I.

Gregoires'ien kartano, Piolaine, sijaitsi kaksi kilometriä itään

Montsou'sta Joisellen tien varrella. Se oli suuri neliskulmainen talo,

joka oli rakennettu seitsemänsata-luvun alussa ilman erikoista tyyliä.

Ennen oli kartanolle kuulunut laajoja maa-aloja, joista nyt oli enää

jälellä noin kolmekymmentä hehtaaria, jota tiheä muuri ympäröi.

Erittäin kuuluisia olivat hedelmäpuutarha ja kyökkitarha erinomaisista

hedelmistään ja vihanneksistaan, joita pidettiin seudun paraimpina.

Vanha lehmuskuja kulki kartanolta aina rautatieasemaan saakka. Se oli

seudun huomattavimpia merkillisyyksiä, sillä siinä oli vähän puita.

Tänä aamuna oli Gregoire-pariskunta noussut kello kahdeksan aamulla.

Tavallisesti nousivat he vasta kello yhdeksän, sillä he nauttivat

paljosta nukkumisesta, mutta öinen myrsky oli hermostuttanut heidät.

Gregoiren mennessä ulos katsomaan oliko tuuli tehnyt jotain vahinkoa,

meni hänen vaimonsa mukavissa aamupukimissaan keittiöön. Hän oli pieni

lihavanlainen, joka viidestäkymmenestä vuodestaan ja harmaasta

tukastaan huolimatta oli säilyttänyt nukenilmeen kasvoissaan.

-- Melaine, sanoi hän keittäjättärelle, paistakaappa nyt heti makea

kakku. Taikina on varmaankin jo kystä. Neiti nousee vasta puolen tunnin

kuluttua, niin ehtii kakku hänen aamusuklaatilleen. Se olisi hauska

yllätys hänelle.

Keittäjätär, laiha nainen, joka oli ollut heidän palveluksessaan jo

kolmekymmentä vuotta, naurahti hyväksyvästi:

-- Niin, niin, siitä tulee mainio yllätys. Uuni on lämmin ja Honorine

voi auttaa minua.

Honorine oli kahdenkymmenen vanha tyttö, joka jo lapsena oli otettu

taloon ja palveli nyt sisäkkönä. Paitsi näitä kahta naista oli talossa

vain yksi miespalvelija, kuski, joka toimitti kaikki raskaat työt.

Puutarhuri vaimoineen piti huolen hedelmistä, vihanneksista ja

siipikarjasta.

Rouva Gregoire oli jo vuoteessaan keksinyt kakkuyllätyksen ja jäi

katsomaan, miten sitä pannaan uuniin. Heidän keittiönsä oli hyvin suuri

ja siisti, niin että heti näki, kuinka tärkeä merkitys sillä oli.

Hyllyillä kiilsi koko joukko keitto- ja paistinastioita y.m.

keittiökaluja. Ilmassa tunsi miellyttävää ruuan hajua. Kaapit ja

laatikot olivat täynnä kaikellaisia varastoja.

-- No tehkää se oikein kauniin näköiseksi, sanoi hän mennessään

ruokasaliin.

Vaikka talossa oli lämmönjohtaja, niin siitä huolimatta paloi

ruokasalin kamiinissa tuli. Sisustus oli yksinkertainen: suuri pöytä,

tuolit, punanen astiakaappi, vain kaksi matalaa nojatuolia puhui

komeuden halusta ja pitkistä tunneista, joita siinä vietettiin

kylläisten päivällisten jälkeen. Gregoire'illa ei ollut tapana siirtyä

vierashuoneeseen, vaan viettivät he iltansa kodikkaasti siinä.

Gregoire palasi juuri ulkoa, hän näytti kuudenkymmenen ikäiseksi vielä

reippaalta, punaposkiselta, hyväntahtoisine kasvoineen, joita ympäröi

valkoset kutrit. Hän oli puettu parkkumipuseroon.

Hän oli puhutellut kuskia ja puutarhuria. Mitään erikoista ei ollut

tapahtunut. Joka aamu teki hän kiertokulun kartanossaan, josta hän

ammensi kaiken omistajan tyydytyksen.

-- Entä Cecile? kysyi hän. -- Eikö hän aiokaan nousta?

-- En ymmärrä, vastasi vaimo. -- Mutta minä olin kuulevinani liikettä

hänen huoneestaan.

Pöytä oli katettu, kolme kuppia seisoi valkosella pöytäliinalla.

Honorine lähetettiin katsomaan, miten neidin laita on. Tämä palasi heti

ja nauraen puoliääneen kertoi:

-- Oi, jospa herra ja rouva näkisi neitiä!... Hän nukkuu, nukkuu kuin

enkeli... Niin herttaisesti, että nautinnokseen katsoo.

Isä ja äiti liikutettuina vaihtoivat silmäyksen.

-- Tuletko katsomaan? sanoi mies hymyillen.

-- Tulen, vastasi rouva nousten, minun pikkuraukkani.

He nousivat ylös portaita, -- Cecilen makuuhuone oli ainoa komea huone

koko talossa. Sen seinät olivat verhotut vaalean sinisellä silkillä ja

huonekalut kiillotetut valkosiksi. Se oli hemmotellun lapsen oikku,

jonka vanhemmat mielellään täyttivät.

Sängyssä makasi nuori tyttö nojaten poskensa paljaaseen käsivarteen.

Hän ei ollut kaunis, hän oli liian hyvinvoipa ja kehittynyt

kahdeksantoista ikäiseksi, mutta hänellä oli hieno, maidonvalkea iho,

ruskea tukka, pyöreät kasvot sekä pieni pystynenä, joka hävisi poskien

väliin. Peitto oli solahtanut alas ja hän hengitti niin hiljaa, ettei

edes hänen upea rintansa kohonnut.

-- Tuo kirottu tuuli varmaankin ei ollut antanut hänen nukkua, --

kuiskasi äiti.

Isä viittasi, että hän olisi hiljaa. Molemmat lähestyivät hiljaa

vuodetta ja kaikella hellyydellä ihailivat kauan odotettua tytärtään.

Hän oli syntynyt myöhään, silloin kuin he jo olivat kadottaneet toivon

saada lapsia. Hän näytti heistä hurmaavalta eikä lainkaan liian

lihavalta, päin vastoin he yhäti pelkäsivät hänen terveytensä puolesta.

Jokin heikko varjo solui hänen kasvojensa yli. He pelästyivät, että hän

herää ja menivät pois varpaillaan.

-- Hiljaa! kuiskasi isä ovessa. -- Jos hän ei ole nukkunut yöllä, niin

nukkukoon nyt.

-- Tietysti, nukkukoon sydänkäpynen niin kauan kuin tahtoo, -- myönsi

äiti. -- Me voimme odottaa.

He palasivat ruokahuoneeseen ja istuivat nojatuoleihin, palvelijain

lämmittäessä suklaata ja nauraessa neidin hyvälle unelle. Mies luki

lehteä, vaimo kutoi villapeitettä. Ruokasalissa oli hiljaista ja

lämmintä, ei ainoakaan ääni kuulunut sinne.

Gregoiren omaisuuden, joka tuotti heille neljäkymmentä tuhatta frankia

korkoja vuodessa, muodostivat Montsou kaivoksen osakkeet. He kertoivat

mielellään rikkautensa alkuperästä, yhtiön muodostamisen ajoilta.

Kahdeksantoistaluvun alkupuolella olivat kaikki Lillesta Valencienneen

saakka kiihkon vallassa hakien hiiltä. Ensimäisten yrittelijäin, jotka

myöhemmin muodostivat Anzinin yhtiön, onnistuttua, tulivat kaikki

sekasin päästä. Joka kunnassa alettiin kaivaa maata, yhtiöitä kasvoi

kuin sieniä. Kaikista näistä hulluista hiilenetsijöistä oli vapaaherra

Desrumaut innokkain, sivistynein ja lujaluontoisin. Neljäkymmentä

vuotta taisteli hän väsymättä kaikkia esteitä vastaan. Ensimäiset

etsinnöt epäonnistuivat, uusi kaivos oli täytynyt monikuukautisen työn

jälkeen hyljätä; maanvieremät hävittivät hänen kaivantojaan,

odottamattomat vedentulvat tappoivat työläisiä, kymmenet tuhannet

frankit menivät hukkaan. Vihdoin onnistui hänen perustaa yhtiö

Desrumaux, Fauquenoix ja kumpp. Montsou kaivantojen kehittämiseksi.

Kaivos oli alkanut tuottaa, kun kaksi uutta yhtiötä, joista toinen

kuului kreivi Cougnylle ja toinen Cornille ja Jenardille, olivat

vähällä musertaa hänet kilpailullaan. Onneksi tuli 25 p:nä elokuuta v.

1760 laadittua näitten kolmen yhtiön välillä sopimus, joka liitti ne

yhteen. Siten oli Montsou kaivantojen yhtiö muodostunut. Yhteinen

omaisuus jaettiin sen ajan rahayksikön mukaan kahteenkymmeneen neljään

sou'hun, jokainen sou jakaantui kahteentoista osaan -- denier'eihin.

Kun joka denier vastasi kymmentä tuhatta frankkia, niin oli koko pääoma

lähes kolme miljoonaa frankia. Desrumaux, joka jo oli lähellä kuolemaa,

voitti ja hänen osakseen tuli kuusi sou'ta ja kolme denier'iä.

Siihen aikaan kuului Piolaine vapaaherralle. Maatilaan kuului kolme

sataa hehtaaria maata ja maatilanhoitajana oli Leon Gregoiren, Cecilen

isän esi-isä Honore Gregoire. Kun Montsou'n sopimus laadittiin, oli

Honore'lla säästössä viisikymmentä tuhatta frankia. Vavisten ja

epäillen antoi hän perää uskoen horjumattomasti isäntäänsä ja hankki

itselleen yhden denierin kymmenellä tuhannella frankilla. Mutta häntä

yhä vaivasi pelko, että hän on ehkä ryöstänyt lapsensa. Hänen poikansa

Eugene sai todellakin hyvin pieniä tuloja. Sen lisäksi oli hän kyllin

tyhmä jättääkseen virkansa ja hävittääkseen jälelle jääneen isän

perinnön, neljäkymmentä tuhatta frankia, jossain uhkarohkeassa

yrityksessä, niin että hän lopulta oli jotenkin tukalassa tilassa.

Mutta vähitellen alkoivat tulot osuudesta kasvaa ja omaisuutta karttui

jo Felicien aikana, joka oli onnellinen toteuttaakseen isoisänsä

toiveen, hän nim. osti takaisin Piolainen, joka oli paloitettu eri

ostajille. Hän sai sen polkuhinnasta sen jälkeen kuin se oli tullut

kansalliseksi omaisuudeksi. Seuraavat vuodet olivat taas huonoja,

täytyi odottaa kunnes vallankumous saapui. Leon Gregoire sai

ensimäisenä nauttia isoisänsä aran yrityksen runsaita hedelmiä. Tämän

pahaset kymmenen tuhatta kasvoivat yhtiön varojen kasvaessa. Jo v. 1820

tuottivat ne sata prosentia s.o. kymmenen tuhatta frankia. V. 1844 --

kaksikymmentä tuhatta ja v. 1850 -- neljäkymmentä. Ja vihdoin

kahden vuoden kuluessa oli voitto-osuus kasvanut uskomattomasti

viiteenkymmeneen tuhanteen frankiin. Denier'in arvo määrättiin Lillen

pörssissä miljoonaksi ja oli siten sadassa vuodessa noussut

satakertaiseksi.

Gregoire kehoitettiin myymään osake, silloin kuin sen arvo oli yksi

miljoona, mutta hän kieltäytyi hymyillen tapansa mukaan tyyneesti.

Puoli vuotta sen jälkeen syntyi teollisuuspula ja osuuden arvo laski

kuuteen sataan tuhanteen. Mutta Gregoire hymyili kuten ennenkin uskoen

horjumatta kaivantoihinsa. Kyllä se nousee taas, ennemmin romahtaa

jumala taivaista, mutta ei heidän osakkeensa laske. Tähän

horjumattomaan uskoon liittyi syvä kiitollisuuden tunne arvopaperia

kohtaan, josta heidän perheensä on elänyt jo sata vuotta tarvitsematta

tehdä työtä lainkaan. Se oli ikäänkuin kotipyhyys, jota he kaikessa

itsekkyydessään jumaloivat. Ja kehdosta asti sirotteli se heille

lahjojaan; se tuuditti heitä pehmeillä vuoteilla, se ravitsi heitä

kylläisillä aterioilla. Ja sitä oli jatkunut polvesta polveen. Kuinka

siis voisikaan ruveta epäilemään kohtaloa, sen kautta voisikin ehkä

herättää sen epäsuosiota. Heidän uskonsa johtui osaksi taikauskoisesta

pelosta, että tuo miljoona voisi äkkiä hävitä, jos he muuttaisivat sen

rahaksi ja piilottaisivat pöytälaatikkoonsa. Ei, se säilyi paremmin

tuolla maan alla, josta sadat kivihiilenkaivajat, sukupolvet nälkäisiä,

kalvoivat sen esille heidän hyväkseen aina vähän kerrallaan heidän

jokapäiväiseksi tarpeekseen.

Onni seurasi tätä perhettä kaikessa. Vielä aivan nuorina oli Gregoire

nainut Marchiennen apteekkarin tyttären, joka oli ruma tyttö ilman

myötäjäisiä, mutta Gregoire jumaloi häntä ja tämä vastasi samalla. Hän

antautui talousaskareisiin, ihaili miestään ja oli kaikessa samaa

mieltä kuin hän. Siten olivat he eläneet neljäkymmentä vuotta

molemminpuolisessa rakkaudessa ja ainaisissa huolehtimisissa toinen

toisestaan. Se oli rauhallinen olemassaolo, jolloin he hiljalleen

kuluttivat neljäkymmentä tuhatta frangia, tekivät säästöjä ja

kuluttivat Cecileen. Tyttären myöhäinen syntyminen oli joksikin ajaksi

tuonut häiriön heidän laskuihinsa. Mutta he täyttivät tähän päivään

saakka kaikki Cecilen oikut: hankkivat vielä toisen hevosen, kahdet

ajoneuvot ja tilasivat pukuja Pariisista. Siitä oli heillä rajaton ilo,

vaikka itselleen he eivät sallineet mitään komeutta. Kaikkinainen meno,

joka ei tuottanut mitään, tuntui heistä järjettömältä.

Äkkiä avautui ovi ja kuului voimakas huudahdus:

-- Mitä tämä on? Syöttekö aamiaisen ilman minua?

Cecile oli juuri hypähtänyt vuoteeltaan, heittänyt yllensä valkosen

lämpimän aamupuvun ja hiukan silittänyt hiuksiansa.

-- Emmehän toki. Mehän odotimme sinua, näetkö... Lapsiparkani, sinä et

kai saanut nukuttua tuulelta?

Nuori tyttö katsoi hämmästyneenä äitiin.

-- Tuuli. Onko yöllä tuullut. Sitä minä en tiedä, olen nukkunut koko

yön aivan sikeästi.

Tämä tuntui heistä niin naurettavalta, että he kaikki kolme alkoivat

nauraa ja palvelijattaret, jotka toivat aamiaisen, nauroivat myös, niin

huvittavalta tuntui, että neiti oli nukkunut kaksitoista tuntia

yhtenään. Kun kakku tuotiin pöytään sai se kaikki vielä paremmalle

tuulelle.

-- Kuinka, onko se jo paistettu! -- huudahti Cecile. -- Sepä oli

yllätys... Ja aivan lämmin. Mahtaa se maistua suklaan kanssa.

He istuivat vihdoinkin pöytään, missä suklaa höyrysi kupissa eikä

kotvan aikaa puhuttu muuta kuin kakusta. Melaine ja Honorine seisoivat

siinä myös kertoen, miten se paistui vakuuttaen, että oli nautinto

paistaa, kun näkee herrasväen syövän sitä sellaisella nautinnolla.

Koirat alkoivat haukkua ja he luulivat että se oli soitto-opettajatar,

joka maanantaisin ja perjantaisin saapui Marchiennesta. Paitsi häntä

kävi myös kirjallisuuden opettaja. Siihen rajoittui nuoren tytön

opetus. Hän kasvoi ja oppi Piolainessa täydessä tietämättömyydessä,

viskeli kirjoja ikkunasta, jos ne eivät enää häntä huvittaneet.

-- Se on herra Deneulin, sanoi Honorine palatessaan.

Hänen perästään astui saliin itse Deneulin, Gregoiren serkku,

suurkokoinen ja suurääninen mies, joka oli säilyttänyt vanhan ratsuväen

upserin vapaan käytöksen. Vaikka hän oli yli viidenkymmenen, kiiluivat

hänen viiksensä ja lyhyeksi ajeltu tukkansa pikimustina.

-- Niin, tässä minä olen, terve... istukaa vaan!

Koko perhe tervehti häntä. Sitten istuivat kaikki jatkaakseen

keskeytettyä juontiaan.

-- Onko sinulla jotain sanottavaa minulle, kysyin Gregoire.

-- Ei, ei yhtään mitään, -- rauhoitti häntä Deneulin. -- Ratsastin vaan

aamukävelylläni ja sattuessani ajamaan porttinne ohi, päätin pistäytyä

tervehtimään teitä.

Cecile kysyi, miten hänen tyttärensä Jeanne ja Lucie voivat. He voivat

mainiosti. Edellinen harrastaa maalaustaidetta, kuten ennenkin ja

toinen harjoittaa ääntään aamusta iltaan. Hän kertoi sen iloisesti

nauraen, mutta tuntui kuitenkin, ikäänkuin hän ei olisi oikein

vilpitön, vaan että jokin häiritsisi häntä.

-- Onko kaikki hyvin mitä kaivokseen tulee?

-- Oh, minä ja toverini olemme saaneet kylliksemme tästä pulasta. Nyt

täytyy meidän maksaa entisistä onnellisista vuosista. Liian monta

tehdasta on perustettu, liian monta rautatietä rakennettu, ja liian

paljon pääomaa pantu liikkeeseen toivossa saada runsaan saaliin. Mutta

nyt ovat rahat siinä kiinni eikä ole edes sen vertaa, että panisi

liikkeeseen... Onneksi ei asiat vielä ole aivan huonosti ja minä

suoriudun kyllä hyvin asiasta.

Hän oli samoin kuin hänen serkkunsa saanut periä yhden denier'in. Mutta

ollen kovin yritteliäs halusi hän hankkia kuninkaallisen omaisuuden ja

myi heti osakkeensa, kun sen arvo oli noussut miljoonaan. Monta

kuukautta oli hän hautonut erästä suunnitelmaa. Hänen vaimonsa oli

perinyt sedältään vain pienen Vandamen kaivosalueen, missä oli kaksi

kaivosta -- Jean-Bart ja Gaston-Marie, mutta ne olivat niin huonossa

kunnossa, että tuotanto tuskin peitti kulut. Hän haaveili Jean-Bartin

saattamisesta kuntoon, aikoen hankkia uuden koneiston ja laajentaa

kaivosaukkoa voidakseen käyttää enemmän työväkeä, mutta Gaston-Marien

aikoi hän jättää vedenpumppaamisen tarkoituksiin. Silloin voisi

lapioida kultaa, vakuutti hän. Suunnitelma oli kyllä oikea, mutta se

oli niellyt koko hänen miljoonansa ja tuo teollisuuspula oli sattunut

juuri kun koitti aika ruveta saamaan voittoja. Sitä paitsi oli hän

huono isäntä; työmiehiä kohtaan oli väliin kiihkeä, väliin hyvä.

Vaimonsa kuoleman jälkeen ryöstettiin häntä mitä julmimmalla tavalla ja

tyttärilleen antoi hän täyden vapauden. Vanhin aikoi ruveta

näyttelijättäreksi ja nuorin lähetti maalauksiaan näyttelyihin, joista

ne oli jo kolmasti hyljätty. Molemmat säilyttivät huolettomuutensa

huolimatta uhkaavasta hävityksestä, joka päinvastoin kehitti heistä

erinomaisia taloudenhoitajattaria.

-- Näetkö, Leon, jatkoi Deneulin epävarmalla äänellä, -- sinä teit

väärin kun et myynyt osakettasi samaan aikaan kuin minä. Nyt laskee

paperien arvo tuntuvasti ja sinä voit paljon hävittää... Jospa olisit

uskonut minulle rahasi, niin olisitpa nähnyt, mitä meidän Vandamesta

olisi tullut.

Gregoire joi kiirehtimättä suklaansa ja vastasi sitten:

-- Ei koskaan. Sinä tiedät hyvin etten tahdo keinotella. Minä vietän

rauhallista elämää, olisi liian järjetöntä vaivata päätä asiahuolilla.

Ja mitä tulee Montsou'hun, niin laskekoon osakkeitten arvo, kyllä

meille riittää? Ei kannata olla liian ahne. Saat nähdä, että Montsou

alkaa pian taas edistyä ja tulee kannattamaan Cecilen lapsia ja lapsen

lapsia.

Deneulin kuunteli häntä hymyillen hämillään.

-- Siis, jos minä pyytäisin sinua panemaan satatuhatta minun

yritykseeni, niin sinä kieltäytyisit?

Mutta huomatessaan Gregoirien levottomat kasvot, katui hän että oli

liian pikaisesti iskenyt asiaan ja päätti lykätä lainayrityksensä

tuonnemmaksi.

-- No, se oli leikkiä, rauhoitti hän heitä, -- laskin vain leikkiä.

Mahdollisesti sinä olet oikeassa; rahat, jotka ansaituttaa toisilla, on

varmin tulolähde, siitä ihmiset eniten lihoo.

Puhe siirtyi toisille aloille. Cecile alkoi taas puhua serkuistaan,

sillä he huvittivat häntä huomattavasti, vaikka hän samalla tunsi

olevansa loukattu heidän taipumuksistaan. Rouva Gregoire lupasi viedä

Cecilen jonakin auringonpaisteisena päivänä rakkaitten lapsukaisten

luo. Gregoire itse ei ottanut osaa keskusteluun, istuen hajamielisenä,

ääneti. Äkkiä lausui hän:

-- Sinun asemassasi minä en enempää niskoittelisi, vaan alkaisin hieroa

sovintoa Montsou'n kanssa. He ovat hyvin halukkaita siihen ja varmasti

saisit rahasi takaisin.

Hän tarkoitti vanhaa vihamielistä kilpailua, joka vallitsi Montsou'n

ja Vandamen välillä. Huolimatta viimemainitun vähäpätöisestä

merkityksestä, oli mahtava naapuri raivoissaan nähdessään tämän viiden

neliökilometrin kaivannon keskellä avaria alojaan kuudessakymmenessä

seitsemässä kunnassa. Se oli turhaan koettanut tappaa sitä ja nyt

keinotteli se koettaen saada sen haltuunsa polkuhinnasta, kun se oli

häviön partaalla. Taistelu jatkui ilman sovintoja, vaikka tirehtöörit

ja insinöörit näön vuoksi säilyttivät kohteliaan ystävällisiä suhteita.

Deneulinin silmät syttyivät.

-- Ei koskaan! -- huudahti hän. -- Niin kauan kuin elän, ei Montsou saa

Vandamea.

-- Olin torstaina Hennebeau'n luona päivällisillä ja näin kyllä, miten

hän koetti päästä suosiooni. Jo viime syksyllä, kun kaikki nuo herrat

tirehtöörit olivat kokoontuneet tänne, koettivat he kaikin tavoin

hyvitellä minua... Kyllä minä tunnen heidät kaikki, nuo markiisit ja

kreivit, kenraalit ja ministerit! Ne ovat pelkkiä maantien rosvoja,

jotka ovat valmiit riistämään viimeisen paidankin, jos joutuu heidän

kynsiinsä.

Hän puhui pitkältä päästyään vauhtiin. Gregoire ei puolustanut

hallintoaan, jonka muodosti v. 1760 sopimuksen mukaan kuusi valittua

tirehtööriä, jotka itsevaltaisesti johtivat yhtiön asioita. Yhden

kuollessa valitsivat jälelle jääneet viisi toisen sijalle rikkaimpien

ja vaikutusvaltaisimpien osakkaitten keskuudesta. Piolainen omistaja

arveli, että nämä herrat rahanahneudessaan toisinaan menivät yli

kaikkien rajojen.

Melaine tuli korjaamaan pöydältä. Pihalla alkoivat koirat taas haukkua.

Honorine aikoi mennä ovelle, mutta Cecile, jonka oli kuuma ja

tukahduttava istua paljon syömisen jälkeen, nousi pöydästä sanoen:

-- Älä mene, se on varmaankin opettajattareni.

Deneulin oli myös noussut. Hän katsoi nuoren tytön jälkeen ja kysyi

hymyillen:

-- No, milloinka tulee häät nuoren Negrelin kanssa.

-- Se ei ole vielä päätetty, vastasi rouva Gregoire. -- Se on vain

ehdotus... täytyy miettiä asiaa.

-- Tietysti, vastasi Deneulin viekkaasti hymyillen.

-- Luulempa, että täti ja sisaren poika... Minä en voi kuvitella, miten

rouva Hennebeau voisi syleillä Cecileä.

Mutta Gregoire suuttui. Oli sopimatonta siten puhua kunnioitettavasta

naisesta, joka lisäksi oli nuorta miestä neljätoista vuotta vanhempi.

Häntä ei miellyttänyt, että tehtiin pilaa tuollaisista asioista.

Deneulin nauraen puristi hänen kättään ja meni.

-- Ei se ollutkaan hän, sanoi Cecile palatessaan.

-- Se on se työläisnainen kaivokselta, kaksine lapsineen, muistatko,

jonka me tapasimme... Saako hän tulla tänne?

Hetkisen olivat he kahden vaiheilla. Ovatko he hyvin likasia? Ei

erittäin, kenkänsä jättävät he portailla. Vanhemmat istuivat jo

mukavasti nojatuoleissaan sulattaen ruokaa. Mutta vilustumisen pelko ja

haluttomuus mennä ulos pakotti heidät tekemään päätöksensä.

-- Laskekaa heidät sisään, Honorine.

Huoneeseen tuli Maheu'n vaimo pienokaisineen, jotka olivat nälkäiset ja

viluiset ja pelästyivät aivan tultuaan tähän lämpimään huoneeseen,

missä tuoksui niin hyvin kakulle.