Elokuun puolivälissä muutti Etienne Maheun luo, joksi ajaksi Sakarias
mentyään naimisiin oli saanut yhtiöltä huoneuston perheelleen.
Ensimäisinä päivinä vaivasi Etienneä Katarinan läheisyys. He olivat
aina yhdessä, sillä hän korvasi nyt vanhinta veljeä ja makasi Jeanlinin
kanssa samassa vuoteessa vastapäätä tytön vuodetta. Hänen piti pukeutua
ja riisuutua tytön nähden ja nähdä tytön pukeutuvan. Kun tyttö oli
paitasillaan näki Etienne hänen maitovalkean, ikäänkuin läpikuultavan
ruumiin. Hän tunsi mielenkiihkoa nähdessään tytön noin valkeana
ikäänkuin hänet olisi pistetty maitoon kaulasta kantapäihin, vain
kaulassa oli ahavoittunut juova ja kädet ja kasvot olivat tärvellyt
hiilitomusta ja harmaasta saippuasta. Hän koetti joka kerran kääntyä
poispäin, mutta vähitellen tuli hän tuntemaan tytön kokonaan, -- ensin
jalat, jotka hän näki alas painuneitten ripsien alta, sitten valkeat
käsivarret ja kaulan hänen aamuisin peseytyessä. Tyttö katsomatta
häneen riisuutui nopeasti ja notkeana ja vikkelänä luiskahti peitteen
alle Alziren viereen, ennenkuin Etienne oli ehtinyt riisua saappaansa.
Vaikka Etienne vilkkuihin häneen tämän riisuutuessa, vältti hän kaikkea
leikkiä ja lähentelemistä. Vanhemmatkin olivat siinä ja sitä paitsi oli
hänen mieleensä jäänyt jokin ystävyyden ja kaunan tunne tyttöä vastaan
ja se sitoi hänen kätensä tässä ainaisessa yhdessäolossa syödessä,
maatessa ja työtä tehdessä. Ainoastaan peseytyminen työn jälkeen oli
järjestetty nyt toisin. Nuori tyttö peseytyi yksin ylhäällä, mutta
miehet vuoron perään alhaalla.
Kuukauden kuluttua eivät Katarina ja Etienne enää välittäneet toinen
toisistaan, vaan astuivat iltasin huoneeseensa puolipukeutuneina.
Tottumus tappoi häpeäntunteen. Heistä oli kaikki aivan luonnollista,
eiväthän he tehneet mitään pahaa. Ja muutoin eiväthän he olleet syypäät
siihen, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuuhuone heille kaikille.
Mutta ajoittain ujostelivat he taas toisiaan. Moneen päivään Etienne ei
kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, mutta sitten äkkiä pisti tämän
valkea ruumis hänen silmiinsä, niin että hänen täytyi kääntyä pois
voittaakseen halunsa syleillä häntä. Toisina iltoina taas tunsi tyttö
näköjään aiheetonta ujoutta, mikä pakotti hänet kiiruhtamaan peitteen
alle ikäänkuin hän tuntisi miehen käsien kosketuksen. Sitten makasivat
he pimeässä kauan saamatta unta silmiin ja uinaillen toinen toisesta.
Seuraavana päivänä tunsivat he jonkullaista levottomuutta ja
tyytymättömyyttä kaivaten niitä iltoja, jolloin he tunsivat vain
toverillista ystävyyttä toinen toisiinsa.
Etiennellä ei ollut muuta valittamista kuin Jeanlinista, joka makasi
käppyrässä potkien häntä säälimättömästi. Mutta yleensä viihtyi Etienne
täällä paremmin kuin Rasseneurilla, vuode oli pehmeämpi ja lakana
vaihdettiin kerran kuukaudessa. Ruoka oli myös parempaa, vaikkakin
harvoin nähtiin lihaa. Mutta siihen sai mukautua, eihän
neljästäkymmenestä viidestä frangista kuussa voinut vaatia kaniinin
lihaa joka päivä. Mutta nämä neljäkymmentä viisi frankia auttoivat
perhettä tulemaan toimeen, vaikkakin veloistaan he eivät voineet
päästä. Ja Maheut olivat hyvin kiitolliset Etiennelle ja koettivat
mahdollisimman hyvin pitää häntä korjaten ja paikaten hänen
vaatteitaan. Hän tunsi naisen vaalivan käden ja eli huolettomasti.
Nyt vasta alkoi Etienne päästä selville ajatuksistaan, joita kihisi
hänen aivoissaan. Kaikellaisia kysymyksiä tunki hänen päähänsä:
miksi toisten täytyi kärsiä puutetta, toisten eläessä kaikessa
ylellisyydessä? Miksi jälkimäiset polkivat edellisiä, niin ettei
heillä ollut toivoakaan koskaan elää ihmisiksi? Ensimäisenä
tuloksena näistä ajatuksista oli, että hänelle selvisi hänen oma
tietämättömyytensä. Salainen häpeäntunne alkoi kalvaa hänen mieltään
hänen tietämättömyydestään. Hän tuskin enää rohkeni puhua kaikista
noista kysymyksistä, jotka jännittivät hänen mieltään, ihmisten
tasa-arvoisuudesta ja oikeudesta, joka vaatii, että jokainen saisi
osansa elämän hyveistä. Hän hyökkäsi innokkaana kirjojen kimppuun
kuten kaikki sivistymättömät, jotka pitävät lukemista kaiken ylinnä.
Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Pluchart'in kanssa, joka oli
valistuneempi ja paljon lukenut ja tutkinut sosialismin kysymyksiä. Hän
tilasi itselleen kirjoja, joitten lukemisesta hän tuli vielä enemmän
haltioihinsa. Erittäinkin vaikutti häneen eräs lääketieteellinen kirja
"Kivihiilenkaivajan terveysoppi", missä eräs belgialainen lääkäri
helppotajuisesti esitti kaikki taudit, joista kivihiilenkaivajat
kuolevat. Sitä paitsi luki hän joitakin kuivasti esitettyjä kirjoja
kansantaloudesta, sekä useita anarkistisia lentokirjasia ja lehtisiä,
joista hän aivan hämmästyi. Hän painoi mieleensä otteita noista
kirjoista tulevia luulotteluja väittelyjä varten. Suvarin
lainasi hänelle myös joskus kirjoja. Luettuaan hänen kirjansa
osuuskuntayhdistyksistä, haaveili hän koko kuukauden rahojen
hävittämisestä ja koko maailmaa käsittävästä vaihtoyhdistyksestä,
jolloin yhteiskunnallisen elämän perusteena olisi työ. Vähitellen
lakkasi hän häpeämästä omaa tietämättömyyttään, pikemmin hän nyt
ylpeili tiedoistaan.
Näinä ensimäisinä kuukausina velloi Etiennen mieltä mitä jaloimmat
tunteet. Häntä vatvoi jalo viha sortajia vastaan ja innostutti toivo
sorrettujen pikaisesta voitosta. Luonnollisesti ei hän voinut vielä
laatia itselleen erikoista teoriaa. Hänen päässään mylleröivät
Rasseneurin käytännölliset ohjeet ja Suvarinin hävitys-haaveet. Melkein
joka illan vietti hän kuten ennenkin Huvissa keskustellen heidän
molempien kanssa. Palatessaan sieltä kulki hän kuin unessa, hänestä
tuntui, että tuo uudistus tapahtuu rauhallisesti ilman verenvuotoa,
ilman ainoatakaan rikottua ruutua. Muutoin ei hän selvästi
kuvitellutkaan mielessään, miten kaikki tuo tapahtuu, hän toivoi vain,
että kaikki menee hyvin, oli hyvin kohtuullinen, toisinaan toisti
jossain luetun lauseparren, että politiikka on kartoitettava
yhteiskuntakysymyksistä, sillä hänestä tuntui, että tämä lause sopi
erikoisesti uneliaitten hiilenkaivajain järkyttämiseksi.
Nyt valvottiin Maheun luona puolituntia myöhempään kuin tavallisesti.
Etienne alotti keskustelun aina samasta kysymyksestä. Mitä enemmän
hänen kehityksensä laajeni, sitä enemmän vastenmielisyyttä tunsi hän
tuota leväperäisyyttä vastaan, joka vallitsi kylässä. Oltiinko
elukoita, että piti nukkua läjässä, kuin lammaslauma! Ei ollut edes
paikkaa, missä muuttaa paitaa. Kylläpä se on terveellistä! Eipä ihme,
jos nuoriso turmeltuu.
-- Se on hiton totta, myönsi Maheu. -- Kunpa olisi enemmän rahaa, niin
voisi elää rehommin. Tietysti ei näin ahtaalla asuminen ole mieluinen
kenellekään. Siitä vain pojat heittäytyvät juoman ja tytöt tuovat
lapsia.
Tämä puheaihe huvitti jokaista ja jokainen lausui siitä sanansa. Lamppu
kärysi myrkyttäen ilmaa, joka ennestäänkin jo oli täynnä sipulinkatkua.
Tiettyhän se on, ettei eletä herrojen päiviä. Työtä saa tehdä kuin
hevonen, ennen vanhaan vain pakkotyöläiset toimittivat sellaista työtä,
missä usein sai heittää henkensäkin eikä kuitenkaan riitä varaa
lihanostoon. Tuskin on leipääkään, velkojen ympärillä, karhutaan,
haukutaan, ikäänkuin ei leipäpalakaan olisi ansaittua, vaan
varastettua. Sunnuntaisin kellotti sängyssä päivän pitkän pelkästä
väsymyksestä. Ainoa huvi on juoda itsensä juovuksiin tai tehdä vaimonsa
äidiksi, mutta ei siitäkään paljon kostunut, oluesta pöhötti vatsa ja
lapset kasvettuaan isoiksi lähtevät kulkemaan omia teitään.
Siitä oli Maheun vaimollakin sanomista.
-- Pahinta on, ettei voi ajatellakaan muutosta. Niin kauan kuin on
nuori, niin toivoo, että koituu paremmat päivät, mutta mitä kauemmin
elää, sen pahempi. Minä en tahdo pahaa kenellekään, mutta toisinaan
minuakin äkämystyttää...
Syntyi hetken vaitiolo, kaikki huokasivat saman tunteen valtaamina.
Vain ukko Bonnemort jos hän sattui olemaan läsnä, katsoi ihmeissään,
sillä hänen aikanaan ei koskaan puhuttu sellaisia. Hiilikasassa
synnyttiin, hiiliä murrettiin elämän ikänsä eikä mitään muuta
ajateltukaan, mutta nyt tuulahti jokin uusi henki ja kivihiilenkaivajat
tahtovat parempaa.
-- Ei kannata olla noin nenäkäs, mumisi hän. Yksi olutlasi on hyvä
kyllä. Ovathan päälliköt tosiaan usein heittiöitä, mutta eihän ilman
päälliköitäkään voi olla. Ei kannata vaivata päätään tuollaisella!
Sitä ei Etienne voinut kestää. Kuinka! Eikö työmies saisi ajatellakaan!
Jospa työmiehet ajattelisi, niin kyllä asiat olisikin toisin.
Bonnemortin aikana työmiehet elivät kaivoksessaan kuin eläimet, kuin
hiilenmurtokoneet, silmät ja korvat tukittuina kaikesta, mitä
maailmassa tapahtui. Rikkaillepa tuo onkin mieleen, tehdäkseen
keskenään yhtiöitä ja riistääkseen työmiestä, syöden hänet elävänä
ilman että tämä edes aavisti sitä. Mutta nyt alkaa kivihiilenkaivaja
vähitellen herätä, kaivoksessa itää ja saappa pian nähdä, mitä kerran
on sieltä nouseva kesken noita peltoja. Nousee miehiä, koko
armeijakunta miehiä, jotka jälleen asettavat oikeuden etusijalle.
Eivätkö kaikki kansalaiset ole yhdenvertaisia vallankumouksen jälkeen?
Koska kaikki äänestävät samalla tavalla, niin miksi työmiehen täytyy
olla työnantajansa orja? Suuret yhtiöt koneineen musertavat kaikki eikä
heitä vastaan voi mitään, ei edes sen vertaa kuin ennen, jolloin saman
ammattikunnan jäsenet puolustivat toinen toisiaan. Mutta nyt
valistuksen kautta on kaikki lentävä helvettiin. Ottaa vaikka heidän
kylänsä esimerkiksi: esi-isät eivät osanneet allekirjoittaa
nimeänsäkään, isät jo osaavat sen ja lapset lukevat ja kirjoittavat
kuin maisterit. Vähitellen kasvoi ja tulentui vilja auringon
paisteessa. Nythän ihminen ei ollut kahlehdittu yhteen paikkaan,
jokainen voi vapaasti valita, missä on parempi, niin miksi ei
puristaisi kätensä nyrkkiin ja koettaisi olla väkevämpi taistelussa?
Mutta Maheu epäili sittenkin.
-- Niinpä niin, mutta tuskin liikahtaakaan paikaltaan, niin saa heti
potkut työstään. Taitaa ukko sentään olla oikeassa, kivihiilenkaivajan
kohtalo on ryömiä maan alla eikä himota toisen makupalaa.
Vaimo, joka pitkän aikaa oli istunut; vaiti, lausui miettiväisenä:
-- Jospa edes olisi perää siinä, mitä papit kirkoissa saarnaavat, että
köyhät tulevat rikkaiksi tulevassa elämässä.
Toisten nauru keskeytti hänet, lapsetkin kohauttivat olkapäitään, sillä
kukaan ei uskonut, eikä toivonut taivaalta mitään, vaikkakin pelkäsivät
mörköjä.
-- Papit! huudahti Maheu. -- Jos papit uskoisivat itse siihen, mitä he
valehtelevat, niin eivät he kasvattaisi mahoja itselleen, vaan
tekisivät enemmän työtä varmistaakseen itselleen hyvän paikan
taivaassa. Ei, kun kerran kuolee, niin on kuollut.
Vaimo huokasi syvään. Hänen kätensä vajosivat voimattomina syliin ja
hän lausui toivottomana:
-- Me olemme näköjään kirotut maailman loppuun saakka.
Kaikki katsoivat surullisesti toinen toisiinsa. Ukko Bonnemort sylki
liinaansa ja Maheu unohti sammuneen piippunsa suunkolossaan. Alzire
kuunteli aikuisten puhetta, mutta hartaampana kuunteli Katarina
kääntämättä silmiään Etiennestä.
-- Loruja! -- puhui nuori mies, -- eikö ilman jumalaa ja taivasta voida
olla onnellisia? Emmekö voisi itse perustaa paratiisin maan päälle.
Ja hän puhui lämpimästi loppumattomiin. Ahdas ilmakehä laajeni ja
valonsäde kirkasti noitten raukkojen synkkää elämää. Rajaton puute,
raskas työ, vetojuhdan elämä, kaikki tuo kaikkosi pois ja edessä
häämötti ihmiselämä. Oikeus laskeutui kirkkaassa taikavalossa taivaasta
maahan. Jos ei jumalaa olekaan, niin oikeus tuo maailmaan veljeyden ja
tasa-arvoisuuden ja tekee ihmiset onnellisiksi. Äkkiä kuin unessa
ilmestyi uusi yhteiskunta, suuri kaupunki, missä jokainen kansalainen
täytti työnsä ja oli osallinen iloista. Vanha laho maailma hävisi, uusi
ihmiskunta, synneistä vapaana yhdistyi yhdeksi työläis-kansaksi, jonka
sääntönä oli -- jokaiselle ansionsa mukaan.
Aluksi ei Maheun vaimo tahtonut kuullakaan noista haaveista, sillä ne
herättivät hänessä pelkoa. Ei, ei, se olisi liian kaunista, ei siitä
saisi ajatellakaan, sillä siitä elämä kävisi vielä raskaammaksi, niin
että tekisi mieli hävittää ja rikkoa kaikki ympärillä, saavuttaakseen
onnea. Kun hän huomasi, että hänen miehensä silmät alkoivat
innostuksesta hehkua ja hän voitettuna alkaa myöntää, keskeytti hän
Etienneä huutaen:
-- Älä sinä, ukko, kuuntele häntä! Etkö sinä näe, että hän kertoo
satuja. Rupeaisivatko porvarit koskaan niin tekemään työtä kuin me?
Mutta vähitellen alkoi lumous vallata hänetkin. Hän hymyili myös, hänen
mielikuvituksensa vilkastui ja siirtyi haaveitten maailmaan. Oli niin
suloista edes hetkeksi unohtaa surullinen todellisuus. Sellaisessa
nautaelämässä täytyi edes olla yksi kolkka, missä voi lohduttaa itseään
saavuttamattomilla haaveiluillaan. Eniten häntä viehätti oikeudenaate,
joka myös sovitti hänet Etiennen kanssa.
-- Niin, niin se on, puhui hän. -- Oikeata asiata olen valmis
puoltamaan, vaikka minut hakattaisiin kappaleiksi? Eikä olisi suinkaan
liikaa, jos mekin vuorostamme saisimme nauttia.
Silloin Maheukin uskalsi innostua.
-- Saakeli, huusi hän. -- Minä en ole rikas, mutta antaisin vaikka
viisi frankia nähdäkseni edes, miten kaikki tuo tapahtuu. Siitäpä vasta
koituisi aika mullistus! Vai? Mutta milloin se tapahtuu ja miten?
Etienne alkoi taas pulma. Vanha maailma rytisee perusteissaan, se
tuskin kestäisi enää montakaan kuukautta, vakuutti hän varmana. Siitä,
miten kaikki olisi tapahtuva, puhui hän epämääräisesti, mutta noitten
taitamattomien olentojen edessä ei hän arastellut ryhtyä selityksiin,
missä hän itsekin sotkeutui. Siinä hän toi esiin kaikki teoriat
yht'aikaa, joista hän johti johtopäätökseksi pikaisen ja helpon voiton.
Kaikki luokkavastakohdat laukesivat veljensuuteloon. Tietysti täytyy
ottaa huomioon tylsämielisiä isäntiä ja porvareita, jotka mahdollisesti
täytyy pakkokeinoin saada järkiinsä. Maheun perhe myönsi kaiken,
nyökkäsivät päätään, uskoen ihmeelliseen muutokseen, kuten kaikki
uuteen uskoon käännetyt, kuten ensimäiset kristityt, jotka odottivat
uuden yhteiskunnan perustamista vanhan raunioilla. Pikku Alzire käsitti
puheesta katkonaisia sanoja ja kuvitteli uuden yhteiskunnan olevan
lämpimän talon, missä lapset voivat syödä ja leikkiä niin paljon kuin
tahtovat. Katarina istui liikkumatta, nojaten leukansa käteen silmät
seivästettyinä Etienneen ja kun tämä vaikeni vavahti hän ikäänkuin hän
värisisi kylmästä.
Äkkiä vilkaisi Maheun vaimo kelloon.
-- Kello on jo yli yhdeksän! Kas sepä kaunista! -- Ja nyt ette pääse
ylös huomenna.
Perhe nousi pöydästä pettyneenä, ahdistetuin rinnoin, ikäänkuin he
juuri olivat rikkaat, mutta äkkiä kadottaneet taas kaikki. Vanhus
Bonnemort lähti kaivokseen mutisten ettei päivällinen tule lainkaan
paremmaksi kaikista noista jutuista. Toiset kapusivat ylös nyt vasta
huomaten että ilma oli ummehtunut ja seinät kosteat.
Usein tulivat naapurit ottaen osaa keskusteluun. Levaque oli ihastunut
omaisuuden tasottamiseen. Pierron kuunteli vain niin kauan kun ei
koskettu yhtiöön, sillä silloin hän ilmoitti olevansa väsynyt ja
laputti kotiinsa. Joskus poikkesi Sakariakin, mutta politiikka nukutti
häntä, jonka vuoksi hän mieluummin lähti Huviin juomaan olutta, Chaval
taasen meni liian pitkälle, hän tahtoi verenvuotoa. Joka illan
vietti hän tunnin ajan Maheun luona. Hänet johti sinne salainen
mustasukkaisuus, sillä hän pelkäsi, että hänen tyttönsä riistetään
häneltä. Hän oli jo alkanut kyllääntyä Katarinaan, mutta nyt kävi tyttö
taas hänelle kalliiksi, koska hänen kanssaan samassa huoneessa asui
mies, joka voisi helposti vallata hänet yöllä.
Etiennen vaikutusvalta kasvoi. Hän oli vähitellen tehnyt koko kylän
vallankumoukselliseksi. Häntä kohdeltiin kunnioituksella ja siksi
saivat hänen sanansa suuremman painon. Maheun vaimo piti häntä suuressa
arvossa, sillä hän maksoi säännöllisesti, ei juonut eikä pelannut
korttia, vaan istui usein nenä kiinni kirjassa.
Syyskuussa onnistui hänen jo toteuttaa hommaamansa säästökassa,
vaikkakin asialla ei vielä ollut vankkaa pohjaa ja jäseninä ainoastaan
kylän työläiset. Mutta hän toivoi, että siihen liittyisivät kaikki
kivihiilenkaivajat, etenkin jollei yhtiö edelleenkään tulisi
sotkeutumaan heidän puuhiinsa. Hänet oli valittu yhdistyksen
kirjuriksi, josta toimesta hän sai pienen palkkionkin. Hän tuli nyt
melkein rikkaaksi. Naineen kivihiilenkaivajan on todellakin melkein
mahdoton tulla toimeen, mutta nuori mies, joka elää siivosti, voi tehdä
säästöjäkin.
Vähitellen tapahtui Etiennessä muutos. Hänessä heräsi halu elää
mukavammin ja pukeutua siistimmin, mikä ennen oli ollut mahdoton hänen
köyhyytensä tähden. Hän tilasi itselleen verkapuvun ja osti hyvät
jalkineet. Hänestä tuli liikkeen johtaja ja hänen ympärilleen
ryhmittyivät kaikki työläiset. Hänen itserakkautensa oli tyydytetty
tästä nopeasta menestymisestä, häntä huumasi tovereitten osottama
kunnioitus ja hän ylpeili ja uskoi vallankumouksen pikaiseen
onnistumiseen.
Sillävälin läheni syksy. Lehdet varisivat puista. Nuoret pojat ja tytöt
eivät enää kohdanneet toisiaan pensaikossa. Taas satoi lakkaamatta ja
vesiränneistä virtasi vettä tynnyreihin. Huoneissa paloi tuli koko
päivän myrkyttäen ummehtunutta ilmaa. Koitti tukala aika.
Eräänä lokakuun yönä Etienne hermostuneena puheistaan ei kauaan aikaan
voinut nukkua. Hän oli nähnyt, kuinka Katarina pujahti peitteen alle ja
sammutti kynttilän. Tyttö näytti myös levottomalta ikäänkuin ujouden
kohtauksen valtaamana, hänen kätensä eivät tahtoneet totella häntä
hänen tehdessään kiirettä, sammutettuaan kynttilän hän jäi makaamaan
liikkumattomana. Mutta Etienne kuuli, ettei hänkään nukkunut. Hän
tunsi, että tyttö ajatteli häntä samoin kuin hänkin ajatteli tytöstä.
Ei vielä koskaan tuo äänetön keskustelu ollut tehnyt heitä noin
levottomiksi. Pari kertaa Etienne aikoi nousta vallatakseen hänet.
Tyhmäähän on noin himoita toinen toistaan koskaan sitä tyydyttämättä.
Ja miksi kiduttaa itseään? Lapset nukkuivat ja Katarina varmaankin
odottaa häntä ja kietoisi käsivartensa hänen kaulaansa ääneti ja
yhteenpuserretuin hampain. Kului tunti. Etienne ei noussut paikaltaan
ja Katarina ei uskaltanut kääntyä kyljelleen peläten kutsua häntä. Mitä
kauemmin he elivät vierekkäin, sitä korkeampana kohosi heitä erottava
muuri, jokin salainen häpeä, epämääräinen ujous, jota he tuskin
itsekään ymmärsivät, esti heidät lähestymästä toisiaan.