IV.

Neljä hiilemnurtajaa asettui toinen toisensa yläpuolelle kaltevaan

murtopaikkaan. Heidän välillään oli kiinnitetty koukkuihin lautoja,

joihin solui murrettu hiili. Jokainen työmiehistä täytti vain neljä

metriä. Hiilikerros tässä kohden oli niin ohut -- noin viisikymmentä

senttimetriä, -- että he olivat aivan litistyä katon ja maan väliin. He

siirtyivät eteenpäin vain kyynärpäitten ja polvien avulla, eivätkä

voineet kääntyä töyttäämättä olalla seinään. He makasivat kyljellään

niskat nurin väännettyinä ja kädet koholla iskivät lyhytvartisella

kuokalla.

Alinna makasi Sakarias, hänen yläpuolelleen sijoittuivat Levaque ja

Chaval, sekä ylinnä Maheu. Jokainen hakkasi ensin liuskakiveä kerroksen

alla, sitten teki hän kaksi vakoa itse hiilikerrokseen ja vihdoin

iskemällä rautanalkin yläosaan irroitti hiililohkareen. Hiili oli

oivallista, lohkare pudotessaan lohkeni ja vieri työmiehen ruumista

myöten hänen jalkoihinsa. Nämä lohkareet, joita lauta pidätti,

peittivät lopuksi aivan työmiehen, niin että häntä ei näkynyt lainkaan

murtopaikan kapeassa raossa.

Maheun tila oli vaikein. Ylhäällä nousi lämpö aina 35 asteeseen, ilma

oli aivan liikkumaton, niin että oltuaan siinä pitkähkön ajan voisi

aivan tukehtua. Voidakseen nähdä oli hän ripustanut lyhdyn naulaan

aivan päänsä yläpuolelle. Lyhty lämmitti vielä enemmän hänen päätään,

niin että se oli aivan haljeta kuumuudesta. Mutta eniten kaikesta häntä

kiusasi kosteus. Ylhäältä muutaman senttimetrin päässä hänen

kasvoistaan tihkui lakkaamatta vesipisaroita. Kuinka hän käänsikään

päänsä ja väänsi niskansa, pisarat putoilivat itsepäisesti hänen

kasvoihinsa. Neljännestunnin kuluttua oli hän läpimärkä hiestä ja

vedestä ja höyry kohosi pilvenä hänestä. Tänä aamuna kiusalliset

pisarat tippuivat suoraan hänen silmäänsä. Hän kiroili, mutta ei

tahtonut muuttaa paikkaa. Hän iski niin lujaan kuokallaan, että itsekin

vavahti litistettynä kahden hiiliseinän väliin kuin hyttynen

kirjalehtien väliin.

He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kuului vain kuokkien

epätasaiset kumeat iskut, jotka eivät kantaneet kauas. Pimeys tuntui

vielä mustemmalta hiilitomusta, joka seisoi kaasuisessa ilmassa.

Lyhdynvalot metallihuntujen alta tuikkivat himmeinä, punertavina

pilkkuina. Ei voinut erottaa mitään, käytävä kulki ylös leveänä ja

litteänä, ikäänkuin torvi, johon oli kasaantunut kymmenen talven noki.

Sakarias, jonka kädet edellisen illan viftin jälkeen huonosti

tottelivat, vetäytyi pian pois työstä sillä verukkeella, että piti

lyödä uusia kannattimia. Tämä työ teki mahdolliseksi ojentautua

suoraksi sekä vihellellen hiljalleen mietiskellä vähän. Murtajien

takana oli lähes kolme metriä hakattua hiiltä, mutta he eivät

ajatelleetkaan pystyttää kannattimia; vaara ei heitä pelottanut ja aika

oli liian kallis.

-- Hei sinä keikari! huusi hän Etiennelle, -- annappa minulle

kannatinpuut.

Etienne jätti lapion, jota Katarina opetti häntä käyttämään ja meni

hakemaan parruja. Joitakin oli varalta edelliseltä päivältä.

Tavallisesti ottivat työmiehet joka aamu alas laskiessaan muutamia

parruja, jotka oli sahattu mitan jälkeen.

-- No liiku toki, helkkari! -- ärjähti Sakarias, nähdessään kuinka

kömpelösti uusi lykkääjä kömpi hiililohkareitten lomitse kantaen neljää

parrua.

Sakarias teki kuokallaan pienen syvennyksen kattoon, sitte samoin

maahan ja sovitti niihin parrun, joka siten kannatti hiilikerroksen.

Puolipäivän jälkeen saapuivat maankaivajat, jotka kasasivat jääneen

mullan ja kivet ja täyttivät tyhjiin murretut käytävät jättäen vain

ylimmäisen ja alimmaisen rattaitten kulettamiseen.

Maheu lakkasi voihkimasta. Hän oli vihdoinkin saanut lohkareensa irti,

pyyhki kasvonsa hihaansa, kääntyi ja huomatessaan, mitä Sakarias tekee,

suuttui.

-- Anna olla! -- huusi hän tälle. -- Sen voimme toimittaa iltapuolella.

Paras on työskennellä nyt, muuten emme saa tarpeellista määrää rattaita

täyteen.

-- Se lahoo, näetkö, vastasi nuori mies. -- Siihen on tullut rako ja se

voi raueta.

Mutta isä vain kohautti olkapäitään.

-- Kaikkea vielä! Raueta! Onpa sekin, eihän se tapahdu ensi kertaa ja

voimmehan jotenkin pelastua.

Vihdoin vihastui hän ja pakotti pojan tarttumaan kuokkaan.

Toisetkin alkoivat nyt oikaista puutuneita jäseniään. Levaque, joka

makasi selällään, kirosi vasenta peukaloaan, jonka kivilohkare oli

raapaissut veriin. Chaval repi raivoissaan paidan yltään, jääden

ilkialastomaksi jäähdyttääkseen ruumistaan. He olivat kaikki mustat

kuin nuohoojat, hieno hiilitomu peitti ihon ja kostuneena hiestä

virtasi ruumista myöten likasina puroina.

Maheu alkoi ensimäisenä taas hakata, mutta tällä kertaa vähän alempana.

Nyt tippuivat vesipisarat otsaan, niin että hänestä tuntui, että ne

purkaa sen luut.

-- Älkää välittäkö heistä, -- sanoi Katarina Etiennelle, -- he

riitelevät usein.

Ja hän jatkoi neuvoa häntä työssä. Kaikki rattaat lähetetään täältä

ylös sellaisina kuin ne täytettään, erikoisella merkillä varustettuna,

jotta vastaanottaja voisi merkitä ne murtajien laskuun. Siksi täytyi

koettaa täyttää ne hyvin, valiten hyvät hiilet, sillä muuten voidaan ne

hyljätä.

Vähitellen olivat Etiennen silmät tottuneet pimeyteen ja hän katsoi

tyystin tyttöön, joka ei vielä ehtinyt mustua ja näytti niin

valkoiselta ja kalpealta hienoine kasvoineen. Hän ei voinut mitenkään

arvata kuinka vanha tyttö oli. Ulkomuodoltaan näytti hän niin

hinterältä ja laihalta, että voisi antaa hänelle kaksitoista vuotta.

Mutta hänen vapaasta, poikamaisesta käytöksestään ja lapsellisesta

rohkeudestaan päättäen voisi häntä luulla vanhemmaksi. Tyttö ei häntä

miellyttänyt; hän näytti hänestä poikamaiselta valkeine kasvoineen kuin

narrilla myssy päässä. Mutta samalla ei hän voinut olla ihmettelemättä

tuon lapsen näppäryyttä ja voimaa. Hän täytti rattaansa nopeammin kuin

Etienne, näppärästi ja taitavasti käyttäen lapiotaan. Sitten lykkäsi

hän ne kaltevaan sälöpaikkaan varovasti ja varmasti ilman että ne

töykkäsivät mihinkään. Hän sitävastoin kiusaantui, lykkäsi sijoiltaan

ja oli epätoivoissaan.

Tie oli todellakin hyvin epämukava. Murtopaikasta kaltevaan

sälöpaikkaan oli kuusikymmentä metriä. Maankaivajat eivät olleet

ehtineet laajentaa heidän käytäväänsä ja se näytti hyvin kapealta,

epätasaiselta raolta. Muutamin paikoin täysinäiset rattaat tuskin

mahtuivat kulkemaan ja lykkääjän täytyi ryömiä polvillaan perässä,

jottei murskaisi päätään. Sitä paitsi monin paikoin olivat kannattimet

taipuneet ja lohkoivat kuin epävakaiset kainalosauvat. Täytyi olla

varuillaan, jottei tarttuisi noihin parruihin. Ja tästä alituisesta

maanvieremän uhasta, josta paksut tammiparrut rätisivät, selkä

koukistui vaistomaisesti ja pelko täytti mielen.

-- Taas! -- nauraen huudahti Katarina.

Etiennen rattaat olivat taas luisuneet kiskoilta vaikeimmassa kohdassa.

Hänen ei mitenkään onnistunut lykätä suoraan kiskoja myöten, jotka

tuskin näkyivät vetelästä loasta. Hän oli vimmoissaan, kiroili ja

taisteli raivoisasti pyöriä vastaan; mutta kuinka hän ponnistelikin, ei

hän voinut saada niitä jälleen sijoilleen.

-- Malta, sanoi nuori tyttö, -- jos sinä kiivastut, niin et saa mitään

aikaan.

Tyttö laskeutui polvilleen ja ryömi vikkelästi taapäin rattaitten alle;

voimakkain ponnistuksin kohotti hän ne selällään ja asetti kiskoille.

Rattaitten paino oli 700 kiloa. Etienne hämmästyneenä ja hämillään

sopersi anteeksi pyyntöä.

Tyttö opetti häntä miten piti astua hajasäärin etsien tukea molempien

seinien parruista, jottei liukuisi maassa. Vartalon täytyi olla

etukumarassa ja kädet ojossa, siten voi lykätä rattaita koko ruumiinsa

jäntereillä. Etienne katsoi miten hän kulki edellä selkä ojennettuna

melkein vaakasuoraan ja kädet niin matalalla, että hän muistutti

kääpiöelukoita, joita näytetään sirkuksessa.

Hiki valui virtanaan hänestä, hän hengästyi, nivelet rusahtelivat,

mutta hän teki työtä tottuneella välinpitämättömyydellä, valittamatta,

ikäänkuin ihmisten pitäisikin ikänsä noin ryömiä maan kolossa.

Mutta Etiennen ei onnistunut tehdä samoin, saappaat puristivat hänen

jalkojaan, koko ruumista pakotti sellaisesta asemasta alaspainuneine

päineen. Muutaman minuutin kuluttua oli sellainen asento hänelle aivan

kiduttava, hän laskeutui polvilleen ojentautuakseen ja hengähtääkseen

täysin siemauksin.

Sitten kaltevalla pinnalla oli uusi vaikeus laskea rattaat nopeasti

alas. Katarina opetti hänelle tämänkin konstin. Ylhäällä ja alhaalla

luisuvan käytävän kummassakin päässä seisoi kussakin alaikäinen poika,

toinen vastaanotti, toinen hoiti jarrua. Nämä kahden-kolmentoista

vuotiaat pojat vaihtoivat äänekkäästi mitä voimakkaampia sanoja

keskenään, niin että täytyi huutaa täyttä kurkkua ilmoittaakseen heille

rattaitten tulosta. Kun alhaalla oli tyhjät rattaat, antoi vastanottaja

merkin ja lykkääjä kiinnitti rattaansa yhtämittaiseen köyteen; samaan

aikaan irroitti ylhäällä oleva poika jarrun, jolloin täysinäiset

rattaat luisuivat alas, pakottaen painollaan tyhjät nousemaan ylös.

Alhaalla kuletuskäytävässä muodostui rattaista jonoja, joita hevonen

kuletti nostokoneen luo.

-- Hei, te, pojannaskalit! -- huusi Katarina.

Koko sadan metrin pituinen käytävä oli vuorattu laudoilla, niin että

ääni kaikui siinä kuin puhetorvessa.

Pojat varmaankin lepäsivät, sillä ei kumpikaan vastannut. -- Työ

seisattui kaikissa kerroksissa.

-- He peuhaavat varmaankin Mouquetten kanssa, -- kuului hieno lapsen

ääni.

Joka taholta kajahti naurun hohotusta, naislykkääjät nauroivat niin

että olivat pakahtua.

-- Kuka se on? kysyi Etienne Katarinalta.

Katarina kertoi, että se oli Lydia; tuo pieni tyttö, joka pisti nenänsä

joka paikkaan ja joka lapsen kätösillään lykkäsi rattaita yhtä hyvin

kuin aikuisetkin. Mitä Mouquette'en tulee, niin oli se kyllä

uskottavaa.

Vihdoin kuului vastaanottajan huuto, että kiinnitettäisiin rattaita.

Varmaankin kulki alhaalla joku tarkastaja. Kaikissa yhdeksässä

kerroksessa uudistui työ eikä kuulunut muuta kuin poikain ja lykkääjäin

säännölliset huudot. Kun työmiehet tällöin kohtasivat tyttöjä, jotka

melkein ryömivät nelinkontin ahtaissa miehen pukimissa, puhkaten höyryä

kuin hiestynyt hevonen, niin heissä heräsi eläimellisiä vaistoja.

Palatessaan murtopaikkaan tapasi Etienne joka kerta samaa: uupuneet

murtajat hakkasivat raivoisasti kuokillaan ja vuoroin kuului kumeita

iskuja, vuoroin raskaita huokauksia. Kaikki neljä olivat riisuneet pois

vaatteensa ja olivat mustia, liassa päästä jalkoihin. Maheun oli kerran

pitänyt vetää hiilien alta. Sakarias ja Levaque kiroilivat lajia,

vakuuttaen sen käyvän yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, jonka vuoksi he

eivät voineet toivoa suurta voittoa. Chaval kääntyi joka kerran

haukkuakseen Etienneä, jonka läsnäolo häntä raivostutti.

-- Senkin nauta! -- haukkui hän. -- Et jaksa senkään vertaa kuin joku

tyttölutka! No! Täyttyykö ne rattaat, hä? Säästätkö käsiäsi. Varo, minä

pidätän kymmenen sous'tasi, jos yhdetkään rattaistamme hyljätään.

Nuori mies vältti vastausta. Hän iloitsi tästäkin pakkotyöstä ja

alistui mielellään toisten haukkumisille.

Mutta hän suorastaan ei jaksanut enää liikkua, hän oli repinyt jalkansa

verille, kaikkia jäseniä pakotti. Onneksi oli kello kymmenen ja

työkunta päätti syödä aamiaisen.

Maheulla oli kello, mutta hän ei sitä milloinkaan katsonut. Tässä

valottomassa yössä ei hän erehtynyt viittäkään minuuttia. Kaikki

vetivät taas ylleen paitansa ja takkinsa. Sitten palasivat he käytävään

ja istuivat kyykkyyn. Töitten aikana kivihiilenkaivajat tottuvat siinä

määrin tuohon asentoon, että ottavat sen vapaudessakin tarvitsematta

lavitsoja tai palleja istuakseen. Jokainen veti esille aamiaisensa ja

kaikki alkoivat syödä, vain silloin tällöin vaihtaen jonkun sanan

aamutyöstä.

Katarina seisoi hetkisen, sitten lähestyä Etienneä, joka oli

heittäytynyt pitkälleen vähän matkan päässä heistä, nojaten puuhun.

Paikka siinä oli melkein kuiva.

-- Miksi sinä et syö? -- kysyi hän suu täynnä ja voileipä kädessä.

Sitten muisti hän miten he olivat tavanneet Etiennen yksin, vailla

rahaa ja varmaankin vailla leipäpalaa.

-- Pannaanko kahtia?

Etienne kieltäytyi vakuuttaen, ettei hänen ole nälkä, vaikka hänen

äänensä vapisi kiduttavasta nälän tunteesta vatsassa.

-- Katso, minä olen purrut vain tästä päästä ja sinulle annan toisen

puolen, jatkoi tyttö iloisesti.

Hän taittoi voileipänsä kahtia. Etienne tuskin hillitsi itsensä

nielemästä palan kerrallaan. Tyttö ojentautui hänen viereensä nojaten

leukansa kyynärpäähän ja pitäen toisessa voileipänsä. Lyhdyt olivat

heidän välillään.

Katarina tarkasti äänettömänä Etienneä. Nuori mies näytti hänestä

kauniilta hienoine kasvonpiirteineen ja mustine viiksineen, hän

miellytti häntä ja hän hymyili itsekseen mielihyvillään.

-- Sinä siis olet koneenkäyttäjä ja olet karkoitettu rautapajasta...

Miksi sinut on karkoitettu?

-- Minä annoin päällikölleni korvalle.

Tyttö hämmästyi. Tuo soti kaikkia hänen perittyjä käsityksiään vastaan

alistumisesta ja nöyrästä vanhempain tottelemisesta.

-- Totta puhuen olin humalassa, jatkoi Etienne. Sillä jos vaan juon,

tulen aivan hulluksi. Silloin voin tappaa sekä itseni että muut... Se

on totta. Tuskin juon kaksi lasia, niin olen valmis hyökkäämään toisten

kimppuun... Sitten olen kaksi päivää sairas.

-- Ei sitte pidä juoda, sanoi tyttö vakavasti.

-- Oh, kyllä minä itseni tunnen!

Ja hän pudisti päätään. Hän vihasi viinaa, sillä hän oli juomarisuvun

viimeinen jälkeläinen. Koko hänen ruumiinsa oli niin täydellisesti

alkoholin myrkyttämä, että pieninkin pisara oli hänelle myrkkyä.

-- Äitini tähden vain säälittää, että olin joutunut kadulle, -- lisäsi

hän niellen palan. -- Hänen on hyvin vaikea ja minä lähetin joskus

hänelle viisi frankkia.

-- Missä sinun äitisi on?

-- Pariisissa... Hän on pesijätär, asuu Rue de la Goute-d'Or'illa. --

Syntyi äänettömyys. Kun Etienne ajatteli näitä asioita, niin hänen

silmänsä peittyivät sumuun. Hän katsoi tyystin pimeyteen ja näki

edessään oman lapsuutensa, äitinsä, joka oli vielä kaunis ja terve ja

jonka isä oli hyljännyt, sitten isän paluu, kun hänen äidillään jo oli

toinen, elämä kolmenkesken, alituisen juoppouden, lian. Hän muisti tuon

kaiken kaikkine yksityisseikkoineen, muisti likaiset vaatteet

lattialla, pullot ja raskaat lyönnit.

-- Mutta nyt, jatkoi hän mietteitään, kolmestakymmenestä sousta en voi

säästää hänelle... Varmaankin hän kuolee nälkään.

Hän kohautti toivottomana olkapäitään ja purasi vielä palan.

-- Tahdotko juoda? -- kysyi Katarina, avaten pullonsa. -- Älä pelkää,

se on kahvia, se ei vahingoita sinua.

Etienne kieltäytyi. Olisi kaunista, että hän söisi tytön eväät. Mutta

tyttö ei antanut perään ja vihdoin sanoi:

-- No, jos sinä tahdot olla kohtelias, niin minä juon ensin... Mutta

nyt sinä et saa kieltäytyä, muuten loukkaannun.

Ja hän ojensi hänelle pullon. Hän seisoi nyt polvillaan Etiennen edessä

kahden lyhdyn valossa.

Miksi tyttö olikaan tuntunut hänestä rumalta? Nyt kun häntä peitti

hiilipöly, josta hän oli musta, tuntui hän erittäin miellyttävältä.

Tummilla kasvoilla, suurehkosta suusta loistivat valkeat hampaat ja

silmät laajenivat ja heijastivat vihertävää valoa kuin kissalla.

Punanen suortuva oli päässyt myssyn alta ja kutitteli hänen korvaansa

pakottaen häntä nauramaan. Nyt hän ei enää näyttänyt pieneltä tytöltä,

hän voi ainakin olla neljäntoista vanha.

-- No, jos sinä niin tahdot, lausui hän, otti kulauksen ja antoi pullon

takaisin.

Tyttö joi toistamiseen ja pakotti Etiennen juomaan lisää. Heitä

molempia huvitti juoda noin vuorotellen pienestä pullosta. Äkkiä pisti

Etiennen mieleen syleillä ja suudella häntä. Tytön huulet olivat

paksuhkot ja punertavat, vaikka vähän tomussa. Mutta hän ei uskaltanut.

Lillessä oli hän ollut tekemisissä raaimpien prostitueerattujen kanssa,

mutta ei tiennyt, voiko samalla tavalla kohdella työntekijätärtä, joka

asui kotona.

-- Sinä olet varmaankin neljäntoista vanha? -- kysyi Etienne,

-- Kuinka? Minä olen jo täyttänyt viisitoista! En tosin ole pitkä,

mutta meillä kaikki tytöt kasvavat hitaasti.

Etienne jatkoi kyselyjään ja tyttö vastasi kaikkiin tyyneesti,

ujostelematta ja olematta julkea. Tyttö oli näköjään selvillä kaikesta,

mikä koski suhteita eri sukupuolien välillä, mutta Etienne huomasi,

että hän itse oli vielä viaton lapsi, jonka sukupuolielämä oli

viivähtänyt raskaan työn ja epäterveellisen ilman tähden, jossa hän

eli. Saattaakseen tytön hämille alkoi Etienne puhua taas Mouquettesta,

mutta Katarina alkoi nauraen, vaikka muuten tyyneellä äänellä kertoa

kauheita asioita. Niin, kyllä tämä osasi keksiä kepposia. Etiennen

kysymykseen, onko hänellä itsellään heilaa, vastasi hän piloillaan,

ettei tahdo tuottaa äidilleen surua, mutta että se ennemmin tai

myöhemmin kyllä tapahtuu.

-- Helpostihan täällä saa rakastajan, kun kaikki työskennellään

yhdessä. Eikö totta?

-- Tietysti. Ja eihän siitä ole kellekään vahinkoa.. Eihän siitä

tarvitse puhua papillekaan.

-- Oh, viisi minä papeista! Toista on Musta mies...

-- Mikä Musta mies?

-- Vanha hiilenkaivaja. Hän tulee kaivokseen ja kuristaa kunniattomia

tyttöjä.

Etienne katsoi häneen luullen, että hän tekee pilkkaa.

-- Ja sinä uskot noita tyhmyyksiä? Sinä varmaankaan et ole oppinut

mitään?

-- Kyllä, osaan lukea ja kirjoittaa... Sitä tarvitaan talossa, sillä

isä ja äiti eivät ole saaneet oppia.

Tosiaankin tyttö oli herttainen. Etienne päätti heti syleillä ja

suudella häntä huulille, mutta ollen arka ei hän osannut toimia

nopeasti. Tuo pojan puku kiihoitti ja pidätti häntä. Hän joi viimeisen

kerran pullosta ja antoi sen takaisin tytölle. Nyt oli sopiva hetki

toimia. Hän katsoi levottomana siihen suuntaan, missä hiilenkaivajat

istuivat, kun äkkiä joku varjo sulki tien.

Jo joku aika sitte oli Chaval etäältä seurannut heitä. Nyt hän lähestyi

ja varmistuen siitä, ettei Maheu voinut nähdä, meni hän Katarinan luo,

joka yhä vielä istui maassa, taivutti hänen päänsä taakse ja tyynesti

painoi tämän huulille väkivaltaisen suutelon; sitä tehdessään hän

tahallaan ei ollut välittävinään Etiennestä. Tällä suutelolla hän

ikäänkuin painosti omistusoikeutensa tyttöön ja jonkumoisen

mustasukkaisen päätöksensä olla luovuttamatta häntä kenellekään.

Mutta Katarina suuttui.

-- Anna minun olla! huusi hän. -- Kuuletko, anna olla!

Mutta hän piti vielä hetkisen hänen päätään, katsoen syvään hänen

silmiinsä. Hänen punertavat viiksensä ja partansa hehkuivat lyhdyn

valossa ja kotkan nenä hänen mustilla kasvoillaan teki noidan

vaikutuksen. Vihdoin jätti hän tytön ja poistui sanomatta sanaakaan.

Etienne tunsi kylmiä väreitä. Kuinka tyhmä hän oli, että oli odottanut.

Nyt hän ei tietysti rupea suutelemaan, sillä tyttö voisi ehkä luulla,

että hän otti esimerkin tuosta. Hänen itserakkautensa kärsi ja hänen

tuli paha olla.

-- Miksi sinä valehtelit? -- kysyi hän matalalla äänellä. -- Tuo on

sinun rakastajasi!

-- Ei ole, minä vannon! -- huudahti tyttö. -- Ei meidän välillä ole

mitään. Hän tekee vain pilkkaa. Eikä hän ole edes meikäläisiä, vasta

puoli vuotta sitten; tuli hän Pas-de-Calais'ista.

He nousivat jatkaakseen työtä. Kun tyttö huomasi, että hän on

tyytymätön, tuli hän alakuloiseksi. Tietysti hän on kauniimpi kuin tuo

toinen, ja ehkä Katarina voisi valita hänet. Hänen teki mieli lohduttaa

Etienneä, tehdä hänelle jotain mieliksi.

Etienne tarkasteli ihmetellen lyhtyään, jonka liekki oli sininen ja

keltainen reunoiltaan. Tyttö tahtoi huvittaa häntä ja sanoi

hyväntahtoisesti:

-- Tulehan tänne, minä näytän sinulle jotain.

Hän vei hänet käytävän nurkkaan ja osotti koloa hiilikerroksessa. Siitä

kuului kepeää suhinaa ikäänkuin jonkun linnun hiljaista ruikutusta.

-- Anna tänne kätesi, tunnetko tuulen... Se on räjähdyskaasu.

Etienne oli hämmästynyt. Siinä oli se hirveä voima, joka voi

räjähdyttää kaikki ilmaan.

Katarina nauroi ja selitti hänelle, että tänään on sitä erittäin paljon

ja siksi lyhtyjen liekkikin on sininen.

-- Lakkaatteko lörpöttelemästä, laiskurit! -- huusi Maheun raaka ääni.

Katarina ja Etienne riensivät täyttämään rattaansa ja kumartuneina

lykkäsivät niitä laskupaikkaan. Ja heistä alkoi taas hiki valua

virtanaan ja luut rusahdella.

Murtopaikalla kihisi entinen työ. Murtajat usein söivät kiireesti

aamiaisensa, jotteivät paleltuisi. Maaten kyljellään hakkasivat he

entistä voimakkaammin ajatellen vain kuinka saisivat täytetyksi

useampia rattaita. Kaikki muu väistyi syrjään tämän ahneen ansiokiihkon

tieltä. He eivät enää tunteneet vettä, joka valui heidän ruumistaan

myöten, eivät tunteneet suonenvetoa, joka koukisti heidän jäseniään

luonnottomassa asennossa, tai tukahduttavaa pimeyttä, jossa he kävivät

verettömiksi ja kadottivat elämänvoimansa, kuten kasvit, jotka ovat

muutetut kellariin. Mutta aikaa myöten kävi ilma yhä pahemmaksi

lyhdyistä, hengityksestä, räjähdyskaasusta, joka hämähäkin verkon

tavoin vaivasi silmiä ja jonka ilmanvaihtokoneet vain öisin

puhdistivat. Ja työläiset yhä vain hakkasivat kuokillaan syvissä

myyränkoloissa maanpinnan alla ahdistetuin hengityksin.