Etienne oli vihdoin päättänyt mennä Voreux'n kaivokseen. Kaikki miehet,
joitten puoleen hän kääntyi kysyen työtä, pudistivat päätään ja
sanoivat, että hän odottaisi vanhinta vuorivoutia.
Hän asteli yksin keskellä huonosti valaistuja rakennuksia,
loppumattomine käytävineen, huoneineen ja portaineen. Viimein saapui
hän johonkin, missä oli niin pimeä, että hän kulki kädet eteenpäin
ojennettuina. Äkkiä vilahti pimeässä hänen edessään kaksi suurta
keltaista silmää. Se oli kaivoksen aukko.
Eräs vuorivouti, setä Richome, lihava pitkäviiksinen ukko, joka oli
hyväntahtoisen santarmin näköinen, lähestyi juuri vastaanottokonttoria.
-- Eikö täällä tarvittaisi työmiestä, saman tekevä mihin työhön? --
kysyi Etienne taas.
-- Odottakaa vanhinta vuorivoutia, herra Dansaertia, vastasi Richome.
Neljä lyhtyä valaisi kaivoksen aukon, rautaiset käsipuut, pultit ja
köydet, joilla häkki nousi ja laski. Työ oli juuri uudistunut,
malmilaattoja myöten jyrisivät lakkaamatta rattaat täynnä hiiliä, hääri
työläisiä, jotka niitä lykkäsivät. Lakkaamaton pyrinä peitti kaiken.
Etienne pysähtyi kivettyneenä, huumaantuneena ja soaistuna tästä
kaikesta. Hän värisi vilusta, jäätävä tuuli puhalsi vajassa. Muutaman
askeleen päässä hänestä kiilui koneen teräksiset osat, hän lähestyi
sitä. Se oli kahdenkymmenen metrin päässä kaivosaukosta lujalla
tiilijalustimellaan eikä sen liikkeestä tärisseet edes seinät, vaikka
se oli neljänsadan hevosvoimainen ja täydessä käynnissä. Suuri vipu
kohosi tasaisesti ja laski kuin voideltu ilman sysäyksiä.
Koneenkäyttäjä seisoi ylhäällä moottorin luona, tarkaten merkinantoja,
silmät kiinni kaivoskartassa, jossa oli kuvattuna koko kaivos kaikkine
kerroksineen uurteen muodossa, missä nuoralla liikkui tinapalasia,
jotka kuvasivat nostohäkkejä. Kun kone alkoi käydä, alkoivat molemmat
jättiläiskokoiset pyörät, joilla teräsköysi oli kiedottu, pyöriä
vastakkaisiin suuntiin sellaisella nopeudella, ettei erottanut muuta
kuin tomupilveä.
-- Välttäkää! -- huusi kolme työläistä, yhdestä suusta, kantaen suuria
tikapuita.
He olivat vähällä tallata Etiennen jalkoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat
vähitellen tottua pimeyteen, hän katsoi ylös ja näki, miten köydet
luistivat kolmenkymmenen metrin päässä kuten teräksiset nauhat. Ne
kiitivät ylös, kietoutuivat väkipyörän ympäri ja taas kiitivät alas
kaivoksen pohjaan siepaten häkin. Väkipyörät olivat kiinnitetyt
teräksisiin poikkitelineisiin siihen tapaan kuin kelloja kiinnitetään
kellotapuleissa. Köydet luistivat kevyesti kuin linnut ilman
vähintäkään rähäkkää ihmeellisellä nopeudella. Teräksinen köysi, jolla
nostettiin kahdentoistatuhannen kilogramman paino, liikkui kymmenen
metrin nopeudella sekunnissa.
Etienne palasi hitaasti vastaanottokonttoriin. Häntä puistatti vedosta,
mutta hän seurasi tarkkaavaisena häkkien nousua ja laskua ja rattaitten
lakkaamatonta räminää. Kaivosaukon vieressä oli merkinantolaitos. Se
oli raskas moukari, joka nousi ja laski vivun avulla. Nuora, joka kulki
kaivoksen pohjasta, nosti ja laski sen metallilevyyn. Yksi lyönti
merkitsi -- seis, kaksi laske, kolme -- nosta. Nämä iskut kaikuivat
lakkaamatta, kuten kuokan iskut, peittäen kaiken muun melun, niiden
ohella kilisi vielä selvästi kello. Työmies, joka ohjasi nostokonetta,
lisäsi vielä yleistä melua, huutaen puhetorveen käskyjä
koneenkäyttäjälle.
Kaikesta tästä ymmärsi Etienne vain yhtä: kaivosaukko nieli yhdellä
kertaa kaksikymmentä-kolmekymmentä henkeä. Työmiesten laskeminen oli
alkanut kello neljä. He tulivat vajasta avojaloin, lyhdyt kädessä ja
odottivat pienissä ryhmissä kunnes kokoontuu riittävä määrä. Hiljaa
kuin yövaras kohosi rautahäkki pimeästä: kaikki sen neljä kerrosta
olivat täynnä rattaita hiilineen. Työläiset, seisoen eri silloilla,
odottivat sitä. He vetivät rattaat ulos, työntäen tyhjät sijaan.
Tyhjiin rattaisiin istuivat työmiehet, kuhunkin viisi, yhteensä
neljäkymmentä.
Hiljaa ja epäselvästi kuului joku määräys puhetorveen, neljä kertaa
vedettiin alinta nuoraa, mikä oli merkki "lihasta", s.o. ihmislihan
lastista.
-- Onko siinä syvää? -- kysyi Etienne työmieheltä, joka uneliaan
näköisenä odotti vuoroaan.
-- Viisisataa viisikymmentä metriä, -- vastasi tämä. -- Mutta siinä on
kolme pysäkkiä, ensimäinen kolmensadan kahdenkymmenen metrin
syvyydessä.
Molemmat vaikenivat seuraten silmillään köyttä.
-- Mutta jos se repeytyy?
-- No, jos kerran repeytyy...
Työmies lopetti lauseensa paljon ilmaisevalla eleellä. Tuli hänen
vuoronsa. Hän kiipesi toverineen häkkiin, joka jälleen katosi pimeyteen
ja noin neljän minuutin perästä jälleen oli siinä, valmiina taas
nielemään muutaman kymmenen ihmistä.
Etiennen valtasi taaskin epäilyksen tunne. Hän meni
höyrykattilaosastoon. Avonaisesta ovesta näkyi seitsemän höyrykattilaa
sekä kaksi uunia. Hän ilostui tarjoutuvasta tilaisuudesta lämmitellä ja
meni lähemmäksi uunia. Tällä hetkellä tuli vajaan uusi ryhmä
hiilenkaivajia. He olivat Maheu't ja Levaque't. Edellä kulki
Katarina, joka miehenpukimessaan näytti hyväntahtoiselta pojalta. Hänet
nähdessään vilahti Etiennen päässä taikauskoinen ajatus, että hänen
täytyisi koettaa onnea vielä viimeisen kerran. -- Sanokaa, toveri, eikö
täällä tarvittaisi työmiestä johonkin työhön, mihin tahansa.
Katarina säpsähti odottamattomuudesta ja katsoi häneen ihmeissään.
Mutta Maheu vastasi jo hänen selän takaa jutellen hetkisen. Ei, täällä
oli työmiehiä kylliksi. Tuo vieras nuorukainen herätti hänen
mielenkiintoaan. Kun tämä etääntyi, sanoi Maheu seuralaisilleen:
-- Tuollaista voi sattua kelle hyvänsä... Ei pidä valittaa, ei työtä
ole liikaa...
Kun Maheu tuli vajaan, kaikui sieltä äänekästä naurua. Noin
kolmisenkymmentä henkeä lämmitti selkiään uunin luona ja nauroi
iloisesti. Tänne poikkesivat kaikki varustautuakseen lämmöllä
mennessään alas kosteaan kaivokseen. Tänä aamuna oli erittäin hauskaa:
työläiset tekivät pilaa eräästä kahdeksantoista vuotiaasta
työläisnaisesta, Mouquettesta, joka oli niin paksu, että hänen takkinsa
ja housunsa olivat haljeta. Hänen isänsä oli kuski ja veli
hiilirattaitten lykkääjä. Mutta heillä oli eri työaika, niin että tytön
täytyi tulla yksin kaivokseen. Matkalla -- kesällä pellolla tai
talvella jossain loukossa -- huvittelihe hän tilapäisen rakastajansa
seurassa. Hänen suosiotaan nauttivat melkein vuorotellen kaikki
työmiehet, toverillisesti väistyen toinen toisensa tieltä. Mutta kun
kerran joku sanoi, että oli nähnyt hänet Marchiennen naulasepän
seurassa, oli tyttö haljeta kiukusta. Hän huusi, että hän kunnioittaa
itseään ja antaa kätensä pantiksi, jos joku voi todistaa, että oli
hänet nähnyt toisen eikä hiilenkaivajan seurassa.
-- No, onko pitkäkoipinen Chaval jo saanut virkaeron? kiusotteli häntä
virnistäen eräs työmies. -- Ja sinä vaihdoit hänet tuohon kääpiöön?
Hänhän tarvitsee tikapuita, ylettyäkseen syleilemään sinua? Minä näin
teidät Requillartissa. Hän seisoi pölkyllä, kautta Jumalan?
-- No, mitä se sinuun kuuluu? -- vastasi Mouquette hyväntahtoisesti. --
Eihän sinun apuasi tarvittu.
Kaikki purskahtivat nauruun tästä raa'asta vitsistä. Mouquette nauroi
itse äänekkäämmin, kävellen heidän keskessään vähän sopimattomassa ja
naurettavassa puvussaan, joka kuvasti selvästi hänen uhkuvia muotojaan.
Mutta yleinen ilo hiljeni yhtä pian kuin se oli alkanutkin. Nyt kertoi
Mouquette Maheulle, että Florence ei enää tule työhön. Hän löydettiin
kuolleena vuoteeltaan. Joku arveli, että se oli sydämenhalvaus, joku
taas, että hän oli nauttinut likaa viinaa.
Maheu oli epätoivoissaan. Aina joku onnettomuus; nyt heillä ei ole
rattaitten lykkääjää ja kenen nyt saisi äkkiä tilalle! Heitä
työskenteli neljä hiilenhakkaajaa yhdessä, hän, Sakarias, Levaque ja
Chaval. Jos heillä on Katarina yksin lykkäävänä, niin viivästyy työ.
Äkkiä huudahti hän:
-- Mutta missä on se mies, joka haki työtä?
Samassa astui Dansaert vajan ohi. Maheu kertoi hänelle tapahtuman ja
pyysi lupaa saada ottaa työmiehen. Hän painosti sitä, että yhtiö oli jo
kauan sitte halunnut ottaa lykkääjiksi miehiä naisten asemesta, samoin
kuin Anzinissa. Vanhin kaivosvouti hymähti: hän tiesi, että
kivihiilenkaivajat ovat hyvin tyytymättömiä yhtiön aikeesta kieltää
naisilta maanalaisen työn: he ajattelivat enemmän tytärtensä ansiota
kuin siveyttä ja terveyttä. Epäröiden antoi hän suostumuksensa, mutta
ilmoitti olevansa pakotettu kysymään pääinsinöörin, Negrel'in, mieltä.
-- Hän on mahtanut jo aikoja mennä tiehensä, huomautti Sakarias.
-- Ei -- sanoi Katarina -- minä näin, että hän pysähtyi höyrykattilain
luona.
-- Niin juokse hakemaan hänet, nahjus, -- huusi Maheu.
Tyttö riensi etsimään häntä, sivuuttaen työläisiä, jotka laskivat
kaivokseen, jättäen paikkansa tulen luona uusille tulokkaille. Jeanlin
odottamatta isäänsä meni lihavan tyhmähkön pojan Bebert'in ja laihan
kymmenvuotiaan tytön Lydian kanssa hakemaan lamppuansa. Pimeillä
portailla saavuttivat he Mouquetten ja heti alkoi sieltä kuulua naurua
ja huutoja. Mouquette haukkui heitä uhaten lyödä heitä, jos he
nipistävät häntä.
Etienne jutteli höyryosastossa lämmittäjän kanssa, joka ajoi hiiliä
pesään. Häntä värisytti ajatellessaan kylmää säätä, johon hänen täytyy
mennä. Hän oli jo lähtemäisillään, kun jonkun käsi laskeutui hänen
olalleen.
-- Tulkaa! -- sanoi Katarina, täällä on jotakin teille.
Ensin ei hän tahtonut ymmärtää häntä. Sitten valtasi hänet ilon puuska
ja hän puristi lujasti tytön kättä.
-- Kiitos, toveri! Te olette todellakin kelpo poika!
Tyttö nauroi tarkastellessaan häntä liekkien valossa. Häntä huvitti,
että Etienne luuli häntä pojaksi. Etienne nauroi myös ilosta ja
hetkisen seisoivat he siten vastakkain punasessa valossa.
Maheu silläaikaa istuen kirstullaan riisui kenkiään ja villasukkiaan.
Kun Etienne tuli, oli kaikki jo sovittu: kolmekymmentä sou'ta päivässä,
työ raskas, mutta siihen on helppo tottua. Hiilenmurtaja neuvoi häntä
olla riisumatta saappaitaan ja lainasi vanhan nahkalakin, joka suojeli
hänen päätään iskuista. Hän itse ja hänen lapsensa eivät välittäneet
tästä varovaisuudesta. Kirstusta otettiin esille kaikki työkalut,
myöskin Florencen lapio. Lukittuaan heidän kenkänsä, sukkansa ja
Etiennen nyytin, alkoi Maheu rientää.
-- Missä se nauta, Chaval, taas viipyy? Kiemailee jossain likkojen
kanssa. Olemme tänään myöhästyneet kokonaista puoli tuntia.
Sakarias ja Levaque lämmittelivät kaikessa rauhassa uunin luona.
Viimein sanoi Sakarias:
-- Odotatko Chavalia! Hänhän tuli ennen meitä ja laskeutui heti.
-- Kuinka! Sinä tiesit, etkä puhu minulle mitään. Pian sitte, pian!
Katarinan, joka lämmitteli käsiään, täytyi seurata mukana. Etienne
päästi hänet edelle ja meni hänen jälestään. Ja taas kulettiin pimeitä
portaita ja käytäviä, missä paljaat jalat polkivat kuin kuluneet
tohvelit. Etäällä valkeni lyhtyosasto, jonka seinät olivat lasista ja
minkä hyllyillä paloi rivissä davylaisia tarkastettuja varmuuslyhtyjä
kuin kynttilät kirkossa. Jokainen työmies vastaanotti luukusta lyhdyn,
mihin oli merkitty hänen numeronsa, tarkasti ja sulki sen, sillä aikaa
kuin merkittiin aika, jolloin hän laskeutui kaivokseen. Kun uuden
hiilirattaitten lykkääjän vuoro tuli, täytyi Maheu'n auttaa häntä. Sen
jälkeen vaelsivat työmiehet mestarin ohi, joka tarkasti olivatko lyhdyt
hyvin suljetut.
-- Uh, eipä täällä ole lämmin, mutisi Katarina, väristen kylmästä.
Etienne pudisti vain päätään. Hän oli taas kaivosaukon luona
suuressa hallissa, missä tuuli puhalsi vapaasti. Hän oli mielestään
rohkea, mutta hänen selkäänsä karmi tästä vaunujen jyrinästä,
merkinantomoukarin kumeista iskuista, puhetorven huudoista sekä
nähdessään köyden lakkaamatonta vilkkumista, joka hämmästyttävällä
nopeudella kiertyi ja purkautui pyöristä. Häkki nousi ja laski liukuen
kuin villipeto yöllä yhäti niellen ihmisiä, jotka katsoivat
kaivosaukkoon. Tuli heidän vuoronsa; hän oli vaiti levottomuudessaan,
Sakariaan ja Levaquen vitsaillessa hänestä. Nämä eivät hyväksyneet,
että tämä muukalainen oli otettu työhön. Katarina oli iloinen, että
edes isä puhelee hänen kanssaan, selittäen kaikkea mikä ympäröi heidät.
-- Näettekö tuolla ylhäällä häkin yläpuolella suojeluslaitosta. Jos
köysi katkeaa, niin nuo rautapuristimet tarttuvat pylväisiin... mutta
ei ne ole aina toimessa. Kaivos on jaettu kolmeen osastoon, joitten
välillä ylhäältä alas on lautaseiniä; keskeltä kulkee häkki, vasemmalta
portaat...
Mutta hän keskeytti itseänsä ratketen haukkumiseen, uskaltamatta
kuitenkaan korottaa ääntään.
-- Peeveliäkö me tässä seisomme. Ne juukelit tahtovat palelluttaa
ihmisiä!
-- Varo pitkiä korvia! huomautti hyvänsuopaisesti kaivosvouti Richome.
-- Hän oli entinen työmies ja säilytti hyviä välejään entisiin,
tovereihinsa. Hän oli aiheessa myös laskeutua ja seisoi siinä lyhty
kiinnitettynä ha'alla lakkiin.
-- Kaikessa täytyy olla järjestys, jatkoi hän. No, nyt on vuorosi,
kapua väkinesi.
Todellakin häkki odotti heitä, kiinnitettynä lujasti säpillä
paikalleen. Maheu, Levaque ja Katarina istuivat takimmaisiin
rattaisiin. Etienne seurasi heitä, koska rattaissa piti olla tilaa
viidelle. Hyvät paikat olivat jo otetut, jonka vuoksi hänen täytyi
lyöttäytyä nuoren tytön viereen. Tämän kyynärpää osui hänen vatsaansa.
Lyhty oli hänen tiellään. Hänelle neuvottiin kiinnittämään se takin
nappiin, mutta hän ei kuullut ja piti sitä tottumattomasti kädessään.
Ylhäällä ja alhaalla ihmiset jatkoivat sijoittautumistaan kumein meluin
kuten nautakarja, joka ajetaan läävään. Hänestä tuntui että hän istuu
siinä hirmuisen kauan. Vihdoin sattui sysäys ja ympärillä kaikki
ikäänkuin kääntyi nurin, kaikki esineet hävisivät. Hänen sydämensä
hytkähti ja päätä alkoi huimata. Kun he laskeutuivat syvään pimeyteen,
kaikki hämmentyi, eikä hän enää käsittänyt mitään.
-- Niinpä lähdettiin, -- lausui Maheu rauhallisesti. He nähtävästi
kaikki olivat hyvällä tuulella, mutta Etienne ei edes käsittänyt,
laskeutuuko hän vai nousee. Toisinaan tuntui hänestä että hän seisoi
paikallaan, kun häkki laski suoraan. Mutta kun sattui sysäyksiä ja
vavahduksia, oli hän varma, että heti tapahtuu onnettomuus. Hän ei edes
erottanut kaivoksen tukipylväitä litistäessään kasvonsa häkin seinään.
Lyhdyt valaisivat himmeästi ihmisryhmän hänen ympärillään. Vain
kaivosvahdin kirkas lyhty kiilui kuin loistotorni.
-- Aukon poikkileikkaus on neljä metriä, -- jatkoi Maheu, häntä
opastaen. -- Laudoitus olisi pitänyt aikoja korjata, sillä vettä
tunkeutuu kaikkialla... Nyt olemmekin juuri sillä kohdalla. Kuuletteko?
Etienne oli juuri kysynyt itseltään, mikä sohina se mahtoi olla, joka
muistutti sadetta. Ensin löi häkin kattoon muutamia suuria
sadepisaroita, sitten sade kiihtyi ja valui kuin vedenpaisumus.
Varmaankin katossa oli reikä, sillä hieno vedensuihku valui Edennen
olkaan ja selkään. Kylmyys kävi jäätäväksi, äkkiä kiitivät he
kirkkaasti valaistun käytävän ohi, missä hääri joitakin ihmisiä. Ja
taas vajottiin alas pimeyteen.
-- Se oli ensimäinen pysäkki. Nyt olemme kolmensadan kahdenkymmenen
metrin syvyydessä... Katsokaa, kuinka kiidämme.
Vielä kolme pysäkkiä kiiti ohi odottamattoman valon kirkastamina.
Pimeässä rummutti sade lakkaamatta kattoon.
-- Kuinka syvää! -- lausui Etienne.
Hänestä tuntui, että tämä laskeminen jatkuu tuntikausia. Häntä vaivasi
epämukava asento, mutta hän ei rohjennut liikahtaa. Eniten vaivasi
häntä Katarinan kyynärpää. Tämä ei puhunut mitään, hän vain tunsi
lämpöä. Kun häkki vihdoin pysähtyi viidensadan viidenkymmenen neljän
metrin syvyydessä, sai hän ihmeekseen kuulla, että lasku oli kestänyt
tasan yhden minuutin. Salpojen avaamisen melu, sekä tunne lujasta
maaperästä jalkainsa alla palautti hänelle reippaan mielialan ja hän
kääntyi nauraen Katarinan puoleen:
-- Mitä sinulla on nahan alla, kun sinä olet niin lämmin? Sinun
kyynärpääsi on aivan puhkaissut vatsani.
Tyttö nauroi myös. Sepä tyhmyri, kun yhä luulee häntä pojaksi! Missä on
hänen silmänsä?
-- Minun kyynärpääni on varmaankin sattunut silmiisi, -- vastasi tyttö
kaikkien nauraessa, jota naurua Etienne ei ymmärtänyt.
Häkki tyhjeni, työmiehet astuivat suuren pysäkkihuoneen läpi, joka oli
hakattu vuoreen kiviholvineen, ja valaistu kolmella kirkkaalla
lampulla. Malmista valettuja lattiapaaseja myöten lykkäsivät työläiset
melulla täysinäisiä rattaita. Seinistä huokui kellarin kostea haju,
johon sekaantui lähellä olevien tallien lämpö. Tästä alkoi neljä
käytävää.
-- Tätä tietä, -- sanoi Maheu Etiennelle. -- Meidän täytyy vielä astua
kolmatta kilometriä.
Työmiehet hajosivat ryhmittäin kadoten noiden käytävien pimeisiin
aukkoihin. Noin viisitoista henkeä kääntyi vasemmalle: Etienne kulki
viimeisenä Maheun jälessä, edellä kulki Katarina, Sakarias ja Levaque.
Se oli mainio kuletuskäytävä, joka oli hakattu poikittain
hiilikerroksen läpi, mikä laadultaan oli niin oivallinen, että vain
siellä täällä oli tarvinnut panna pystyyn tukipylväitä. He kulkivat
ääneti eteenpäin valaisten tietä pienillä lyhdyillään. Nuori mies
kompastui joka askeleella raiteisiin. Hetki sitte oli häntä alkanut
vaivata joku etäinen melu, ikäänkuin kaukaa lähestyvän rajuilman
humina, joka kumeana kuului jostain maan syvyydestä. Oliko se
maanvieremän jyske ja oliko koko se maakerroksen massa, joka erottaa
heidät päivänvalosta, romahtanut alas? Äkkiä vilahti pimeässä joku valo
ja hän tunsi vuoren vavahtavan. Hänen edellään kulkevat toverit
painautuivat seinään ja Etienne seurasi heidän esimerkkiään. Silloin
kulki heidän sivuitseen suuri valkea hevonen, joka veti koko rivin
hiilirattaita. Etumaisilla istui Bebert, ohjakset kädessä, hänen
toverinsa, Jeanlin, juoksi pitäen kiinni takimaisista.
Jatkettiin matkaa. Pian tulivat he risteyksen luo, josta alkoi kaksi
uutta käytävää ja kohta hajaantuivat työläiset työpaikkoihinsa. Tässä
käytävässä oli tukipylväitä; tammipylväät kannattivat kattoa vuoraten
pehmeän varisevan vuoren. Kannatinten välistä näkyivät liuskakiven
hienot kerrokset, kiilui katinkultaa, mutta suurimmaksi osaksi oli
himmeää hiekkakiveä. Rattaita, milloin tyhjinä, milloin täysinäisinä,
kulki sivuitse melkein lakkaamatta, kadoten pimeyteen haavemaisten
hevosten kulettamina. Ilmanvaihtoluukut paukahdellen sulkeutuivat
hiljaa.
Heidän kulkiessa eteenpäin kävi käytävä yhä kapeammaksi ja
matalammaksi, katto oli paikottain ulkoneva alas, pakottaen kulkijoita
kumartumaan. Etienne löi kovasti päänsä kattoon. Jos ei hänellä olisi
ollut nahkatakkia päässä, olisi hän varmaankin musertanut pääkallonsa.
Hän seurasi kuitenkin tarkoin kaikkialla Maheun liikkeitä, jonka edellä
kulkeva tumma varjo häämöitti lyhtyjen valossa. Ei ainoakaan
työläisistä kertaakaan iskenyt päätään, niin he olivat oppineet jokaisen
puun epätasaisuuden ja vuoren ulkonevat kohdat.
Ei myöskään ollut helppo astua, jalat liukuivat, maaperä kävi yhä
kosteammaksi. Ajoittain kulkivat he aivan kuin suossa kahlaten, niin
että vesi lotisi. Eniten hämmästytti häntä kuitenkin alituinen
lämpömäärän vaihdos. Alhaalla kaivosaukon luona oli hyvin viileä, mutta
pääkuletuskäytävässä, jonka kautta koko laitoksen ilmanvaihto kulki,
puhalsi jäätävä tuuli, joka ajoittain kävi vihuriksi. Mutta heidän
kulkiessa kauemmas sivukäytäviin, jotka saivat vain osan ilmaa, hiljeni
tuuli ja ilma kävi yhä lämpimämmäksi ja tukahduttavaksi.
Maheu ei enää rupatellut. Kääntyessään oikealle ja kääntymättä
Etienneen lausui hän ohimennen:
-- Tuo on Guillaumen kerros.
Siinä oli heidän työpaikkansa.
Kalteva katto oli niin matala että paikottain täytyi kulkea
kyyristyneenä kahden- ja kolmenkymmenen metrin aloja. Laudoitusten
raoista valui vettä. Siten kulkivat he vielä parisataa metriä. Äkkiä
katosivat Sakarias, Levaque ja Katarina hänen näkyvistään johonkin
kapeaan rakoon, joka aukeni hänen eteensä.
-- Täytyy kiivetä tästä ylös -- sanoi Maheu -- kiinnittäkää lyhtynne
nappiin ja tarttukaa käsin kannattimiin.
Sen sanottuaan katosi hänkin. Etiennen täytyi seurata häntä. Tämä kapea
käytävä oli hakattu itse hiilikerrokseen ja sitä käyttivät kaikki
työläiset oikotienä. Sen leveys oli yhden hiilikerroksen leveys, s.o.
kuusikymmentä senttimetriä. Onneksi oli Etienne laiha, muutoin olisi
hän tuskin mahtunut, mutta tottumattomana ponnisti hän kaikin voimin,
kulkien eteenpäin melkein ryömien. Viidentoista metrin päässä oli
ensimäinen sivutie, mutta heidän piti kulkea etemmäksi. Maheu
tovereineen työskenteli kuudennessa sivukäytävässä, helvetissä, kuten
he nimittivät sitä.
Sivukäytävien välillä oli kuusi metriä ja tuntui ettei tämä nouseminen
lopu koskaan. Etienne oli niin uupunut ikäänkuin koko yläpuolella
olevan maan paino lepäisi hänen niskallaan, hänen kätensä ja jalkansa
olivat rikkirevityt, veri oli noussut päähän, niin että luulisi sen
purskahtavan ulos nahan alta, hänen henkeään ahdisti. Eräässä
sivukäytävässä vilahti kaksi haamua, ne olivat Lydia ja Mouquette,
jotka lykkäsivät rattaita. Vielä piti kiivetä kaksi kerrosta ylös. Hiki
valui, peittäen hänen silmänsä ja hän joutui jo epätoivoon, ettei voi
ehtiä toisten perästä. He liukuivat tottunein, notkein liikkein
eteenpäin.
-- No vihdoinkin olemme perillä! kuului Katarinan ääni.
Ja heti kuului paikalta toinen vihainen ääni:
-- Missä hitossa te viivytte? Minun täytyy tulla kaksi kilometriä
Montsou'sta ja kuitenkin saavun ensimäisenä!
Se oli Chaval. Hän oli kahdenkymmenen vanha, pitkä, laiha nuorukainen,
lujine kasvonpiirteineen. Hän kiukutteli koska oli saanut odottaa
heitä. Huomattuaan Etiennen hän huudahti ylenkatseellisesti
hämmästyneenä:
-- Mikä tuo on miehiään?
Maheu kertoi hänelle koko tapauksen ja tämä mutisi hampaittensa
välistä:
-- Vai niin. Nyt alkavat jo pojat riistää leivän tyttöjen suusta!
Ja molemmat nuoret miehet vaihtoivat vihamielisen katseen, tuntien
vaistomaista vihaa toinen toisiinsa, kuten joskus sattuu ensi
katseesta. Etienne tunsi, että Chaval tahtoi loukata häntä, vaikka ei
hän aivan selvästi ymmärtänyt merkitystä. Syntyi vaitiolo, kaikki
ryhtyivät työhön. Kaivos oli vähitellen täyttynyt. Joka käytävän päässä
oli työ alkanut hurista. Ahne kaivos oli niellyt päiväannoksensa; lähes
seitsemänsataa työläistä, jotka nyt häärivät kuin muurahaiset
pesässään, kaivaen maata kuin madot lahonnutta puuta. Kesken näitten
syvyyksien hiljaisuutta voitaisiin kuulla, painaessaan korvansa maahan,
noitten ihmishyönteisten hyörinän, aina köyden narinasta, joka nosti ja
laski häkin, työkalujen kolinaan hiiltä murrettaessa.
Etienne kääntyi ja taas litistettiin hänet Katarinaan. Mutta tällä
kertaa hän tunsi vasta pyöristyvän tytön rinnan ja ymmärsi äkkiä, miksi
hänestä oli huokunut lämpöä laskukoneessa.
-- Sinä siis olet tyttö? -- sopersi hän hämmästyneenä.
-- Siltä näyttää... Pitkänpä ajan tarvitsit keksiäksesi sen! -- vastasi
tyttö iloisesti vähänkään joutumatta hämilleen.