Ikkunaluukkujen raoista alkoi vähitellen tunkea huoneeseen päivän
kalpeat valonsäteet. Ummehtunut ilma alkoi käydä yhä raskaammaksi.
Kaikki nukkuivat: Lenore ja Henri sylitysten, Alzire taapäin
taivutetuin päin ja isoisä Bonnemort, joka yksin makasi Sakarian ja
Jeanlinin vuoteessa, kuorsasi suu auki. Konttorista ei myöskään
kuulunut hengästystäkään, äiti oli myös vaipunut uneen, samoin kuin
lapsikin kylläisenä ja tyytyväisenä äidin rinnalla.
Käkikello alhaalla löi kuusi. Kylässä alettiin taas lyödä ovia ja
kolista puukengillä -- hiililajittelijat kulkivat työhön. Sitten oli
taas kaikki hiljaa kello seitsemään.
Äkkiä kajahti jossain lyönti korvalle ja sitä seuraava parku, josta
Alzire heräsi; Hän arvasi heti, mitä kello oli ja juoksi avojaloin
herättämään äitiä.
-- Äiti, äiti! nouse, kello on paljo. Sinunhan piti mennä tänään...
Hiljaa, sinä painat Estellan kuoliaaksi, ja hän veti lapsen esiin,
jonka äiti oli vähällä tukahuttaa allensa.
-- Herranen aika! -- mutisi Maheun vaimo hieroen silmiään, -- minä olen
niin väsynyt, että nukkuisin vaikka koko päivän. Pue Lenorea ja Henriä,
minä otan heidät mukaani, Estelle jää sinun kanssasi.
Hän peseytyi nopeasti, puki yllensä vanhan sinisen hameen, joka oli
siistimpi, ja harmaan villaröijyn, jonka hän edellisenä päivänä oli
paikannut.
-- Mitä me saamme syödäksemme tänään, herra jumala! -- sopersi hän
taas.
Hän meni alas, mutta Alzire palasi makuuhuoneeseen ja otti mukaansa
Estellan, joka oli alkanut huutaa. Hän oli tottunut vaalimaan pientä
lasta, kahdeksan vuoden vanhana oli hän jo pieni nainen, joka osasi
rauhoittaa ja ilahuttaa lasta. Hän pani pienokaisen vuoteeseensa, joka
vielä oli lämmin ja tuuditti sen antaen sormensa imettäväksi. Tuskin
oli pienokainen hiljennyt, kun syntyi uusi melu ja Alziren täytyi
välittää Lenoren ja Henrin riitaa. Nämä olivat hyvässä sovussa
ainoastaan silloin kun he nukkuivat. Niin pian kuin tyttö oli herännyt
kestitsi hän veljeään lyönneillään. Poika, joka oli sisartaan kahta
vuotta nuorempi, alistui nöyränä hänen lyönneilleen. Molemmilla oli
liian suuret, ikäänkuin turvonneet päät ja takkuinen keltanen tukka.
Alziren täytyi vetää sisar jaloista ja uhata selkäsaunalla. Sitten pesi
ja puki hän heidät silloin tällöin antaen heille korvalle.
Ikkunaluukkuja ei avattu, ettei Bonnemort häiriytyisi unessaan. Hän
kuorsasi raskaasti lasten melusta huolimatta.
-- Minä olen valmis. Joko te siellä pian joudutte! -- huusi Maheun
vaimo alhaalta.
Hän avasi luukut, sytytti tulen pannen hiiliä lisää. Hän toivoi, ettei
ukko ollut syönyt kaikkea lientä. Mutta kattila oli kuin nuoltu. Hän
keitti kourallisen makaroneja, joita hän oli kätkenyt varalle. Täytyy
syödä ne vedessä ilman voita. Eikä mitään muutakaan enää ollut
kaapissa, ei leivänmurusta eikä edes luuta, jota voisi kalvaa. Miten
olla, jos Maigrat ei anna velkaa tai jos Gregoiren herrasväki ei anna
hänelle rahaa? Täytyihän saada miehille ja tytölle ruokaa, kun he
tulevat työstä; onnettomuudeksi eivät ihmiset ole vielä oppineet
elämään ilman ruokaa.
-- Tuletteko te sieltä viimein, -- huusi hän vielä kerran. -- Minun
olisi pitänyt jo kauan sitten lähteä.
Kun Alzire ja molemmat pienokaiset tulivat alas, jakoi hän makaroneja
kolmelle pienelle lautaselle. Hänellä itsellään ei muka ollut nälkä?
Vaikka Katarina oli jo edellisenä päivänä keittänyt poroja, kaasi hän
kuumaa vettä pannuun ja joi kaksi suurta kuppia sellaista kahvia, joka
enemmän muistutti likasta vettä kuin juomaa. Mutta pitihän edes sillä
pysyttää voimia.
-- Nukkukoon isoisä niin kauan kuin tahtoo, sanoi hän Alzirelle, --
katso sinä Estellen perään; Jos se rupeaa huutamaan, niin tässä on
sokuripala, sulata se lämpimässä vedessä ja syötä sille lusikalla.
Sinähän olet kiltti tyttö etkä syö sitä itse.
-- Entä koulu, äiti?
-- Niin, koulu, no, se saa jäädä huomiseen. Tänään sinun täytyy auttaa
minua.
-- Valmistanko ruokaa, jos sinä viivyt?
-- Ruokaa... Ei, odota, kunnes tulen.
Alzire oli henkisesti hyvin kehittynyt, kuten kaikki, joilla on
ruumiillinen vika, ja osasi hyvin valmistaa ruokaa. Mutta hän käsitti,
miten oli asian laita eikä enää sanonut mitään.
Koko kylä oli jo noussut, lapsijoukot lähtivät kouluun kolisten
puukengillään. Kello löi kahdeksan ja Levaquen puolelta alkoi puhe
yltyä. Naisten päivä alkoi. He istuivat kahvipannujensa ympärillä kädet
puuskassa ja väsymättä pieksivät kieltään.
Jonkun kalpeat kasvot painautuivat ikkunaruutuun.
-- Kuule, mikä uutinen! -- sanoi naisen ääni.
-- Ei ole aikaa, toiste, -- vastasi Maheun vaimo minun täytyy heti
mennä.
Peläten kiusausta saada juoda kupin kuumaa, työnsi hän lapset ulos ja
lähti itse perästä. Tultuaan kadulle huomasi hän ihmeekseen, että
tuuli oli tyyntynyt. Äkkiä oli tullut suoja, taivas oli tullut
harmaaksi, seinät tahmeiksi, tiet olivat lokaisia ja mustia
hiilipölystä, niin että puukengät upposivat siihen.
Lenore tuli vallattomaksi. Hän tahtoi ottaa lokaa kenkänsä kärjellä
kuin lapiolla ja sai heti läimäyksen äidiltään.
He kulkivat tehdasrakennuksien ohi, kapeita polkuja peltojen yli
oiaistakseen pitkää matkaa ja saapuivat vihdoin maantielle.
Henri oli myös saanut äidiltään korvalle alkaessaan pyörittää palloja
mullasta ja nyt hiljenivät lapset väsyneinä huonosta tiestä ja
matkasta.
Maantie kulki suoraan Marchienneen näyttäen tervatulta nauhalta
keskellä punertavia peltoja. Toisella puolen teki se mutkan kulkien
Montsou'n ohi, joka oli rakennettu mäen rinteelle. Tällaisten teitten
varrelle, joita rakennetaan kaikkialla tehdaskaupungista toiseen, alkaa
ilmestyä rakennus toisensa jälkeen, niin että pian seutu muuttuu
työväen kyläksi. Molemmin puolin tietä oli pieniä tiilitaloja, jotka
olivat maalatut eri värisiksi, jotta olisi edes hiukan vaihtelua tässä
yksitoikkoisessa näköalassa. Siinä oli keltaisia, sinisiä ja mustia
taloja. Viimemainitut luultavasti siksi, että sen värisiksi
kumminkin täytyi ennemmin tai myöhemmin muuttua. Paikottain tapasi
kaksikerroksisen talon, joka kuului jollekin tehtailijalle, ja aikaan
sai edes vähän vaihtelua tässä yksitoikkoisessa talorivissä. Tiilistä
rakennettu kirkko neliskulmaisine tapulineen muistutti myöskin jotakin
sulatusuunia uutta mallia, sillä se oli mustan hiilipölyn peittämä.
Kaikkien noitten sokuri- ja köysitehtaitten sekä myllyjen ohella vilisi
joka askeleella ravintoloita ja oluttupia niin paljon, että tuhatta
taloa kohti oli yli viisisataa kapakkaa.
Kun Maheun vaimo lähestyi yhtiön rakennuksia ja varastohuoneita, alkoi
hän taluttaa lapsia kädestä. He kulkivat nyt Hennebeau'n talon ohi, se
oli rakennettu villan tapaiseksi, tiestä erotti sen aita ja pieni
puisto vaivaisine puineen. Juuri kun he kulkivat ohi pysähtyivät
portilla ajokalut, joista astui kunniamerkeillä koristettu herra ja
nainen turkiksissa, varmaankin vieraita Pariisista, sillä rouva
Hennebeau, joka näkyi eteisessä, huudahti hämmästyksestä.
-- No, astukaa toki, kuhnuset? -- haukkui Maheun vaimo vetäen lapsia
perässään...
He saapuivat Maigrat'in talon luo ja vaimo kävi yhä levottomammaksi.
Maigrat asui aivan Hennebeau'n vieressä, vain muuri erotti hänen pienen
talonsa tirehtörin komeasta rakennuksesta. Siinä oli hänen pitkähköinen
varastohuoneensa ja tien puolessa puoti. Maigratilla oli kaupan vähän
joka lajia, ruokavaroja, hedelmiä, olutta ja astioitakin. Entisiin
aikoihin oli hän Voreux'in päällysmiehenä ja kaupitteli viinaa, mutta
sitten ollen johtajien suosiossa laajensi hän liikkeensä, niin että hän
vähitellen oli tappanut kaiken vähittäiskaupan Montsoussa. Hän osti
tavaroita tukuttain ja laajan työväen ostajapiirin tähden kävi hänelle
mahdolliseksi myydä huokeasta, sekä antaa velaksikin. Mutta hän oli
täydelleen riippuvainen yhtiöstä, joka oli rakentanut hänelle talon ja
varastohuoneen.
-- Tulin taas teidän luoksenne, herra Maigrat, sanoi vaimo nöyrästi
nähdessään puotimiehen ovella.
Tämä katsoi häneen vastaamatta. Hän oli lihava ja korkea mies,
käytöksessään kohtelias, mutta tyly ja ylpeä siitä, ettei hän koskaan
peruuttanut päätöksiään.
-- Ettehän aja minua pois kuten eilen. Täytyyhän meidän saada jotain
syötävää lauvantaihin saakka. Tosin olemme saaneet teiltä velaksi...
kuudenkymmenen frankin edestä kahden vuoden kuluessa...
Hän puhui vaivoin etsien sanoja. Se oli vanha velka, jota oli karttunut
viimeisen lakon aikana. He olivat monasti luvanneet maksaa, mutta eivät
voineet. Sitä paitsi oli heille hiljakkoin sattunut vaikeus -- oli
täytynyt maksaa suutarille kaksikymmentä frankia, sillä hän oli uhannut
kääntyä lain puoleen. Siksi heillä ei ollut nyt mitään.
Maigrat pudisti vain päätään vastaukseksi.
-- Vaikkapa vain kaksi leipää, herra Maigrat. Minä en pyydäkään
kahvia... Vain kaksi kolmen naulan leipää päivässä...
-- Ei! huusi kauppias vihdoin täyttä kurkkua.
Ovessa näyttäytyi hänen vaimonsa, heikko vaivainen olento, joka vietti
päiväkaudet konttorilaskujen ääressä uskaltamatta nostaa päätään. Hän
katosi yhtä pian, kun sai nähdä onnettoman vaimon rukoilevan katseen
puodin kynnyksellä. Kerrottiin, että hän nurisematta luovutti
aviovuoteensa naisostajille. Jos jonkun kivihiilenkaivajan täytyi saada
maksuaika lykätyksi, niin ei hänen tarvinnut muuta kuin lähettää
kauppiaan luo vaimonsa tai tyttärensä, samantekevä oliko hän kaunis vai
ruma, kunhan hän vain oli taipuvainen.
Maheun vaimoa kiusasi noitten sameitten silmien loukkaava katse. Hän
suuttui, voisipa tuon vielä ymmärtää, jos hän olisi nuori, kuten
muinoin, mutta nyt, kun hänellä jo on ollut seitsemän lasta. Hän
tarttui lapsiinsa ja syöksyi ulos.
-- Siitä ei teille koitu onnea, herra Maigrat, muistakaa se!
Nyt perusti hän koko toivonsa Piolainen herrasväkeen. Jolleivät he anna
viittä frankia, niin täytyy kuolla nälkään. Hän kääntyi vasemmalle
matkalla Joiselle'en. Tienristeyksessä oli tirehtörin asunto. Se oli
oikea palatsi, missä Pariisin herrat, ruhtinaat, kenraalit ja muut
hallituksen jäsenet joka syksy antoivat suuret päivälliset. Matkalla
teki hän laskunsa, miten viisi frankia oli käytettävä: ennen kaikkea
ostaisi hän leipää, sitten kahvia, kapan perunoita, neljänneksen voita
ja ehkä sitten myös vähän sianlihahyytelöä, sillä isä tarvitsi
välttämättä lihaa.
Häntä vastaan tuli pappi Joire Montsousta, hän astui varovasti kantaen
hamettaan, ettei se likaantuisi. Hän oli kaikille ystävällinen, mutta
pysyi syrjässä kaikista asioista säilyttääkseen hyvät välit sekä
isäntiin että työläisiin.
-- Terve, herra pastori.
Mutta tämä ei edes pysähtynyt, vaan hymyillen lapsille astui nopeasti
ohi, niin että Maheun vaimo jäi suu auki seisomaan maantiellä. Hän ei
ollut uskonnollinen, mutta jostain syystä hän oli luullut, että pappi
antaisi hänelle jotain.
Täytyi taas kulkea likasta tietä eteenpäin. Oli jälellä vielä kaksi
kilometriä ja lapset olivat jo aivan väsyksissä riippuen hänen
käsivarsillaan. Tien molemmin puolin oli yhä samallaisia autioita
aloja, joitten välillä oli sammaltuneita aitoja ja savuttuneita
tehdasrakennuksia korkeine savutorvineen. Mutta edempänä laajeni musta
tasanko kuin liikkumaton meri ilman ainoatakaan puuta, vain taivaan
rannalla siinti Vandamen metsä.
-- Kanna minut äiti.
Ja hän kantoi heidät vuorotellen. Tiellä oli vesilätäkköjä ja hän
kokosi hameensa, jottei saapuisi sinne liian likasena. Kolmasti oli hän
vähällä kaatua liukkaaseen lokaan. Vihdoin saapuivat he portaille,
mutta silloin hyökkäsi heidän kimppuunsa kaksi tavattoman suurta koiraa
haukkuen niin että lapset alkoivat parkua. Kuskin täytyi tulla avuksi
ajamaan ruoskalla koirat pois.
-- Riisukaa kengät ja käykää sisälle, sanoi Honorine.
Tultuaan ruokasaliin äiti ja lapset hämmentyivät ja jäivät äänettöminä
oven suuhun. Täällä oli niin lämmin ja herra ja vanha rouva
nojatuolissa katsoivat niin tyystin heihin.
-- Cecile, sanoi rouva, -- tee nyt tehtäväsi.
Cecilen tehtävänä oli jakaa almuja. Vanhempain mielestä kuului se
hyvään kasvatukseen. Täytyy olla armelias ihmisiä kohtaan ja he
kutsuivat kotiansa jumalan huoneeksi. He ylpeilivät siitä, että he
harjoittavat järjellisesti armeliaisuutta, sillä he alati pelkäsivät
että heitä petetään ja että he siten edistäisivät paheita. Siksi he
eivät koskaan antaneet rahaa. Ei koskaan! ei ainoatakaan sou'ta, sillä
tiettyhän se oli, että niin pian kuin köyhä sai lantin, niin joi hän
sen heti. He jakoivat pääasiallisesti lämpimiä vaatteita sairaille ja
lapsille.
-- Oi, lapsiraukat! -- huudahti Cecile, -- kuinka he ovat kalpeat ja
viluiset. Honorine, tuo pian kääre kaapista.
Myöskin palvelijattaret, joitten ei tarvinnut huolehtia päivällisestään,
katsoivat säälien noita onnettomia. Sisäpalvelijatar meni ylös
makuuhuoneeseen, mutta keittäjätär pani kakun jätteet pöydälle ja jäi
siihen.
-- Minulla on juuri jälellä kaksi villahametta ja pari huivia, jatkoi
Cecile. -- Saatte nähdä kuinka pienokaisten tulee lämmin niissä.
-- Kiitos, neiti kulta, sopersi Maheun vaimo, -- te olette kaikki niin
hyviä.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän luuli jo olevansa varma
viiden frankin suhteen. Ei vain osannut keksiä, miten pyytäisi sitä,
ellei he itse ehdota. Lapset piiloutuivat äidin hameeseen katsoen
sieltä ahnein silmin kakkua.
-- Onko teillä vain kaksi lasta kysyi rouva Gregoire keskeyttääkseen
vaitiolon.
-- Oh, hyvä rouva, minulla on koko seitsemän.
Gregoire oli alkanut lukea taas sanomalehteä, mutta tämän kuullessaan
hän melkein hypähti paikaltaan.
-- Seitsemän kappaletta! Mutta miksi, herran nimessä?...
-- Se on järjetöntä, mutisi vanha rouva.
-- Mitä sille voi, -- vastasi Maheun vaimo ikäänkuin pyytäen anteeksi.
-- Ei tullut tuota ajatelleeksi ja niitä yhä vain tipahteli. Ja sitten
tuottaahan nekin kun kasvavat. Eläisimmehän mekin yhtä hyvin kuin
toisetkin ilman isoisää, joka on tullut kaikille taakaksi. Lapsista voi
ainoastaan kaksi poikaa ja vanhin tytär laskeutua kaivokseen. Mutta
syöttää täytyy kaikkia, pienokaisiakin.
-- Oletteko jo kauan työskennelleet kaivoksessa? kysyi rouva Gregoire.
Maheun vannon kasvot kirkastuivat hymystä.
-- Kyllä, kyllä. Minä työskentelin tosin vain, kunnes olin täyttänyt
kaksikymmentä vuotta. Kun sain toisen lapsen, niin sanoi lääkäri, etten
enää nousisi sieltä elävänä, jos laskeutuisin, sillä jotain ruumiissani
oli tullut epäjärjestykseen. Ja olihan kotonakin kyllin tekemistä
naimisissa ollen. Mutta miehen puolelta ovat ne työskennelleet
ikiajoilta saakka, aina siitä saakka kun alettiin kaivannot.
Gregoire katsoi mietteissään naista ja hänen surkuteltavia lapsiaan
vahankalpeine kasvoineen ja haalistuneine hiuksineen, mikä teki heidät
rumiksi ja verettömiksi, kuten ovat tavallisesti ne, jotka eivät
milloinkaan saa syödä kyllikseen. Syntyi taas hiljaisuus eikä kuulunut
muuta kuin tulen räiskettä uunissa. Ilmassakin huokui porvarillista
onnellisuutta.
-- Mutta missä hän viipyy! -- huudahti Cecile kärsimättömänä. --
Melaine, mene ja sano hänelle, että käärö on kaapissa alhaalla,
vasemmalla puolen.
Mutta Gregoire lopetti ääneen mietiskelyjään, joita heräsi hänen
mieleensä näitä nälkäisiä ihmisiä nähdessä.
-- Maailmassa on kyllä paljon pahaa, mutta, hyvä nainen, täytyy
myöntää, etteivät työläisetkään aina ole järkeviä. Sen sijaan, että he
säästäisivät, kuten talonpojat tekevät, niin kivihiilenkaivajat juovat,
tekevät velkoja, niin että lopuksi heillä ei ole, millä elättäisivät
perhettä.
-- Herra on aivan oikeassa, vastasi vaimo, eivät kaikki elä niinkuin
pitäisi. Samaa minäkin sanon aina juopoille, jos alkavat valittaa...
Minun on sentään käynyt hyvin, mieheni ei juo. Luonnollisesti voi
sattua pyhäpäivisin seurassa, että hänkin ottaa vähän liikaa, mutta
siinä kaikki. Joi hänkin ennen naimisiin menoaan kuin porsas, jos saan
luvan sanoa, mutta nyt jumalan kiitos, on kaikki hyvin... Mutta ei
sekään paljoa auta. Sattuu päiviä, kuten tänään esimerkiksi, ettei
löydä ainoatakaan souta, vaikka kääntäisi nurin kaikki laatikot.
Hän tahtoi valmistaa heitä viiden frankin asiaan ja jatkoi
samallaisella hiljaisella äänellä kertoa velastaan, joka alussa oli
niin vähäpätöinen, mutta joka sitten oli kasvanut niin suunnattomasti.
Aluksi maksoivat he saamispäivänä, mutta sattuivat kerran myöhästymään
eivätkä nyt voi sitä peittää. Totta puhuen ei kivihiilenkaivaja voi
tulla toimeen ilman oluttuoppia, täytyyhän hänen huuhtoa kurkkunsa
pölystä. Siitä monet alkavat ja jäävätkin istumaan kapakkaan.
Mahdollisesti kaivajat saavat liian vähän palkkaa, mutta eihän siihen
ole kukaan syynä.
-- Minä luulin, sanoi rouva Gregoire, -- että yhtiö antaa teille vapaan
asunnon ja lämmön.
Vaimo katsahti kirkkaasti palavia hiiliä kamiinissa.
-- Kyllähän me saamme hiiliä, lausui hän, eipä se ole parasta lajia,
mutta palaahan se sentään. Asunnosta maksamme kuusi frankia kuussa,
eihän se tosin ole paljo, mutta toisinaan on hyvin vaikea saada
sitäkään kokoon. Tänään voisi vaikka lyödä minut kuoliaaksi, mutta ei
voisi löytää ainoatakaan souta.
Herra ja rouva Gregoire olivat vaiti istuen mukavasti, heitä alkoi jo
kyllästyttää tuo pitkä kertomus kaikesta tuosta kurjuudesta. Vaimo
pelästyi, että oli ehkä suututtanut heidät ja lisäsi tyynen ja järkevän
naisen tavoin:
-- En minä valita. Niinhän sitä on maailmassa, eikä sitä voi muuttaa,
vaan täytyy mukautua. Parasta on täyttää kunnollisesti velvollisuutensa
siinä, mihin jumala on asettanut. Eikö totta, herra?
Tähän myöntyi herra Gregoire täydelleen.
-- Jos siten ajattelee, nainen hyvä, niin on yläpuolella
onnettomuuksien.
Honorine ja Melaine toivat vihdoinkin käärön. Cecile avasi sen ja veti
esiin kaksi hametta, liinoja, sukkia ja rukkasiakin. Kaikki sopi
mainiosti ja hän kiirehti palvelijatarta sitomaan kaikki nyyttiin.
Hänen soitto-opettajattarensa oli vihdoin tullut ja hän koetti saada
Maheun vaimon ja lapset pikemmin ulos.
-- Me olemme nyt hyvin tukalassa tilassa, -- sai vaimo vaivoin
sanottua, -- jospa edes saisin viisi frankia.
Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kaikki Maheut olivat ylpeitä eivätkä
koskaan kerjänneet. Cecile katsoi pelästyneenä isään, mutta tämä lausui
aivan tyynesti, kuten se, joka on täyttänyt velvollisuutensa.
-- Mahdotonta. Se ei kuulu meidän tapoihimme.
Nuorta tyttöä liikutti äidin toivoton katse ja hän tahtoi edes tehdä
lapsille jotain mieliksi. Nämä tuijottivat yhä vieläkin kakkuun. Hän
leikkasi siitä pari palaa ja antoi niille.
-- Tässä on teille.
Mutta sitten otti hän ne takaisin ja pyysi vanhaa sanomalehteä.
-- Odottakaa, te voitte jakaa sisartenne ja veljienne kanssa.
Hänen vanhempansa katsoivat häneen liikutettuina hänen työntäessä
perhettä ulos. Lapset, joilla ei ollut leivän muruakaan kotona,
kantoivat kaikella kunnioituksella tuota makeaa kakkua jäätynein
kätösin.
Vaimo meni vetäen lapsia kädestä. Nyt hän ei nähnyt autioita peltoja,
likasta tietä eikä harmaata synkkää taivasta. Mennessään Montsou'n ohi
kääntyi hän päättäväisenä Maigrat'in luo ja pyysi häneltä niin
vakuuttavasti, että sai lopuksi kaksi leipää, kahvia, voita jopa viisi
frankiakin, sillä hän lainasi myös rahaa korkoa vastaan. Mutta ei
kauppias tarvinnutkaan Maheun vaimoa, vaan Katarinaa, sen hän ymmärsi
heti, kun kauppias kehotti lähettämään tytärtä hakemaan puodista, mitä
tarvitaan. No, sittenpähän nähdään. Katarina kyllä antaa hänelle
terveistä nyrkeistään, jos hän koettaisi lähestyä häntä.