Ruis- ja valkojuurikaspellon ympäröimänä nukkui kylä kaksisataa
neljäkymmentä yön mustan varjon alla. Epäselvästi eroitti pimeässä
pienien talojen neljä ryhmää riveissä ynnä sairaushuoneet, joitten
välillä kulki leveät lehtikujat. Autiolla tasangolla riehui vain
väsymätön tuuli.
Maheun luona toisen kasarmin 16 numerossa, ei kukaan vielä liikkunut.
Ensimäisen kerroksen ainoa huone oli pimeyden vallassa painostaen
ahtaassa läjässä nukkuvia ihmisiä, jotka olivat uupuneet työstä. Vaikka
ulkona oli ankara kylmyys, oli huoneen raskas ilma tukahuttavan lämmin,
kuten makuuhuoneissa, joissa aina haisee ihmiseläimelle, kuinka
puhtaana sitä pidettäisiinkään.
Käkikello alhaalla löi neljä, mutta ei kukaan liikahtanut, kuului vain
hengityksen käheää vikinää ja kaikuvaa kuorsantaa. Mutta äkkiä joku
kohosi, se oli Katarina. Huolimatta väsymyksestä, kuuli hän
tottumuksesta lattian alta kellon neljä lyöntiä, vaikka ei voinut heti
herätä. Vihdoin ojensi hän säärensä peiton alta, löysi tulitikut ja
sytytti kynttilän. Mutta hän jäi istumaan, raskas pää tahtoi väkisinkin
laskeutua taas päänalukseen.
Nyt valaisi kynttilä neliömäisen huoneen, missä oli kaksi ikkunaa ja
kolme vuodetta. Paitsi niitä oli siinä vielä kaappi, pöytä, kaksi
vanhaa tuolia. Siinä kaikki, paitsi vaatteita nauloissa, sekä vesiastia
ja vati ikkunalla. Vasemmalla vuoteessa makasi vanhin kahdenkymmenen
yhden vanha poika Sakarias Jeanlinin, veljensä kanssa, joka oli
yhdentoista vanha; oikealla vuoteessa makasi kaksi pienokaista, kuuden
vanha Lenore ja neljän vanha Henri; kolmannessa vuoteessa makasi
Katarina sisarensa Alziren kanssa, joka yhdeksästä vuodestaan
huolimatta oli niin hento ja pieni, ettei Katarina tuntisikaan häntä
lainkaan, ellei tämän onnettoman lapsen kyttyrä pukkaisi häntä kylkeen.
Lasiovi oli auki ja siitä näkyi käytävän nurkka, missä neljännellä
vuoteella makasivat isä ja äiti ja seisoi kehto, jossa makasi nuorin
kolmikuukautinen lapsi Estelle.
Katarina teki vielä äärimmäisen ponnistuksen. Hän ojentautui ja upotti
molemman käden sormet takkuiseen punaiseen tukkaan, joka peitti hänen
otsansa ja niskansa. Hän oli pieni ja hinterä viidentoista vuotiaaksi,
kapea paita peitti koko hänen ruumiinsa, paljaiksi jäivät ainoastaan
hänen sinertävät jalkansa, ikäänkuin ne olisivat piirretyt hiilellä ja
hienot maitovalkeat käsivarret, jotka kuvastuivat tummaa kasvojen ihoa
vastaan. Hän haukotteli viimeisen kerran avaten suurehkon suunsa
kauniine hampaineen ja kalpeine, vähäverisine ikenineen; harmaat
silmänsä taistelivat vielä unta vastaan, niiden syvyydessä kuvastui
tuskaa ja väsymystä samoin kuin koko hänen alastomassa olennossaan.
Käytävästä kuului jokin ryminä. Maheu mutisi uneliain äänin:
-- Perhana! Jo on aika... Sinäkö sytytit tulen, Katarina?
-- Niin, isä... Kello on jo lyönyt alhaalla.
-- Niin joudu, kuhnaaja! Jos olisit eilen, sunnuntaina, vähemmän
tanssinut, niin olisit herättänyt meidät aikaisemmin... Vai rupeat
laiskottelemaan!
Hän jatkoi mutisemista yrmissään, kunnes uni valtasi hänet jälleen.
Sanat kävivät epäselviksi, kunnes muuttuivat kuorsaamiseksi.
Nuori tyttö liikkui paljain jaloin edestakaisin. Korjasi alasvaluneen
peitteen Henrin ja Lenoren vuoteella. Alzire avasi silmänsä ja katsoi
sisareen äänettömänä.
-- Noh, Sakarias ja sinä Jeanlin, nouskaa toki! toisti Katarina seisoen
veljien edessä, jotka nukkuivat nenät patjoissa.
Hän tarttui vanhemman olkapäähän ja puisti häntä, mutta tämä vain
kirosi hampaittensa lomasta; silloin hän veti peitteen heidän yltään.
Tämä huvitti häntä niin, että hän purskahti nauramaan, katsellessaan
miten he potkivat paljain säärin.
-- Anna olla, se on tyhmää! -- leksautti Sakarias vihasesti istuutuen.
-- Minä en pidä sellaisista kepposista... Täytyy nousta, pahuus heidät
vieköön!
Hän oli laiha nuorukainen pitkine kasvoineen, missä siellä täällä oli
parran ja viiksien alkua, tukka keltanen ja iho kalpea, vähäverinen.
Paita oli kohonnut vatsalle ja hän veti sen alas, ei häpeän vuoksi,
vaan siksi, että vilutti.
-- Kello on jo lyönyt alhaalla, toisti Katarina. No, rientäkää, isä
toruu.
Jeanlin kääntyi taas kyljelleen ja sulkien silmänsä leksautti:
-- Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!
Tyttö naurahti taas. Poika näytti niin pieneltä, kömpelöine jäsenineen
ja englannintaudin laajentamine nivelineen. Tyttö otti hänet syliinsä
ja nosti. Tämä potki kaikin voimin vastaan. Hänen ludot apinakasvonsa
viheriäisine silmineen ja ulkonevine korvineen kalpenivat harmista. Hän
ei sanonut mitään, vaan purasi tyttöä rintaan.
-- Ilkeä poika! -- äännähti tyttö, tukahuttaen huutoa ja laski hänet
lattialle.
Alzire oli ääneti, mutta ei nukkunut. Raajarikkoisen viisain silmin
seurasi hän sisartaan ja veljeään, jotka pukeutuivat uneliaina
vähääkään ujostelematta, kuten yhdessä kasvaneet nuoret eläimet.
Ikkunan luona syntyi taas kinaa, pojat pukkasivat tyttöä, joka peseytyi
liian kauan. Katarina oli ensimäisenä valmis. Hän veti sääriinsä housut
ja mekon yllensä, peittäen hiukset sinisellä huivilla; siinä puvussa
oli hän aivan pojan näköinen, ainoastaan lantioiden heikko keinuminen
paljasti hänen sukupuolensa.
-- Kun ukko tulee, niin saat kiitokset siitä, että vuode on noin
käännetty ylösalasin, sanoi Sakarias vihasesti. -- Minä sanon hänelle
että se on sinun työtäsi.
Ukko oli isoisä Bonnemort, joka teki työtä öisin ja päivällä nukkui.
Vuode ei milloinkaan tuuleentunut, siinä aina kuorsasi joku.
Katarina välittämättä veljensä sanoista, alkoi korjata vuodetta.
Viereisestä asunnosta alkoi kuulua joitakin ääniä. Näissä asunnoissa,
jotka yhtiö oli rakentanut suurimmalla säästäväisyydellä, olivat seinät
niin ohuet, että jokainen pieninkin rähäkkä kuului naapurista. Asuttiin
aivan kylki kyljessä ja jokainen poika tiesi naapureitten perhe-elämän
kaikki yksityisseikat. Portailta kuului raskaat askeleet, sitten kuului
ikäänkuin raskaan pehmeän kappaleen putoaminen ja sitä seuraava
tyydytyksen huokaus.
-- Mainiota! sanoi Katarina. -- Tuskin Levaque on mennyt, kun Bouteloup
on jo siinä hänen sijaisenaan.
Jeanlin hikkasi ja Alziren silmät vilkastuivat.
He tekivät pilaa joka aamu naapuriensa elämästä. Siellä asui
hiilenmurtaja vaimoineen ja piti vuokralaisena mullan kulettajan.
Vaimolla oli niin ollen kaksi miestä, toinen päivällä, toinen yöllä.
-- Philomene yskii, -- lisäsi Katarina hetken kuluttua.
Hän puhui Levaquen vanhimmasta tyttärestä, joka oli yhdeksäntoista
vuoden vanha; tämä oli Sakariaan rakastajatar, josta suhteesta hänellä
oli jo kaksi lasta. Hänellä oli heikko rinta, niin ettei hän voinut
työskennellä maan alla, vaan hoiti hän lajittelukonetta.
-- Kaikkea vielä, Philomene! -- huudahti Sakarias. -- Hän vain makaa
eikä ole millänsäkään... Sikamaista, nukkuu kello kuuteen saakka.
Hän veti housut jalkaansa, kun äkkiä hänelle johtui jotakin mieleen ja
hän paiskasi nopeasti ikkunan auki. Hän kurottautui ikkunasta,
nähdäkseen tulisiko Pierronin asunnosta Voreux'n mestari Dansaert,
jonka sanottiin olevan suhteissa Pierronin vaimon kanssa. Sisar
väitteli vastaan, huutaen, että Pierron oli eilen siirtynyt
päivätyöhön, siis tämän yön ei Dansaert voinut viettää Pierronin vaimon
luona.
He innostuivat väittelystä, kun äkkiä heräsi Estelle ja alkoi itkeä.
Samassa heräsi Maheu ja alkoi sadatella, niin että lapset hiljenivät.
-- Katarina, anna kynttilä tänne! -- huusi Maheu.
Isä hyppäsi vuoteelta, hän oli lyhyt kuin Bonnemort ja muutenkin hänen
näköisensä. Hänen keltainen tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Katarina
sill'aikaa meni sukkasillaan alas ruokasaliin, valmistaakseen kahvia.
Perheen ainoat puukengät seisoivat kaapin alla.
-- Älä sinä, vunukka, paaperra! -- huusi Maheu kärsimättömänä lapsen
itkusta. Mutta lapsi pelästyi ja alkoi kirkua vielä pahemmin.
-- Jätä hänet, tiedäthän ettei se vaikene, -- lausui vaimo heräten.
Hän valitti aina, ettei hänen milloinkaan anneta nukkua kyllikseen.
Miksi eivät voisi mennä hiljaa pois? Hän kääriytyi peitteeseen, josta
näkyivät ainoastaan hänen pitkät kasvonsa karkeine piirteineen, joista
tunsi vielä entisen kömpelön kauneuden. Nyt kolmenkymmenen yhdeksän
ikäisenä, hän näytti vanhukselta, ainainen puute ja seitsemän lasta
olivat näännyttäneet hänet. Tuijottaen kattoon keskusteli hän hiljaa
miehensä kanssa, tämän pukeutuessa. Kumpikaan ei välittänyt lapsesta,
joka yhä huusi.
-- Kuule. Sinä tiedät, ettei minulla ole yhtään rahaa ja nyt on vasta
maanantai, saamispäivään asti vielä kuusi päivää. Se on mahdotonta,
täytyyhän jotain keksiä. Kaikki te tuotte kotiin yhteensä yhdeksän
frankia. Mitä minä voin niillä tehdä? Meitähän on kymmenen henkeä.
-- Kuinka! yhdeksän? -- huudahti Maheu. -- Minä ja Sakarias saamme
kukin kolme, se jo tekee kuusi... Katarina ja isä kaksi frankia, -- se
on neljä; neljä ja kuusi on kymmenen... Ja vielä Jeanlin yhden, siis
yksitoista.
-- Niin yksitoista, mutta eihän sunnuntaita lasketa eikä työttömiä
päiviä... Kyllä minä tiedän, ettei koskaan ole yhdeksää enempi.
-- Synti on valittaa, niin kauan kuin olen tällainen uljas mies. Toiset
neljänkymmenenkahden ikäisinä saavat siirtyä jo tienkorjaustöihin.
-- Niinpä kyllä, ukkoni, mutta ei meille siitä tule leipää lisää...
Mutta sano itse mitä tehdä. Eikö sinulla ole yhtään rahaa?
-- Kaksi sous'ta. [Sous = 5 penniä].
-- Osta niillä itsellesi olutta... Mutta mitä minun pitää tehdä? Herra
Jumala! Kokonaista kuusi päivää! Maigrat'ille olemme jo velkaa
kuusikymmentä frankia, eilen hän ajoi minut ulos. Mutta täytyy kai
tänään taas mennä hänen luokseen. Mutta jos hän pysyy kiellossaan,
niin...
Hän jatkoi valituksiaan murheellisella äänellä, vuoroin sulkien ja
avaten silmiään. Hän valitti, että kaapissa on tyhjää, että lapset
pyytävät voitaleipää, mutta hänellä ei ole edes kahvia, ja vedestä
heillä vatsoja särkee. Kuinka kauan he jo syövätkään lihatonta
kaalilientä, josta ei ole mitään ravintoa. Hänen piti puhuessaan
korottaa ääntänsä saadakseen sanansa kuuluville Estellan huudolta.
Lapsen huuto kävi aivan sietämättömäksi. Silloin Maheu kaappasi sen
kehdosta, ja paiskaten äidin viereen vuoteeseen, sopersi raivoissaan:
-- Ota se, muuten minä tapan hänet. Hitto vieköön sellaisia lapsia!
Estella vaikeni, alettuaan imeä ja maiskuttaa suutaan.
-- Eikö Piolainen patruuna kutsunut sinua luoksensa? -- lausui mies
hetken äänettömyyden jälkeen.
Vaimo puristi epäillen huuliaan.
-- Niin, he tapasivat minut kerran jakaessaan vaatteita köyhille...
Koetan viedä Lenoren ja Henrin heidän luokseen tänään. Kumpa
antaisivat minulle viisi frankia.
Taas syntyi äänettömyys. Maheu oli valmis. Hän seisoi hetkisen, sitte
lausui kumealla äänellään:
-- Koeta sentään, miten taidat hankkia jotain päivälliseksi. Puheet
eivät kumminkaan auta. Täytyy mennä työhön.
-- Tietysti, -- myönsi vaimo, -- sammuta kynttilä. Voin ajatella ilman
kynttilääkin.
Mies puhalsi kynttilän sammuksiin ja laskeutui alas, jonne Sakarias ja
Jeanlin jo olivat menneet.
Katarina oli alhaalla tehnyt tulen hellassa. Se oli pieni hella,
varustettuna molemmin puolin kaapeilla ja keskeltä häkillä. Yhtiö antoi
joka perheelle kahdeksan hehtolitraa huonompia hiiliä, jotka vaivoin
syttyivät palamaan. Siksi Katarina peitti ne iltasin tuhkaan, niin että
hän aamulla tapasi hehkuvat hiilet tuhan alta.
Huone oli jotenkin avara ja hyvin siisti. Seinät vihreiksi maalatut ja
kivilattia puhtaaksi pesty ja siroteltu valkoisella hiekalla. Seinillä
riippui yhtiön lahjoittamia kirjavia kuvia pyhimyksistä, keisari
Napoleon III:nnen ja keisarinnan ynnä sotamiesten kuvia. Puhtaudesta
huolimatta huoneessa haisi sipulille ja ilma oli ummehtunut.
Katarina istui kaapin edessä mietteissään. Kaapissa oli vain
leivänkannikka, melkoinen juustopala ja hiukan voita, mutta piti
valmistaa voileipiä neljälle hengelle. Hän leikkasi leipäpalan, pani
siihen juustoa, toiselle voiteli voita ja pani ne yhteen; se oli
tavallinen aamiainen, jonka jokainen työmies vei mukaansa kaivokseen.
Pian olivat nuo voilevät, joita työmiehet kutsuivat "sytykkeiksi",
valmiina pöydällä tarkassa järjestyksessä, alkaen isommasta isälle ja
päättyen pienimpään Jeanlinille.
Sill'aikaa alkoi vesi kiehua. Kahvia ei enää ollut, vaan piti kaataa
vettä eilisten porojen päälle. Samassa tulivat veljet ja isä.
-- Oho, -- huomautti Sakarias, haistellen juomaa, -- oivallista kahvia,
se ei suinkaan nouse päähän!
-- Hyväkin, että on jotakin kuumaa, -- lausui Maheu nöyränä.
Jeanlin noukki kaikki muruset. Heidän juotua, kaasi Katarina loput
pulloihin. Kaikki joivat seisoalta himmeän kynttilän valossa.
-- No, oletteko valmiit, -- murahti isä. -- Kuhnivat kuin mitkäkin
kapitalistit!
Portaitten yläpäästä kuului äidin ääni:
-- Ottakaa kaikki leipä, minulla on vähän makaroonia lapsille.
-- Kyllä, kyllä, vastasi Katarina.
Hän peitti taas tulen, asettaen häkille padan liemijätteineen, jotta
isoisä palattuaan saisi jotain lämmintä. Kukin otti puukenkänsä,
ripusti kahvipullon olalle ja pisti voileivät poveensa. Sitten lähtivät
ulos, miehet edellä, tyttö perässä. Katarina sammutti kynttilän ja
lukitsi oven.
He kohtasivat Levaquen, joka tuli viereisestä ovesta. Katarina
hämmästyi, naurahti ja kuiskasi Sakarialle:
-- Katsos tuota! Bouteloup ei edes odota siksi kun mies lähtee kotoa!
Tulet sammuivat ikkunoissa. Vaimot ja pienet lapset jäivät nukkumaan
vuoteisiin, missä nyt oli enemmän tilaa.
Kumisevan kaivoksen luo kulki kylästä jono haamuja. Kivihiilenkaivajat
kulkivat työhön. He värisivät kylmästä työpuseroissaan, mutta astuivat
hitaasti kuin lauma tietä pitkin hajallaan.