-- Kun menet Montsouhun palkkaasi noutamaan, sanoi Maheun vaimo
miehelleen, -- niin ota samalla minulle naula kahvia ja kaksi naulaa
sokuria.
Maheu paikkasi parastaikaa saappaansa, säästääkseen
suutarimaksumenossa.
-- Kyllä, vastasi tämä silmät työssä kiinni.
-- Voisitpa myös poiketa lihakauppaan. Mitä arvelet
vasikanlihapalasesta? Me emme ole kauaan aikaan syöneet lihaa.
Tällä kertaa mies kohotti päänsä.
-- Taidat luulla, että minä saan satoja ja tuhansia. Viikon työ oli
hyvin huono, kun he ovat keksineet aina pysäyttää työt.
Molemmat vaikenivat: Se oli lauantaina lokakuun loppupuolella. Yhtiö
oli tänä päivänä lopettanut työt kaikissa kaivoksissa sillä tekosyyllä,
että palkkojen maksamisesta oli johtunut epäjärjestystä asioissa. Se
pelkäsi uhkaavaa liikepulaa ja käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta
pidättääkseen kymmenet tuhannet työläisensä työstä. Sillä oli kyllä
ennestäänkin suuri varasto hiiliä.
-- Etienne odottaa sinua Rasseneurin luona, jatkoi vaimo. -- Ota hänet
mukaasi, hän on sinua kepperämpi ja voi pian huomata, jos teidät
aiotaan pettää.
Maheu nyökäytti päätään.
-- Ja puhu noitten herrojen kanssa isästä. Lääkäri on varmaankin
hallinnon puolella. Eikö totta, vaari, lääkärihän erehtyy, te voitte
vielä tehdä työtä.
Ukko Bonnemort oli jo kymmenen päivän kuluessa istunut kuin naulattuna
paikkaan kankeana jaloistaan.
-- Tietysti minä vielä teen työtä, mutisi vaari, -- sääriä pakottaa
kyllä, mutta eihän se ole suuri asia. Se on vain heidän keksintöjään,
jottei heidän tarvitsisi maksaa minulle sataa kahdeksankymmentä
frankia.
Maheun vaimo ajatteli ukon kahta frankia, joita hän ei enää koskaan
toisi hänelle ja huudahti epätoivoissaan:
-- Hyvä jumala, jos näin jatkuu, niin pian me kaikki joudumme manalan
majoille!
-- Ken kuolee, ei tarvitse ainakaan enää syödä, -- huomautti Maheu.
Hän hakkasi vielä muutaman naulan saappaisiin ja teki lähtöä. Kylä No.
240 sai nostaa palkkansa neljän aikaan. Naiset saattoivat miehiään
pyytäen palaamaan heti. Useat pyysivät heitä toimittamaan asioitaan,
jotteivät he jäisi kapakkaan.
Rasseneurin luona sai Etienne kuulla uutisia. Levottomuutta herättävät
huhut kertoivat, että yhtiö käy yhä enemmän tyytymättömäksi
kannatuspaalutyöhön. Se kiskoi työläisiltä raskaita sakkoja, niin että
riitaa ei ollut vältettävissä. Se oli yksi monista syistä, joita
uskallettiin lausua julki.
Juuri kun Etienne tuli Rasseneurille kertoi eräs toveri, joka
paluumatkalla Montsousta oli poikennut kaivosrakennukseen, että kassan
luona oli ripustettu jokin tiedonanto, mutta hän ei oikein päässyt
selville, mitä siinä seisoi. Hänen jälkeensä tuli toinen ja kolmas,
jokainen kertoen jonkun uutisen. Nähtävästi oli yhtiö tehnyt jonkun
päätöksen.
-- Mitä sinä sanot siitä? -- kysyi Etienne Istuen Suvarinin pöytään,
missä ei ollut muuta kuin tupakkaa.
-- Sehän oli helppo arvata, vastasi tämä. -- He tahtovat saattaa meidät
äärimmäisyyteen.
Hän yksin kykeni selvittämään tilanteen. Tyynesti kuten tavallisesti
alkoi hän selittää hänelle asiantilaa. Liikepula on kohdistunut myös
heidänkin yhtiöönsä ja jollei se tahdo joutua häviöön, täytyy sen
supistaa menojansa. Luonnollisesti tulee se tapahtumaan työläisten
kustannuksella, heidän täytyy kiristää vielä enemmän nälkävyötänsä.
Jonkun tekosyyn nojalla tulee se vähentämään heidän palkkaansa. Jo
kahden kuukauden ajan oli hiiliä kasaantunut sen varastoihin ja kaikki
ympäristön tehtaat ovat melkein lopettaneet työnteon. Se ei uskaltanut
itse pysäyttää töitä, sillä se pelkäsi koneitten toimettomuutta, mutta
nähtävästi toivoi se jotain keskitietä, päästäkseen pulastaan,
mahdollisesti lakkoa, jonka jälkeen työläiset jäisivät nöyryytetyiksi
valmiina kuinka pieneen palkkaan tahansa. Sitä häiritsi myöskin vasta
perustettu kannatuskassa, sillä se uhkasi tulevaisuutta, mutta lakko
olisi nyt pian tyhjentänyt sen varat ja tehnyt siitä lopun, ennenkuin
se ehtisi karttua suuremmaksi.
Rasseneur istui Etiennen viereen ja molemmat kuuntelivat hämillään.
Huoneessa ei ollut muita paitsi emäntä, niin että voitiin puhua
vapaasti.
-- Mitä vielä, -- mutisi ravintoloitsija, -- ei yhtiö ole lainkaan
huvitettu lakosta eikä työläisetkään. Paras olisi hieroa sovintoa.
Se oli kyllä järkevää puhetta. Hän oli aina taipuvainen kohtuullisiin
toimenpiteisiin. Ei edes hänen vuokralaisensa nopeasti kasvanut maine
saanut häntä muuttamaan mielipiteitään, vaan oli hän aina taipuvainen
tyytymään siihen, mikä oli mahdollinen saavuttaa, sanoen ettei
voita mitään, jos tahtoo saada kaikki yhtä aikaa. Synnynnäisestä
hyväntahtoisuudestaan huolimatta tunsi hän sisimmässään salaista
kateutta Etienneä kohtaan, sillä nyt ei enää saapunut Voreux'n
työmiehiä niin lukuisesti kuulemaan entistä johtajaansa. Siksi sattui
toisinaan, että hän piti yhtiön puolta unohtaen vanhan työstä
poispotkitun vihaa.
-- Sinä olet siis lakkoa vastaan, huusi rouva Rasseneur tiskin luota.
Mies myönsi päättäväisenä, mutta rouva Rasseneur hyökkäsi hänen
kimppuunsa antamatta hänen lopettaa puhettaan.
-- Vait! sinulla ei ole sydäntä, anna toisten puhua.
-- Paljo mahdollista, sanoi Etienne, että kaikki, mitä toveri on
sanonut, on totta, mutta jos meidät pakotetaan, täytyy meidän olla
valmiit lakkoon. Pluchart on kirjoittanut minulle tämän johdosta aivan
oikein. Hän on myös lakkoa vastaan, koska työmies kärsii siitä yhtä
paljon kuin työnantajakin eikä saavuta sillä huomattavia tuloksia.
Mutta hän näkee siinä oivallisen keinon saada työläisiä yhtymään hänen
suureen yhdistykseensä... Tässä on muuten hänen kirjeensä.
Todellakin Pluchart, toivottomana työläisten epäluottamuksesta
Internationaleen, toivoi, että he liittyisivät nyt joukolla, jos heidän
täytyisi ruveta taisteluun yhtiötä vastaan. Kaikista ponnistuksistaan
huolimatta ei Etiennen onnistunut saada ainoatakaan työläistä hänen
liittoonsa jäseneksi. Paljon suurempi menestys oli apukassalla, jonka
puolesta hän muuten hommasikin enemmän. Kassa oli vielä aivan köyhä
eikä ollut suuri konsti tyhjentää se. Suvarin oli siinä suhteessa
oikeassa. Mutta silloin olivat lakkolaiset tietysti pakotetut
kääntymään kansainvälisen liiton puoleen pyytääkseen avustusta kaikkien
maitten veljiltään.
-- Kuinka paljon on nyt kassassa varaa? -- kysyi Rasseneur.
-- Ei ole täyttä kolmeatuhatta frankia, vastasi Etienne. -- Ja
tiedättekö toissapäivänä minut kutsuttiin hallintoon. He olivat kyllä
äärettömän kohteliaita, mutta minä ymmärsin, että heidän mielensä teki
tarkastaa sitä. Varmaankin meillä syntyy riitaa tämän johdosta.
Ravintoloitsija alkoi kulkea edestakaisin vihellellen jotakin
ylenkatseellisesti. Kolme tuhatta frankia! Mitä sillä saa? Tuskin
leipääkään viikoksi. Tai jos toivoo ulkomaalaisilta, vaikkapa noilta
englantilaisilta, niin pian saa pistää hampaat naulaan. El, lakosta ei
nyt ole mihinkään!
Tällä kertaa sanoivat Rasseneur ja Etienne toinen toisilleen ensi
kertaa hävyttömyyksiä. Tavallisesti he aina olivat yksimielisiä mitä
tulee riitaan kapitalia vastaan.
-- Ja mitä sanot tästä? toisti Etienne kääntyen Suvarinin puoleen.
Tämä vastasi tavallisella ylenkatseella.
-- Ruveta lakkoon olisi suuri tyhmyys!
Kaikki olivat äkäpäissään vaiti. Hetken perästä lisäsi Suvarin hiljaa:
-- Enhän minä vastusta, jos se teitä miellyttää. Toiset siinä häviävät,
toiset nääntyvät, mutta tuleehan siitä aina jokin puhdistus. Mutta jos
sitä tietä aikoo uudistaa maailmaa, niin saa odottaa tuhansia vuosia.
Alottakaapa mieluummin toisesta päästä: räjäyttäkää ilmaan tuo
kidutuslaitos, missä te kaikki menehdytte!
Ja hän viittasi hienolla kädellään Voreux'hon, joka näkyi avonaisesta
ovesta.
Kohta sen jälkeen saapui Maheu. Hän ei tahtonut juoda huolimatta
emännän kohteliaasta tarjouksesta. Hän möi oluensa tavalla ikäänkuin
hän tarjoisi sitä ilmaiseksi. Etienne nousi ja he menivät yhdessä
Montsou'hun.
Palkannostopäivänä oli Montsou'ssa melkein yhtä juhlallista kuin
markkinapäivänä. Kaikista kylistä saapui joukottain työläisiä.
Rahastonhoitajan konttori oli ahdas, niin että he mieluummin odottivat
ulkona seisoen ryhmissä tiellä ja käytävillä eikä joukko näyttänyt
koskaan vähenevän. Kiertokaupustelijat olivat siinä myös tavaroineen ja
oluttuvissa kävi tarjonta vilkkaasti. Kivihiilenkaivajat poikkesivat
tavallisesti niihin jo ennen palkansaamistaan saadakseen lisää
rohkeutta ja saatuaan rahat menivät he taas ottamaan ryypyn asian
päälle. Harva mies palasi sinä päivänä ajoissa kotiin.
Lähestyessään konttoria huomasivat työläiset heti, että työläiset
jostain hiljaa mutta tyytymättömästi mumisivat. Nyt ei näkynytkään
tavallista huolettomuutta, jolloin rahat nopeasti siirtyivät taskuista
kapakkaan. He puivat nyrkkiä ja kiihkoisia sanoja herahteli huulilta.
-- Onko siis totta? -- kysyi Maheu Chaval'ilta, jonka hän tapasi
Piquet'in ravintolan luona. -- He ovat siis tehneet tuon katalan työn.
Chaval mörähti jotain hampaittensa välistä heittäen silmäyksen
Etienneen. Viimeisen työkaupan jälkeen oli hän liittynyt toisiin, koska
hän vähitellen oli alkanut kadehtia Etienneä tuota kulkuria, joka
pöyhkeydessään pakottaa koko kylänväen nuoleksimaan kengänpohjiaan,
kuten hänen tapanaan oli sanoa. Sen lisäksi vaivasi häntä
mustasukkaisuus. Joka kerran nyt kun hän vei Katarinan Requillart'iin,
haukkui hän tätä mitä raaimmin syyttäen häntä siitä, että hän muka eli
äitinsä vuokralaisen kanssa. Mutta sitten oli hän kuristaa tytön
syleilyyn kiihkeän himon valtaamana.
Maheu teki hänelle toisen kysymyksen.
-- Joko on tullut Voreux'n vuoro?
Chaval nyökkäsi päätään kääntyen heihin selin, jonka jälkeen Maheu ja
Etienne päättivät mennä konttoriin.
Konttori oli neliskulmaisessa huoneessa, joka: oli ristikkoväliseinällä
jaettu kahtia. Penkeillä seinän vieressä istui noin viisi, kuusi
työläistä. Rahastonhoitaja apulaisineen maksoi juuri eräälle
työläiselle, joka seisoi lakki kädessä.
Penkin yllä vasemmalla puolen riippui keltanen ilmoitus, jonka edessä
oli miehiä tunkeillut aamusta asti. He lukivat sen ääneti ja poistuivat
sanaakaan sanomatta alaspainunein päin ikäänkuin juuri olisivat saaneet
selkäänsä.
Nytkin seisoi ilmoituksen edessä kaksi kivihiilenkaivajaa, toinen
nuori, toinen vanha ukko juomarikasvoineen. Kumpikaan ei osannut lukea.
Nuori mies vaivoin tavaili, mutta ukko tuijotti vain tylsästi paperiin.
-- Lueppa meille tuo, -- sanoi Maheu toverilleen, sillä ei hänkään
ollut erittäin luja lukutaidossa.
Etienne alkoi lukea ääneen. Se oli yhtiön tiedonanto kaikkien kaivosten
työläisille. Yhtiö ilmoitti, että se on edelleenkin tyytymätön
kannatinpuihin, mutta se on väsynyt sakottamiseen, koska se ei johda
mihinkään, siksi on se päättänyt järjestää maksun toisin. Tästä lähin
tulee se maksamaan erikseen kannatinpuitten pystyttämisestä joka
kuutiometrin puusta, joka lasketaan alas ja käytetään työhön, jolloin
tullaan ottamaan huomioon työn laatu ja aika. Luonnollisesti silloin
tullaan vähentämään maksua hiilirattaista noin neljäänkymmeneen tai
viiteenkymmeneen centimiin, riippuen tietysti hiilikerroksen laadusta
ja murtopaikan etäisyydestä kaivosaukosta. Edelleen seurasi himmeitä
selostuksia siitä, että tuon kymmenen centimen vähennyksen peittäisi
maksu kannatinpaaluista. Muutoin lisäsi yhtiö, että jokaisella on aikaa
tulla vakuutetuksi tämän uuden maksutavan hyvistä puolista, sillä se
astuu voimaan vasta maanantaina, 1 p:nä joulukuuta.
-- Ettekö voi lukea siellä hiljemmin! huusi rahastonhoitaja, -- eihän
tässä voi kuulla omaa ääntäänkään.
Etienne lopetti lukemisen välittämättä tuosta huomautuksesta. Hänen
äänensä vapisi. Hänen vaiettua ei kukaan sanonut mitään, vaan
tuijottivat yhäti vielä paperiin.
-- Saakeli soikoon! mumisi Maheu.
He istuivat penkille. Molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa
huomaamatta tulevia ja poistuvia työmiehiä. Yhtiö tekee pilkkaa heistä.
Eivät he koskaan voisi kannatinpuista saada takaisin noita vähennettyjä
kymmentä centimea. Korkeintaan voisivat he saada kahdeksan, mutta kaksi
varastaisi yhtiö heiltä välittämättä siitä, kuinka paljon aikaa
huolellinen työ vaatii. Tuotako se ajoikin takaa, kehtaamatta suoraan
vähentää palkkoja. Se tahtoo tehdä säästönsä työläisten kustannuksella.
-- Peevelin kujeita! kirosi Maheu taas. -- Me olisimme nautoja, jos me
taipuisimme tähän!
Kassan luona ei ollut ketään ja hän meni saamaan palkkaansa. Joka
murtokunnasta saapui vanhin murtaja hakemaan palkkaa, minkä hän sitten
jakoi toverien kesken. Siten sujui työ nopeammin.
-- Maheu tovereineen, -- sanoi konttoristi, -- Filonnie'ren murtopaikka
7... 135 frankia.
Rahastonhoitaja haki luettelosta, jonka muodostivat kirjaset, mihin
voudit merkitsevät joka päivä hiilirattaitten lukumäärän joka
murtopaîkasta.
Rahastonhoitaja maksoi summan.
-- Anteeksi, herra, sopersi Maheu hämillään, onko se varmasti niin,
ettekö erehdy?
Hän katsoi rahoihin uskaltamatta ottaa niitä, kylmä väristys karmi
hänen selkäpiitään. Hän oli kyllä odottanut huonoa saantia, mutta noin
vähän ei hän voinut arvata. Kun hän antaa Sakarialle. Etiennelle ja
kolmannelle, joka oli nyt Chaval'in sijasta, heidän osansa, niin ei
hänelle jää enempää kuin viisikymmentä frankia, vaikka heitäkin on
neljä -- hän itse, Katarina, Jeanlin ja isä.
-- En, en erehdy, vastasi kirjanpitäjä. -- On laskettava pois kaksi
sunnuntaita ja neljä työtöntä päivää -- siis yhteensä yhdeksän
työpäivää.
Maheu seurasi laskuja ja laski itsekseen; yhdeksästä päivästä on hän
saapa noin kolmekymmentä frankia, Katarina kahdeksantoista ja Jeanlin
yhdeksän. Bonnemort vaari on kyllä tehnyt työtä vain kolmena päivänä.
Mutta kuitenkin, jos laskee Sakarian yhdeksänkymmentä frankia ja
noitten kahden osat, täytyisi varmasti tulla enemmän.
-- Älkää unohtako sakkorahoja, lisäsi lopuksi kirjanpitäjä. --
Kaksikymmentä frankia sakkoa huonoista kannattamista.
Murtaja huitasi epätoivoissaan kädellään. Kaksikymmentä frankia sakkoa
ja neljä työtöntä päivää. No silloin kai piti lasku paikkansa. Ja
ennen, kun Bonnemort oli työssä eikä Sakarias ollut naimisissa, toi hän
väliin puolitoistasataa frankia.
-- No, ettekö huoli rahoista? huusi kassanhoitaja kärsimättömästi --
Ettekö näe, että toiset odottavat. Ellette tahdo, niin sanokaa vain.
Maheu päätti vihdoin ottaa rahat, mutta silloin pidätti kirjanpitäjä
hänet.
-- Malttakaa, minulla on tässä merkitty nimenne, Toussaint Maheu,
niinkö? Pääsihteeri tahtoo puhua kanssanne. Menkää heti hänen
luoksensa, hän on nyt yksin.
Maheu oli aivan päästä sekasin, kun hän tuli suureen työhuoneeseen,
missä oli punanen huonekalusto ja vihreät seinäpaperit. Pääsihteeri,
pitkä laiha mies puhui hänelle jotain pitkälti kohottamatta päätään
pöydästä, joka oli täynnä papereita. Mutta Maheun korvissa soi niin,
että hän huonosti tajusi. Hän käsitti vaistomaisesti, että kysymys oli
hänen isästään, jota oltiin aikeissa erottaa 150 frankin eläkkeellä
neljänkymmenen vuotisesta palveluksesta. Sitten muuttui sihteerin ääni
äkkiä ankaraksi. Häntä syytettiin siitä, että hän harrastaa
politiikkaa, millä tarkoitettiin kaiketi apukassaa. Hänen kehoitettiin
pysymään syrjässä noista hommista pilaamatta hyvän työmiehen
mainettaan. Hän aikoi vastustaa, mutta ei löytänyt sanoja ja
hypistellen lakkiaan sopersi hän ainoastaan katkonaisesti.
-- Tietysti, herra sihteeri... se on tietty, herra sihteeri, minä
vakuutan...
Tuskin hän oli päässyt ulos Etiennen seuraan, kun hän päästi kielensä
valtoihinsa:
-- Kyllä olinkin vanha nauta! Olisi pitänyt vastata. Ei ole kylliksi,
mitä syödä ja siinä vielä tyhmyyksiä?! Hän tarkoitti sinua, sanoen,
että koko kylä on tartutettu... Hyvä jumala, mitä tehdä? Täytyy
koukistaa selkäänsä ja kiittää.
Maheu vaikeni. Häntä kalvoi viha ja arkuus. Etienne vaipui
mietteisiinsä. He kulkivat taas keskellä joukkoa, joka täytti tiet.
Katkeruus yltyi. Se oli rauhallisen väen äänetön epätoivo, ilman
huutoja tai voimakkaita liikkeitä, pelottavana kuin lähestyvän myrskyn
pauhina. Nytkin jo heiltä puuttuu leipää, mitä sitten, jos vielä palkka
painetaan alas? Ravintolasta kuului voimakasta kiroilemista.
Katkeruuden ja vihan myrkky teki kurkut niin kuiviksi, että nuo
vähäisetkin ansiot siirtyivät kapakan omistajalle.
Montsou'sta kylään saakka eivät Maheu ja Etienne vaihtaneet sanaakaan.
Kun he astuivat tupaan, huomasi Maheun vaimo heti, että he olivat
tyhjin käsin.
-- Sepä mainiota! -- huudahti hän. -- Entä kahvini, sokurini ja liha?
Palanen lihaa ei kai olisi tehnyt meitä köyhemmiksi?
Mies ei vastannut mitään mielenliikutuksesta. Äkkiä hänen karkeat
kasvonsa murtuivat, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään.
Hän heittäytyi tuolille ja itkien kuin lapsi heitti pöydälle
viisikymmentä frankia.
-- Siinä on palkka meidän kaikkien työstä.
Maheun vaimo katsahti Etienneen, mutta kun tämäkin oli vaiti ja
alakuloinen, alkoi hänkin itkeä. Kuinka voisi yhdeksän henkeä elää
puolen kuukautta viidelläkymmenellä frankilla? Vanhin poika oli heidät
hyljännyt, vanhus ei enää voinut liikuttaa jalkojaan, siis täytyy
kaikkien kuolla. Alzire heittäytyi äitinsä kaulaan onnettomana siitä,
että äiti itki. Estelle parkui myös, Lenore ja Henri ulisivat niin että
korvia särki.
Pian koko kylä kajasti samoja hätähuutoja. Miehet olivat palanneet
kotiin ja joka perheessä surtiin huonoa saantia ja uutta uhkaavaa
hätää. Ovia paiskattiin auki, ja naiset tulivat portaille valittamaan
ikäänkuin huoneet olisivat liian ahtaat heidän vaikeroimiselleen.
Sade tiukkui, mutta he eivät sitä huomanneet, vaan huusivat toinen,
toisilleen näyttäen saamiaan rahoja.
-- Katso, mitä mieheni sai.. Tuoko on palkkaa!
-- Ajattele, eihän tästä riitä leipäänkään viikoksi!
-- Entä minä! Katso itse. Täytyy kai myydä paidat yltään.
Maheun vaimo meni myös ulos. Levaquen ovelle oli kasaantunut suuri
joukko. Siinä kaikuivat huudot voimakkaimmin, sillä mies juoppo ei edes
ollut palannut kotiin ja vaimo epäili, että koko palkka hupenee
Vulkaniin. Philomene odotti myös Maheuta, jottei rahat joutuisi
Sakarian käsiin, Ainoastaan Pierronin vaimo pysyi jotenkin
rauhallisena, sillä tuo veijari Pierron osasi aina mielistellä
päälliköitä niin, että voudin kirjassa oli hänen osalleen aina merkitty
useampia työpäiviä kuin toisille, mutta anoppi piti sitä halpamaisena
tekona. Hän oli niitten puolella, jotka kapinoivat. Laiha ja pitkä kuin
oli, puisti hän nyrkkiään Montsou'hun päin.
-- Voiko ajatella, huusi hän lausumatta Hennebeau'n nimeä, että heidän
kyökkipiikansa ajoi kääseissä tänä aamuna. Niin, niin kääseissä parilla
hevosella, varmaankin Marchienneen kaloja ostamaan.
Huudot yltyivät. Kaikki purkivat sisustaan, minkä ehtivät. Tuo
palvelijatar valkosessa esiliinassa, joka ajoi torille kääseissä
harmitti kaikkia. Työläiset olivat kuolla nälkään, pitikö sitten
herrasväen syödä kaloja? Mutta eivät he aina tule herkuttelemaan. Kyllä
kerran tulee köyhienkin vuoro!
Etiennen kylvämät siemenet alkoivat itää. Kaikki huusivat
kärsimättömyydestä voimatta odottaa kulta-ajan koittoa, jolloin kerran
hekin saisivat onnensa osaa. Vääryys kävi yhä sietämättömämmäksi. Jo
oli aika ruveta vaatimaan oikeuksiaan, kun leipäkin tahdottiin riistää
heidän suustaan. Naiset olivat valmiit vaikka heti ryhtymään
taisteluun. He tahtoivat heti vallata tuon luvatun maan.
Illalla oli Huvissa päätetty ruveta lakkoon. Rasseneur ei enää
väittänyt vastaan. Suvarin piti myöskin sitä ensimäisenä askeleena.
Etienne määritteli aseman seuraavasti: jos yhtiö todellakin toivoo
lakkoa, niin se saa sen.