Pienen tiilisen kirkon kello työväen kylässä No. 240 löi yksitoista.
Tässä kirkossa piti pastori Joire sunnuntaisin jumalanpalvelusta.
Kirkon vieressä oli koulun kivitalo. Vaikka ikkunat olivat suljetut,
kuului sieltä lasten tavailemista.
Leveällä tiellä, joka jakoi neljä yksitoikkoista rakennusryhmää
toisistaan, ei näkynyt ainoatakaan sielua. Pienet puistot näyttivät
synkiltä ja surullisilta; paljaine puineen ja likaisine maaperineen.
Kaikista savupiipuista savusi, kaikkialla laitettiin päivällistä,
väliin näkyi joku nainen ovella ja katosi taas. Vesiränneistä tippui
vettä vesisäiliöihin, vaikka sade oli jo lakannut. Nämä punaset rännit,
joita sade huuhtoi, tekivät kylän vähän vaihtelevamman näköiseksi, joka
äkkiä oli kohonnut kesken avaraa lakeutta ja jota reunustivat mustat
tiejuovat.
Palattuaan kylään Maheun vaimo poikkesi erään päällikön vaimon luo,
jolla oli jälellä perunasatoa. Syrjässä oli taloryhmä, jota pieni
poppelilehdikkö ympäröi, aina neljä taloa yhdessä puisto ympärillä.
Yhtiö oli määrännyt nämä rakennukset päälliköille ja vuorivoudeille,
jonka vuoksi työläiset nimittivät tätä kylän nurkkaa "Silkkisukaksi",
mutta omaa kyläänsä kutsuivat he: "maksa velkasi".
-- Hohoi, vihdoinpa olemme perillä, -- huudahti vaimo Maheu tultuaan
kotiin kädet täynnä kääreitä ja työntäen lapsia, jotka olivat aivan
nääntyneet ja likaiset.
Tulen ääressä huusi Estella täyttä kurkkua Alziren sylissä. Sokurivesi
oli aikoja loppunut ja tyttö koettaessaan saada lasta tyyntymään oli
keksinyt olla antavinaan hänelle rintaa. Toisinaan tämä kepponen
onnistui, mutta tällä kertaa se ei käynyt. Turhaan oli hän päästänyt
röijyn napeista ja painoi lasta laihaan rintaansa, lapsi kimmastui
vielä enemmän imiessään nahkaa, josta ei mitään lähtenyt.
-- Anna se minulle, -- sanoi äiti pantuaan ostokset käsistään. -- Hän
ei anna meidän puhua sanaakaan.
Niin pian kuin jukura oli imeytynyt hänen rintaansa, voitiin rauhassa
puhua. Kaikki oli järjestyksessä. Pikku emäntä oli siivonnut huoneessa
ja hoitanut tulta. Hiljaisuudessa kuului selvään isoisän kuorsaaminen
yhtä tasaisena ja säännöllisenä kuin ennenkin.
-- Kas, kuinka paljon! -- sanoi Alzire hymyillen katsoessaan ostoksia.
-- Tahdotko äiti, että minä keittäisin lientä?
Pöytä oli täynnä kääröjä, siinä oli vaatekäärö, kaksi leipää,
perunoita, voita, kahvia, sikuria ja puoli naulaa sianlihahyytelöä.
-- Ehtii tuota vielä, sanoi äiti väsyneesti, -- täytyy poimia
suolaruohoja ja purjulaukkaa... Minä keitän kyllä miehille, mutta pane
sinä perunat tulelle, niin saamme syödä niitä voin kanssa. Ja kahvia,
älä unohda kahvia!
Äkkiä muisti hän kakkua. Hän katsoi lapsiin, jotka kädet tyhjinä
tepastelivat lattialla. He olivat siis ahmineet sen matkalla. Ja hän
soimasi heitä aika lailla, vaikka Alzire koetti heitä puolustaa.
-- Anna heidän olla, äiti. Jos se oli tarkoitettu minulle, niin ei ole
väliä. Heidänhän tuli nälkä kulkiessaan niin pitkälle.
Kello löi kaksitoista. Kuului koulusta palaavien lasten puukenkien
kolinaa. Perunat olivat valmiit ja kahvi keitettynä puoleksi sikurista
tuoksullaan kiihotti ruokahalua. Tehtiin tilaa pöydän toisessa päässä
ja äiti istui siihen. Lapset saivat tyytyä omiin polviinsa. Nuorin
poika katsoi koko ajan ahneesti hyytelöä, joka rasvasen paperin sisällä
kiinnitti hänen huomiotaan.
Äiti joi kahvia pienin kulauksin pitäen lasia molemmin käsin
lämmitelläkseen niitä. Ukko Bonnemort tuli myös. Tavallisesti heräsi
hän myöhemmin niin että aamiainen odotti häntä tulella. Nyt alkoi hän
murista, kun ei ollut lientä. Mutta kun hänelle sanottiin, ettei aina
saa sitä mitä tahtoo, alkoi hän ääneti syödä perunaansa. Toisinaan
nousi hän sylkeäkseen tuhkaan.
-- Olin vallan unohtaa, äiti, sanoi Alzire, naapurivaimo kävi täällä...
-- Menköön menojaan! keskeytti hänet äiti.
Hän ja Levaquen vaimo salaa eivät pitäneet toinen toisistaan.
Edellisenä päivänä oli Levaquen vaimo valittanut köyhyyttään, jottei
hänen tarvitsisi antaa velkaa. Mutta Levaqueilla olikin nyt juuri hyvät
päivät. Bouteloup oli maksanut kahdesta viikosta edeltäpäin. Mutta
perheelliset harvoin antoivat toisilleen lainaa.
-- Paneppa erilleen kahviannos, sanoi taas vaimo, täytyy antaa takaisin
Pierronin vaimolle, jolle olen velkaa toispäivän lainan.
Alzire kääri kahvin paperiin ja äiti meni ulos sanoen, että palaa heti
keittämään miehille lientä. Hän otti Estellan syliinsä ja jätti
Bonnemortin syömään perunansa loppuun. Lenore ja Henri tappelivat
lattialla putoovista perunakuorista.
Maheun vaimo meni suoraan puiston kautta, jottei Levaque huomaisi häntä
ikkunasta eikä kutsuisi luoksensa. Heidän puistonsa oli aivan Pierronin
puiston vieressä, aitaan oli tehty kolo, josta he kulkivat kylään
toistensa luo. Siinä oli myös yhteinen kaivo, josta neljä perhettä
ammensi vettä. Siinä oli myös vaja vanhoja työkaluja varten, siinä
syötettiin kaniineja, jotka teurastettiin ja syötiin suurina pyhinä.
Kello löi yhtä. Tähän aikaan juotiin kaikkialla kahvia eikä ketään
näkynyt pihalla eikä ikkunoissa. Vain joku kaivaja kaivoi puistossaan
ennen kuin lähti työhön.
Mutta saapuessaan naapurin luo Maheu huomasi hämmästyksekseen kadun
toisessa päässä kirkon edessä herran ja kaksi rouvaa. Hän pysähtyi
hetkeksi ja tunsi heidät. Rouva Hennebeau näytti vierailleen työväen
kylää turkiksiin kääriytyneelle naiselle ja kunniamerkeillä
koristetulle herralle.
-- Miksi sinä vaivaat itseäsi, sanoi Pierronin vaimo, kun Maheu antoi
hänelle kahvit. -- Eihän sillä olisi kiirettä.
Hän oli kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha ja yleensä pidetty
kaunottarena. Hän oli mustaverinen, matalaotsainen, suurisilmäinen ja
supukkasuinen. Sitä paitsi oli hän kiemailija, pysyi aina puhtaana ja
ollen lapseton säilytti hän kauniin vartalon. Hänen äitinsä, vanha
Brule, joka oli kaivajan leski, oli hankkinut tyttärelleen työtä
tehtaassa ja vannoi, ettei antaisi rämän koskaan mennä naimisiin
kaivajan kanssa. Kun tämä siitä huolimatta meni naimisiin Pierron
kanssa, joka, paitsi että hän oli kaivaja, oli lisäksi leskimies ja
jolla oli kahdeksanvuotias tytär edellisestä avioliitosta, suuttui
siitä äiti vielä pahemmin. Mutta avioliitto oli hyvin onnellinen
huolimatta siitä että juoruttiin vaimon rakastajasta ja miehen
leväperäisyydestä. Heillä ei ollut lainkaan velkoja, söivät lihaa kaksi
kertaa viikossa ja talossa vallitsi sellainen puhtaus, että voisi
peilata pannuihin. Kaiken muun menestymisen lisäksi oli hän
tuttavuutensa tähden saanut yhtiöltä luvan kaupitella nisusia ja
nekkuja, joita hän säilytti pöntöissä asetettuina riviin kahdelle
laudalle ikkunan edessä. Tästä ansaitsi hän kuusi, seitsemän sous'ta
päivässä, joskus sunnuntaina kaksikintoista. Ainoa, mikä häiritsi tätä
hyvinvointia, oli akka Brulen ainainen murina, mutta hän olikin vanha
vallankumouksellinen, joka tahtoi kostaa isännille miehensä kuoleman,
eikä myöskään Lydialla ollut herrain päiviä, sillä hän sai liian usein
korvalle hyvinvoivilta vanhemmiltaan.
-- Kas, kuinka suureksi se on tullut! sanoi Pierronin vaimo hymyillen
Estellelle.
-- Oh, älä puhukaan, minä olen aivan nääntyä sen kanssa. -- Kiitä
luojaa, ettei sinulla ole sellaisia. Voit ainakin pysyä siistinä.
Vaikka hänellä itselläänkin kotona oli kaikki järjestyksessä ja joka
lauantai pestiin lattiat, niin katseli hän kuitenkin katein silmin
tuota valoisaa huonetta, joka melkein oli komeasti sisustettu. Seinällä
riippui peili ja kolme taulua.
Pierronin vaimo joi kahvinsa yksin. Kaikki hänen omaisensa
työskentelivät kaivoksessa.
-- Juo lasillinen kahvia minun kanssani, sanoi hän.
-- Ei, kiitos, olen juuri juonut kotona.
-- Ei haittaa.
Eikä se tosiaankaan haitannut. He joivat vielä lasillisen ja heidän
katseensa osuivat pönttöjen välistä vastakkaisiin ikkunoihin, missä
uudinten suuremmasta tai vähemmästä puhtaudesta saattoi päättää, miten
huolellinen emäntä oli. Levaquen uutimet olivat likaisia kuin rääsyt,
joilla pyyhittiin pannuja.
-- Kuinka voi elää sellaisessa liassa, lausui Pierronin vaimo.
Nytpä Maheun vaimo pääsi lempiaiheeseensa. Jospa hänellä olisi niin
hyvä vuokralainen kuin Bouteloup, niin koko hänen taloutensa
kukoistaisi. Jos osaisi hyvin toimia, niin voisi vuokralaisesta ansaita
paljon. Luonnollisesti ei pitäisi olla hänen kanssaan suhteissa. Ja
Levaque juo ja lyö vaimoaan, hakkailee variete-laulajattaria
Montsou'ssa.
Pierronin vaimon kasvot kuvastivat inhoa. Tuollaiset laulajattaret
levittävät vain tauteja. Joisellessa oli eräs sellainen, joka tartutti
koko kaivannon.
-- Minua ihmetyttää, kuinka sinä olet sallinut poikasi rupeamaan
tekemisiin heidän tyttönsä kanssa.
-- Niin, kukapa sen voi estää. Heidän puistonsahan on aivan meidän
vieressä. Kesäisin tapasi Sakarias häntä joka pensaan alla tai vajassa.
Kun vaan meni vettä noutamaan, niin siinä ne aina oli.
Tuo oli tavallinen historia kylän yhdyselämästä, joka pahensi nuoria
poikia ja tyttöjä. Nuoret parit kohtasivat toisensa pimeän tulien vajan
luona. Siinä myös jokainen tyttö synnyttikin ellei hän pitänyt
tarpeellisena lähteä edemmäksi pellolle. Sitä ei paheksuttu,
jälestäpäin menivät rakastavaiset naimisiin, ainoastaan äidit olivat
tyytymättömiä, jos pojat menivät nuorina naimisiin, sillä silloin he
eivät enää antaneet perheelle mitään.
-- Sinun sijassasi tekisin minä lopun siitä kerrassaan, sanoi Pierronin
vaimo. -- Sinun Sakariashan on saanut häneltä jo kaksi lasta ja
varmaankin he edelleenkin tulevat jatkamaan samalla tavoin... Kyllä
sinä saat sanoa hyvästi Sakarian ansiolle.
Mutta Maheun vaimo ojensi raivoissaan kätensä.
-- Kuule, mitä sanon. Jos he muuttavat yhteen, niin minä kiroon
heidät... Täytyyhän Sakariaan kunnioittaa meitä! Hän on maksanut meille
paljon ja on velvollinen korvaamaan meille sen ennenkuin akottuu...
Ajattele itse, jos kaikki lapsemme rupeavat työskentelemään toisten
hyväksi niin pian kuin kasvavat, niin mitä me saamme heiltä?
Vähitellen rauhoittui hän.
-- Niin, niin, saadaampa nähdä... Kuinka väkevää kahvisi on, sinä panet
varmaankin paljon.
Juteltuaan vielä hyvän aikaa yhtä ja toista, tuli hänen kiire kotiin
valmistamaan ruokaa. Kadulla kulki koulusta palaavia lapsia, siellä
täällä ovella näkyi naisia, jotka pälyivät rouva Hennebeau'ta ja tämän
vieraita. Tämä käynti alkoi herättää yleistä mielenkiintoa kylässä.
Maheun vaimo oli juuri menemäisillään ovestaan sisälle, kun hän sattui
Levaquen vaimon kanssa yhteen. Tämä oli tullut ulos puhutellakseen
lääkäri Vanderhaghenia, joka oli yhtiön palveluksessa. Pienenläntä
tohtorilla oli aina kiire ja paljon työtä, niin että hän antoi
neuvojaan ohimennen.
-- Herra tohtori, valitti Levaquen vaimo, -- minä en voi lainkaan
syödä, särkee koko ruumista... Kuulkaa toki minua.
-- Jätä minut rauhaan! ärjähti tämä. Hän sinutteli kaikkia. -- Juot
liian paljon kahvia.
-- Mutta tulkaa toki katsomaan miestäni, kannatti Maheun vaimokin, --
hänen jalkojansa pakottaa.
-- Sinä olet varmaankin häijy häntä kohtaan, jätä minut rauhaan!
Molemmat naiset jäivät keskelle tietä katsomaan poistuvan tohtorin
selkään. Katsahtaen toinen toisiinsa kohauttivat he toivottomasti
olkapäitään.
-- Poikkea luokseni, kutsui Levaquen vaimo. -- Minulla on tiedätkö
uutinen... Juodaan vähän kahvia. Olen juuri keittänyt.
Maheun vaimo koetti tehdä vastarintaa, mutta myöntyi pian. Olkoon
menneeksi, voihan juoda tilkan, ettei naapuri loukkaantuisi. Ja hän
astui sisään.
Heidän ruokasalinsa oli tavattoman likainen. Seinissä ja lattialla oli
rasvapilkkuja, kaapissa ja pöydällä makasi ruuan jätteitä. Tulen luona
istui Bouteloup nojaten kyynärpäillään pöytään lopettaen keitettyä
lihapala-annosta. Hän näytti nuorekkaalta kolmenkymmenen viiden
ikäiseltä, ollen harteva ja lihava, hyväntahtoisen näköinen. Hänen
edessään seisoi Achille, Philomenen esikoinen, joka jo oli kolmannella
vuodella ja katsoi rukoilevasti Bouteloup'iin kuin nälkäinen koira.
Bouteloup, joka oli hyvin hellä lapsia kohti, pisti pojan suuhun
silloin tällöin palan lihaa.
-- Odota jahka panen sokuria, sanoi Levaquen vaimo kaataen hienoa,
sokuria suoraan pannuun.
Hän oli kuusi vuotta vanhempi kuin Bouteloup ja oli kauhean näköinen.
Hänen rintansa riippui alas vatsalle ja vatsa ulottui melkein polviin
saakka ja litteissä kasvoissa näkyivät harmahtavat viikset. Bouteloup
oli ottanut hänet ilman pitempää harkintaa, kuten otti hänen liemensä,
mistä hän noukki vaimon hiuksia, ja kuten käytti hänen lakanoitaan
kolme kuukautta kutakin. Vaimo kuului täysihoitoon ja hänen miehellään
oli tapana sanoa, että hyvät raha-asiat tekevät välit hyviksi.
-- Tiedätkö mitä, jatkoi Levaquen vaimo, eilen illalla nähtiin
Pierronin vaimo "Silkkisukan" luona. Ja herra, sinä tiedät kuka, odotti
häntä Rasseneurin takana ja he lähtivät yhdessä pitkin kanavan rantaa.
Hm, mitä sanot siitä? Nainut nainen.
-- Soo, sanoi Maheun vaimo, -- ennen naimisiin menoaan oli Pierronilla
tapana antaa voudille kaniineja, nyt on hänen huokeampi lainata
vaimoaan.
Bouteloup purskahti äänekkääseen nauruun ja pisti Achillen suuhun
leipäpalan, joka oli kastettu kastikkeeseen. Molemmat naiset jatkoivat
panetella Pierronin vaimoa. Mikä hän on olevinaan? Tavallinen
kiemailija, joka ei ole muita kauniimpi, vaan aina huolehtii
kauneudestaan, milloin peseytyy, milloin voitelee itseään ja koristaa.
Mutta sehän on miehen asia, jos se häntä miellyttää. Onhan sellaisia
henkilöitä, jotka ovat valmiit vaikka nuoleskelemaan päällikön lattiaa
saadakseen kuulla kiitokset. Heidät keskeytti naapurin vaimo, joka toi
Philomenen nuoremman yhdeksänkuukautisen tytön Desiree'n. Philomene oli
sopinut, että lapsi tuotaisiin hänen luoksensa kaivokseen, missä hän
imetti sitä aamiaista syödessään.
-- Mutta minä en voi jättää omaani hetkeksikään, sillä se rupeaa heti
huutamaan, sanoi Maheun vaimo katsoessaan nukahtaneeseen Estelle'en.
Mutta hänen ei onnistunut välttää epämieluista keskustelua, jonka
vuoksi Levaquen vaimo oli hänet kutsunut.
-- Eikö olisi aika ratkaista se asia, huomautti tämä.
Aluksi olivat äidit puhumatta asiasta olleet yhtä mieltä, ettei lapset
saisi naida toisiansa. Sakarian äiti ei tahtonut luopua poikansa
palkasta eikä Philomenenkaan äiti tahtonut menettää tyttärensä palkkaa.
Mutta kun lapsi kasvoi ja tarvitsi yhä enemmän ruokaa ja lisäksi tuli
toinen, alkoi hän yhä kiihkeämmin vaatia häitä. Hän ei suinkaan
tahtonut kärsiä tappiota.
-- Sakariahan jo on vapaa sotapalveluksesta, alkoi hän, niin ettei enää
ole esteitä. Milloin siis määräämme?
-- Odottakaamme vielä vähän, lausui Maheu vastahakoisesti. -- Oh kuinka
olen väsynyt tästä kaikesta. Olisivathan voineet odottaa, kunnes
menevät naimisiin. Minä vääntäisin Katarinalta niskan nurin, jos hän
käyttäytyisi noin tyhmästi.
Levaquen vaimo kohautti olkapäitään.
-- Malta vaan, kyllä hänellekin käy kuten kaikille toisillekin.
Vihanneksia, perunoita ja purjulaukkaa oli pöydän toisessa päässä
Levaquen lientä varten. Emäntä ryhtyi kuorimaan niitä ainakin pari
kymmentä kertaa, mutta aina se jäi kesken pelkältä suun soittamiselta.
Hän ryhtyi niihin taas käsiksi, mutta heitti ne samassa rientäen
ikkunan luo.
-- Kas, kas! Sehän on rouva Hennebeau vieraineen. Nyt menevät he
Pierronille.
Molemmat alkoivat taas sättiä Pierronin vaimoa. Kun yhtiö näytti
työväen asuntoja vieraille, niin vietiin he aina hänen luokseen siksi,
että hänellä on siistiä. Eikä vieraille suinkaan kerrota
kaivosvoudista. Kelpasipa pitää puhtaana, kun rakastaja saa
kolmetuhatta frankia, asunnon, lämmöin, vieläpä lahjojakin. Ulkoa on
kyllä puhdasta, mutta sisältä. Ja he kaakattivat koko ajan, minkä
vieraat olivat Pierronilla.
-- Nyt he tulevat, sanoi vihdoin Levaquen vaimo, -- kiertävät ympäri.
Katsoppa, lintuni, he taitavat mennä sinun luoksesi.
Maheun valtasi kauhu. Olikohan Alzire korjannut pöydältä? Eikä
liemikään ole vielä keitetty! Hän sopersi "näkemiin" ja riensi
juoksujalkaa kotiinsa.
Kotona oli kaikki järjestyksessä. Alzire, joka oli pieni järkevä tyttö,
oli sitonut vyölleen vanhan pyyhinliinan ja alkanut vakavan näköisenä
valmistaa ruokaa, kun näki äidin viipyvän. Hän oli poiminut
suolaruohoja ja purjulaukkaa ja kuori parastaikaa vihanneksia sillä
aikaa kun vesi lämpeni suuressa padassa miehille pesuvedeksi. Henri ja
Lenore onneksi olivat hiljaa katsoen vanhaa kalenteria. Ukko Bonnemort
poltti ääneti piippuaan.
Tuskin oli Maheun vaimo ehtinyt kotiin, kun oveen koputettiin.
-- Saako tulla, hyvä vaimo?
Huoneeseen tuli rouva Hennebeau. Hän oli pitkä ja komea valkoverinen
nainen, joka neljänkymmenen vuotiaaksi oli liian lihava ja elähtänyt.
Hän pakotti ystävällisen hymyn kasvoillensa peläten sisimmässään
tahrimasta silkkihamettaan ja mustaa samettisakettiaan.
-- Tulkaa, tulkaa, toisti hän vierailleen, me emme häiritse ketään. No,
eikö täällä ole siistiä? Ja tällä hyvällä naisella on seitsemän lasta.
Ja niin on kaikissa asunnoissa. Kun jo sanoin antaa yhtiö heille koko
talon kuudesta frankista kuukaudessa. Alhaalla on ruokasali, ylhäällä
kaksi makuuhuonetta, kellari ja puisto.
Herra kunniamerkeissä ja nainen turkiksissa, jotka aamujunassa olivat
tulleet Pariisista, eivät tunteneet itseänsä aivan paikallaan tässä
oudossa paikassa.
-- Kas, puistokin! toisti hieno nainen, mutta sehän on suloista! Täällä
on varmaankin hupaista asua.
-- Me annamme heille hiiliä enemmän kuin he tarvitsevat, jatkoi rouva
Hennebeau. -- Kaksi kertaa viikossa käy lääkäri heidän luonaan ja kun
he vanhenevat, saavat he eläkkeen, tarvitsematta lainkaan maksaa mitään
palkastaan siihen.
-- Mutta tämähän on oikea luvattu maa! -- huudahti herra
kunniamerkeissä teennäisellä ihastuksella.
Maheun vaimo syöksyi esiin tuolineen, mutta rouvat eivät tahtoneet
istua. Rouva Hennebeauta alkoi jo kyllästyttää hänen keksimänsä huvitus
esiintyä eläinnäyttelijänä ajanvietoksi, mutta vähitellen alkoi hän
tuntea inhoa tähän erikoiseen puutteen hajuun, joka henki vastaan
puhtaimmistakin taloista, joita hän valitsi näytettäviksi. Kertoessaan
kaikkea tuota toisti hän ainoastaan silloin tällöin kuulemiaan
katkonaisia lauseita, itse hän ei milloinkaan yrittänyt tutustumaan
lähemmin noihin onnettomiin ihmisiin, jotka asuivat aivan hänen
läheisyydessään.
-- Kuinka herttaiset lapset, sanoi nainen, vaikka ne hänestä tuntuivat
vastenmielisiltä suurpäisiltä, takkuisine keltatukkineen.
Maheun vaimon piti sanoa, kuinka vanhoja ne olivat, kohteliaisuudesta
esitettiin hänelle muutamia kysymyksiä Estellen suhteen. Ukko Bonnemort
otti kohteliaisuuden vuoksi piipun suustaan, mutta hänen ulkomuotonsa
herätti kuitenkin levottomuutta, niin oli maanalainen työ hänet
näännyttänyt, hänen jalkansa horjuivat, pää tutisi, kasvot mullan
värisinä. Kun hän sai yskänkohtauksen, niin katsoi hän parhaaksi mennä
ulos, sillä hänen mielestään oli sopimatonta yskiä sellaisessa
seurassa.
Eniten kiitoksia sai Alzire. Kuinka herttainen pikku emäntä
esiliinoilleen! Äitiä onniteltiin tällaisesta tyttärestä... Kyttyrästä
ei kukaan huomauttanut, vaikka katseet puhuivat ihmeellisesti säälistä
ja inhosta pientä raajarikkoa kohtaan.
-- Jos Pariisissa kysytään teiltä meidän työväen asuntoja, niin voitte
kertoa, mitä olette nähneet, lopetti rouva Hennebeau. -- Täällä on aina
yhtä hiljaa kuin nyt ja vallitsevat patriarkaaliset tavat. Kuten näette
ovat kaikki onnellisia ja terveitä. Teidän täytyisi tulla tänne
lepäämään hiljaisuudessa ja hyvässä ilmassa.
-- Mainiota! Mainiota! huudahti mies kunniamerkeissä.
He lähtivät pois aivan ihastuksissaan ikäänkuin olisivat katsoneet
jotain harvinaista museota. Maheun vaimo saatettuaan heidät pysähtyi
kynnykselle katsomaan kuinka he poistuivat keskustellen.
Portilla pidätti Levaquen vaimo Pierronin vaimon, joka uteliaisuudesta
oli rientänyt sinne. Molemmat ihmettelivät ja raivosivat. Aikoivatko
nuo ihmiset yöpyä Maheun luona? Sepä mahtoi olla kaunista.
-- Kuinka paljon he ansaitsevatkaan, niin ovat he aina ilman rahaa.
Mutta ei tuo ole ihmeellistäkään kun on sellaisia paheita.
-- Minä sain juuri tietää, että hän tänä aamuna kävi kerjäämässä
herrasväki Piolainelta ja että Maigrat joka ennen kielsi antamasta
velaksi, antoi nyt. Mutta tiettyhän se on, ettei Maigrat anna ilman
vaan.
-- Luuletko hänen maksavan? ei, kyllä sen saa Katarina maksaa.
-- Mutta eikö sinun mielestäsi hän ollut röyhkeä sanoessaan äsken
minulle, että hän vääntäisi niskan Katarinalta, jos tämä sallisi
itselleen jotain sellaista. Entä se pitkäkoipinen Chaval? Luuletko
ettei hänellä ollut kohtauksia Katarinan kanssa.
-- Hiljaa... siinä ne ovat.
Molemmat naiset katsoivat välinpitämättömän näköisinä vieraitten
ohikulkiessa, mutta sen jälkeen viittasivat Maheun vaimon luoksensa,
jolla yhä vieläkin oli Estelle sylissään. Kaikki kolme katsoivat ääneti
rouva Hennebeau'n ja hänen vieraittensa selkään, jotka yhä etääntyivät.
Tuskin vieraat olivat etääntyneet kolmeakymmentä askelta, kun kielen
pieksäminen uusiintui vielä kivakammin.
-- Eivätpä nuo näytä kysyvän vaatteittensa hintoja. Vaikka eivät taida
itse olla vaatteittensa arvoisia.
-- Se on totta!... Tuota vierasta en tunne, mutta meikäläisestä
rouvasta en antaisi neljääkään souta olkoonpa vaikka vielä lihavampi.
Ja kauniitapa asioita kerrotaan hänestä...
-- Mitä sitten?
-- Hänellä kuuluu olevan rakastajia. Ennen kaikkea insinööri.
-- Tuo kääpiö. Mutta insinöörinhän hän voi pistää vaikka taskuunsa.
-- Mitä siitä. Se häntä miellyttää. Kas kuinka nyrpistää nenäänsä, ei
hänelle kelpaa mikään ja hameen helmallaankin tahtoo näyttää että hän
halveksii häntä.
Herrasväki jatkoi kävelyään hitain askelin. Kun he saapuivat kirkon luo
ajoi heidän luoksensa ajokalut, joista nousi noin neljänkymmenen vanha
mies mustassa takissa, hyvin tummaihoinen ja käskevä ilme kasvoissaan.
-- Mies, kuiskasi Levaquen vaimo ikäänkuin he voisivat kuulla häntä,
sillä pelko, jonka tirehtööri herätti kaikissa kymmenessä tuhannessa
työmiehessä, vaikutti häneenkin. -- Näkee suoraan, että vaimo pelkää
häntä.
Naisten uteliaisuus oli herätetty. Vähitellen tulivat he kaikki ulos
kadulle suurempiin ja pienempiin ryhmiin. Likaiset lapset alkoivat myös
hyppiä kadulla. Hetkeksi näyttäytyi kadun aidan yli opettajan kalpeat
kasvot. Äänten melu muistutti tuulen huminaa.
Suurin ryhmä kokoontui Levaquen oven luo. Ensin tuli kaksi naista,
sitten kymmenen ja sitten kaksikymmentä. Pierronin vaimo vaikeni
varovaisuuden vuoksi, sillä oli liian monta kuulijaa. Maheun vaimo oli
myös ääneti, ilmankos häntä pidettiin kylän järkevimpänä naisena.
Estelle heräsi ja alkoi huutaa. Tyynnyttääkseen häntä Maheun vaimo
avasi röijynsä ja alkoi siinä haettaa lastaan kadulla. Hennebeau antoi
molempia naisia ajoneuvoihin, jotka sen jälkeen ajoi nopeasti pois.
Työläisvaimot huusivat entistä hurjemmin huitoen käsillään, ikäänkuin
koko muurahaiskeko olisi alkanut hyöriä ja pyöriä.
Sillä välin löi kello kolme. Bouteloup ja muut työmiehet lähtivät
työhön. Kirkon luona tien käänteessä näyttäytyivät ensimäiset kaivajat,
jotka palasivat kotiinsa.
He kulkivat hiestyneinä mustanaamaisina, kädet rinnoilla ristissä ja
selät kumarruksissa. Naiset joutuivat hämminkiin rientäen kukin
kotiinsa, sillä paljolta kahvinjuonniltaan ja kielen pieksämiseltään
olivat he laiminlyöneet kotitehtävänsä. Melkein kaikkialta kuului
huudahtuksia:
-- Herranen aika! päivällinen ei ole vielä valmis!