V.

Kului viikko ja työ jatkui synkän ja epäilevän vaitiolon vallitessa

ratkaisevaa yhteentörmäystä odottaessa.

Maheun asiat kävivät yhä huonommiksi ja kaikista merkeistä päättäen

uhkasi seuraava palkka tulevan vielä niukemmaksi. Maheun vaimo kävi yhä

ärtyisämmäksi. Meni jo niin pitkälle, että eräänä yönä Katarina ei

saapunut yöksi kotiin. Seuraavana aamuna saapui hän niin uupuneena ja

sairaana, ettei hän voinut mennä työhön. Hän itki ja vakuutti, ettei se

ollut hänen syynsä, vaan että Chaval oli pidättänyt hänet väkisin

uhaten lyödä, jos hän lähtisi. Chaval oli aivan tullut hulluksi

mustasukkaisuudesta eikä tahtonut päästää häntä Etiennen luo, jonka

sängyssä hän sanoi perheen sallivan Katarinan nukkua öisin. Äiti

raivostui kieltäen tyttärensä enää menemästä sellaisen eläimen kansaa

ja tahtoi itse lähteä Montsou'hun kurittaakseen häntä. Mutta päivä oli

kaikessa tapauksessa mennyt hukkaan, sitä paitsi ilmoitti tytär, ettei

hän tahtonut vaihtaa häntä toiseen, kun kerran oli ruvennut hänen

kanssaan suhteisiin.

Parin päivän perästä sattui toinen juttu. Oli luultu, että Jeanlin oli

kauniisti joka päivä työssä, kun äkkiä saatiin tiistaina tietää, että

hän jo kaksi päivää juoksentelee jossain Bebert'in ja Lydian seurassa

Vandamin rämeisissä seuduissa. Hän oli narrannut toverinsa mukaan ja

kuka ties, mitä kepposia he olivatkaan tehneet. Hän sai tietysti aika

selkäsaunan, aluksi kadulla kaikkien lasten nähden varoitukseksi. Oliko

moista kuultu? Hänenkö lapsensa, jotka olivat hänelle maksaneet niin

paljon syntymästä asti ja joitten aika nyt olisi auttaa vanhempia! Ja

hän muisteli omaa ilotonta nuoruuttaan, ainaisen toivottoman puutteen

ja raskaan työn lapsuudesta asti.

Kun miehet ja tytär sinä aamuna lähtivät työhön, kohosi Maheun vaimo

vuoteeltaan ja sanoi Jeanlinille:

-- Muista, jos vielä kerran uskallat sellaista, niin kuritan sinut niin

että tulet muistamaan sen elämänikäsi.

-- Uudessa murtopaikassa oli työ hyvin raskasta. Hiilikerros tässä

paikassa oli niin ohut, että murtajat repivät kyynärpäänsä verille

ryömiessään maaperän ja katon väliin. Sitä paitsi kävi maa yhä

kosteammaksi, niin että milloin tahansa voitiin odottaa maanalaisen

lähteen pulpahtavan esiin, rikkovan kallion ja vievän ihmiset virran

mukana. Edellisenä päivänä, kun Etienne oli voimakkaasti iskenyt

kuokallaan, pärskähti hänen kasvoihinsa vettä. Mutta hän ei paljoa

välittänyt onnettomuustapauksista, hän oli käynyt yhtä huolettomaksi,

kuin muutkin toverit. He hengittivät räjähdyskaasua tuntematta edes

enää sen painostusta. Kun toisinaan lyhdyn valo kävi tavallista enemmän

sinertäväksi, painoi joku hiilenkaivaja korvansa seinää vastaan

kuunnellen suhinaa, mikä on ominainen kaasulle, joka murtautuu esiin

jostain kolosta.

Pelottavampia olivat kuitenkin maanvieremät. Se ei ollut yksin

paalutusten syy, vaan myös huono maaperä, joka oli aivan kostea ja

tuskin pysyi koossa.

Maheun täytyi kolmasti päivässä paaluttaa. Kello oli nyt puoli kolme ja

työmiehet hankkiutuivat lähtöön. Kellottaen kyljellään oli Etienne

juuri lopettamaisillaan iskemästä hiilenmöhkälettä, kun äkkiä kumahti

etäinen jyrinä, ikäänkuin maanalainen ukkonen olisi tärisyttänyt

kaivoksen.

-- Mitä se on? huudahti hän ja nakkasi kuokan kädestään kuunnellakseen.

Hänestä tuntui, että koko käytävä hänen takanaan oli vierinyt alas.

-- Se on maanvieremä!... Pian! Pian! huusi Maheu syöksyen edeltä

käytävää alas.

Kaikki heittäytyivät hänen jälkeensä levottomuuden valtaamina. Lyhdyt

hyppivät heidän käsissään, ympärille oli syntynyt kuolon hiljaisuus. He

juoksivat tuttua tietä kumartuen, melkein nelinryömin, vaihdellen

juostessaan katkonaisia kysymyksiä ja vastauksia: Missä se oli? Ehkä

murtopaikassa? Ei, se kuului alhaalta. Ehkä kuljetuskäytävässä. Kun he

saapuivat savutorven luo, ryhmittyivät he työntäen toinen toisiaan,

estäen toinen toistaan.

Jeanlin oli tänä päivänä myös kaivoksessa, uskaltamatta jäädä pois,

sillä hän tunsi vielä nahoissaan edellisen päivän löylytyksen. Hän

juosta köpitti avojaloin rattaitten jonon jälestä sulkien

ilmavaihtoluukkuja. Toisinaan, kun hän ei pelännyt voudin näkevän

hyppäsi hän viimeisille rattaille istumaan, vaikka se oli kielletty,

sillä pelättiin hänen vaipuvan uneen. Hänen suurin huvinsa oli jonon

pysähtyessä antaakseen tietä vastaantulevalle jonolle, hiljaa hiipiä

Bebertin luo, joka istui ohjaksissa ja nypistää häntä verille tai tehdä

jotain muuta koiruutta. Tällaisina hetkinä oli hän aivan apinan

näköinen, keltatukkainen ja hörökorvainen kuin oli. Hän oli ketterä,

kuin villikissa ja kehittynyt kuin jokin epäsikiö, josta tunsi sen

polveutuvan eläimestä.

Iltapäivällä oli Mouque tuonut Bataillen pojille. Kun hevonen äkkiä

pysähtyi raitiotien mutkassa, hiipi Jeanlin Bebertin luo ja kysyi:

-- Mitä tuo vanha kaakki pysähtyy? Olin vähällä taittaa sääreni.

Mutta Bebert ei voinut vastata. Vastaan kulki toinen jono rattaita,

joita kuljetti Trompette ja vanhan tuttavansa tunnettuaan oli Bataille

äkkiä vilkastunut, niin että Bebertilla oli aika työ pidättääkseen sen.

Ensimäisestä päivästä saakka oli Bataille alkanut tuntea hellää

ystävyyttä sitä kohtaan ikäänkuin tahtoisi opettaa sille

kärsivällisyyttä ja itsensä hallitsemista. Mutta Trompette ei ollut

vieläkään tottunut tilaansa, vaan kuletti rattaita alas painunein päin

kaihoten aurinkoa. Joka kerta kun he tulivat vastakkain kurotti

Bataille päätään kerskuen, tahtoen nuolasta toista kuonoon

rohkaistakseen sitä edes vähän hyväilyllään.

-- Nyt nuo kirotut taas nuoleskelevat, mörähti Bebert.

Kun Trompette oli mennyt ohi, vastasi hän Jeanlinille:

-- Se on käynyt jo helkkarin vanhaksi, tuo raato! Jos vaan tiellä

sattuu jokin kuoppa tai kivi, pysähtyy se ikäänkuin pelkäisi

loukkautuvansa. Jumala tiesi, mitä se tänään erikoisesti pelkää

luukkujen takana. Työntää ne auki, mutta sitten pysähtyy. Oletko

huomannut mitään?

-- En muuta kuin että vettä on polviin saakka, vastasi Jeanlin.

Jono lähti edelleen. Seuraavan ilmaluukun edessä Bataille pysähtyi taas

ja hirnahti. Se työnsi sen päällään, mutta kauan ei tahtonut mennä

siitä. Vihdoin ryntäsi se siitä vauhdilla.

Jeanlin, joka sulki oven, jäi jälkeen. Hän kumartui tarkastaakseen

suota, jossa hän kahlasi. Sitten kohotti hän lyhdyn ja huomasi, että

kannattimet olivat taipuneet tunkevan veden painosta. Samassa saapui

paikkaan eräs kivihiilenkaivaja nimeltä Berloque Chicot, joka kiiruhti

kotiin vaimonsa luo, joka makasi lapsivuoteessa. Hän pysähtyi myös

tutkiakseen paalutusta. Mutta juuri kuin poika oli tahtonut juosta

hevosensa perästä, kajahti hirveä rytinä ja sekä mies että lapsi

hävisivät maanvieremän alle.

Täräyksestä kohosi sakea tomu ilmaan. Kaikilta haaroilta ryntäsi

työmiehiä paikalle soastuna ja tukahtumaisillaan iskusta. Vilkkuvat

lyhtyjenvalot valaisivat hämärästi pelästyneitten ihmisten hahmoja,

jotka riensivät myyränkoloistaan onnettomuuspaikalle.

Ne, jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle, alkoivat huutaa

tovereitaan. Toiset, jotka olivat vieremän toisella puolen, vastasivat.

Heti kävi selville, että katto oli romahtanut kymmenen metrin alalla.

Siis ei ollut erikoista vaaraa, mutta heidän sydämiään kouristi kun

multakasan seasta alkoi kuulua kuolemankorahduksia.

Bebert jätti hevosensa ja juosten paikalle, huusi: -- Jeanlin jäi

sinne! Jeanlin jäi sinne!

Samassa saapui Maheu, Sakarias ja Etienne, Maheun oli vallannut

toivoton raivo ja hän kiroili myötäänsä.

Katarina, Mouquette ja Lydia, jotka myös olivat rientäneet paikalle,

alkoivat itkeä kauhusta ja surusta, turhaa oli saada heidät

vaikenemaan. Ympärillä vallitsi kauhea hämminki ja pimeys musteni.

Vouti Richomme oli myös rientänyt paikalle epätoivoissaan, ettei

insinööri Negrel'iä eikä Dansaert'ia ollut kaivoksessa. Hän kuunteli

korva maata vasten ja selitti lopuksi, ettei se ollut lapsen, vaan

miehen valitusta: Jokin työmies oli varmaankin siellä. Maheu oli jo

parikymmentä kertaa kutsunut Jeanlinia saamatta vastausta. Varmaankin

oli poika musertunut kuoliaaksi.

-- Rientäkäämme! sanoi Richomme tehden valmistuksia onnettomien

pelastamiseksi. -- Sitten ehdimme jaaritella.

Kivihiilenkaivajat alkoivat molemmilta puolin kaivaa vieremää lapioilla

ja kuokillaan. Chaval työskenteli ääneti Etiennen ja Maheun rinnalla,

Sakarias piti huolta mullan viemisestä pois tieltä. Lähestyi

kotiinpaluunaika, eikä kukaan heistä ollut saanut mitään suuhunsa,

mutta sitä ei ajateltu, koska toveri oli vaarassa. Joku lausui,

että kotona oltaisiin levottomana, kun ei kukaan palaa, mutta ei

Katarina eikä Mouquette ei edes Lydiakaan tahtonut lähteä. He

tahtoivat tietää, mitä oli tapahtunut. Vihdoin otti Levaque

tehtäväkseen kertoa vähäisestä maanvieremästä, joka ei ole aiheuttanut

mitään onnettomuutta. Kello oli jo lähes neljä. Yhden tunnin kuluessa

olivat työläiset tehneet yhtä paljon kuin koko aamupäivänä. Suurin osa

multaa oli jo saatu tieltä, mutta katto yhä varisi. Maheu työskenteli

kiihkolla iskien sitä rivakkaammin, jos joku tahtoi vaihtaa häntä.

-- Hiljaa! kehotti Richomme. -- Taidamme olla perillä... Kunpa emme

satuttaisi heitä.

Korahdukset kuuluivat yhä selvemmin. Nuo yhtämittaiset vaikerrukset

olivat pelastajien osviittana. Nyt kuuluivat ne aivan kuokkien alta. Ja

äkkiä hiljenivät.

Kaikki tunsivat kuoleman hengen karmivan, mutta he jatkoivat

kaivamistaan hiestyneinä ja uupuneina äärimäisyyteen. Vihdoin sattui

joku jalkaan. Silloin alettiin kaivaa käsin kunnes koko ruumis

vapautettiin mullan alta. Pää ei ollut murskautunut. Lyhdyn valo loi

siihen valoa ja Chicot'n nimi kierteli huulilta huulille. Hän oli vielä

lämmin, mutta selkäranka oli ruhjoutunut jonkun möhkäleen painosta.

-- Käärikää hän vaippoihin ja pankaa rattaille, käski vouti. Mutta nyt

etsikäämme pian poika!

Maheu iski viimeisen kerran tehden aukon jonka kautta saattoi tulla

viileyteen toisella puolen olevien kanssa. Hänelle huudettiin, että

Jeanlin oli juuri löydetty, hän on tainnoksissa, molemmat sääret

murskatut, mutta hän hengittää vielä. Isä otti pojan käsivarsilleen ja

lähti menemään. Lujasti kiristettyjen hampaitten takaa pääsi vain

kirouksia, joihin hän purki tuskansa. Katarina ja muut naiset alkoivat

taas itkeä ääneen.

Järjestettiin nopeasti jono. Bebert toi Bataillen, joka valjastettiin

kaksien rattaitten eteen. Toiselle pantiin Chicot'n ruumis ja toiseen

istui Maheu pitäen Jeanlinia sylissään. Poika oli kääritty johonkin

rääsyyn, joka oli; revitty ilmavaihtoluukusta. Molemmissa rattaissa

punotti lyhty kuin tähti. Lähdettiin hiljaa liikkeelle. Jonon perässä

kulki noin viisikymmentä kivihiilenkaivajaa, jotka vasta alkoivat

tuntea väsymystä ja laahasivat jalkojaan perässä. Yli puoli tuntia

kesti ennenkuin he saapuivat nostokonehalliin.

Richomme'n määräyksestä, hänen tultua edellä nostohalliin, odotti tyhjä

häkki heitä. Pierron sysäsi heti siihen molemmat hiilirattaat. Toisissa

istui Maheu runneltuneine poikineen, toisiin täytyi Etiennen istua

pitämään Chicot'n ruumista. Kun työmiehet olivat täyttäneet muut

osastot, lähdettiin ylös, missä oltiin kahden minuutin kuluttua. Kylmä

sade ryöppysi kattoon, miehet katsoivat kärsimättöminä ylös, milloin he

tulisivat päivän valoon.

Onneksi oli poika, joka oli lähetetty hakemaan lääkäri Vanderhaghen'ia,

löytänyt hänet ja tuonut kaivokseen. Jeanlin ja Chicot'n ruumis

kannettiin voudin huoneeseen, missä vuoden ympäri paloi uuni.

Vesisangot jalanpesua varten siirrettiin sivulle ja levitettiin kaksi

matrassia penkeille, johon mies ja lapsi pantiin. Huoneeseen

päästettiin ainoastaan Maheu ja Etienne, toiset työläiset, naiset ja

pojat ryhmittyivät oven eteen istuen kyykyssä ja keskustellen

puoliääneen.

Lääkäri vain katsahti Chicot'hon ja lausui:

-- Loppunut! Voitte pestä hänet..

Kaksi työntarkastajaa riisui ja pesi sienellä ruumiin, joka oli aivan

musta hiilentomusta ja hiestä.

-- Pää on ehjä, jatkoi lääkäri laskettuaan polvilleen Jeanlinin eteen,

-- rinta samoin... Mutta jalat, jalat ovat rikki...

Hän riisui itse lapsen, riisui myssym, takin, veti housut jaloista ja

paidan yltä käännellen poikaa imettäjän taitavuudella. Ja nyt makasi

pieni alaston inehmoinen hänen edessään laihana kuin mato, likasena

hiilipölystä, keltasesta mullasta ja veritahroista. Ei voinut mitään

nähdä, ennenkuin pesi hänet. Pesusta näytti hän tulevan vieläkin

laihemmaksi, niin että kalpean ihon läpi näkyivät luut. Hirveätä oli

nähdä tuota onnetonta olentoa, osattoman rodun jälkeläistä, tuota

pientä näännytettyä lasta, jonka vuorimassat olivat melkein runnelleet

kuoliaaksi.

Jeanlin tointui ja alkoi vaikeroida. Maheu seisoi hänen jaloissaan ja

katsoi poikaansa kääntämättä silmiään pois. Suuret kyynelkarpalot

vierivät hänen silmistään.

-- Oletko sinä hänen isänsä? -- kysyi lääkäri, kohottaen päätään. --

Älä itke, eihän hän ole kuollut... Parempi, jos auttaisit minua vähän.

Hän löysi kaksi yksinkertaista luurikkoa. Mutia oikea sääri teki hänet

levottomaksi, mahdollisesti täytyisi leikata se.

Nyt tuli paikalle insinööri Negrel ja Dansaert, joille oli ilmoitettu

asiasta, Richommen seurassa. Edellinen kuunteli voudin kertomusta

harmistuneen näköisenä. Ja huudahti kuohuksissaan: -- aina tuo kirottu

paalutus! Eikö ole satoja kertoja varoitettu, että se tulisi maksamaan

ihmishengen. Ja vielä nuo naudat tahtovat ruveta lakkoon, jos heidät

pakotettaisiin paaluttamaan huolellisesti! Pahinta oli, että yhtiön nyt

täytyy maksaa tapahtumasta. Mahtaa herra Hennebeau ilostua!

Kuka tuo oli? kysyi hän Dansaert'ilta, joka ääneti seisoi raidilla

peitetyn ruumiin ääressä.

-- Chicot, paraita työmiehiämme, vastasi päävouti. -- Hänellä on kolme

lasta... mies parka!

Tohtori Vanderhaghen pyysi, että Jeanlin heti vietäisiin vanhempain

luo. Kello löi kuusi, alkoi jo hämärtää ja olisi aika ajatella

ruumiinkin viemistä. Insinöörin käskystä valjastettiin kuormavaunujen

eteen ja tuotiin paarit. Lapsi pantiin paareille ja kuormavaunuille

ruumis matrassille.

Oven luona olivat yhä vieläkin hiilirattaitten lykkääjät ja

kivihiilenkaivajat, kaikki tahtoivat omin silmin saada nähdä

haavoittuneita. Kun huoneen ovi avattiin, syntyi joukossa äänettömyys.

Taas syntyi jono: edellä vaunut, sitten paarit ja perässä ihmisjoukko.

Hitaasti kulki jono mäkeä ylös kylään päin. Marraskuun ensimäiset

pakkaset olivat tehneet tasangon paljaaksi, yö laskeutui maahan kuin

kuolleen kaapu.

Etienne kehoitti Maheu'ta lähettämään Katarinaa edelle valmistamaan

äitiä, jottei isku tulisi liian odottamattomana. Isä, joka kulki kuin

unessa paarien jälestä, nyökkäsi ääneti päätään. Nuori tyttö lähti

juoksemaan, sillä heidän kotinsa oli jo lähellä. Mutta kylässä

aavistettiin jo noitten tuttujen mustien vaunujen lähenemisestä. Naiset

juoksivat raitille paljain päin. Pian oli heitä kolmekymmentä, hetken

perästä viisikymmentä, kaikki saman kauhun vallassa. Siis on

kuolleitakin? Mutta kuka? He olivat hetkeksi lohtuneet Levaquen

kertomuksesta, mutta nyt olivat he sitä suuremman epätoivon vallassa

kuvitellen mielessään mitä tärisyttävimpiä tapauksia. He eivät enää

tahtoneet uskoa, että on kuollut vain yksi mies, vaan kymmenen, vaikka

vaunut kulettivat heitä noin yksitellen.

Kun Katarina saapui kotiin, vaivasi Maheun vaimoa jo synkkä levottomuus

ja tuskin tyttö oli ehtinyt avata suunsa, kun hän jo huusi:

-- Isä on kuollut!

Turhaan koetti nuori tyttö väittää vastaan, puhuen Jeanlinista.

Välittämättä hänestä syöksyi vaimo ulos. Kun vaunut etäältä kirkon

takaa tulivat näkyviin, oli hän pyörtyä ja pysähtyi kalman kalpeana.

Vaunut ajoivat ohi ja samassa huomasi vaimo miehensä, joka kulki

paarien jälessä. Kun paarit laskettiin hänen ovensa eteen ja hän sai

nähdä Jeanlinin elävänä, vaikka viottunein säärin, tointui hän ja äkkiä

valtasi hänet vimmattu raivo. Hänen silmänsä olivat kuivat kyyneleistä,

kun hän huusi:

-- Tää on jo kaiken huippu! Nyt jo aletaan tehdä lapsistamme

raajarikkoja!... Herra jumala, molemmat jalat! Mitä minä nyt hänen

kanssaan?

-- Hiljaa! sanoi tohtori Vanderhaghen, joka oli myös seurannut mukana

sitoakseen Jeanlinin. -- Olisiko parempi, jos hän olisi jäänyt sinne?

Mutta vaimo huusi välittämättä hänestä ja Alzire, Lenore ja Henry

parkuivat minkä jaksoivat. Vaimo auttoi tohtoria siirtämään sairasta

huoneeseen ja antoi hänelle, mitä hän tarvitsi, kuitenkaan lakkaamatta

sättimästä. Mistä hän ottaisi rahaa ruokkiakseen vaivaisia! Eikö ollut

kylliksi ukosta, nyt vielä poika kadotti jalkansa. Hänen sättimiseen ja

vaikeroimiseen sekaantuivat tuskan huudot läheisestä talosta, missä

Chicot'n vaimo ja lapset itkivät kadotettua isäänsä. Tuli pimeä yö,

kivihiilenkaivajat rupesivat vihdoin ruualle, koko kylä tuli

hiljaiseksi, vain onnettomien naisten huudot rikkoivat hiljaisuuden.

Kului kolme viikkoa. Oli onnistuttu välttää sahauttamasta Jeanlinin

säärtä, mutta hän jäi ontuvaksi. Pitkien saivartelujen jälkeen oli

yhtiö vihdoin myöntänyt Maheulle viidenkymmenen frankin korvauksen.

Sitä paitsi lupasi se antaa pojalle työtä ylhäällä, kun hän parantuisi.

Mutta kurjaa oli sittenkin heidän elämänsä. Isään oli tapaus

vaikuttanut niin voimakkaasti, että hän sairastui kuumeeseen.

Vasta torstaina seuraavalla viikolla palasi Maheu työhön. Illalla johti

Etienne puheen joulukuun ensimäiseen päivään, joka oli lähellä lausuen

vakavia arveluitaan siitä, panisiko yhtiö uhkauksensa toimeen. Oltiin

ylhäällä kello kymmeneen saakka, odottaen Katarinaa, joka viivästyi

Chavalin seurassa. Hän ei palannut ja Maheun vaimo paiskasi

sydämistyneenä oven kiinni.

Katarina ei palannut seuraavanakaan päivänä. Vasta iltapäivällä töitten

jälkeen saivat Maheut tietää, että Chaval oli jättänyt Katarinan

luoksensa. Hän oli niin kiusannut tyttöä, että tämä oli päättänyt

mieluummin jäädä hänen luoksensa. Välttääkseen sättimistä oli Chaval

lähtenyt Voreux'n kaivoksesta Deneulinin kaivokseen työhön, jonne

myöskin Katarinakin palkkautui rattaitten lykkääjäksi. Muutoin asuivat

he entisessä paikassa Montsou'ssa Piquetten luona.

Aluksi aikoi Maheu heti mennä rusikoimaan Chavalia, sekä potkaista

tyttö kotiin. Mutta sitten tyyntyi hän pian ajatellen ettei

kannattanut, niinhän aina käy, kun annetaan tytönheitukkojen vapaasti

mennä juoksemaan miesten kintereillä. Paras oli tyynesti odottaa häitä.

Mutta hänen vaimonsa ei mukautunut siihen yhtä kylmäverisesti.

-- Olenko minä rääkännyt häntä, kun hän rupesi tuon Chavalin kanssa

suhteisiin? -- huusi hän Etiennelle, joka kuunteli häntä. -- Tehän

olette rehellinen mies, sanokaa! Eikö hänellä ollut täysi vapautensa?

Herra Jumala, kaikkienhan täytyy sitä läpikäydä. Minä itse olin raskas,

kun isä nai minut. Mutta minä en hyljännyt vanhempiani, enkä koskaan

ollut niin halpamainen, että olisin antanut ansioni miehelle, joka sitä

ei tarvitse. Se on kovin ilkeästi. Parempi olisi ollut jäädä ilman

lapsia.

Etienne nyökäytti vain ääneti päätään.

-- Tyttö juoksenteli joka ilta mihin tahtoi, jatkoi äiti. -- Ja mikä

kiire hänellä oli, eikö hän voinut odottaa, kunnes minä antaisin hänet

miehelään, olisi siksi auttanut meidät pulasta. Sehän onkin lasten

velvollisuus.

Alzire nyökäytti päätään. Lenore ja Henri hiljaa itkivät nähdessään

äidin noin sättivän ja luettelevan kaikki onnettomuudet: ensiksi

Sakarian naimisiin meno, sitten vanha Bonnemort, joka on kahlehdittu

tuoliinsa, sitten Jeanlin, joka ei voi lähteä ulos ennenkuin kymmenen

päivän kuluttua, sillä luut eivät vielä ole kasvaneet umpeen. Ja nyt

tuo Katarina-lutka, joka on lopullisesti saattanut heidät häviöön. Nyt

tekee isä yksin työtä. Voiko seitsemän henkeä, paitsi Estelleä, elää

kolmella frankilla, jotka isä ansaitsee? Parempi olisi kaikkien

hukuttautua kanavaan.

-- Turhaan sinä kiihottelet, eihän sillä auta, -- keskeytti Maheu hänet

kumealla äänellä. -- Ehkemme vielä joudu hukkaan.

Etienne, joka oli katsonut alas lattiaan, kohotti nyt silmänsä ja

ikäänkuin unesta heränneenä lausui:

-- Jo on aika, niin!