Jo edellisenä päivänä kokouksessa Rasseneurin luona olivat Etienne
muutamine tovereineen valinneet edustajia, joitten piti seuraavana
päivänä mennä tirehtöörin luo. Kun Maheun vaimo illalla sai tietää,
että hänen miehensä on valittu edustajien joukkoon, joutui hän
epätoivoon kysyen mieheltään, tahtoiko hän, että heidät heitettäisiin
kadulle. Maheu itsekin oli vastahakoisesti suostunut siihen. Vaikkakin
he olivat täysin tietoisia vääryydestä, jota heidän piti kärsiä,
niin toiminnan hetkenä heräsi heissä molemmissa pelko seuraavasta
päivästä ja he olivat valmiit tapansa mukaan taivuttamaan selkäänsä.
Tavallisesti mies mukautui kaikissa tapauksissa vaimonsa mielipiteisiin
seuraten hänen neuvojaan. Mutta tällä kertaa hän suuttui, koska salassa
itsekin pelkäsi samoin.
Kello kaksitoista täsmälleen syötiin aamiainen, sillä kello yksi piti
edustajien kokoontua "Huvissa" ja sieltä lähteä Hennebeaun luo.
Aamiaiseksi oli pelkkiä perunoita, voita oli niin vähän, ettei kukaan
koskenut siihen. Illalla voisi siitä tehdä voileipiä.
-- Tiedäthän, että me olemme siinä uskossa, että sinä tulet
tulkitsemaan asiamme, sanoi Etienne odottamatta Maheulle.
-- Mutta ei! huudahti Maheun vaimo. Hän saa mennä minun puolestani,
mutta minä kiellän häntä esiintymästä johtajana... Ja miksi juuri hän
eikä joku muu?
Etienne alkoi selittää erikoisella innolla. Maheuhan on kaivosten paras
työmies, josta eniten pidetään ja pidetään arvossa. Ennen oli tahdottu,
että puhuisi hän, Etienne. Mutta hän on ollut liian vähän aikaa
Montsous'ssa. Vanhaa työmiestä sen sijaan tullaan kuulemaan
tarkkaavaisemmin. Ja toverit voivat uskoa asiansa arvokkaimmalle, siksi
hän ei saa kieltäytyä, se olisi pelkurimaista.
Maheu'n vaimo teki toivottaman eleen.
-- Mene, mene, ukkoni, ota kaikkien syy niskaasi. Minä suostun
kaikkeen!
-- Mutta enhän minä osaa puhua, sopersi Maheu. -- Minä voin sanoa
tyhmyyksiä.
Etienne, tyytyväisenä siitä, että oli saanut hänet vakuutetuksi,
taputti häntä olalle sanoen:
-- Puhu sitä, mitä tunnet, niin on kyllä hyvä.
Ukko Bonnemort, jonka jalat olivat alkaneet turvota, pudisti vain
päätään suu täynnä ruokaa. Nielty ään lausui hän:
-- Puhu mitä tahansa ja kaikki jää kuitenkin entiselleen ikäänkuin et
olisi puhunutkaan. Oh, kyllä olen ollut ennen mukana tuollaisissa.
Neljäkymmentä vuotta sitten ajettiin meidät sapeleilla pois hallinnon
portilta. Ehkä tällä kertaa he ottavatkin teidät vastaan, mutta eivät
he vastaa teille enempää kuin tuo seinä... Peijakas! heillähän on rahaa
ja viisi he teistä välittävät!
Kukaan ei vastannut mitään. Maheu ja Etienne nousivat pöydästä ja
lähtivät jättäen perheen jäsenet istumaan synkkinä tyhjien lautasiensa
ääressä. Matkalla poikkesivat he hakemaan Levaque'ta ja Pierronia ja
kaikki nelisin lähtivät Rasseneurin luo, jonne piti naapurikylien
edustajien saapua. Kun kaikki kaksikymmentä edustajaa oli saapunut,
päättivät he ehdoista, jotka he esittäisivät yhtiölle. Sen jälkeen
lähtivät kaikki Montsou'hum. Kello löi kahta, kun he saapuivat perille.
Palvelija käski heidän odottaa ja paiskasi oven kiinni heidän nenänsä
edessä. Hän palasi ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hän veti
verhot sivulle. Jäätyään yksin kivihiilenkaivajat eivät uskaltaneet
istua, vaikka he kaikki olivat siististi puetut ja aamulla olivat
ajaneet partansa. Keltaset hiukset ja viikset olivat sileäksi kammatut.
he rutistivat lakkejaan käsissään ja katsoivat komeita huonekaluja,
jotka olivat eri tyylisiä. Kaikki tuo vanha kulta, vaalea silkki ja
koko tuo ennen tuntematon komeus herätti heissä kunnioituksen sekaista
hämminkiä. Heidän jalkansa upposivat pehmeisiin itämaisiin mattoihin.
Mutta eniten painosti heitä lämpö, joka heidän poskiansa heti alkoi
kuumottaa. Kului viisi minuuttia ja he tunsivat itsensä yhä
epämukavimmiksi tässä lämpöisessä komeassa huoneessa.
Vihdoin tuli hra Hennebeau sotilaallisesti napitetussa takissa ynnä
kunnianmerkki rinnassa. Hän alkoi puhua ensimäisenä.
-- No, siinäkö te olette!... Näytätte kapinoivan...
Hän keskeytti itsensä sanoen kylmän kohteliaasti:
-- Istukaa, mielihyvällä puhun kanssanne.
Kivihiilenkaivajat katsoivat ympärilleen etsien silmillään mihin istua.
Muutamat uskalsivat istua tuoleille, toiset jäivät seisomaan
uskaltamatta istua silkkisille istuimille.
Syntyi äänettömyys. Hra Hennebeau siirsi nojatuolinsa lähemmäksi
kamiinia katsoen tyystin työmiehiin muistaakseen ketä heistä hän oli
ennen nähnyt. Hän tunsi Pierronin, joka oli vetäytynyt toisten taakse,
ja hänen katseensa pysähtyi Etienneen, joka istui suoraan häntä
vastapäätä.
-- No, mitä tahdotte sanoa minulle? kysyi hän.
Hän luuli, että Etienne alkaisi puhua ja hämmästyi suuresti
huomatessaan, että Maheu astui esiin. Voimatta pidättäytyä huudahti
hän:
-- Kuinka? Tekö, yksi parhaimpia työmiehiä, melkein vanhin Montsou'n
työmies, joka aina olette ollut niin järkevä! Minä olen hyvin
surullinen nähdessäni teidät tyytymättömien etunenässä!
Maheu kuuntelu silmät alas painuneina. Sitten alkoi hän puhua aluksi
aralla ja matalalla äänellä:
-- Herra tirehtööri, juuri sentähden ovat toverit valinneet minut, että
olen tyyni ja harkitseva mies, eikä minua voi mistään syyttää. Te
näette itse, ettemme ole mitään rettelijöitä, jotka vaan tahtovat
meluta. Me tahdomme ainoastaan oikeutta, me olemme väsyneet kärsimään
nälkää ja meistä tuntuu, että olisi aika järjestyä niin, että olisi
edes leipää riittävästi.
Vähitellen alkoi hänen äänensä kaikua varmempana. Hän kohotti silmänsä
ja jatkoi katsoen tirehtöörin:
-- Te ymmärrätte itsekin, ettemme voi taipua teidän uuteen
maksutapaanne. Meitä syytetään huonosta paaluttamisesta. Se on totta,
ettemme uhraa siihen niin paljon aikaa kuin tarvitaan. Mutta jos me
kuluttaisimme enemmän aikaa paaluttamiseen, niin silloin ansiomme
supistuisivat vielä enemmän, mutta sitä tuskin nytkään riittää
elantoon, ja silloin tulisi kerrassaan loppu kaikille työmiehille.
Maksakaa meille enemmän, niin tulemme paremmin paaluttamaan sen sijaan,
että yhtä mittaa kaivaisimme hiiliä, koska se on ansiotyömme. Se on
ainoa keino, millä asia voidaan järjestää, jotta työ tulisi tehdyksi,
täytyy siitä maksaa. Ja mitä te olette keksineet? Te alennatte maksun
hiilirattaista ja vakuutatte, että se tasoittuu siitä, että te maksatte
erikseen paaluttamisesta. Vaikka olisikin niin, jäisimme kuitenkin
tappioon, sillä paaluttaminenhan ottaa paljon enemmän aikaa.
Harmillisinta on, ettei se edes ole totta.. Yhtiö ei aiokaan hyvittää
sitä lainkaan, vaan se pistää yksinkertaisesti kaksi centimea rattaita
kohti omaan taskuunsa, siinä kaikki.
-- Niin, niin, se on totta, murahtivat toiset edustajat nähdessään,
että hra Hennebeau teki äkkinäisen liikkeen tahtoen keskeyttää puhujan.
Maheu ei itsekään antanut tirehtöörin puhua. Hän oli päässyt vauhtiin
ja sanat tulvivat suuhun itsestään. Kaikki nuo asiat olivat jo kauan
painaneet syvältä hänen rinnassaan ja nyt rinnan laajetessa ne tulvivat
itsestään ilmoille. Hän kertoi heidän yleisestä puutteesta, raskaasta
työstä ja eläimellisestä elämästä, vaimojen ja lasten nälkähuudoista.
Hän muistutti äskeistä mitättömän pientä palkkaa, ansiota, joka menee
melkein kokonaan sakkoihin ja työn seisauksiin, niin että saa palata
kotiin tyhjin käsin nähdäkseen naisten ja lastensa kyyneleet. Oliko
päätetty vallan näännyttää heidät?
-- Ja siis, herra tirehtööri, sanoi hän lopuksi, me tulimme sanomaan
teille, että jos meidän täytyy nääntyä, niin teemme sen mieluummin
ristissä käsin. Silloin emme ainakaan tarvitse olla niin uuvuksissa. Me
olemme jättäneet kaivokset, emmekä palaa sinne ennenkuin yhtiö myöntyy
meidän vaatimuksiimme. Se on alentanut palkkion hiilirattaista ja
tahtoo maksaa erikseen paaluttamisesta, mutta me tahdomme, että kaikki
jäisi entiselleen ja että meille maksettaisiin viisi centimeä enemmän
joka hiilirattaasta.
Työmiesten joukosta kuului huudahduksia:
-- Niin; on. Hän on sanonut oikein... Niin me kaikki ajattelemme...
Tahdomme ainoastaan oikeutta.
Toiset eivät puhuneet mitään, nyökäyttivät vain päätään. Nyt he eivät
enää huomanneet komeata huonetta, sen kultaa ja silkkiä ja eri tyylisiä
huonekaluja. Eivät he edes tunteneet pehmeää mattoa, jota he polkivat
saappaillaan.
-- Antakaa toki minun vastata, huusi vihdoin hra Hennebeau
vihastuneena. -- Ensiksihän ei ole totta, että yhtiö voittaa kaksi
centimeä rattaita kohti... Laskekaammepa.
Nyt alkoi katkonainen väittely. Tirehtööri koetti hajottaa heidät,
kääntyi Pierronin puoleen, joka höpisi jotain epäselvää. Levaque taasen
esiintyi kaikkein kiihkoisimpana, hän huusi, sotkeutui, vakuutti
jotakin, mitä itse ei oikein ymmärtänyt.
-- Jos te puhutte kaikki yht'aikaa, niin emme voi koskaan päästä
mihinkään tulokseen, lausui hra Hennebeau.
Hän oli jälleen rauhoittunut ja puhui kylmän arvokkaasti ilman
ärtymystä, kuten henkilö, joka täyttää vieraan tahdon ja osaa pakottaa
toisia tunnustamaan sen. Ensi hetkestä oli hän yhä katsonut Etienneen
koettaen saada tämän rikkomaan äänettömyytensä. Sen vuoksi hän jätti
puheen kahdesta centimestä sikseen ja siirsi puheen laajemmille
aloille.
-- Ei, tunnustakaa vilpittömästi, että kaikki tuo on teille tyrkytetty
sivulta päin ja te vain seuraatte villitsemistä. Se on todellakin
rutto, joka leviää kaikkialle pahentaen paraimpiakin työntekijöitä.
Ennenhän te olette olleet niin hiljaisia. Tunnustakaa, että teille on
luvattu jumala tiesi mitä, että teidän vuoronne on tulla isänniksi...
Teidät on houkuteltu tuohon kuuluisaan Internationaleen, tuohon
ryövärien sakkiin, joka tahtoo hävittää koko yhteiskunnan...
Siinä keskeytti hänet Etienne:
-- Te erehdytte, herra tirehtööri. Ei ainoakaan Montsou'n
kivihiilikaivaja ole vielä liittynyt kansainväliseen liittoon. Mutta
jos heidät saatetaan siihen, niin tulevat he liittymään kaikki. Se
riippuu yhtiöstä.
Tästä sukeusi väittely Etiennen ja hra Hennebeaun välillä, aivankuin ei
toisia olisi olemassa.
-- Yhtiö on työläisten kaitselmus ja turhaan te uhkaatte sitä, sanoi
tirehtööri. -- Tänä vuonna on se kuluttanut kolmesataa tuhatta
työläisten kyläin rakentamiseen, josta se saa vain kaksi prosenttia
tuloja, puhumattakaan eläkkeistä, joita se myöntää, hiilestä,
lääkkeistä... Te, joka näytätte olevan sivistynyt mies ja muutamassa
kuukaudessa olette tullut yhdeksi paraimmista työmiehistämme, tekisitte
paremmin, jos levittäisitte näitä totuuksia sen sijaan, että turmelette
itsenne seurustelemalla pahamaineisten ihmisten kanssa. Niin, niin,
minä tarkoitan tietysti Rasseneuria, jonka olimme pakotetut erottamaan
säästääksemme kaivoksemme sosialismitartunnalta. Teidät nähdään usein
Rasseneurilla ja varmaankin hän on agiteerannut teitä perustamaan
apukassaa. Meidän puolesta saa kyllä olla säästökassa, mutta meistä
tuntuu, että se on ase meitä vastaan, säästövarat taistelukuluja
varten. -- Muutoin täytyy minun ilmoittaa, että yhtiö tahtoo tarkastaa
tätä kassaa.
Etienne kuunteli silmät seivästettyinä tirehtööriin. Vain huulten
heikosta väräjämisestä näki hänen sisunsa kuohuvan. Sitten hymähti hän
ja vastasi tyynesti:
-- Se on uusi vaatimus. Tähän asti ei herra tirehtööri ole puhunut
mitään tarkastamisesta. Valitettavasti on meidän toivomuksemme, että
yhtiö vähemmän huolehtisi meistä. Älköön se esiintykö kaitselmuksena,
vaan toimikoon oikeudenmukaisesti ja antakoon meille työansiomme sen
sijaan että riistäisi sen itselleen. Onko oikein joka pulan aikana
näännyttää työläisiä nälällä, jottei vaan osakkaitten voitot tulisi
kosketuksi. Puhukaa mitä tahdotte, herra tirehtööri, mutta uusi
maksutapa on keksitty ainoastaan alennetun työpalkan peittämiseksi ja
se se juuri panee mielemme kuohuksiin. Joskin yhtiön täytyy supistaa
kuluja, tekee se väärin alentaen yksin työmiehen palkan.
-- Vai niin, siinäpä nyt ollaan! huudahti hra Hennebeau. -- Minä juuri
odotinkin, että meitä syytettäisiin siitä että muka näännytämme kansaa
nälkään ja elämme sen hiestä ja verestä! Kuinka te voitte puhua
tuollaisia tyhmyyksiä! Pitäisihän teidän tietää, kuinka suurelle
vaaralle alttiita ovat teollisuuskapitalit, etenkin kaivospääomat.
Panna kaivos pystyyn meidän päivinämme maksaa lähes kaksi miljoonaa
frankia. Ja kuinka paljon huolta vaaditaan, jotta voisi saada noin
suunnattomasta summasta edes keskimääräisen prosentin! Melkein puolet
Ranskan kaivoksista on joutunut häviöön. On kerrassaan järjetöntä
syyttää julmuudesta niitä, jotka pysyvät pystyssä. Jos heidän
työläisensä kärsivät, niin kärsivät he itsekin. Luuletteko, että yhtiö
kärsii vähemmän kuin te tästä pulasta? Se ei määrää mielin määrin
työpalkkaa, sen täytyy ottaa kilpailu huomioon, muutoin joutuu se
häviöön. Pitäkää kiinni tosiseikoista... Mutta te ette tahdo kuulla
eikä ymmärtää!
-- Ei, Vastasi nuori mies, -- me ymmärrämme kyllä, ettei mikään
parannus ole meille mahdollinen niin kauan kuin asiat ovat niin kuin ne
nyt ovat. Siksi juuri täytyy työläisten pyrkiä siihen, että ne
muuttuisivat.
Nämä sanat olivat lausutut matalalla tyynellä äänellä, mutta niistä
huokui sellaista itsetietoista uhkausta, että heti sen jälkeen syntyi
äänettömyys. Kaikki joutuivat hämilleen ikäänkuin ukkonen olisi
leijaillut ilmassa. He katsahtivat taas syrjästä huoneen sisustukseen,
josta pieninkin lelu voisi taata heille päivällisen kuukaudeksi.
Vihdoin nousi hra Hennebeau näyttäen että keskustelu on päättynyt.
Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Etienne hiljaa pukkasi Maheuta ja
tämä alkoi taas puhua, tällä kertaa hitaasti ikäänkuin etsien sanoja:
-- Siinä siis kaikki, mitä tirehtöörillä on meille sanottavaa... Meidän
on siis ilmoitettava toisille, ettette hyväksy ehtojamme.
-- Minäkö, hyvä ystävä? -- huudahti tirehtööri, -- minä en vastusta
mitään. Minä olen myös palkattu kuten tekin eikä minulla ole sen
enempää valtaa kuin vähäisimmällä kaivospojalla. Minulle annetaan
määräyksiä, joitten täyttämisestä minun täytyy valvoa. Olen sanonut
teille, mitä katsoin tarpeelliseksi, mutta minä en voi päättää mitään.
Te olette ilmoittaneet minulle ehtonne, minä esitän ne hallinnolle ja
sitten tiedonnan teille vastauksen.
Hän puhui korkealle virkamiehelle ominaisella pidättäväisyydellä
välttäen mielenkiihkoa sekä kylmällä kohteliaisuudella, jota hän piti
sopivimpana vallan välikappaleena. Kivihiilenkaivajat katsoivat häneen
epäluottamuksella. He kysyivät itseltään mitä hän tarkoittaa ja missä
tarkoituksessa hän valehtelee. He arvioivat myös, miten paljon hän saa
riistetyksi ollessaan heidän ja isäntien välillä.
Etienne puuttui taas puheeseen:
-- Näette, herra tirehtööri, sanoi hän, -- miten valitettavaa on,
ettemme itse voi puoltaa asiaamme. Me voisimme selittää, ja todistaa
monta seikkaa, mitkä teiltä voivat jäädä huomaamatta... Jos vain
tietäisimme kenen puoleen kääntyä!
Hennebeau ei suuttunut. Hänen kasvoissaan päinvastoin vilahti hymy.
-- Oh, jos te ette luota minuun, niin asia mutkistuu. Silloin teidän
täytyy kääntyä tuonne...
Ja hän viittasi epämääräisesti akkunaan päin. Työmiehet seurasivat
hänen liikettään. Mihin 'tuonne'? Varmaankin Pariisiin. Mitään varmaa
he eivät tietäneet. Ja taas kohosi heidän eteensä jokin saavuttamaton
ja pelottava: seutu, missä tuntematon jumala asui salaisessa
pyhätössään. He eivät saisi sitä koskaan nähdä, he tunsivat vain
etäältä sen kaikkivoivan mahdin, joka painosti kaikkia kymmentä tuhatta
työmiestä. Kun tirehtööri puhui, piili hänessä sama voima, joka puhui
hänen huulillaan.
Heidät valtasi alakuloisuus; Etiennekin kohautti olkapäitään ikäänkuin
sanoen, että paras oli nyt lähteä. Mutta tirehtööri taputti Maheuta
ystävällisesti olalle kysyen miten Jeanlinin terveyden laita oli.
-- Se oli kova koetus teille ja te kuitenkin puollatte huonoa
paalutusta! -- Ajatelkaa toki asiaa, ystäväni hyvät, lakkohan on yhtä
hävittävä kaikille. Viikon kuluttua tulette te jo kärsimään nälkää.
Minä luotan teidän järkevyyteenne, ja toivon että viimeistään
maanantaina lähdette töihin.
Työmiehet lähtivät lappaamaan tiehensä kuin karjalauma, vastaamatta
mitään tähän toivoon saada heidät masennetuksi. Tirehtööri saattoi
heitä toistaen vieläkin toiveensa. Toisella puolen oli yhtiö uusine
tariffineen ja toisella työläisten vaatimus korottaa maksu
hiilirattaista viidellä centimella. Jottei työläiset turhia toivoisi,
katsoi hän velvollisuudekseen ilmoittaa heille, ettei heidän ehtoihinsa
suostuta.
-- Miettikää ensin oikein ennenkuin ryhdytte tyhmyyksiin, toisti hän.
Eteisessä Pierron kumarsi syvään, mutta Levaque siirsi lakin
silmilleen. Maheu aikoi sanoa jotain jäähyväisiksi, mutta Etienne
työnsi häntä taas ja kaikki poistuivat äänettöminä. Ovi paiskattiin
rymyllä kiinni heidän jälkeensä.
Kun Hennebeau palasi ruokasaliin, istuivat vieraat yhä ääneti ja
liikkumattomina pöydän ääressä. Hän kertoi lyhyesti tapauksesta
Deneulinille, jonka kasvot tulivat harmaiksi synkkämielisyydestä.
Isäntä joi kylmän kahvinsa ja vieraat tahtoivat muuttaa puheaihetta.
Mutta eivät Gregoiretkaan voineet puhua muusta kuin lakosta. He
ihmettelivät ettei ole lakeja, jotka kieltäisivät työläisiä jättämästä
työt. Paul koetti rauhoittaa Cecilea vakuuttaen, että pian saapuu
santarmeja.
Vihdoin soitti rouva Hennebeau palvelijaa.
-- Hippolyte, avatkaa ikkunat ja tuulettakaa hyvin vierashuoneessa,
ennenkuin me siirrymme sinne.