Sälytettynä nostokoneeseen neljän muun työmiehen kera päätti Etienne
itsekseen lähteä taas maanteitä kiertämään. Parempi lähteä nyt heti
kuin toistamiseen laskeutua tuohon helvettiin, missä ei edes voinut
ansaita leipäänsä. Katarina ei tällä kertaa istunut hänen vieressään
levittäen rauhoittavaa lämpöä ja hän koetti olla ajattelematta
tuollaisia tyhmyyksiä. Hän tunsi, ettei hän voi tulla tämän lauman
kaltaiseksi alistuvaisuudessa, hän oli liian kehittynyt siihen, vaan
jos hän jäisi, niin varmaankin lopuksi kuristaisi jonkun päälliköistä.
Äkkiä häikäsi hänen silmiään. He olivat nousseet sellaisella
nopeudella, että päivän valo aivan sokaisi hänet. Hän istui silmiään
räpytellen pelästyneenä kirkkaasta valosta, josta hän jo oli ehtinyt
vierastua. Kuitenkin tunsi hän helposti, kun häkki pysähtyi salpoihin.
Ovi avattiin ja työmiesjoukko virtasi häkistä.
-- Kuulehan, Mouquet, kuiskasi Sakarias vastaanottajan korvaan, --
mennäänkö tänään Vulkaniin?
Vulkan oli tunnettu variété Montsou'ssa.
Mouquet iski silmää ja hihitti hiljaa. Hän oli yhtä lyhyt ja paksu kuin
hänen isänsäkin, mutta oli hävyttömän näköinen kuin sälli, joka ei
surrut huomista päivää. Nyt tuli Mouquette ja veljellisen lempeyden
osoitukseksi antoi hän tälle läiskäyksen.
Etienne tuskin tunsi vastaanotto-huoneen korkeita holvia, jotka lampun
valossa olivat tehneet hänet levottomaksi. Nyt se oli kolea ja
likainen. Pölyisistä ikkunaruuduista tunki harmaa päivänvalo. Vain kone
kiilsi kuten ennenkin; voidellut teräsköydet näyttivät musteeseen
kastetuilta nauhoilta. Pyörät ylhäällä ja jättiläiskokoiset parrut,
jotka niitä kannattivat ja häkit ja vaunut, kaikki tämä raudan paljous
täytti huoneen ja teki sen synkän näköiseksi.
Chaval poikkesi katsomaan merkitsemistaulukkoa vastaanottajan pienessä
lasisessa konttorissa. Hän palasi sieltä raivostuneena. Hän oli saanut
tietää, että kaksi heidän rattaistaan oli hyljätty, toiset siksi, ettei
niissä ollut riittävästi hiiliä ja toiset, ettei hiilet olleet hyviä.
-- Onpa tämä päivää! -- huusi hän. -- Vielä kahtakymmentä sous'ta
vähemmän. Niin käy, kun ottaa kadulta tyhjäntoimittajia, jotka eivät
toimita enempää kuin sika hännällään.
Ja hän heitti salavihkaa silmäyksen Etienneen. Tämä aikoi heti vastata
nyrkillään, mutta sitten muisti, että hänhän lähtee pois eikä kannata
riidellä.
Tästä hän vaan varmistui päätöksessään.
-- Ei alussa keneltäkään työ suju, sanoi Maheu sovittaakseen. --
Huomenna käy paremmin.
Mutta kaikkien sisu kuohui ja he etsivät syytä purkaakseen vihaansa.
Kun he menivät lyhtyosastoon jättämään lyhtynsä, joutui Levaque
sanasotaan lyhtyvartijan kanssa, jota hän syytti siitä, ettei tämä
puhdistanut kunnollisesti hänen lyhtyään. He rauhoittuivat vasta vähän
vajassa, missä tuli paloi vielä. Uuni oli niin hehkuva, että koko vaja
näytti olevan tulen vallassa. Kaikki hohkasivat helpotuksesta kääntäen
selkänsä tuleen, niin että ne höyrysivät. Kun selkää alkoi polttaa,
käänsivät he vatsansa. Mouquette tyynesti päästeli napeista kuivaakseen
paitaansa välittämättä poikain naurusta.
-- Minä lähden, -- sanoi Chaval, sulkien työkalunsa kaappiin.
Kukaan ei liikahtanut. Ainoastaan Mouquetten tuli kiire joutua hänen
seuraansa, sillä heillä oli yhtä matkaa. Taas kajahti yleinen nauru,
sillä kukaan ei ollut tietämätön, ettei Chaval enää hänestä välittänyt.
Katarina kuiskasi jotain isälle. Tämä hämmästyi ensin, mutta nyökkäytti
sitten myöntävästi. Hän kutsui Etiennen luoksensa antaakseen tälle
hänen nyyttinsä.
-- Kuulkaa, sanoi Maheu, jos teillä ei ole penniäkään, niin te varmasti
kuolette nälkään ennen saamispäivää. Tahdotteko, minä koetan hankkia
teille velkaa?
Etienne joutui hämilleen. Hän oli juuri aikeissa vaatia kolmekymmentä
sous'taan mennäkseen täältä. Mutta hän häpesi nuorta tyttöä, joka
katsoa tuijotti häneen. Ehkä tyttö voisi luulla, että hän kantaa kaunaa
häntä vastaan.
-- En luonnollisesti voi mitään luvata, jatkoi Maheu. -- Mutta joka
tapauksessa tahdon yrittää.
Etienne ei sanonut vastaan. Varmasti hän saa kieltävän vastauksen.
Kaikessa tapauksessa tuo ei sido häntä lainkaan, hän voi lähteä heti
saatuaan pahimman nälän tyydytetyksi. Mutta sitten suuttui hän
itsellensä, miksi hän ei kieltäytynyt, nähdessään, miten Katarina
hymyili ilosta, että oli saanut tehdä hänelle palveluksen. Mitä varten
tuo kaikki?
Suljettuaan työkalunsa ja otettuaan puukenkänsä lähti Maheu samoin kuin
kaikki muut työmiehet sen jälkeen kun olivat vähän lämmitelleet.
Etienne seurasi Maheu'ta, Levaque poikineen yhtyi myös seuraan. Kun he
kulkivat lajitteluvajan sivu kuulivat he sieltä äänekästä riitelemistä.
Se oli tilava vaja, missä ilmassa oli aina mustan pölyn pilviä ja jonka
suurista ikkunoista veti alituisesti. Hiilirattaat ajettiin sinne
suoraan vastaanotto-osastosta. Siellä ne kaadettiin kumoon suppiloihin,
jotka olivat varustetut pitkillä uurroksilla. Uurrosten kummallakin
puolen seisoivat korokkeella naislajittelijat lapioineen ja
haravoineen, valitsivat kivet ja puhtaat hiilet työnsivät uurrosta
myöten vaunuihin, jotka seisoivat kiskoilla vajassa.
Philomene Levaque, laiha kalpea ja nöyrä tyttö, joka sylki verta, teki
siinä työtä. Jokin sininen villarääsy peitti hänen päänsä, hänen
kätensä ja käsivartensa olivat mustat hiilestä, hän lajitteli vanhan
noita-akan, Pierronin anopin rinnalla, jota yleensä sanottiin La
Bruleksi [poltettu]. Vanhus oli todellakin noidan näköinen ilkeine
kissansilmineen ja kuten saiturin rahapussi, lujasti yhteen
puserrettuine huulineen. He riitelivät kiivaasti, tyttö syytti
vanhusta, että tämä sysi kaikki kivet hänen puolelleen, niin ettei hän
ehtinyt kymmenessä minuutissa täyttää koria. Heille maksettiin korilta
ja se oli aina heillä riidan aiheena. Hapset liehuivat ja kasvoihin jäi
käsistä mustia jälkiä.
-- Anna hänelle oikein, että tuntuu! -- huusi Sakarias
rakastajattarelleen.
Kaikki naislajittelijat purskahtivat nauramaan. Mutta La Brule hyökkäsi
jo nuoren miehen kimppuun.
-- Sinäkö vielä puutut, senkin heittiö! Pitäisit ennemmin huolta
penikoistasi, jotka olet hankkinut hänelle... Onpa tuokin,
kahdeksantoista vuotias tyttö, joka tuskin jaksaa seistä jaloillaan!
Maheu esti poikaansa menemästä tarkastamaan lähemmältä tuota luurankoa,
kuten hän sanoi. Paikalle riensi eräs päällysmiehistä ja haravat
alkoivat taas nopeasti toimia hiilien kimpussa. Uurrosten yli kumartui
pitkä rivi naisia, jotka riitelivät kivistä.
Ulkona oli tuuli odottamatta tyyntynyt ja harmaalta taivaalta laskeutui
alas kostea kylmyys. Kivihiilenkaivajat kulkivat hajallaan,
käyristyivät ja puristivat kätensä lujasti ristiin rinnoille, niin että
lapaluut ulkonivat ohuitten vaatteitten alta. Päivän valossa näyttivät
he neekerijoukolta, joka oli rypenyt loassa.
-- Tuolla menee Bouteloup, huomautti Sakarias irvistellen.
Levaque vaihtoi ohimennen pari sanaa vuokralaisensa kanssa, joka oli
pitkä kolmenkymmenen viiden vuotias tyynen ja rehellisen näköinen mies.
-- Onko jotain ruokaa kotona, Louis?
-- Taitaa olla.
-- Ei kai vaimoni ole kovin kiukkuinen tänään?
-- Eipähän liene.
Uusi ryhmä työläisiä kulki heitä vastaan. Se oli kello kolmen vuoro.
Tällä kertaa kaivos nieli vielä suuremman joukon kivihiilenkaivajia,
joitten tehtävä oli rakentaa ja alottaa uusia murtopaikkoja. Työt
kaivoksessa eivät koskaan tauonneet: yöt päivät myyrästi siinä ihmisiä
kuudensadan metrin syvyydessä valkojuurikaspeltojen alla.
Pojat kulkivat edellä. Jeanlin kertoi Bebert'ille suunnitelmansa, miten
hän neljällä sous'lla hankkisi itselleen tupakkaa velaksi. Lydia kulki
heistä kohtuullisen välimatkan päässä. Hänen jälessään kulkivat
Katarina, Sakarias ja Etienne. Kukaan ei puhunut. Vasta "Huvi"
ravintolan luona saavuttivat Maheu ja Levaque heidät.
-- Nyt olemme perillä, sanoi Maheu Etiennelle, -- Käykää sisälle.
Joukko hajosi. Katarina pysähtyi hetkeksi, katsahti viimeisen kerran
nuoreen mieheen läpikuultavine, kuin vuorenjärvi vihertävine silmineen,
jotka näyttivät vielä suuremmilta ja kirkkaammilta mustuneilla
kasvoilla. Tyttö hymähti hänelle ja meni toisten kanssa kylään.
Ravintola sijaitsi keskivälillä, kylän ja kaivoksen välisessä
tienristeyksessä. Se oli valkonen kaksinkertainen kivitalo, jonka
ikkunalaudat olivat sinisiksi maalatut. Neliskulmaisessa kyltissä oven
yläpuolella seisoi keltaisilla kirjaimilla: "Huvi", Rasseneur'in
ravintola.
Sen takana oli keilarata, jota aina ympäröi joukko katsojia.
Yhtiö käytti kaikkia keinoja saadakseen tämän maapalan, jota ympäröi
sen laajat maa-alat. Sitä harmitti tämä kapakka, joka oli noussut
keskellä peltoja, aivan Voreux'in luona.
-- Astukaa perälle, toisti Maheu Etiennelle.
Sisältä oli ravintola pieni, valoisa, seinät valkoisiksi maalatut.
Siinä seisoi ainoastaan kolme pöytää, tusina tuoleja ja suuri mäntynen
tiski, millä seisoi noin kymmenkunta olut-tuoppia, kolme viinipulloa,
karahvi sekä pienehkö olut-tynnyri tinahanoineen. Rautaisessa
maalatussa kamiinissa paloivat hiljaa hiilet. Kivilattialle oli
sirotettu hienoa valkosta hiekkaa, joka imi kosteuden ilmasta. Se oli
välttämätön tässä kosteassa seudussa.
-- Olutta, sanoi Maheu pitkälle valkotukkaiselle tytölle, joka
toisinaan palveli ravintolassa. -- Onko Rasseneur kotona?
Tyttö kiersi hanaa ja vastasi, että hän pian palaa. Maheu joi yhteen
vetoon puolet tuoppia huuhtoakseen hiilipölyn, joka oli tarttunut hänen
kurkkuunsa. Hän ei tarjonnut mitään toverilleen. Paitsi heitä oli
ravintolassa vielä yksi vieras, samallainen likanen ja hiestynyt
hiilenkaivaja, joka joi oluensa äänettömänä ajatuksissaan. Pistäysi
vielä yksi työmies, joka joi tilaamansa oluen ja meni sanomatta
sanaakaan.
Suurkokoinen tukeva, noin kolmenkymmenen kahdeksan ikäinen mies
pyöreine ajettuine kasvoineen, astui huoneeseen. Se oli Rasseneur, joka
ennen hänkin oli ollut hiilenmurtaja, mutta jonka yhtiö oli erottanut
osallisuudesta lakkoon. Hän oli ollut kelpo työmies, osasi hyvin puhua
ja oli aina kaikkien tyytymättömien johtaja. Hänen vaimonsa oli jo
ennen harjoittanut olut- ja viinamyyntiä, kuten monet työmiesten
vaimot. Kun hänet oli heitetty kadulle, rupesi hän itse
ravintoloitsijaksi, hankki rahaa ja avasi kapakan aivan Voreux'ia
vastapäätä yhtiön kiusaksi. Nyt kävi hänen liikkeensä hyvin; työmiehiä
virtasi hänen luoksensa kaikilta haaroilta, niin että hän hyötyi siitä
vihasta, jota hän ennen oli kiihottanut heissä.
-- Olen ottanut työhön tänä aamuna tämän nuorukaisen, selitti Maheu
heti, -- onko sinulla joku huoneistasi vapaa ja voitko antaa hänelle
velkaa saamispäivään?
Rasseneurin leveät kasvot saivat heti surullisen ja samalla epäilevän
ilmeen. Hän heitti tutkivan silmäyksen Etienneen ja vastasi osottamatta
edes kohteliaisuuden vuoksi vähääkään myötätuntoa:
-- Mahdotonta. Molemmat huoneet on kiinni.
Vaikka Etienne oli odottanut kieltävää, vastausta, tuli hän kuitenkin
siitä pahoilleen, hän ihmetteli itsekin, miksi hänen on niin
vastahakoista ajatella lähtöä. Mutta olkoon menneeksi, hän lähtee
kuitenkin niin pian kuin saa kolmekymmentä sous'taan. Hiilenkaivaja
poistui juotuaan tuoppinsa. Saapui toisia kostuttamaan kurkkua ja
juotuaan lähtivät yhtä nopeasti pois. He huuhtoivat ainoastaan
kurkkuaan, ilman nautintoa, ääneti tyydyttäen välttämätöntä tarvettaan.
-- No, onko mitään uutta? -- kysyi Rasseneur puoliääneen kääntyen
Maheun puoleen, joka pienin kulauksin joi oluensa pohjaan.
Tämä varmistuneena ettei huoneessa ollut muita paitsi Etienne, kertoi
aamupäivätapauksen kaivoksessa.
Ravintoloitsija punastui vihasta; hän suuttui nopeasti ja hänen
silmänsä paloivat.
-- Jos he uskaltavat vähentää palkkoja, niin piru perii heidät.
Häntä häiritsi vähän Etiennen läsnäolo, mutta hän jatkoi puhumistaan
toisinaan heittäen häneen kieron silmäyksen. Hän puhui viittauksilla
nimittämättä tirehtöriä, Hennebeau'ta, tai hänen vaimoaan ja
sisarenpoikaa Negreliä. Hän toisti, ettei niin voinut jatkua, että
jonakin kauniina aamuna kaikki käy hullusti... Puute oli hyvin tuntuva.
Hän luetteli tehtaita, jotka suljettiin ja joista työläiset tulivat
joutilaiksi. Hän oli jo kuukauden ajan antanut pois yli kolme kiloa
leipää. Edellisenä päivänä oli hän kuullut, että Deneulin, jolla oli
kaivantoja läheisyydessä, ei voisi kestää. Sitä paitsi oli hän saanut
Lillestä kirjeen tarkkoine selontekoineen, jotka tekivät levottomaksi.
-- Se on, ymmärrätkö, siltä henkilöltä, jonka sinä näit täällä eräänä
iltana, kuiskasi hän.
Mutta tässä hänet keskeytettiin. Huoneeseen tuli hänen vaimonsa, pitkä
laiha nainen, jolla oli pitkä nenä ja punaset posket. Politiikassa oli
hän miestään vapaamielisempi.
-- Kirje on Pluchart'ilta, lausui vaimo. -- Olisipa hän täällä, niin
asiat varmaankin kääntyisivät paremmin.
Etienne oli kuunnellut tarkoin kiihottuen pelkästä ajatuksesta heidän
kärsimyksistään ja mahdollisuudesta kostaa. Pluchartin nimen
kuullessaan säpsähti hän ja huudahti huomaamattaan:
-- Minä tunnen Pluchart'in.
Kaikki kääntyivät häneen jonka vuoksi hänen täytyi selittää.
-- Niin, minä olen koneenkäyttäjä ja hän oli mestari työhuoneessani
Lillessa. Hyvin hyvä mies, minä olen usein keskustellut hänen kanssaan.
Rasseneur mittasi hänet taas katseellaan. Hänen kasvojensa ilme muuttui
nopeasti, nyt hän katsoi nuorukaiseen myötätunnolla. Viimein kääntyi
hän vaimonsa puoleen:
-- Maheu on tuonut luokseni uuden lykkääjänsä ja pyytää antamaan
hänelle huoneen ylhäällä ja uskomaan velkaa pari viikkoa saamispäivään
saakka.
Silmänräpäyksessä oli asia sovittu. Löytyi vapaa huone, sillä sen
asukas oli juuri sinä aamuna muuttanut. Ravintoloitsija puhui yhä
kiihkeämmin, yhä toistaen, ettei hän vaadi mahdottomia isänniltä. Mutta
hänen vaimonsa vain kohautti olkapäitään, hän ei tyytynyt siihen, vaan
piti jokaisen hänen mielestään saada se, mihin kullakin on oikeus.
-- No, hyvästi, keskeytti Maheu, -- kaikesta tuosta huolimatta täytyy
kuitenkin laskeutua alas kaivokseen ja niin kauan kuin sitä täytyy
tehdä, tulee aina joitakin jäämään sinne. Katso kuinka reippaaksi sinä
olet tullut näinä kolmena vuotena sitten kun lopetit työnteon.
-- Niin, minä olen hyvin voimistunut, myönsi Rasseneur tyytyväisenä.
Etienne kiitti Maheuta lämpimästi kaikesta, mitä tämä oli hänen
hyväkseen tehnyt. Mutta tämä vain nyökkäytti päätään sanomatta
sanaakaan. Saatettuaan hänet ovelle Etienne katsoi, miten tämä kulki
hitaasti ja vaivaloisesti mäkeä ylös matkalla työväenkylään. Emäntä
tarjosi uusille vieraille pyytäen Etienneä odottamaan hetkisen, kunnes
hän vie hänet huoneeseensa, missä hän voi peseytyä. Pitäisikö hänen nyt
jäädä? Hän oli taas kahdenvaiheilla, kaihosi vapautta, vapaata
maleksimistaan valtamaantietä pitkin, kirkkaan auringon hyväilemänä,
jolloin tieto siitä, ettei ole kenenkään alamainen teki nälänkin
kevyeksi.
Hänestä tuntui, että jo oli kulunut vuosia siitä kun hän oli saapunut
tänne tuulen pauhatessa ja sitten ryöminyt nelinkontin maanalaisissa
käytävissä. Oli sietämätöntä ajatella, että täytyisi taas alottaa
kaikki uudelleen, se oli liian raskasta, se oli väärin. Hänen
inhimillinen itsetietoisuutensa kiihottui ajatellessa, että täytyisi
muuttua sokeaksi ja sorretuksi eläimeksi.
Tätä ajatellessa liukui Etiennen katse vaistomaisesti yli ympäröivän
seudun. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä erottaa sitä selvemmin.
Näköala, joka avautui hänen eteensä hämmästytti hänet, hän oli
kuvitellut seutua aivan toisellaiseksi silloin kun Bonnemort pimeässä
oli kädenviittauksella osottanut sitä. Suoraan edessään näki hän
rotkossa Voreux'in tiilikivisine ja puisine rakennuksineen; hän
näki mustan lajitteluvajan ja kattotiilillä peitetyn tornin,
vaaleanpunaisen piipun, sekä koneosaston, kaikki pakattuna yhteen
läjään epämiellyttävän näköisenä. Ympärillä levisi suuri tasanko, joka
näytti suurelta pikimustalta järveltä, missä aaltomaisesti kohosivat
hiilikasat ja niitten yllä korkeilla telineillä kiskorivit. Tasangon
yhdessä osassa oli niin suuri hirsiläjä, että voisi luulla koko metsän
tuoduksi sinne. Oikealla katusulun tavoin kohosi jättiläismäinen
multakumpu; sen toista reunaa peitti jo ruoho, toiselta puolen oli se
jo vuoden ajan kytenyt, niin että siitä aina kohosi sakea savu.
Etempänä näkyivät avarat riisi- ja valkojuurikaspellot, jotka olivat
paljaat tähän vuoden aikaan, rämeet niukkoine kasvullisuuksineen,
joitakin vaivaisia pajuja ja harvoja poppelia etäisellä niityllä. Vielä
etäämpänä näkyi valkosia pilkkuja, ne olivat kaupungit Marchienne
pohjoisessa ja Montsou etelässä. Lännessä aivan taivaan rannalla siinti
kapeana sinipunasena juovana Vandame-metsä. Talvihämärän vähäisessä
valossa tuntui hänestä, että koko tasanko oli mustunut Voreux'in
naapuruudesta, hieno hiilitomu oli peittänyt puut, tiet ja pellon.
Eniten hämmästytti häntä Scrape-joki, joka oli muutettu kanavaksi.
Yöllä hän ei ollut lainkaan nähnyt sitä. Tämä kanava virtasi suoraan
Voreux'sta Marchienne'en kuten kymmenen kilometrin pituinen hopeanauha.
Sitten hävisi se etäisyyteen kuten leveä lehtikuja, jonka molemmin
puolin oli istutettu tuuheita puita ja jonka pinnalla liukui punasia
purjeveneitä. Aivan kaivoksen luona oli laivasilta, missä seisoi
laivoja, niihin kuletettiin siltaa myöten vaunuja täynnä hiiliä.
Kaivoksen toisella puolen joki teki jyrkän mutkan kulkien suoperäisen
alangon läpi.
Etiennen katse siirtyi joelta työväen kylän punasiin kattoihin. Sen
jälkeen katsoi hän taas Voreux'ta, sen rumia rakennuksia ja
tiilikasoja, jotka poltettiin siinä. Puuaidan takana risteilivät yhtiön
rautatiekiskot, joita käytettiin kaivoksen palvelukseen.
Tällä hetkellä luultavasti laskettiin kaivokseen viimeisen ryhmän
työläisiä. Rautatiekiskoilla vikisivät vaunujen pyörät työläisten
lykätessä niitä. Nyt ei ympäristö tuntunut enää salaperäiseltä, eikä
siinä ollut käsittämättömiä ääniä ja tulia. Päivän valettua himmenivät
koksi- ja sulatus-uunit. Kuului ainoastaan pumpun tasainen huohotus
ikäänkuin ahneen ihmis-syöjän hengitys.
Silloin teki Etienne nopeasti päätöksensä. Ehkä hän luuli näkevänsä
Katarinan kirkkaat silmät kylän portilla. Tai ehkä häneen tarttui
yleinen tyytymättömyys, joka alkoi vallata Voreux'n. Hän ei ymmärtänyt
oikein itsekään, mikä pakotti hänet päättämään, hän tiesi vain, että
hän menee kaivokseen kärsiäkseen ja taistellakseen, hän ajatteli
raivolla niitä ihmisiä, joista Bonnemort oli hänelle puhunut, tuota
luhistunutta epäjumalaa, jolle kymmenet tuhannet työmiehet antaa
lihansa tietämättä edes, mikä epäjumala se on.