Eräänä tähdettömänä pikimustana yönä kulki autiolla, avaralla jängällä
suurta valtamaantietä yksinäinen mies Marchiennesta Montsou'hun. Pimeys
oli niin musta, ettei hän edes nähnyt edessään maata, ainoastaan
maaliskuun jäätävä viima kertoi ympäristön avaruudesta, -- se oli oikea
merimyrskytuuli, joka puhalsi suurten rämeitten ja autioitten
erämaitten kylmää. Ei ainoatakaan puuta kuvastunut taivaan taustalle,
tie kulki kuin viivottimella vedettynä kymmenen kilometrin matkan.
Mies oli lähtenyt Marchiennesta kello kahden aikaan astuen pitkin
askelin ja vavisten kylmästä kuluneessa ohuessa mekossaan ja
mancherterihousuissaan. Kainalon alla kantoi hän pienen nyytin, joka
oli käärittynä ruutukkaiseen nenäliinaan ja näytti tuottavan hänelle
paljon vaivaa. Hän vaihtoi sitä kainalosta toiseen, voidakseen pistää
molemmat kätensä yht'aikaa housuntaskuihin; vinhasta länsituulesta
rohtuivat ja kohmettuivat hänen kätensä.
Se oli työttömäksi ja kodittomaksi joutunut työmies. Hänen tyhjissä
aivoissaan nalkutti vain yksi ainoa toivomus, että tuuli lauhtuisi
iltapuoleen.
Siten oli hän astunut tunnin ajan, kun hän äkkiä parin kilometrin
päässä Montsou'sta huomasi vasemmalta kolmen nuotiotulen vilkuttavan
punasta tulta. Aluksi oli hän arkana ja epäilevänä kahden vaiheilla,
mutta lopuksi ei hän voinut vastustaa kiusallista tarvettaan lämmittää
hetkisen kohmettuneita käsiään.
Tie nousi mäkeen. Hän astui vielä pari sataa askelta. Tulet vilkkuivat
yhäti käsittämättömän korkealla, kuin kolme savuavaa kuuta. Mutta
samassa toinen näky alhaalla maassa kiinnitti hänen huomionsa. Suoraan
hänen edessään musteni jokin raskas, suuri, moniosainen rakennus, jonka
yllä kohosi tehdaspiippu; likaisista ikkunoista välkkyi joskus valoa,
viisi, kuusi lyhtyä riippui ulkona mustuneissa patsaissa ja tästä
haavemaisesta möhkäleestä, keskeltä savua ja pimeyttä pöllyttelihe
näkymättömiä höyryjä, ikäänkuin syviä huokauksia.
Kulkuri tunsi kivihiilikaivoksen. Häntä valtasi tavallinen häpeän
tunne: mitä varten mennä sinne? ei hänelle kumminkaan anneta työtä.
Hän kääntyi pois rakennuksilta ja päätti vihdoin lähestyä sitä paikkaa,
missä rautakoreissa paloi kivihiili valaisten ja lämmittäen
työtätekeviä. Maan kaivajat tekivät työtä myötään, sillä vieläkin
olivat täydessä hommassa kulettaen tarpeetonta multaa pois. Nyt hän
kuuli selvään, miten hiilirattaat pyörivät raiteita myöten ja erotti
liikkuvia varjoja, jotka kaatoivat niitä kumoon joka tulen ääreen.
-- Terve, -- sanoi hän lähestyen yhtä hiillospannua.
Siinä seisoi selin häneen vanha ukko sinipunervassa kudotussa nutussa
ja kaniininnahkalakissa. Suuri punanen hevonen seisoi liikkumatta,
aivankuin kivettyneenä odottaen, kunnes kaikki sen tuomat kuudet
rattaat tyhjennettäisiin.
Hinterä, punatukkainen nuorukainen ei pitänyt kiirettä, laiskasti
painaen kädellään vipusinta.
-- Terve, -- vastasi ukko.
Syntyi vaitiolo. Kulkuri tunsi, että häneen katsotaan epäillen ja heti
sanoi nimensä.
-- Nimeni on Etienne Lantier, olen koneenkäyttäjä. Eiköhän täällä olisi
työtä?
Liekit heittivät valoaan häneen; hän oli kaunis, tummatukkainen, noin
kahdenkymmenen yhden vanha nuorukainen, vaikkakin hinterä, mutta
lujarakenteinen.
Rauhoittuneena kulettaja pudisti päätään.
-- Työtäkö koneenkäyttäjälle....? E-hei... Jo eilen kävi kaksi. Ei
täällä ole työtä.
Tuulenpuuska keskeytti hänet. Sitten kysyi Etienne osottaen mäen
juurella oleviin synkkiin rakennuksiin.
"Tuo on varmaankin kaivos?"
Ukko ei voinut vastata kovalta yskänkohtaukselta, joka oli tukahuttaa
hänet. Vihdoin sylkäsi hän ja hänen sylkensä jäi mustana täplänä
punertavalla valolla valaisemaan maahan.
-- Kyllä, Voreux'n kaivos. Ja tuolla, aivan lähellä ovat työväen
asunnot.
Ja hän osotti kädellään pimeydessä häämöttävää kylää; sen katot oli
Etienne jo ennen huomannut. Mutta kuudet rattaat olivat tyhjennetyt ja
hevonen lähti itsestään odottamatta ruoskaa, se veti niitä vaivoin
vastoin tuulta, joka pärrätti sen karvoja. Ukko astui jälestä
taivuttamatta luuvalon särkemiä sääriään.
Nyt näkyi Voreux'n kaivos selvemmin. Lämmitellessään tulen ääressä
katseli Etienne sitä kaikkine sen rakennuksineen: tervakattoisen
lajitteluvajan, kaivostornin, avaran nostokonehallin, sekä pienen
neliskulmaisen tornin pumppukoneineen. Kaivoslaitos, jonka hän siinä
näki syvennyksen pohjassa mataline tiilirakennuksineen, joista
savupiippu kohosi uhkaavana, sarvenmuotoisena, tuntui hänestä ahnaalta,
ilkeännäköiseltä pedolta, joka hymyili siinä nielläkseen ihmisiä.
Tarkastellessaan sitä ajatteli hän itseään ja kuluneen viikon
kulkuri-elämäänsä, jolloin hän turhaan etsi työtä. Hän muisti
rautapajan, missä hän oli antanut päällysmiehelleen korvalle, muisti
miten hänet oli sieltä karkoitettu, kuten aina muualtakin, Lille'stä,
joka paikasta. Lauantaina oli hän tullut Martienne'en, mutta ei
sieltäkään löytynyt työtä. Hän vietti sunnuntaipäivän piiloutuneena
lautakartanolla, mistä vahti oli juuri ajanut hänet kello kaksi yöllä.
Eikä penniäkään eikä leivänkannikkaa taskussa, mitä tehdä keskellä
maantietä, mistä etsiä suojaa vinhaa tuulta vastaan! Niin, tietysti,
tuo oli kaivosrakennus. Nyt hän ymmärsi nuo lakkaamattomat syvät
huokaukset, se oli pumppu.
Työmies, jonka toimena oli kaataa rattaat kumoon, ei kertaakaan
katsahtanut Etienneen. Tämä otti jo nyyttinsä, joka oli pudonnut
maahan, kun kajahti taas kulettajan yskä. Hän astui hitaasti esiin
pimeästä hevosineen, joka taas veti kuusia täysiä rattaita.
-- Onko Montsou'ssa tehtaita? kysyi nuori mies.
Ukko sylki tuikean mustan sylen ja alkoi puhua koettaen voittaa tuulen
äänellään:
-- Oh, eihän tehtaista ole puutetta. Toista oli täällä kolme, neljä
vuotta sitten! Kaikki kihisi ympärillä, ei riittänyt väkeä, emme
koskaan nähneet sellaisia ansiota. Mutta nyt täytyy taas kiristää
nälkävyötä. On vallan kurjaa nähdä, miten työläisiä erotetaan, tehdas
toisensa jälkeen suljetaan.... Ehkei keisari olekaan tähän syynä, mutta
miksi hän lähtee sotimaan Amerikaan? Tässä vielä hevosiakin alkoi
kaatua kolerasta.
He jatkoivat siten lyhyin lausein valituksiaan. Etienne kertoi
tuloksettomasta kiertokulustaan koko viikon. Nälkäänkö piti kuolla?
Tiet pian täyttyisivät kerjäläisistä.
-- Niin -- yhtyi ukko, -- täytyy lopuksi käydä huonosti, eikö ole synti
jumalan edessä heittää kadulle niin monta kristittyä sielua.
-- Päiväkausiin ei näe lihaa!
-- Kunhan olisi edes leipää!
-- Niin, olisipa edes leipää!
Heidän sanansa hävisivät surullisesti vinkuvaan tuulen pyörteeseen.
Ja osottaen Montsou'hun kertoi ukko työoloista siellä, työläisten
erottamisista, eri tehtaista ja lakoista.
-- Me elämme vielä jotenkuten, päätti ukko kertomuksensa. -- Vaikka työ
on supistettu. Mutta tuolla Viktorin kaivoksessa on ainoastaan kaksi
uunia toimessa.
Hän sylkäsi ja koikkelehti taas tyhjine rattaineen uneliaan hevosensa
perässä.
-- Te kai olette Belgiasta? -- kysyi ukko palattuaan jälleen.
-- En, olen etelästä, -- vastasi nuori mies.
Punatukkainen nuorukainen kaadettuaan rattaat istui maahan tyytyväisenä
työn keskeytyksestä, sillä nostokoneessa oli jokin mutteri vioittunut
ja ukko oli tuonut vain kolmet rattaat. Hän oli yhä vaiti kuin villi,
kohotti vain sameat silmänsä lähettäjään, ikäänkuin häntä vaivaisi
tämän puheliaisuus. Ei tämäkään usein puhunut näin paljon. Varmaankin
häntä miellyttivät Etiennen kasvot, tai häntä valtasi eräs niitä
avomielisyyden kohtauksia, jolloin vanhukset alkavat puhua itsekseen.
-- Minä olen Montsou'sta, -- sanoi hän, -- nimeni on Bonnemort [hyvä
kuolema].
-- Se on kai lisänimi? -- kysyi Etienne hämmästyneenä.
Ukko virnisti tyytyväisenä ja viittasi Voreux'hon.
-- Niin, niin. Minut on vedetty kolmasti ylös tuolta, ensi kerralla oli
koko tukkani ja partani hiiltynyt, toisella kertaa oli minussa multaa
kurkkuun saakka ja kolmannella kertaa oli mahani pöhöttynyt vedestä
kuin sammakolla. Mutta kun he näkivät, etten aikonut mennä manalan
majoille, alkoivat he piloillaan kutsua minua Bonnemort.
Hän vilkastui nauraessa, hänen naurunsa kitisi kuin voitelematon
väkipyörä, kunnes se keskeytyi jälleen tärisyttävään yskään. Hän oli
pienenläntä paksuniskainen, ulospäin käännettyine kantapäineen, pitkine
polviin saakka ulottuvine käsivarsineen, jotka päättyivät
neliskulmaisiin kämmeniin. Samoinkuin hänen hevosensa ei hänkään
näköjään kiinnittänyt huomiota kylmään tai tuuleen, joka vinkui
korvissa.
Etienne katsoi ukkoon ja mustaan täplään maassa hänen sylestään ja
sanoi:
-- Oletko kauan työskennellyt kaivoksessa?
Bonnemort huitasi kädellään.
-- Kauanko? Kyllä. En ollut vielä täyttänyt kahdeksaa vuotta, kun
lähdin tuonne alas Voreaux'hon ja nyt olen viisikymmentäkahdeksan.
Laskekaa itse. Olen siellä ollut mukana kaikissa töissä, aluksi
kaivospoikana ja vartuttuani hiilirattaiden lykkääjänä, sen jälkeen
olen kahdeksantoista vuotta ollut hiilenhakkaajana. Sitten tekivät
minusta kirottujen jalkojeni tähden mullan kuljettajan, tienrakentajan
ja korjaajan, kunnes olivat pakotetut lähettämään minut taas ilmoille,
koska lääkäri sanoi, että muuten jäisin sinne ijäksi. Nyt olen jo viisi
vuotta kulettajana. Mitä ajattelette? viisikymmentä vuotta
kaivostyössä, siitä neljäkymmentäviisi maan alla!
Hänen puhuessa valaisivat hänen kalpeita kasvojaan hiilet, jotka
putoilivat korista.
-- Minulle sanotaan, että minun täytyisi levätä, -- jatkoi hän. --
Mutta sitä en tahdo, en ole niin tuhma kuin he luulevat! Kestän kyllä
vielä kaksi vuotta, silloin täytän kuusikymmentä ja saan eläkettä sata
kahdeksankymmentä frankia. Jos siirtyisin pois jo nyt, niin he
antaisivat vain sata viisikymmentä. Sellaisia perhanan roistoja ne
ovat! Muuten olen aivan terve, paitsi jaloistani. Nähkääs, se on vesi,
joka on ryöppynyt nahkani alle, koska olin tullut niin kosteaksi noilla
maanalaisilla alueilla. Toisinaan ei voi liikuttaa käpälääkään
huutamatta.
Yskä keskeytti taas hänen puheensa.
-- Ja siksikö te noin yskitte? -- kysyi Etienne.
Mutta hän pudisti kieltävästi päätään.
-- En, en, olen pari kuukautta sitten vilustunut. Ennen en koskaan
yskinyt, mutta en voi siitä päästä. Pahinta, että sylen....
-- Onko se verta? -- uskalsi Etienne vihdoin kysyä.
Bonnemort pyyhki kädellään suutaan.
-- Se on hiiltä. Minussa oi sitä varasto, riittää lämmitykseen
vanhoilla päivillä. Ja kuitenkin jo on viisi vuotta, kun en siellä
ollut. Vannaankin on melkoinen varasto. Noh, sehän säilyttää ruumiin.
-- Niin, niin, -- jatkoi hän hetken kuluttua, -- koko sukumme
työskentelee kivihiilikaivantoyhtiön hyväksi Montsou'ssa sen
perustamisesta asti, josta on jo sata vuotta. Isoisäni Gillon Maheu,
joka siihen aikaan oli viidentoista vanha poika; löysi runsaan hiilen
Requillart'issa, missä oli yhtiön ensimmäinen kaivanto, nyt se on jo
hyljätty. Isäni, Nikolai Maheu, kuoli Vojeux'issä neljänkymmenen
ikäisenä hautaantuneena maanvieremän alle, multa söi hänen luunsa ja
imi hänen verensä. Kaikki kolme veljeä ja enoa myöskin hukkuivat sinne.
Vain minä yksin, Vikentius Maheu, tulin melkein ehjältä sieltä, vain
jalat ovat vähän epäjärjestyksessä. Poikani, Tousen Maheu myöskin
ponnistaa siellä ja pojanpoika ja koko suku. Satakuusi vuotta jo
työskentelevät sekä vanhat että lapset, kaikki yhden isännän hyväksi.
Mitäs tuumitte? Ei kaikki porvarit tunne niin hyvin sukuperäänsä!
-- Onko yhtiönne rikas? -- kysyi Etienne.
Ukko kohautti olkapäitään.
-- On kyllä! Ehkei niin rikas kuin naapurin Anzinin yhtiö. Mutta joka
tapauksessa liikuttaa se miljoonia, niin monta miljoonaa etteivät niitä
voi laskeakaan. Yhdeksäntoista kaivantoa, niistä kolmessatoista tehdään
työtä. Kymmenen tuhatta työläistä, viisi tuhatta tonnia jokapäiväistä
saalista, rautatie kulkee kaikkien kaivantojen läpi, omat työhuoneet,
tehtaat! Kyllä rahaa on!
Alkoi kuulua pyörien vikinää, varmaankin alhaalla oli mutteri korjattu
ja kuljettajat jälleen ryhtyivät työhön.
Valjastaen hevostaan mutisi ukko itsekseen:
-- Kas kun olen rupatellut. Jos herra Hennebeau saa tietää....
-- Onko nuo herra Hennebeaun hevoset?
-- Ei, vastasi ukko, -- herra Hennebeau on vain päätirehtööri. Hän on
myös palkalla kuten me kaikki.
-- No kenelle tuo kaikki kuuluu, -- kysyi nuori mies, osottaen
kädellään ympäristöä pimeässä.
-- Kenelle? Kuka häntä tietää. Jollekin, siellä...
Ja hän viittasi kädellään avaruuteen, missä asui ihmisiä joille he,
Maheut, jo koko ajastajan ovat työskennelleet. Sitä sanoessa vavahti
hänen äänensä arasti, ikäänkuin hän puhuisi jostain tuntemattomasta
pyhäköstä, missä piili jumaluus; he eivät koskaan olleet nähneet tätä
jumalaa, mutta yhä syöttävän sitä ruumiillaan.
-- Kunpa olisi leipää aina riittävästi, -- lausui taas Etienne.
-- Niin juuri, kunhan olisi leipää, niin kaikki olisi hyvin!
Etienne otti nyyttinsä, mutta ei lähtenyt heti. Jäätävä tuuli puistatti
häntä takaa ja edestä poltti tuli hänen rintaansa. Jos sittenkin
yrittäisi kaivokseen, ehkä ukko on erehtynyt. Hän tekisi minkä työn
hyvänsä. Mihin muuten mennä tässä nälän seudussa? Koiranako kuolla
jossain aidan alla? Ja kuitenkin epäröi hän, jokin pelko pidätti hänet,
häntä pelotti tuo pimeydessä häämöttävä kaivanto. Ja Voreux
piiloutuneena kuopan syvyyteen kuten ilkeä eläin, hengitti hitaasti ja
raskaasti, vaivoin, sulattaen ihmislihan, jonka se oli niellyt.