Eräänä maanantaina oli Hennebeaun herrasväki kutsunut Gregoire'n
herrasväen luoksensa aamiaiselle. Oli päätetty tehdä yhdessä
kävelyretki. Aamiaisen jälkeen lupasi Paul Negrel näyttää naisille
Saint Thomasin kaivoksen, joka oli saatettu uuteen kuntoon. Mutta
oikeastaan sekä aamiainen että kävelyretki oli tekosyy, rouva
Hennebeau'n ystävällinen keksintö tarkoituksessa jouduttaa Cecilen ja
Paulin häitä.
Mutta äkkiä juuri samana maanantaiaamuna kello neljä oli puhjennut
lakko. Kun yhtiö joulukuun 1 p:nä oli saattanut käytäntöön uuden
maksutavan, olivat kivihiilenkaivajat näköjään aivan rauhalliset.
Kahden viikon kuluttua, maksupäivänä, he eivät tehneet minkäänlaisia
vastaväitteitä. Tirehtööristä alkaen alimpaan kaivosvoutiin luulivat
kaikki, että työläiset taipuivat maksuehtoihin. Sitä suuremmaksi tuli
heidän hämmästyksensä kun äkkiä tuona maanantaiaamuna syttyi sota, joka
todisti hyvästä johdosta ja järjestymisestä.
Kello viisi herätti Dansaert Hennebeau'n ilmoittaakseen hänelle, ettei
ainoakaan työmies mennyt töihin Voreux'hon. Hän oli kulkenut kylän
No. 240 poikki, mutta kaikki sen asukkaat makasivat sikeässä unessa
suljettujen ikkunoitten ja ovien takana. Tuskin oli tirehtööri ehtinyt
nousta, kun hänen päänsä yli alkoi tihuttaa sähkösanomia ja
sananlennättäjiä saapui joka neljännestunnin kuluttua. Aluksi toivoi
hän, että levottomuudet rajoittuisivat vain Voreux'hon, mutta hetki
hetkeltä kävivät sanomat yhä uhkaavimmiksi. Mirou'hon, Crevecoeur'iin
ja Madeleine'en olivat saapuneet ainoastaan tallirengit. Victoire'n ja
Feutry-Cantel'iin, noihin luotettavimpiin kaivoksiin, ei saapunut muuta
kuin kolmasosa työläisiä. Ainoastaan Saint Thomas'sa olivat kaikki
työläiset työssä, se näköjään jäisi liikkeen ulkopuolelle. Kello
yhdeksään saakka oli tirehtööri kiinni sanellen sähkösanomia kaikille
haaroille: Lillen prefektille, yhtiön hallinnon jäsenille, ilmoittaen
edeltäpäin viranomaisille ja pyytäen toimintamääräyksiä. Hän oli
lähettänyt Negrel'in kiertämään naapurikaivoksia hankkiakseen tarkempia
tietoja.
Äkkiä muisti Hennebeau aamiaisen. Hän oli jo aikeissa lähettää kuskin
Gregoirien luo, mutta jokin päättämättömyys valtasi hänet, joka hetki
sitten oli jaellut lyhyitä sotilaallisia määräyksiä taistelun varalta.
Hän nousi yläkertaan vaimonsa pukuhuoneeseen, missä palvelijatar suki
tämän päätä.
-- Vai niin, he tekivät lakon, sanoi rouva tyynesti, kun mies oli
alkanut kysyä häneltä neuvoa, -- Entä sitten, mitä me siitä? Emme kai
lakkaa syömästä sen tähden?
Rouva oli itsepäinen eikä auttanut, vaikka herra Hennebeau vakuutti,
että aamiainen olisi kaikissa tapauksissa häiritty eikä Saint
Thomas'een voisi lähteä missään tapauksessa. Mutta rouvalla oli valmis
vastaus kaikelle. Miksi antaa valmiin aamiaisen mennä hukkaan? Ja
voisihan jättää retken tekemättä, jos se ei ole viisasta.
-- Sitäpaitsi tiedättehän, -- lisäsi hän. kun kamarineitsyt oli
poistunut huoneesta, -- miksi olen kutsunut noita herttaisia ihmisiä
luoksemme. Näistä häistä pitäisi teidän olla enemmän huvitettu kuin
työmiesten tyhmyyksistä... Sanalla sanoen, minä niin tahdon ja älkää
hermostuttako minua. --
Mies katsoi häneen pidättäen mielenliikutustaan, mutta hänen
tyyneistä kasvoistaan, joita hän oli tottunut hallitsemaan, voitaisiin
huomata sydämen tuskan salaisia merkkejä. Nainen istui hänen edessään
pooli-pukimissaan, pyyleänä ja yhä vielä kauniina ja lumoovana.
Hetken tunsi mies halua vallata hänet, painaa päänsä hänen valkoseen
rintaansa, sillä sekä nainen että koko huoneen aistikas sisustus ja
hermoja kutkuttava myskin haju taivutti siihen. Mutta hän peräytyi: jo
kymmenen vuotta oli heillä ollut eri sänkykamarit.
-- Hyvä on, sanoi hän poismennessään, -- älkäämme peruuttako mitään.
Hennebeau oli syntynyt Ardennessa. Hänen lapsuutensa oli ollut iloton.
Köyhänä orpona oli hän joutunut Pariisin kadulle ja suurilla
vaikeuksilla saattoi hän lopettaa nuorisokoulun. Kahdenkymmenen neljän
ikäisenä oli lähtenyt Grand-Combe'en Sainte-Barben vuori-insinööriksi.
Kolme vuotta myöhemmin tuli hän Marlesien kaivosten piiri-insinööriksi
Pas-de-Calais'sa. Siellä hän oli nainut erään rikkaan kehruutehtaan
omistajan tyttären. Viisitoista vuotta olivat puolisot tässä pienessä
maaseutukaupungissa eikä mikään häirinnyt heidän yksitoikkoista
elämäänsä, ei edes lapsen syntyminen.
Aikaa myöten kehittyi rouva Hennebeau'ssa ärtyisyys miestänsä kohti,
niin että lopuksi he kävivät aivan vieraiksi toinen toisilleen.
Lapsuudesta oli rouvaa opetettu jumaloimaan rahaa ja hän halveksi
miestään, joka raskaalla työllä ansaitsi vähäpätöisen palkkionsa ja
joka ei osannut toteuttaa ainoatakaan hänen kouluajan toivoaan. Hän oli
ankaran rehellinen, ei tahtonut ryhtyä epäiltäviin yrityksiin ja seisoi
kuin sotamies paikallaan. Puolisot vieraantuivat yhä enemmän toisistaan
ja lakkasivat olemasta mies ja vaimo. Mies jumaloi häntä, mutta vaimo
näytti hänelle sellaista kylmyyttä, että hän katsoi parhaaksi vetäytyä
pois. Rouva hankki itselleen rakastajan, josta mies ei tietänyt.
Vihdoin jätti hän Pas-de-Calais'n ja otti paikan Pariisissa siinä
luulossa, että hänen vaimonsa olisi siitä hänelle kiitollinen. Mutta
Pariisi eroitti heidät lopullisesti. Pariisista oli vaimo haaveillut jo
pienenä tyttönä ollessaan. Viikon kuluessa hän jollain ihmeellisellä
tavalla hävitti itsestään kaiken maalaisuuden, tuli äkkiä komeaksi ja
antautui ahneena kaikille ylellisyyden hullutuksille.
Ne kymmenen vuotta, jotka hän täällä vietti, täytti suuri intohimo,
julkinen suhde erääseen nuoreen mieheen ja kun tämä lopuksi jätti
hänet, oli hän vähällä kuolla siitä. Tällä kertaa mies ei ollut voinut
jäädä tietämättömäksi ja hän aikaansai aluksi kauheita kohtauksia,
mutta sitten hän taipui. Hänet teki aseettomaksi tuon naisen
itsevarmuus, joka oli valmis mihin hyvänsä onnen etsinnässä, Kun hän
oli eronnut rakastajastaan, tuli hän hyvin sairaaksi ja silloin otti
mies kaivostirehtöörin paikan Montsou'ssa toivossa, että vaimo täällä
erämaassa parantuisi ja paranisi.
Mutta Montsou'ssa Hennebeau'n puolisot kestivät samaa ärtymystä ja
ikävää kuin avioliittonsa ensi aikoina. Rouva Hennebeau koristi pienen
hallintotalon niin ylellisesti, että huhut siitä kulkivat Lilleen
saakka. Mutta tuo seutu ärsytti häntä, päättymättömine tyhmine
peltoineen ja likaisine maanteineen vailla ainoatakaan puuta, ja eniten
tuo inhottava väestö, joka herätti hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä.
Alkoivat valitukset ikävästä. Hän syytti miestään, että tämä oli
uhrannut hänet, neljänkymmenen tuhannen frankin edestä, minkä hän sai
palkaksi täällä ja mikä itse asiassa oli aivan mitätön palkka, joka
tuskin riitti taloustarpeisiin. Ainakin pitäisi hänen kuten muittenkin
hankkia voitto-osuus itselleen tai osakkeita ja yleensä saavuttaa
jotain parempaa. Ja sitä hän jankkasi rikkaan perijättären
säälimättömyydellä, sillä hän oli tuonut rahaa taloon.
Mies koetti peittää palavaa intohimoaan tuota naista kohti
toimihenkilön kylmällä naamiolla, mutta vuosien vieriessä kiihtyi hänen
himonsa yhä enemmän. Hänen vaimonsa ei koskaan ollut kuulunut hänelle
kokonaan ja häntä kalvoi halu saada edes kerran näyttää hänelle
rakkautensa koko voiman. Joka aamu ajatteli hän, että illalla hän sen
tekee, mutta kun hän kohtasi vaimonsa kylmän katseen ja tunsi että koko
hänen olentonsa on sitä vastaan, luopui hän päätöksestään eikä edes
uskaltanut koskettaa hänen kättään. Se oli ainainen parantumaton
kidutus, joka piili hänen kylmän ulkokuorensa alla, hellän sydämen
kärsimystä, sydämen, joka ei löytänyt onnea kodissaan.
Juuri silloin saapui Montsou'hun Paul Negrel. Hänen äitinsä, erään
kapteenin leski, eli Avignon'issa vähäisellä eläkkeellä, usein syöden
pelkkää leipää ja vettä, jotta hänen pojallaan olisi mahdollisuus
päättää polyteknikumi. Suoritettuaan tutkinnon sai hän hyvin huonon
paikan, jolloin hänen setänsä, Hennebeau, tarjosi hänelle insinöörin
paikan Montsou'ssa.
Häntä kohdeltiin talossa kuin omaa lasta, hänelle annettiin eri huone
ja vihdoin jäi hän aivan asumaan heidän luokseen. Siten oli hän
tilaisuudessa lähettämään puolet palkastaan, kolme tuhatta frankia,
äidilleen. Jottei tämä hyväntekeväisyys painostaisi nuorukaista,
vakuutti Hennebeau, että nuoren miehen on sangen vaikea perustaa oma
talous jossain pienessä talossa, jollaisia yhtiö antaa insinöörien
asuttavaksi. Rouva Hennebeau alkoi heti alusta asti kohdella Paul
Negreliä kuin hyvä äiti ainakin, sinutellen häntä ja kaikin tavoin
vaalien hänen hyvinvointiaan. Etenkin ensimäisinä kuukausina osotti hän
äidillistä hellyyttä antaen hänelle monta hyvää neuvoa. Mutta samalla
hän pysyi naisena ja huomaamatta siirsi puheen tuttavallisemmille
aloille. Häntä huvitti tuo ennakkoluuloton nuori mies, joka
filosoferasi rakkauden kysymyksissä, oli niin viisas huolimatta
synkästä elämänkatsomuksestaan ja hänen kapeat kasvonsa ja suippo
nenänsä näyttivät niin veitikkamaisilta.
Oli siis luonnollista, että eräänä iltana rouva Hennebeau tapasi
itsensä miehensä veljenpojan sylissä. Hän vakuutti antautuvansa
hyvyydestä, sillä hänen sydämensä oli kuollut ja hän tahtoo olla
ainoastaan hänelle ystävä. Äkkiä haltioitui hän ajatuksesta naittaa
hänet, haaveili itsensä uhrautumisesta luovuttaen hänet jollekin
rikkaalle morsiamelle. Heidän suhteensa pysyi, se antoi heille iloa ja
vaihtelua ja rouva Hennebeau pani suhteeseen kaiken hellyytensä, mikä
hänen tapaisella toimettomalla ja elämänsä eläneellä naisella vielä oli
annettavana.
Siten kului kaksi vuotta. Eräänä yönä oli Hennebeau kuulevinaan
tassuttelevia askeleita oven takana. Epäilys valtasi hänet taas, mutta
hän ei tahtonut uskoa sellaista ilettävänä mahdolliseksi omassa
talossaan noitten läheisten sukulaisten, melkein äidin ja pojan
välillä. Juuri seuraavana päivänä alkoi hänen vaimonsa puhua, että hän
oli valinnut Cecile Gregoiren Paulin vaimoksi. Ja hän puhui asiasta
sellaisella lämmöllä, että mies häpesi hirveästi epäilystään. Hän tunsi
yhä edelleenkin nuorta miestä kohti kiitollisuutta siitä, että hänen
tulonsa oli tehnyt hänen kotinsa vähemmän synkäksi.
Tullessaan ulos pukuhuoneesta tapasi hän vastaanottohuoneessa Paulin,
joka juuri tuli kotiin kiertoajostaan ja näytti olevan hyvin huvitettu
lakosta.
-- No, mitä? kysyi eno.
-- Olen kiertänyt kaikki kylät. Kansa näkyy käyttäytyvän hyvin
siivosti... Luulen muuten, että he aikovat lähettää lähettiläitä
luoksesi.
-- Sinäkö se olet, Paul? -- kuului ylhäältä rouva Hennebeau'n ääni. --
Tule kertomaan minulle uutisia. Kuinka hassuja ovat nuo ihmiset, jotka
aikaansaavat sellaista hämminkiä, vaikka heidän on niin hyvä olla.
Tirehtöörin täytyi kieltäytyä kuulemasta lähempiä tietoja, koska hänen
vaimonsa ilmaisi haluavansa puhutella hänen lähettilästään. Hän palasi
työpöytänsä luo, mihin oli sillä välin ehtinyt kasaantua uusi pinkka
sähkösanomia.
Kun Gregoiret saapuivat kello yksitoista, hämmästyivät he suuresti,
että palvelija Hippolyte melkein työnsi heidät ovesta sisään
heitettyään levottomia silmäyksiä tien molempiin päihin.
Vierashuoneessa olivat akuttimet lasketut alas ja heidät vietiin
suoraan Hennebeau'n työhuoneeseen. Isäntä pyysi anteeksi, että hän
siten ottaa heidät vastaan, mutta vierashuoneen ikkunat olivat
maantielle päin ja siksi oli epäviisasta uhmata väkeä.
-- Kuinka? Ettekö tiedäkään mitään? -- kysyi hän huomatessaan heidän
hämmästyksensä.
Saatuaan kuulla lakosta, Gregoire vain kohautti olkapäitään
tavallisella huolettomalla ilmeellä. Pyh! tuo ei ole suinkaan mitään
vaarallista, kansahan täällä on niin siivoa. Rouva Gregoire nyökäytti
päätään myöntäen miehensä mielipiteen oikeaksi kivihiilenkaivajien
vuosisataisnöyryydestä. Cecile taasen hymyili vain sanalle "lakko"
iloisena ja terveenä sinisessä verkapuvussaan, sillä se muistutti
hänelle hänen käyntejään työväen kylissä ja almujen jakamista.
Rouva Hennebeau saapui mustassa silkkipuvussa. Hänen perästä tuli
Negrel.
-- Ajatelkaa, kuinka harmillista! -- huusi hän jo ovessa. -- Eivät
voineet odottaa! Tiedättekö että Paul kieltäytyy viemästä meitä
Saint-Thomas'een.
-- Siinä tapauksessa jäämme tänne, vastasi Gregoire kohteliaasti. -- Se
on sitä herttaisempaa.
Paul tervehti Cecileä ja tämän äitiä. Mutta hänen tätinsä tuli
tyytymättömäksi sellaisesta välinpitämättömyydestä ja katseellaan käski
hänen lähestyä nuorta tyttöä. Kuullessaan heidän juttelevan ja
nauravaa, katsoi hän heihin äidillisellä lempeydellä.
Hennebeau jatkoi sähkösanomien lukemista kirjoittaen muutamiin
vastauksia. Hänen vaimonsa kertoi vieraille, ettei hän ollut koskenut
tätä huonetta. -- Siinä olikin haalistuneet seinäpaperit ja kuluneet
huonekalut.
Kului lähes tunti ja lähestyi aamiaisen aika, kun palvelija tuli
ilmoittamaan, että hra Deneulin oli saapunut. Tämä astui huoneeseen
näköjään hyvin levottomana ja kumarsi rouva Hennebeau'lle.
-- Kas, tekin täällä! huudahti hän huomattuaan Gregoiret ja kääntyi
heti isännän puoleen.
-- Siis se on alkanut! Sain juuri tietää siitä insinööriltä... Minulla
kyllä on työ käynnissä mutta lakko voi laajeta. Minä en voi pysyä
rauhallisena. Ja miten teillä on?
Hän oli saapunut ratsain ja hänen äänekäs puhelunsa ja hermostuneet
eleensä ilmaisivat hänen levottomuutensa.
Hennebeau alkoi tarkoin selvittää hänelle asiain tilan, kun Hippolyte
avasi oven ruokahuoneeseen. Isäntä keskeytti itsensä lausuen hänelle:
-- Syökää aamiainen kanssamme. Jälkiruokaa syödessä kerron kaikki.
-- Mielelläni, jos tahdotte, vastasi Deneulin.
Rouva Hennebeau käski kattamaan seitsemännelle hengelle ja osoitti
kunkin paikan. Rouva Gregoire ja Cecile istuivat hänen miehensä
kummallekin puolelle, hrat Gregoire ja Deneulin taas hänen molemmille
puolilleen ja Paulin asetti hän nuoren tytön ja tämän isän väliin. Kun
alettiin syödä, lausui hän hymyillen:
-- Teidän täytyy suoda minulle anteeksi. Olen tahtonut tarjota teille
osteria, niitähän tuodaan maanantaisin, kuten tiedätte, Ostendesta
Marchiennes'iin ja olin ajatellut lähettää keittäjättäreni sinne
hevosella. Mutta hän pelkäsi, että hän saisi kiviä vaunuunsa.
Kaikki purskahtivat nauramaan pitäen juttua hyvin huvittavana.
-- Pst! -- tyssytti Hennebeau tyytymättömänä katsoen ikkunoihin, jotka
olivat raitille päin. -- On tarpeetonta, että väki saa tietää meillä
olevan vieraita.
-- Tuollaista makkaraa he eivät suinkaan saa maistaakaan, -- lausui
Gregoire.
Kaikki nauroivat taas, vaikka hiljemmin.
-- Eikö pitäisi laskea verhot ikkunan eteen? sanoi Negrel pelottaakseen
vähän Gregoireja.
Ulkona tuuli navakka pohjoistuuli, mutta huoneessa oli lämmin ja
tuoksui hienolle ruualle.
Kamarineitsyt, joka auttoi tarjoamisessa, luuli Negrelin huomautuksen
käskyksi ja aikoi vetää verhot ruutujen eteen. Tämä antoi aihetta
loppumattomiin leikkipuheisiin, he laskivat lasit ja veitsensä kaikella
varovaisuudella pöytään, joka ruokalajia tervehdittiin ikäänkuin se
olisi valloitettu saalis viholliselta. Mutta tuon teennäisen pirteyden
alla piili salainen pelko, joka tuli ilmi katseista, joita salavihkaa
heitettiin ikkunoihin, ikäänkuin heidän ruokahuoneensa olisi nälkäisen
tukijoukon ympäröimä.
Tryffeliomeletin jälkeen tarjottiin forelleja. Keskusteltiin nyt
teollisuuspulasta, joka oli tuntuvasti pahentunut viimeisen
puolentoista vuoden kuluessa.
-- Se oli välttämätöntä, sanoi Deneulin, -- liiallisuuteen saakka
kehitetyn kukoistuksen oli täytynyt johtaa siihen. Kun vaan ajattelee,
kuinka mahdottomia pääomia oli pantu liikkeelle, kuinka paljon
rautateitä, satamia, kanavia on rakennettu, kuinka paljon rahaa pantu
kaikkein hulluimpiin yrityksiin. Jo yksin meidän seudussamme on
perustettu niin monta sokuritehdasta, ikäänkuin meillä saataisiin kolme
satoa valkojuurikasta... No, ja nyt on rahat kulutettu ja täytyy
odottaa, koska saadaan prosentteja käytetyistä miljoonista ja siitähän
johtuukin kaikkien asioitten pysähtyminen.
Hennebeau alkoi väittää vastaan, myöntäen kuitenkin, että hyvät vuodet
orat pilanneet työläiset.
-- Kun ajattelee, huudahti hän, -- että nuo sällit ansaitsivat meidän
kaivoksellamme kuusikin frankia päivässä, se on kaksi kertaa enemmän
kuin nyt. Ja elivät tietysti komeasti ja tottuivat ylellisyyteen.
Luonnollisesti nyt tuntuu heistä raskaalta palata entiseen
yksinkertaisuuteen.
-- Herra Gregoire, keskeytti hänet hänen vaimonsa, -- ettekö ottaisi
lisää forellia? Se on hyvin hienoa, eikö totta?
Tirehtööri jatkoi:
-- Mutta onko se meidän syymme? Kovalta meitäkin ottaa nyt. Sen jälkeen
kun tehdas toisensa jälkeen on suljettu on meidän hyvin vaikea saada
hiilemme kaupan. Kysyntä käy yhä pienemmäksi ja meidän täytyy pakosta
supistaa tuotantokustannuksia. Mutta juuri tuota työläiset eivät tahdo
ymmärtää.
Syntyi vaitiolo. Palvelija tarjosi paistetuita pyitä.
-- Intiassa oli nälkä, jatkoi Deneulin mietteitään, ikäänkuin puhuisi
itsekseen. -- Amerika on lakkauttanut rauta- ja malmitilauksensa,
antaen sillä voimakkaan iskun tuotannollemme. Kaikki riippuu toinen
toisesta ja jokin etäinen tärähdys voi hämmentää koko maailman.
Hän otti linnun siiven, sitten jatkoi hän korottaen äänensä:
-- Pahinta on, että tuotantokulujen peittämiseksi olisi pitänyt vielä
kohottaa tuotantoa. Sillä muutoin täytyy supistaa työmiesten palkkoja
ja työmies on aivan oikeassa sanoessaan, että hän saa vastata
tappiosta.
Tämä avomielinen tunnustus, joka pääsi häneltä, aikaansai kiivasta
väittelyä. Mutta naiset olivat vähän huvitettuja tuosta puheaiheesta.
Muutoin kiintyi jokaisen huomio pääasiallisesti lautaseensa. Palvelija
tuli ja näkyi aikovan jotain sanoa.
-- Mitä on? -- kysyi Hennebeau, -- jos on sähkösanomia, antakaa ne.
tänne. Odotan vastauksia.
-- Ei, herra tirehtööri, herra Dansaert on odotushuoneensa. Mutta hän
pelkää häiritsevänsä...
Tirehtööri pyysi anteeksi ja käski pyytämään voutia huoneeseen. Vouti
tultuaan huoneeseen pysähtyi muutaman askeleen päähän pöydästä. Kaikki
kääntyivät katsoen häneen, joka näytti niin suurelta ja hengästyneeltä,
ikäänkuin hyvin hämmentyneenä tuomistaan uutisistaan. Hän kertoi, että
kylissä on rauhallista, mutta työläiset ovat päättäneet lähettää
lähetystön herra tirehtöörin luo. Jonkun hetken päästä voi se jo
saapua.
-- Hyvä on, sanoi Hennebeau, -- tahdon kuulla kertomuksenne kahdesti
päivässä, aamulla ja illalla, ymmärrättekö?
Niin pian kuin Dansaert oli poistunut, pääsivät leikinlaskut taas
valtaansa. Kaikki hyökkäsivät venäläisen salaatin kimppuun huutaen,
ettei saa kadottaa hetkeäkään, jos mieli ehtiä syödä sitä.
Tirehtöörille tuotiin koko pinkka kirjeitä ja sähkösanomia ja hän pyysi
luvan lukea yhden kirjeen ääneen.
Se oli Pierronilta, joka hyvin kohteliain lausein ilmoitti olevansa
pakotettu yhtymään lakkoon välttääkseen pahoinpitelyä tovereitten
puolelta, lisäten, ettei hän edes voinut kieltäytyä ottamasta osaa
lähetystöön, vaikkei hän hyväksy sen toimintaa.
-- Siinä on se ylistetty työnvapaus! huudahti hra Hennebeau.
Puhe suijui taas lakkoon ja häneltä kysyttiin hänen mielipiteensä
asiasta.
-- Oh, vastasi hän, kyllä ollaan nähty tuollaista. Viikon tai parin
tulevat he laiskottelemaan, kuten edellisellä kerralla. Istuskelevat
kapakassa, mutta kun nälkä alkaa vetää suolia, niin palaavat he taas
työhön.
-- Minä en katso asioihin yhtä levollisesti. Tällä kertaa näyttävät he
olevan paremmin järjestyneet. Heillähän taitaa olla apukassa?
-- Niin tuskin kolme tuhatta frankia. Epäilen pahasti, että eräs
työmies, nimeltä Etienne Lantier on heidän johtajansa. Hän on hyvä
työmies, olisi ikävä, jos pitäisi hänet ajaa työstä pois kuten kerran
tuon kuuluisan Rasseneurin, joka yhä edelleenkin myrkyttää Voreux'ta
aatteillaan ja oluellaan. Mutta joka tapauksessa saapuu puolet viikon
kuluttua työhön ja kahden viikon kuluttua kaikki kymmenen tuhatta.
Hän oli siitä lujasti vakuutettu. Ainoa, mikä teki hänet levottomaksi,
oli pelko, että hallinto syyttäisi häntä lakosta.
Naiset alkoivat myös ottaa osaa keskusteluun. Rouva Gregoire säälitteli
köyhien kohtaloa, jotka nyt saisivat kärsiä nälkää ja Cecile
valmistautui jo jakaakseen leipää ja lihaa. Mutta rouva Hennebeau
hämmästyi suuresti kuullessaan puhuttavan Montsoun työläisten
puutteesta. Mitä heiltä puuttuu? Onhan heillä asunto ja lämpö, yhtiöhän
pitää huolen kaikesta! -- Välinpitämättömänä tuota ihmislaumaa kohtaan,
ei hän tietänyt muuta kuin läksynsä, jonka hän kertoi pariisilaisille
vierailleen, ja lopuksi oli alkanut itsekin uskoa siihen ihmetellen
tuon kansan kiittämättömyyttä.
Negrel sillä välin jatkoi pelotella Gregoirea. Cecile ei ollut hänelle
vastenmielinen ja hän suostui kernaasti naimaan hänet tätinsä
mielihyväksi, mutta hän ei ollut rakastunut, hän oli järkevä
nuorimies, joka ei sallinut itselleen tyhmyyksiä. Hän oli mielestään
tasavaltalainen, mikä ei estänyt häntä kohtelemasta työmiehiä kaikella
ankaruudella ja tehdä heistä pilaa naisten seurassa. -- Minä en ole
yhtä optimistinen kuin enoni, sanoi hän, -- pelkään pahoja selkkauksia.
Kehoittaisin teitä, herra Gregoire, lukitsemaan hyvin Piolainen portit.
Muutoin voisivat he ryöstää teidät.
Herra Gregoire purki juuri kilpaa puolisonsa kanssa isällisiä tunteita
työmiehiä kohti hymyillen hyväntahtoisesti.
-- Ryöstää minut! huudahti hän hämmästyneenä. Miksi he ryöstäisivät
minut?
-- Olettehan Montsou-kaivosten osakas. Te ette tee mitään ja elätte
toisten työstä. Te edustatte kirottua kapitaalia ja siinä on aivan
kylliksi. Olkaa vakuutettu, että jos vallankumous saa voiton, niin
tulette te olemaan pakotettu luovuttamaan koko omaisuutenne, aivankuin
se olisi varastettu.
Gregoire oli äkkiä kadottanut lapsekkaan tyyneyden ja elämän
tietämättömyyden ja sopersi:
-- Minun omaisuuteni varastettua! Eikö esi-isäni ole suurella vaivalla
hankkinut pääomaa, minkä hän kiinnitti kaivokseen? Emmekö olleet
monasti vaarassa yrityksen epäonnistumisesta? Ja nyt, käytänkö huonosti
prosenttejani?
Rouva Hennebeau tuli levottomaksi nähdessään, miten Cecile ja hänen
äitinsäkin kalpenivat pelosta ja ehätti avuksi:
-- Paulhan laskee vaan leikkiä, hyvä herra Gregoire.
Mutta hra Gregoire oli kuohuksissaan. Kun palvelija tarjosi rapuja,
otti hän kolme kappaletta ja alkoi pureskella niitä huomaamatta itse
mitä teki.
-- En kiellä, että on osakkeenomistajia, jotka väärinkäyttävät
vaikutusvaltaansa. Olen esim. kuullut puhuttavan, että jotkut
ministerit olivat saaneet meidän voitto-osuutemme Montsou'sta ilman,
vaan muka heidän osottamistaan palveluksista yhtiölle. Samoinkuin
eräs kreivi, -- en tahdo mainita hänen nimeään, -- suurimpia
osakkeenomistajiamme, jonka elämä on pelkkää häväistystä, hän viskaa
kadulle miljoonia, naisiin, juominkeihin, ylellisyyksiin. Mutta me,
rehelliset ihmiset emme pidä jymyä itsestämme, me emme keinottele, me
tyydymme siihen, mitä meillä on, vietämme vaatimatonta ja tervettä
elämää ja annamme köyhille heidän osansa. Jos työläiset tahtoisivat
ryöstää meiltä niinkin paljon kuin nuppineulan, niin olisivat he aika
roistoja!
Negrel jo itsekin alkoi tyynnyttää ukkoa. Häntä huvitti suuresti
hyväntahtoisen ukon viha. Ravut narskuivat vielä hampaissa, kun
siirryttiin politiikan alalle. Gregoire, vielä levottomana,
vakuutti aina puoltavansa liberalismia. Hän ilmaisi säälinsä
Louis-Philippe'stä.
[Louis-Philippe oli valittu Ranskan kuninkaaksi v. 1830 vallankumouksen
jälkeen, hallitsi v. 1848 saakka, suosi porvaristoa, jonka vuoksi tämä
piti häntä kuninkaana.]
Naiset tahtoivat muuttaa puheaihetta ja kysyivät Deneulinilta, miten
hänen tyttärensä voivat. Lucie harjottaa Marchiennessä laulua ja Jeanne
piirtelee erään ukon päätä. Mutta hän kertoi tyttäristään
hajamielisesti pitäen silmällä tirehtööriä, joka oli niin syventynyt
sähkösanomien lukemiseen, että oli nähtävästi aivan unohtanut
vieraansa. Näistä ohueista papereista tunsi Deneulin Pariisista
saapuneita käskyjä, jotka ratkaisevat lakon eikä hän voinut peittää
uteliaisuuttaan.
-- No, mitä ajattelette tehdä? kysyi hän äkkiä.
Tirehtööri säpsähti, mutta sanoi epämääräisesti.
-- Sittenpähän nähdään.
-- Niin teillä ei tietysti ole hätää, lausui Deneulin mietteitään
ääneen, -- teillä on varaa odottaa. Mutta minä joudun kiikkiin, jos
lakko leviää Vandameen. Vaikka olen pannut Jean-Bart'in uuteen kuntoon,
niin on minulla vain yksi kaivos ja täytyy sen olla alati toimessa.
Niin, niin, eipä minun ole kovin hupaista.
Tämä välitön tunnustus näytti herättävän hra Hennebeau'n mielenkiintoa.
Hän kuunteli ja hänen aivoissaan muodostui uusi ajatus. Jos lakko
kävisi uhkaavaksi, niin voisi sitä käyttää hyväkseen. Antaa sen laajeta
kunnes se hävittää naapurin ja silloin voi polkuhinnasta ostaa hänen
kaivoksensa. Se olisi varmin keino päästä taas hallinnon suosioon.
-- Jos Jean-Bart tuottaa teille niin paljon harmia, niin miksi ette
luovu siitä? sanoi hän nauraen.
Mutta Deneulin katui jo sanansa ja huudahti:
-- Ei ikinä!
Kalkki nauroivat hänen kiivaudelleen unohtaen lakon ja ryhtyen
jälkiruokaan. Omenacharlottaa höystettynä munilla tervehdittiin
ylistävillä huomautuksilla, ylellinen aamiainen päättyi hedelmiin, --
luumuihin, viinirypäleihin ja päärynöihin. Kaikki keskustelivat
hyvänsävyisästi palvelijan kaataessa laseihin Reinin viiniä Champagnen
sijaan, joka oli käynyt liian tavalliseksi.
Jälkiruuan vaikutuksesta oli suunnitelma häistä edistynyt tuntuvasti.
Täti heitti Paul'iin merkitseviä katseita, että nuori mies vihdoin
innostui itsekin ja alkoi mielistellä Cecilea voittaakseen jälleen
ryöstöstä pelästyneitten Gregoirien suosion.
Hippolyte tarjosi kahvia, kun hänen jälestään riensi pelästynyt
kamarineitsyt.
-- Herra tirehtööri! Nyt he tulevat! huudahti hän säikähtyneenä.
Lähetystö oli saapunut. Kuului, miten ovet kävivät ja kauhun tuulahdus
puhalsi huoneeseen.
-- Viekää heidät vierashuoneeseen, sanoi Hennebeau.
Vieraat, jotka istuivat pöydän ympärillä, vaihtoivat levottomia
katseita. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten alettiin taas tehdä pilaa,
pisteltiin leikillä sokerit taskuun, peitettiin lautaset. Mutta
tirehtööri pysyi vakavana ja nauru taukosi itsestään, äänet hiljenivät,
sillaikaa kun vierashuoneesta kuului työmiesten raskaat askeleet
matolla.
-- Minä toivoisin, että joisit ensin kahvisi, sanoi rouva Hennebeau
miehelleen puoliääneen.
-- Tietysti, vastasi hän, Odottakoot!
Hän oli hermostunut kuunnellen vähintäkin ääntä, mikä kuului, vaikka
hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kahvikuppiin.
Paul ja Cecile nousivat ja Paul kehoitti tyttöä katsomaan
avaimenreikään. He olivat pakahtua nauruun ja puhuivat hiljaa.
-- Näettekö heitä?
-- Kyllä... Näen yhden lihavan ja hänen takanaan kaksi pienempää.
-- Kauhean näköisiä, eikö totta?
-- Ei ollenkaan, he ovat herttaisia.
Hra Hennebeau nousi äkkiä pöydästä sanoen, että kahvi on liian kuumaa
ja että hän juo sen perästäpäin loppuun. Poismennessään painoi hän
sormen huulilleen kehottaen olemaan varuillaan. Kaikki istuivat taas
paikoilleen ääneti, uskaltamatta liikahtaa, tarkaten karkeitten äänien
puhetta.