"Laulujen Klenmor, laula, anna soida sävelten harpunkieliltä! Viritä
virsi sankaritöistä, sodan verisestä, huumaavasta leikistä! Anna soiton
kajahtaa, "kuin kilvillä kalvankalske"; mutta laula myöskin kauneuden
kiitosta, anna lauhtua laulun, kuin lauhtun illan lempeä kaiku tyyneyden
Loch Lomondin vesillä vallitessa, kun miekanmittelön melskekin hempeänä
ja hyväillen Ben Lomondin kalliolta kajahtaa, kuin loiskina lempeän
laineen."
Mielihyvällä kosketti päällikön puhuessa Klenmor harpun kieliä ja
vuorivirran lailla kohisivat kuohuvana koskena sävelet. Mutta nopeasti
nousi pystyyn mies päällikön vierestä, jossa oli istunut paljon ylempänä
vasalleja, vieläkin ylempänä palvelijoita pöydän alapäässä. Se oli
Dougal, Hildredin kasvatti-isä, tulevaisien-tietäjä. Esiin astui hän
laulajan luo, tempasi huotrasta tikarinsa ja sivalsi sillä kielet
poikki, jotta ne katkenneina kimakasti valittaen hajalleen kimposivat.
Kuin yön pilvistä salama, sinkosi katse päällikön silmästä. "Dougal,
entinen urostyö kuluu, riitä ei kilveksi hetken pahalleteolle. --
Tuokion säilä helposti tulevaisuussilmän sammuttaa. Mene!"
Korkealle kohotti Dougal harmaan päänsä ja sanoi: "Ei koskaan pidä
Eakinin tytär kuulla laulua, jossa ylistetään sen kauneutta, joka hänen
jälkeensä kerran on istuva Korallin' rinnalla päällikön puolison
paikalla. Korallin' kalpa vanhan Dougalin lävistäköön, hän taitaa kyllä
kuolla."
Tuokion seisoi hän paikoillaan ja poistui sitten verkalleen salista.
Kalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas istui ylpeä Hildred, Korallin'
puoliso, sysimustat silmät vaan leimusivat.
Mutta päällikkö itse istautui jälleen, tarttui viiniä kukkurallaan
olevaan hopeamaljaan ja tyhjensi sen kiivaasti yhdessä henkäyksessä,
täytti sen uudelleen ja ojensi sen laulajalle sanoen: "Juo, Klenmor,
juo! Anna viinin virittää laulun tulta! Kätke malja, lohduttakoon sen
hopea sinua kielten hopean kadottamisesta!"
Laulajan synkkä katse kirkastui, mutta laulua isännän antelijaisuuden
kiitokseksi ei hän laulajan tavoin voinut virittää, sillä katkenneet
olivat kantelon kielet. Ja nyt nousi Korallin ja sanoi: "Ylös, nuolet ja
jouset! Rientäkäämme! Joka ampuu tuon patsaaseen kiinnitetyn kilven
puhki, saa mainion jahtitorven palkakseen."
Pystyyn karkasivat kaikki miehet ja tempasivat aseensa. Korallin'
katseesta peljästyneenä oli nuori Eedit ikäänkuin suojaa etsien
painautunut aivan likelle Hildrediä. Saksilaistyttö ei vielä ymmärtänyt
ylänkömaan kieltä. Hän oli ainoastaan nähnyt, vaan ei käsittänyt, mitä
vasta oli tapahtunut. Nyt katsoi hän ylös Hildrediin, mutta nähdessään
tämän jäykästi häntä silmäilevän, väistyi hän, mieli synkkänä tietämättä
oikeastaan miksi, kauvemmaksi hänestä ja koetti kiinnittää huomiotaan
miesten sotaleikkeihin.
Vielä kauvan istui Hildred kalpeana, kuvapatsaantapaisena, mutta viimein
virkkoi hän kolkosti: "Haa, tiesin sen jo kauvan sitten, tunsin sen niin
olevan, vaikka en tahtonut sisällistä ääntä uskoa! Mutta tietäjän
sanoissa kuvastuu tulevaisuus. Hänen silmänsä näkee vielä
kasvattityttären kunnia-istuimella Korallin' rinnalla; mutta sisäinen
silmä näkee siinä jo saksilaisten tytön. Haa, minun täytyy saada apua!"
Vielä säteilee valossa Ben Lomondin huippu, laaksossa vallitsee yö. Yli
Loch Lomondin pinnan pauhaa mylvivä myrsky ja viskaa vaahtopäitä kohti
jyrkkänä vedestä kohoavaa, autiota kalliota. Ei, ei autiota,
kallionlouhikossa asuu siellä Norna vanhus, veden ja tulen ja ilman
mahtava valtijatar.
Yksinäinen venonen taistelee järven vihaisia vaahtoharjoja vastaan. Ken
on se uskalijas, joka ei myrskyä ja yötä pelkää? Päällikön vaimo, hänkö
se on, joka tukka liehuvana tuulessa ja vaatteet vihurin vallassa
taistelee vastaan myrskyä ja sadetta, joka nyt alkaa virrata alas?
"Norna avaa, avaa Hildredille, päällikön vaimolle!"
Kuorimattomista hirsistä veistetty ovi työnnettiin syrjään ja ulos
luolan ulkoholviin astui Norna. Räiskyvä soihtu hänen kädessään paloi
kirkkaasti ja singahutti säkeniä laajalle ympäröivään yöhön, joka nyt
vaippana laskeusi yli tienoon. Kelohonka Ben Lomondin kukkulalla
häämöitti vaan hämärästi enää vasten pilvistä taivasta. Mutta kirkkaasti
valaisi soihtu Nornan kookasta vartta hänen siinä seisoessaan ja
kädenviittauksella tervehtiessään heimonsa päällikön puolisoa ja
pyytäessään häntä käymään sisälle.
Hildred astui sisälle. Vesi virtasi hänen hiuksistaan ja vaatteistaan.
Hän ei sitä huomannut.
"Norna, sinä olet mahtava. Päällikkösi vaimo rukoilee sinulta apua."
Norna hymyili omituisen hurjasti.
"Rakastiko Korallin' vaimo sadetta ja myrskyä, koska ei liikkeelle
lähtiessään käskenyt niitä tyyntymään?"
"Myrskyä, sadetta? Vähät niistä! Aseta myrsky ihmisrinnassa, Norna! Se
se taitoa kysyy!"
"Onhan Hildred ylpeä. Eikö hän kykene asettamaan myrskyä niin pienessä
lammikossa, kuin on ihmissydämen veri? Mitä Hildred Nornalta pyytää?"
"Norna, kuule minua! Eräs heimomme lapsi, Korallin' sukulaisia, meni
naimisiin alamaan pojan, Saksilaisen kanssa ja muutti puolisonsa kera
tämän kotiin, jossa hän myös synnytti lapsen. Joku aika sitten kuolivat
isä ja äiti ja Korallin otti huostaansa turvattoman tytön, jonka
suonissa heimon veri virtaa. Korallin toi tytön taloonsa ja siitä saakka
on tämä siellä oleskellut. Alamaan tytön kultakutrit, hänen
mairittelunsa ja kuutamosilmänsä ovat Korallin' lumonneet. Saksilaisten
hento tyttö, joka ei taida muuta, kuin kamarissa neulan kanssa leikkiä,
on voimakkaan velhonnut. Norna on mahtava, sinä hallitset luonnonvoimia.
Poista Korallinia kiehtova lumous, karkoita saksilaistyttö!"
"Onko Hildred miehensä sydäntä tutkinut?"
"Kauvan olen mielistelevän, hennon tytön liehakoimista peljännyt. Tänään
sain varmuuden. Dougal, tulevaisien-tietäjä, on nähnyt hänet Korallin'
vaimona."
"Eikö Hildred ole kuolevainen?"
"Olen, kuolevainen olen, niin, ja jäljestäni on ehkä toinen tuleva
Korallin' vaimoksi. Toinen on omistava hänen sydämensä, toinen on tuleva
hänen lastensa äidiksi. Hän on unhoittava Hildredin ja toinen on jakava
hänen kunniansa ja istuva hänen rinnallansa. Haa, ja Eakin, poikani,
pienoiseni, hän joutuu äidittömäksi ja emintimän silmä on kadehtien
katseleva Korallin' esikoista! Mutta, vaikka niinkin kävisi, kunhan ei
siksi tule tämä Eedit, tämä saksilaisnukke, tämä heikko korsi, joka jo
miekan-helähdyksen kuultuansa katkeaa! Ylänkömaan päällikön puoliso ei
saa olla heikko, hänen tulee sietää aseenkalskeen kuulemista, eikä pidä
verenvuodatusta peljätä. Aurinko ei saa vuoteessa tavata häntä, suuren
talon hoitajata, satojen muonanjakajata. Saksilaisten tyttö lepää
hemmoteltuna patjoillansa ja palvelijattaret hävittävät kokoamani
runsaat varastot. Loppuiko konsa tartanikangas Hildredin kammioista,
vaikka miehistä viisikymmentä olisi pukuja tarvinnut? Saksilaisten tyttö
on kehräämisen asemesta oppinut kirjasta lukemaan, kankaankudonnan
sijasta kynällä kirjoittamaan. Norna, neuvo minua poistamaan Korallinia
kietova lumous!"
"Huomenna tulee Norna päällikön taloon."
Norna viskasi muutamia luolan kolkassa hehkuvia kekäleitä kokoon ja
heitti niille lisää risuja, jotka leimahtivat tuleen. Savu tuprusi
luolan holvikattoa kohden ja katosi näkymättömistä raoista ulko-ilmaan.
"Tuli on lämmin Nornan luolassa, kuin päällikönkin salissa. Elä lähde
vielä, kuule myrskyä, kuule sadetta! Norna ei niitä pelkää; hän asuu
sateessa, häntä kantaa myrsky. Mutta nämä vallat eivät maan valtijaita
kumarra. Elä vielä lähde, poski on kalvas, käsi vapisee."
"Huomenna," virkkoi Hildred, vastaamatta Nornan kutsuun.
"Huomenna, vaikka tuuli, aalto ja pilvet sitä vastaan asettuisivat!"
Ja Norna tuli, mutta kuumeessa ja houreissa makasi Hildred. Hän sanoi:
"Norna, kohta kuolen, sitä mylvi mulle myrsky, sitä sohisi mulle sade
tunkeutuessaan lävitseni ja hyydyttäessään vereni jääksi, sitä aallot
vaahdoten venheen laitaan kohisivat. Minun täytyy kuolla, mutta hänen
täytyy minua seurata, hänen täytyy myöskin kuolla. Anna mulle tuo
tikari, sukkelaan! Hänen täytyy kuolla!"
Kiivaasti tempasi Hildred tikarin, mutta viskasi sen sitten kauvas
luotansa: "Ei, ei sentään kuolla! Hän on niin hento. En tahdo heikkoa
sortaa. Eläköön hän, kunhan ei tavota sitä, mikä on minun, minun
ijankaikkisuudessakin! Poistakoon hän lumouksen, johon hän Korallin'
kietoo."
Kotvasen lepäsi Hildred ääneti, mutta puhui sitten taas matalalla,
hillityllä äänellä: "Norna, minun täytyy kuolla, mutta en sitä voi,
ell'en tiedä, ett'ei tämä saksilaistyttö milloinkaan tule Korallin'
vaimoksi, ei milloinkaan lapseni äidiksi!"
Pystyyn kohosi Hildredin kalpea, tuijottava haamu ja sanoi kumeasti:
"Jos Eedit tulee Korallin' vaimoksi, niin täytyy minun kostaa.
Sielussani palaa tuli, se on vihan liekki, se ei sammua saata. Valtasi
nimessä, Norna, tulta ja vettä vallitsevain voimain nimessä manaan
sinua: anna mulle koston keinoja!"
Ikäänkuin manauksen masentamalla vaipui Norna vavisten kokoon. Hän
vastasi ankaralla ponnistuksella: "Haa, minun täytyy totella, kuoleva
hallitsee minut, ei ihminen enää, eikä vielä henki!"
"Kiiruhda, Norna, kohta on liian myöhäistä! Mitä saa aikaan kuolleen
viha, joka vielä haudassakin elää?"
Pystyyn nousi Norna, kalpeana, kuin kuollut. Hänen silmänsä tuijottivat,
hiukset näyttivät nousevan pystyyn ja käsi ojennettuna seisoi hän puhuen
ikäänkuin pelokkaasti, kuin hänen olisi ollut pakko lausua sanat:
"Eeditin tultua Korallin' vaimoksi on hän kolme kertaa vallassasi,
silmänräpäyksen joka kerralla. Kerran joka kevät, päivän valjetessa kuun
juuri täydeksi tultua, päivän ja yön tasaannuttua keväällä. Jos sulle
onnistuu sillä hetkellä tavata hänet nukkumassa, on hän vallassasi.
Mutta hengen lakeja ei kukaan rankaisematta riko. Ell'ei teko silloin
ole suoritettu, niin ei sulla enään ole pelastusta sammumattoman vihan
kuluttavasta tulesta. Hildred, Hildred, valitse rakkaus, elä vihaa
valitse! Se kalvaa, se polttaa ijankaikkisesti! Anna vihan sammua
rakkauteen!"
Valitushuutoja kaikuu yli Loch Lomondin vesien. Itkua ja?? parkumisen
kaiku kajahtaa Ben Lomondin rotkoista. Minkätähden itkevät heimon vanhat
vaimot, minkätähden valitushuutoja kajahtaa? Korallin' ylpeä puoliso on
kuollut, häntä vielä kerran kunnioitetaan, ennenkuin ruumiinsa multaan
kätketään. Valvojaisia vietetään, itkijät siellä kuolonvalitusta
itkevät.
* * * * *
Kauvan laulavat runoniekat laulua Hildred ylpeästä ja Eedit soreasta. Ja
ylänkömaan tytöt laulavat laulua siitä, kuinka rakkaus kuitenkin vihan
voittaa.
Runoilijat laulavat ja ylänkömaan immet laulavat, ett'ei Hildred ylpeä
saanut rauhaa haudassansa. Viha pakoitti häntä harhailemaan, kuin
tuulessa syksyinen pilvi.
"Ensimmäisenä vuonna," niin laulavat he, "kuun ensi kerran täydeksi
tultua, koittehen ensi säteen taivaanrannalla kimmeltäessä, tapasi
Hildredin harhaileva henki Eeditin työssä ahkerain neitojensa etupäässä
ja kahta vertaa suurempi viha sydämessä riensi hän pois harhailemaan
vielä vuoden."
"Toisena vuonna," niin laulavat he, "samalla hetkellä tapasi Hildred
Korallin' nuoren vaimon rukoilemassa nukkuvan puolisonsa vuoteen ääressä
ja kahta katkeramman vihan vallassa täytyi hänen taas rientää pois
harhailemaan."
"Ja kolmannen vuoden hetki tuli," niin laulavat he vielä, "ja hurjassa
myrskynpyörteessä tuli Hildredin ajelehtiva henki tempaamaan nyt
nukkuvan Eeditin. Mutta nuoren emintimän käsivarrella, kiharapää
nojallaan hänen rintaansa, uinuu pieni poika, Hildredin lapsi. Ensi
kerran on kuumeessa hehkunut poika saanut hetken levon, ensi kerran ovat
Eeditin silmät uupumuksesta ummistuneet, hänen monta päivää ja yötä
valvottuansa ja vaalittuansa sylissänsä vaikeroivaa lasta."
"Yhä tyynemmäksi lauhtuu myrsky," niin laulavat runoniekat, niin
laulavat tytöt, "yhä kirkkaammaksi selkenee taivas, itä koristeleiksen
hehkuvilla ruusuilla, päivän silmä säteilee yli maailman ja iloisena
aukaisee nuori Eedit silmänsä, sillä niin herttaisen tyynesti nukkuu
pienoinen hänen povellaan."
"Eikä enää," niin lauletaan riemuisin sävelin, "ei enää levotonna
harhaile Hildredin henki, sillä haudan toisella puolellakin elää tosin
viha, mutta vihaa voimakkaampi on rakkaus ja Hildredin viha sammui
rakkauteen."