut
elatuksemme avuksi, kuin tuoda tuollaisia lahjoja.
Ja hän alkoi haukkua tytärtä purkaen häneen kaikki huolensa, joita oli
karttunut kuukauden kuluessa. Karata miehen luo kuudentoista vanhana ja
jättää kotinsa ja omaisensa, jotka ovat tarpeessa! Ei kelvottomin
tytärkään tekisi niin! Tyhmyyden voi kyllä antaa anteeksi, mutta
sellaista ei yksikään äiti anna anteeksi. Jos häntä olisi pidetty
kotona kahleissa, niin voisi tuon ymmärtää. Mutta eihän häneltä oltu
vaadittu muuta kuin että hän viettäisi yöt kotona.
-- Vastaa toki, mikä hätä sinulla oli mennä miehen luo niin nuorena?
Katarina seisoi ääneti pöydän luona pää alas painuneena. Hänen laiha
ruumiinsa värähteli mielenliikutuksesta, hän koetti väittää vastaan:
-- Jos se riippuisi yksin minusta... minä en sitä tarvitse... Se on
hän. Jos hän vaatii, niin mitä minä voin tehdä? Hänhän on minua
voimakkaampi... Eihän edeltäpäin voi tietää, miten käy? Ja nyt ei enää
voi muuttaa. Hänkö, vaiko joku toinen, eikö se ole samantekevä?
Pitäähän hänen naida minut.
Katarina puolustautui suuttumatta syytöksistä, kuten nöyrä tyttö
ainakin, joka on tottunut alistumaan miehen tahdon alle. Sehän on
heidän osansa. Hän oli jo aikoja tietänyt, mikä häntä odottaa, miehen
väkivalta kaivoskummun takana, lapsi kuudentoista iässä ja sitten elämä
ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa, jos hänen rakastajansa naisi
hänet. Joskin hän punastui häpeästä, niin tapahtui se siksi, että hän
oli hämillään ja suruissaan, koska häntä kohdeltiin tuolla tavoin
Etiennen nähden.
Etienne oli sillä välin noussut kohentelemaan hiiliä, jottei häiritsisi
tyttöä. Etiennen mielestä oli Katarina kalvennut ja näytti väsyneeltä,
oli kuitenkin kaunis suurine kirkkaine silmineen laihtuneissa
kasvoissa. Hänet valtasi omituinen tunne, hänen harminsa oli häipynyt
ja hän toivoi ainoastaan yhtä, että Katarina olisi onnellinen tuon
toisen kanssa, jonka hän oli pitänyt Etienneä parempana. Hänen teki
mieli auttaa häntä jollain tavalla, mennä Montsou'hun sanomaan tuolle
toiselle, että hän kohtelisi paremmin Katarinaa. Mutta Katarina ei
ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan loukkaantui hänen säälistään, hänestä
tuntui, että Etienne halveksii häntä. Hänen sydäntään kouristi ja hän
vaikeni äkkiä, voimatta enää lausua sanaakaan.
-- Parasta onkin, että pysyt vaiti, jatkoi Maheun vaimo säälimättä. --
Jos tulit jäädäksesi, niin astu peremmälle, ellei, niin suoria heti
ulos! Kiitä onneasi, että minulla on kädet kiinni, muutoin antaisin
sinulle aika läimäyksen.
Olisi voinut luulla, että tämä uhkaus äkkiä toteutettiin, sillä samassa
silmänräpäyksessä sai Katarina kauhean potkun, niin että oli lentää
kumoon yllätyksestä ja kivusta. Sen teki Chaval, joka ryntäsi
huoneeseen kuin villipeto.
-- Sainpas sinut kiinni, senkin lutka! huusi hän. Niinhän arvasin, että
sinä palasit tänne, jotta sinut nyljettäisiin luita myöten. Ja vielä
lisäksi maksat tuolle miehelle! Sinä tarjoat hänelle kahvia minun
rahoillani!
Maheun vaimo ja Etienne olivat niin hämmästyneet, etteivät voineet
liikkua paikaltaan. Chaval pakotti Katarinan ulos näyttäen hurjalla
eleellä ovea.
-- Mene ulos, perhana!
Katarina oli paennut häntä nurkkaan. Chaval hyökkäsi sillävälin Maheun
vaimoon.
-- Keksitpä itsellesi hyvän ammatin istua vahtimassa silläaikaa kun
tytär vuokralaisen kanssa kiemailee tuolla ylhäällä.
Hän sai vihdoin kiinni Katarinan ranteeseen ja laahasi hänet ovesta
ulos. Ovella kääntyi hän taas äidin puoleen, joka istui kuin naulattu
paikkaansa.
-- Tyttären poissa ollessa pitää hän äitiä hyvänään. Niin näytä hänelle
kauneutesi. Hän ei näy olevan vaativainen, tuo sinun vuokralaisnauta!
Etiennen mieli teki hyökätä tuon hävyttömän miehen kimppuun ja riistää
Katarina häneltä, mutta hän muisti, että nyt oli vaarallista nostaa
meteliä kylässä. Raivo oli tukahduttaa hänet ja molemmat miehet
seisoivat toinen toistansa vastassa silmät veristävinä. Vanha viha ja
kauan hillitty mustasukkaisuus pääsivät äkkiä valtoihinsa. Näytti
siltä, että jommankumman täytyi nyt lyödä toinen kuoliaaksi.
-- Varo! sihisi Etienne hampaittensa välistä, -- kyllä minä sinulle
annan.
-- Koetappa! vastasi Chaval.
Hetken aikaa katsoivat he toinen toisiinsa niin läheltä, että tunsivat
toistensa hengityksen kasvoissaan. Katarina tarttui rukoilevasti
rakastajansa käteen ja veti hänet väkisin pois. Hän vei hänet pois
kylästä juosten, katsomatta edes taaksensa.
-- Sellainen sika! -- huudahti Etienne itsekseen paiskaten oven kiinni.
Häntä puistatti niin mielenliikutuksesta, että hänen täytyi istua.
-- Täytyy olla aika sika keksiäkseen tuollaista ruokottomuutta... Mutta
viisi minä hänestä. Ei kannata vastatakaan, -- lausui Maheun vaimo.
Sitten lisäsi hän vilpittömällä äänenpainolla katsoen suoraan Etienneä
silmiin.
-- Minulla on kyllä vikani, mutta ei vain tuota... Minä eläissäni olen
ollut tekemisissä ainoastaan kahden miehen kanssa. Eräs rattaitten
kuljettaja kauan aikaa sitten kun olin viidentoista vanha ja sitten
Maheu. Jos tämä olisi jättänyt minut kuten tuo ensimäinen, niin en
tosiaankin tiedä, miten olisi käynyt. En myöskään ylpeile, että
avioliiton aikana olen käyttäytynyt hyvin, sanotaanhan, että ei tee
erehdyksiä vain siksi ettei ole ollut tilaisuutta. Minä vain todennan,
miten on. Luuletteko että monet naapurinaisistamme voivat sanoa samoin?
-- Niinpä niin, sanoi Etienne nousten.
Hän lähti ulos ja vaimo alkoi sytyttää tulta hellassa pantuaan nukkuvan
Estellen makaamaan kahdelle tuolille.
Ulkona oli jo pimeä, läheni kylmä yö. Etienne kulki pää alas
vaipuneena. Hän ei tuntenut enää vihaa Chaval'ia kohti. Äskeinen raaka
kohtaus häipyi muistista toisten ajatusten tieltä yhteisistä
kärsimyksistä ja uhkaavasta puutteesta. Hän ajatteli taas nälkäistä
kaivoskylää, sen naisia ja lapsia, joilla ei sinä iltana ole mitään
syötävää, koko tuota väestöä, joka taisteli nälästä huolimatta. Ja taas
heräsi hänessä epäilys tällä kertaa niin voimakkaana, ettei hän sen
vertaista milloinkaan ennen ollut tuntenut. Kuinka kauhean
vastuunalaisuuden hän ottikaan itselleen! Täytyikö hänen yhä
edelleenkin kiihottaa heitä vielä pitemmälle nyt, jolloin ei ole enää
rahaa eikä uskota velkaa? Ja miten kaikki tuo päättyy, jollei mistään
saavu apua ja nälkä lamauttaa miehuuden? Hän näki mielikuvituksessaan,
miten lapsia kuoli nälkään äitien itkiessä ja miten laihat nääntyneet
työläiset laskeutuvat kaivokseen työhön. Hän kulki kompastuen kiviin,
hänen aivoissaan pyöri yksi ainoa ajatus, että yhtiö voittaa heidät.
Kun hän nosti päänsä, huomasi hän olevansa Voreux'n luona. Etienne
katseli sen mustia rakennuksia ja hänen sydämensä alkoi sykkiä entistä
kovemmin. Miksi täytyisi yhtiön saada voiton tässä taistelussa työn ja
pääoman välillä? Joka tapauksessa tulisi tämä voitto maksamaan sille
kalliisti. Ja taas hänet valtasi taisteluinto, voittamaton halu tehdä
loppu puutteesta hinnalla millä hyvänsä. Jos heidät on tuomittu
kuolemaan nälkään ja vääryyteen, niin kuolkoon mieluummin koko kylä
kerrassaan. Hänen mieleensä muistui katkonaisia paloja, joita hän oli
lukenut, kansoista, jotka polttivat kaupunkinsa, jotteivät ne joutuisi
vihollisen valtaan, äideistä, jotka murskasivat lastensa kallot kiviä
vastaan säästääkseen heidät orjuudesta, ihmisistä, jotka kuolivat
nälkään tahtomatta syödä sortajien leipää. Kaikki tuo huumasi häntä.
Epäilys ja arkuus häipyi tämän voimakkaan tunteen tieltä. Usko sai
vallan jälleen ja sen kera ylpeys, joka lennätti hänet yhä ylemmäksi.
Äkkiä tointui hän kuullessaan Maheun äänen. Tämä kertoi hänelle että
hän oli onnistunut pyydystämään mainion lohen, jonka hän myi kolmesta
frankista. Nyt he saivat ruokaa illalliseksi. Etienne antoi Maheun
mennä sanoen tulevansa jälkeenpäin ja lähti Huviin. Täällä hän odotti
kunnes viimeinenkin kävijä oli poistunut ja silloin ilmoitti hän
Rasseneurille aikovansa heti kirjoittaa Pluchart'ille, jotta tämä
tulisi. Hän tahtoi kutsua kokouksen koolle, sillä hänestä tuntui, että
voitto olisi varma, jos kaikki Montsou'n kivihiilenkaivajat
liittyisivät kansainväliseen liittoon.