V.

Katsomatta kelloon, joka oli jäänyt takkiin, taukosi Maheu hakkaamasta

ja sanoi:

-- Kello on kohta yksi... Sakarias, oletko valmis?

Tämä oli jo jonkun aikaa pystyttänyt parruja. Nyt makasi hän selällään

katsoen avaruuteen. Isän ääni herätti hänet mietteistään.

-- Riittää täksi kertaa. Huomenna nähdään.

Hän nousi ja meni murtopaikkaan. Levaque ja Chaval heittivät kuokkansa.

Täytyi vähän levähtää. He pyyhkivät käsillään hikeä katsahtaen kattoon,

mihin oli muodostunut rakoja.

-- Hiton hiili sattuikin osallemme. Sehän vallan narisee. Mutta eipä

siitä sanota mitään sopimuksessa, vihotteli Chaval.

-- Tiettyhän se on, että he ovat roistoja, yhtyi Levaque. -- Sitä

parempi heille, jos multa meidät hautaa.

Sakarias nauroi. Hän välitti viisi työstä ja kaikesta, mutta häntä

huvitti kuulla, kun yhtiötä haukuttiin, Maheu alkoi tapansa mukaan

tyyneesti selittää, että maan laatu vaihtuu joka kahdenkymmenen metrin

päässä. Täytyy olla oikeudenmukainen, eihän sitä ennakolta osaa arvata.

Mutta kun toiset jatkoivat päällikkönsä haukkumista, kävi hän

levottomaksi.

-- Hiljaa... Riittää! mutisi hän katsoen ympärilleen.

-- Taidat olla oikeassa, myönsi Levaque, laskien ääntään, -- se ei ole

viisasta.

He pelkäsivät kaikki kauheasti spioneja, ei edes täällä maan syvyydessä

pelko jättänyt heitä, ikäänkuin yhtiön hiilillä olisi korvat.

-- Saat nähdä, sanoi Chaval tahallaan äänekkäästi, -- jos tuo Dansaert

sika vielä puhuttelee minua samassa äänilajissa kuin tuonnottain, niin

saa hän maistaa kuokkaani... Minähän en kiellä häntä tuhlaamasta rahaa

hienohipiäisiin kaunottariin.

Sakarias nauroi täyttä kurkkua. He tekivät usein pilaa Dansaertin

suhteesta Pierronin vaimoon. Katarinakin käytävän päässä nauroi koko

sydämestään. Muutamin sanoin selitti hän Etiennelle mistä on kysymys.

Mutta Maheu alkoi suuttua, peittämättä pelkoaan.

-- Oletko vaiti! Hauku kun olet yksin niin paljon kuin haluat, jos

tahdot joutua kiikkiin.

Samassa kuului yläkäytävästä askelten ääntä. Ja melkein heti tuli

näkyviin pääinsinööri, pikku Negrel, kuten työmiehet kutsuivat häntä,

pääkaivosvoudin Dansaertin seurassa.

-- Enkö sanonut! -- sopersi Maheu. Hehän aina ilmestyvät äkkiä,

ikäänkuin nousisivat maasta.

Herra Hennebeaun sisarenpoika, Paul Negrel, oli kaunis nuori

mies, ijältään noin kahdenkymmenen kuuden vanha, laiha ja

kihara-tummatukkainen. Suippokärkinen nenä ja vilkkaat silmät tekivät

hänet kärpämnäköiseiksi. Hän oli kohtelias, hiukan ylimielinen ollen

työmiehiä kohtaan jyrkkä ja käskevä. Hän oli samoin puettu ja nokinen

kuin nekin. Herättääkseen työmiesten kunnioitusta, osotti hän

hämmästyttävää rohkeutta kulkien vaarallisilla paikoilla, laskeutuen

ensimäisenä räjähdys- ja vieremäpaikkoihin.

-- Täälläkö, Dansaert? -- kysyi hän.

Pääkaivosvouti, leveänaamainen belgialainen, paksuine lihallisine

nenineen, vastasi liioitellulla kohteliaisuudella:

-- Niin, herra Negrel... Tässä on mies, joka tänä aamuna otettiin.

Molemmat tunkeutuivat murtopaikkaan ja kutsuivat Etiennen luoksensa.

Insinööri kohotti lyhtynsä ja katsoi tyystin häneen, kysymättä mitään.

-- No olkoon, -- sanoi hän viimein, -- mutta toistan etten pidä siitä,

että otetaan ketä hyvänsä maantieltä... Älkää toiste tehkö sitä.

Hänelle tahdottiin selittää, että nyt on suuri työnpuute, että yhtiö on

tahtonut ottaa tyttöjen sijaan miehiä hiilirattaitten lykkääjiksi,

mutta hän ei enää kuullut. Hän tarkasti kattoa, sill'aikaa kun murtajat

tarttuivat taas kuokkiinsa. Äkkiä huudahti hän:

-- Mutta, Maheu, mitä te ajattelette? Tehän voitte kaikki hautaantua

tähän paikkaan.

-- Eikö mitä, kyllä se kestää, vastasi työmies tyynesti.

-- Kestää! Mutta maahan on jo alkanut laskea; te asetatte parruja

kahden metrin päähän toinen toisestaan, ei aina sitäkään. Oh, te olette

kaikki samallaisia. Te tahdotte mieluummin, että niskanne vääntyisi

nurin, mutta ette voi jättää hiiliä, pystyttääksenne riittävästi

kannattimia! Korjatkaa heti kaikki. Pankaa kannattimia kaksi kertaa

useampia, kuuletteko?

Työmiehet alkoivat murista, tiesiväthän he itsekin, olivatko he

vaarassa. Mutta silloin hän raivostui.

-- Mutta vastaatteko te seurauksista, jos päänne murskaantuvat? Ei,

vaan yhtiö saa maksaa kaikesta, maksaa teille ja eläkkeitä

vaimoillenne... Kyllä minä teidät tunnen, saadaksenne parit rattaat

lisää olette valmiit antamaan vaikka päänne ja henkenne.

Maheun valtasi vihastuminen, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi

tyynesti:

-- Jos meille maksettaisiin enemmän, niin kyllä panisimme kannattimia.

Insinööri kohautti olkapäitään. Vasta pois mennessään lausui hän:

-- Vielä on teillä tunti aikaa, ryhtykää kaikki työhön. Ilmoitan teille

ennakolta, että murtotyömiehiltä lasketaan kolme frankia sakkoa.

Murtajien murina oli vastauksena hänen sanoihinsa, mutta sotilasmaisen

kurin hallitsemina pidättäytyivät he mielenosotuksesta, tottuneina

alistumaan toinen toiselleen, alkaen nuorimmasta ajopojasta ja päättyen

pääkaivosvoutiin. Chaval ja Levaque polkivat vimmoissaan jalkaansa,

mutta Maheu pidätti heidät katseellaan. Sakarias taas kohautti

huolettomana olkapäitään.

Mutta eniten oli Etienne kiihoittunut. Siitä hetkestä asti kun hän oli

tullut tähän helvettiin, alkoi hänessä vähitellen kyteä äreys. Hän

katsahti Katarinaan, joka seisoi nöyränä alaspainetuin päin. Oliko

mahdollista täyttää tuo kuolettava työ täydellisessä pimeydessä,

voimatta edes ansaita sen verran, että riittäisi jokapäiväiseen

leipään!

Sillä välin poistui Negrel ynnä Dansaert, joka vain nyökäytti päätään

kaikkeen, mitä hän sanoi. Äkkiä alkoivat he taas puhua äänekkäästi. He

pysähtyivät tarkastamaan käytävää. Murtajien täytyi huolehtia käytävien

kannattimista kymmenen metriä työpaikastaan.

-- Enkö sanonut, että he eivät välitä ihmiselämän hukasta! -- huusi

insinööri. Ja mitä pirua tekin katsotte?

-- Katsonhan minä... sopersi kaivos vouti. -- Mutta väsyyhän aina

toistamasta samaa.

-- Maheu! Maheu! -- huusi Negrel vihaisesti.

Kaikki hiilenkaivajat laskeutuivat käyttävään.

-- No katsokaahan tuota! -- puhui hän. -- Kestääkö tuo mielestänne?

Kaikki on tehty hutiloimalla... Katsokaa kuinka poikkipuu on pistetty,

ei ole edes sovitettu liitteisiin... Nyt ymmärrän, miksi korjaustyöt

meille maksavat niin paljon. Teille se on samantekevää, kumpa kestäisi

niin kauan kuin te siitä vastaatte! Mutta yhtiön täytyy hankkia koko

armeijakunta toimittaakseen korjaustyöt...

Chaval aikoi vastata, mutta hän ei sallinut.

-- Vait, minä tiedän mitä te tahdotte sanoa. Että teille maksettaisiin

enemmän, eikö niin? Mutta minä varoitan teitä, että te voitte saavuttaa

vain sitä, että vähennetään palkkionne hiilirattaista, jos teille

tullaan maksamaan parruista. Niin saamme nähdä mitä te siitä hyödytte..

Mutta nyt korjatkaa heti kaikki tuo. Huomenna tulen katsomaan.

Hän poistui, mutta työmiehet jäivät täydelliseen hämmästykseen uudesta

uhkauksesta. Dansaert, joka insinöörin edessä oli osottanut sellaista

nöyryyttä, jäi hänestä jälelle, hyökätäkseen työmiesten kimppuun.

-- Senkin laiskurit, teidän tähtenne saan minä moitteita! -- huusi hän

työmiehille. -- Katsokaa! Älkää luulko, että pääsette ainoastaan

kolmella frankilla!

Kun hän oli mennyt, niin ei Maheukaan enää voinut hillitä itseään:

-- Kaikkea sitä pitää tapahtua! Minä tahdon pysyä tyynenä, sillä muuten

ei voi sopia mistään. Mutta tässä on jo liikaa, tästä voi kuka tahansa

raivostua. Onko se järkeä, alentaa maksumme rattaista ja maksaa

kannatinparruista erikseen! Se on taas uusi keksintö, että meille

maksettaisiin vähemmän. Kirotut saakelit!

Hän etsi keneen hän voisi purkaa vihansa ja huomattuaan Katarinan ja

Etiennen seisovan toimettomina syrjässä, ärjähti:

-- Tuokaa minulle parruja, perhanat! Ettekö osaa tehdä mitään, vai mitä

kuhnailette. Kun annan teille aimo löylyn, niin saatte nähdä!!

Etienne meni hakemaan parruja. Tuo raakuus ei häntä lainkaan loukannut.

Hänessä kuohui päällikköjä vastaan, niin että työmiehet tuntuivat

hänestä liian hiljaisilta.

Levaque ja Chaval purkivat vihansa kirouksiin. Mutta ryhtyivät kaikki,

Sakariaskin, työhön. Puolentunnin ajan kuului ainoastaan puun ryskettä

ja vasaran kumeita iskuja. Kaikki olivat vaiti purkaen vihansa vuoreen,

jonka he olisivat siirtäneet olkapäillään, jos olisivat voineet.

-- Nyt saa riittää! -- huusi vihdoin Maheu, uupuneena väsymyksestä ja

vihasta. -- Puoli kaksi. Sattuipa helkkarin päivä! Emme ansainneet

viittäkäänkymmentä sous'ta... Minä menen, en jaksa enää.

Vaikka oli vielä puoli tuntia työaikaa, pukeutui hän. Toiset seurasivat

hänen esimerkkiään. He eivät voineet rauhallisesti katsoa

murtopaikkaansa. Katarina aikoi lykätä rattaita, mutta he kutsuivat

hänet pois, tytön ahkeruus ärsytti nyt heitä. Ja kaikki kuusi raatajaa

lähti taas samaa tietä nostokoneen luo, työkalut kainalossa.

Tien risteyksessä Katarina ja Etienne jäivät toisista jälelle. He

tapasivat pikku Lydian, joka kertoi mitä heillä oli tapahtunut.

Mouquette oli äkkiä saanut nenävuodon ja juoksi jonnekin hakemaan

vettä. He jatkoivat matkaa, mutta Lydia jatkoi taas väsyneenä kädet

ojossa ja hajareisin lykätä rattaita. Hän muistutti laihaa mustaa

muurahaista, joka kantoi ylivoimaisen kuorman. Katarina ja Etienne

lähtivät juoksemaan, kumartuneina, jotteivät iskisi kattoon. Toisinaan

pysähtyivät he, jottei selkä syttyisi, sanoivat he nauraen, sillä

heidän oli lämmin.

Tultuaan alas, jäivät he yksin. Heidän ilonsa hävisi samassa. He

menivät eteenpäin väsynein askelin, tyttö edellä, mies perästä. Lyhdyt

savusivat niin, että Etienne tuskin näki Katarinaa, joka kulki

ikäänkuin sumussa.

Häntä vaivasi omituinen tunne, ajatellessaan, että Katarina oli tyttö,

ja oli tyhmää hänen puoleltaan olla syleilemättä häntä, mutta muisto

siitä toisesta pidätti hänet. Tietysti oli hän valehdellut, tuo toinen

oli kyllä hänen rakastajansa, se on varmaa. Ja Etienne tunsi vihaa

häntä kohtaan, ikäänkuin tyttö olisi pettänyt hänet. Mutta Katarina

sillä välin kääntyi joka askeleella hänen puoleensa, varotti tien

epätasaisuuksista, ikäänkuin kehottaen olemaan kohtelias. Oltiinhan

siinä aivan yksin, voisi jutella vähän ja olla ystäviä! Vihdoin he

tulivat kuletuskäytävään. Etienne tunsi helpotuksen, tyttö taas

viimeisen kerran katsahti häneen kaiholla, -- heille ei enää

tarjoutuisi tällaista onnellista tilaisuutta.

Ympärillä jyrisi maanalainen elämä, yhäti häärivät kaivosvoudit,

rattaitten jonot kolisivat. Heidän täytyi painautua seinää vastaan,

antaen tietä ihmisille ja hevosille, jotka hengittivät suoraan päin

kasvoja.

Jeanlin huusi heille jonkin haukkumisen, mutta he eivät pyörien

rätinältä kuulleet sitä. He kulkivat yhä eteenpäin. Katarinakin oli

vaiennut. Etienne ei tuntenut tietä ja ajatteli että tyttö tahallaan

vie hänet eksyksiin maanalaisia risteileviä käytäviä myöten. Eniten

kärsi hän kylmästä, joka yhä kiihtyi sitä myöten kun he lähestyivät

kaivosaukkoa. Hän oli jo kadottanut kaiken toivon päästä ulos täältä,

kun äkkiä he saapuivat kaivoshalliin.

Chaval katsoi epäilevästi heihin. Toiset olivat myöskin siinä, hikisinä

kylmässä tuulessa; he olivat vaiti, koettaen painaa vihansa alas. He

olivat tulleet liian aikaiseen, eikä heitä tahdottu nostaa, sitä

suuremmalla syyllä, koska juuri aijottiin kaikella varovaisuudella

laskea hevonen alas. Täytyi odottaa puolen tuntia. Lastaajat työnsivät

rattaita häkkiin, niin että rautaketjut jyrisivät ja nostokone kiiti

ylös rankkasateessa, joka valui aukon ammottavasta reijästä. Alhaalla

kaikki tuo vesi juoksi kymmenen metrin syvyiseen laskukaivoon, josta

levisi kosteutta ympärille.

Kolmen suuren lyhdyn punertava liekki ja suuret liikkuvat varjot

seinillä antoivat tälle maanalaiselle huoneelle synkän näön,

muistuttaen jotakin ryöväriluolaa lähellä kohisevaa virtaa.

Maheu yritti viimeisen kerran. Hän lähestyi Pierronia, joka oli alkanut

työnsä kello kuusi.

-- Etkö sinä voisi nostaa meidät?

Mutta lastaaja, kaunis nuorukainen leppeine kasvonilmeineen, kieltäytyi

pelästyneenä:

-- Se on mahdotonta. Kysy voutia... Minua sakotetaan.

Työmiehet murisivat. Katarina lähestyi Etienneä ja kuiskasi hänelle:

-- Tule, minä näytän sinulle tallin. Siellä on niin herttaista!

He pujahtivat salaa, sillä pääsö talliin oli kielletty. Talli sijaitsi

vasemmalla, lyhyehkön käytävän päässä. Se oli hakattu kallioon,

tiilisine holvineen, 25 metriä leveä ja neljä korkea; sinne mahtui

kaksikymmentä hevosta. Tallissa oli todellakin herttaista, tuoreet

oljet tuoksuivat ja eläimistä huokui lämpöä. Yksi ainoa lyhty valaisi

himmeästi. Hevoset käänsivät päänsä veltosti, katsahtaen suurin

lapsellisin silmin ja jatkoivat taas syödä kaurojaan hitaasti, kuin

terveet ja kylläiset työläiset, joita kaikki vaalivat.

Katarina luki ääneen hevosten nimet sinkkilaatoista, kun äkkiä hän

huudahti. Hänen eteensä nousi jokin olento. Mouquette nousi oljilta.

missä hän oli maannut. Maanantaisin oli hän erittäin väsynyt

sunnuntaitapausten jälkeen ja silloin löi hän nyrkillään nenään ja

juoksi pois työstä sillä tekosyyllä, että hänen täytyy hakea vettä. --

Hän saapui tavallisesti tänne ja nukkui pehmeällä alustalla. Hänen

isänsä hemmotteli häntä eikä kieltänyt häneltä mitään, vaikka itse oli

vaarassa saada harmia tyttärensä tähden.

Samassa tuli Mouque. Se oli lyhyt, kalju, hyvin vanhentunut, mutta

kuitenkin lihava viisikymmenvuotias ukko. Siitä asti kun hänet oli

määrätty tallirengiksi, oli hän ottanut tavaksi purra tupakkaa, purren

niin innokkaasti, että ikenet olivat veressä.

Nähdessään tyttärensä seuraa, tuli hän ärtyiseksi.

-- Mitä teillä täällä on tekemistä? huusi hän. -- Menkää tiehenne! Etkö

häpeä tuoda miestä tänne!

Mouquettesta oli tuo koko hauskaa, hän nauroi koko sydämestään. Etienne

sitä vastoin joutui hämilleen ja riensi ulos, Katarina hymyillen

seurasi häntä.

Kun he palasivat kaivoshalliin, saapuivat sinne myös Bebert ja Jeanlin

hiilirattaitten jonoineen. Nostokoneen toiminnassa oli sattunut pysäys

ja nuori tyttö meni silittämään hevosta. Se oli Bataille, valkea vanha

hevonen, vanhin kaivoksessa, se oli viettänyt maan alla jo kymmenen

vuotta, seisonut samassa tallinnurkassa, tehnyt samaa työtä samoissa

pimeissä käytävissä, kymmeneen vuoteen se ei ollut nähnyt päivänvaloa.

Se oli lihonnut. Sen karva kiilsi ja yleensä oli se hyvännäköinen.

Se näytti viettävän täällä viisaan elämää, kaukana maaelämän

onnettomuuksista. Aikaa myöten oli se saavuttanut suuren näppäryyden.

Se tunsi niin hyvin tien, jota astui joka päivä, että itse työnsi

päällään ilmanvaihtoluukkuja ja taivutti päänsä siellä, missä katto oli

hyvin matala. Se osasi varmaankin myös laskea matkojaan, sillä

kulettuaan tavallisen määrän, kieltäytyi se lähtemästä uudelleen

matkalle ja se täytyi pakosta viedä talliin. Nyt vanhoilla päivillä

tuntuivat sen kissansilmät surumielisiltä. Mahdollisesti näki se

unelmissaan Marchiennen myllyn, Scarpe joen rannalla, jonka

läheisyydessä se oli syntynyt, missä rannat aina viheriöivät ja raikas

tuuli puhalsi. Ylhäällä oli jokin, joka paistoi ja lämmitti, jokin

suuri lamppu, mutta eläimen heikko muisti ei voinut selvästi herättää

sitä mielessään. Ja hevonen seisoi alaspainunein päin, vapisevin

jaloin, turhaan koettaen muistaa aurinkoa.

Kaivosaukossa jatkuivat valmistelut, vihdoin iski moukari neljä kertaa,

laskettiin hevonen. Siitä oltiin aina levottomia. Sattui että hevonen

saapui perille kuolleena säikähdyksestä. Se sidottiin ylhäällä, jolloin

se potki hurjasti, mutta kun se tunsi maan putoavan jalkojensa alta,

kävi se äkkiä hiljaiseksi ja makasi liikkumatta kuin kivettynyt,

katsoen suurin silmin pimeyteen.

Tällä kertaa oli hevonen suurta kokoa, niin että sitoessa oli täytynyt

vetää sen pää sivulle, jottei se sattuisi seinään. Laskeminen jatkui

kolme minuuttia, sitä hidastutettiin tahalla. Mutta alhaalla kasvoi

levottomuus. Oliko se jätetty keskelle tietä sinne pimeyteen? Vihdoin

näyttäytyi se liikkumattomana kauhusta laajennetuin silmin. Se oli

kolmevuotias ruuna, nimeltä Trompette.

-- Hiljaa! -- sanoi Mouque. Hänen toimenaan oli ottaa hevonen vastaan.

-- Tuokaa se tänne, mutta älkää irroittako siteistä.

Trompette makasi kivialustalla liikkumattomana möhkäleenä. Siltä

varmaankin tuntui kaikki kauhealta unelta, sekä musta kuilu, että

synkkä halli, jota täytti jyske ja melu.

Sitä alettiin irroittaa, kun Bataille hitaasti saapui sen luo. Se oli

juuri riisuttu valjaista ja se jo etäältä kurotti kaulaansa,

haistellakseen tuota uutta toveria, joka äkkiä oli pudonnut maan

päältä. Työmiehet väistyivät hohottaen. No haisiko se hyvältä? Mutta

Bataille ei kuullut heidän pilkkasanojaan, se vilkastui yhä enemmän.

Uusi tulokas oli varmaankin tuonut mukanaan raittiin ilman tuoksua,

unohdetun auringon ja ruohon tuoksua. Äkkiä hirnahti se kuuluvasti ja

sen äänessä kuului iloa ja ikäänkuin tukahdutettua itkua. Se oli

tervehdys toverille, joka hetkeksi oli herättänyt kaikki nuo unohdetut

asiat ja se oli säälin ilmaisua uutta vankia kohtaan, joka vasta

kuolleena palaisi ylös.

-- Kas, kas tuota Bataillea! -- huusivat työmiehet ihastuneina. -- Se

juttelee toverin kanssa.

Trompette oli vapaa siteistä, mutta makasi yhä liikkumattomana

kyljellään, ikäänkuin verkko sitoisi sitä. Vihdoin ruoskan lyönnistä

hypähti se jaloilleen. Ukko Mouque vei molemmat hevoset talliin.

-- No, onko nyt meidän vuoromme? kysyi Maheu.

Häkki oli tyhjennettävä ja vielä oli määräaikaan kymmenen minuuttia.

Vähitellen alkoi työ kaikkialla päättyä, kaikista murtopaikoista saapui

työmiehiä. Siinä seisoi jo noin viisikymmentä henkeä läpimärkinä

vapisten vedossa. Pierron, huolimatta lempeästä ulkonäöstään, antoi

tyttärelleen Lydialle korvalle siitä, että tämä oli liian aikaiseen

jättänyt työn. Sakarias nipisteli salaa Mouquettea lämmitelläkseen.

Mutta yleinen tyytymättömyys kasvoi. Chaval ja Levaque kertoivat, että

insinööri uhkasi vähentää maksua vaunuista ja maksaa erikseen

tukipylväistä. Joka haaralta kaikui vihaisia huudahduksia: tässä

ahtaassa kammiossa melkein kuudensadan metrin syvyydessä alkoi

hiljalleen tyytymättömyys itää. Pian alkoivat äänet käydä yhä

kovemmiksi; nuo ihmiset, jotka olivat likaiset hiilestä ja värisivät

kylmästä, syyttivät yhtiötä, että se puolet työmiehistä tappaa maan

alla ja toisen puolen kiduttaa nälällä. Etienne kuunteli väristen.

-- Pian! Pian! kiiruhti kaivosvouti Richome lastaajia.

Hän joudutti nostoa, ikäänkuin kuulematta työläisiä. Mutta murina alkoi

kuulua yhä kovemmin ja kovemmin, niin että viimein täytyi hänen

sekaantua asiaan. Työläiset huusivat hänen ympärillään, ettei niin voi

aina jatkua, vaan että kerran tuo kaikki menee helvettiin.

-- Sinä olet järkevämpi, Maheu, -- sanoi hän, käske heidän olemaan

vaiti. Jos ei ole voimaa, niin täytyy olla järkeä.

Maheu todellakin alkoi jo vähitellen rauhoittua ja alkoi jo arastaa

seurauksia. Mutta hänen ei tarvinnut sekaantua. Äänet hiljenivät äkkiä

itsestään. Negrel ja Dansaert, palatessaan tarkastuskierrokselta,

näyttäytyivät erään käytävän päässä. Molemmat olivat myös hiestyneet.

Tottuneina alistumaan antoivat työläiset äreästi tietä, insinööri meni

sanaakaan sanomatta ohi. Hän istui toisiin rattaisiin, päävouti

toisiin, viisi moukarin lyöntiä antoi merkin "rasvaisesta lihasta",

kuten sanottiin päällystöä nostettaessa ja häkki katosi näkyvistä syvän

äänettömyyden vallitessa.