Vuorten välkkyvänvalkoiset lumihuiput hehkuvat tulipunaisessa hohteessa.
Mahtavina, juhlallisina seisovat nuo kahden maan-osan väliset vartijat.
Mutta vuorten rinteillä kasvaa vapaissa ryhmissä kukoistaen keltaisia
atsaleoja, sinipunervia alppiruusuja ja punaisia kurjenpolvia. Ei
hentoina, kuin akkunassa riutuvat ruukkukasvit, ei, nämä kasvavat
taivasalla, siksi kukoistavat ne niin runsaasti ja ihanasti.
Miksi kajahtaa aseidenkalske kautta tienoon? Taisteleeko Kaukaasian
poika mahtavaa vihollistansa, kotkaa, vastaan? Ei, tänään ei
Kaukaasialainen taistele, hän vaan leikkii sotaa. Nuoret miehet, urheat
ja uljaat, kiitävät salamoina vikkelillä ratsuillansa. Kuule kuinka
kalvat helähtäen vastakkain kalskaavat! Leikki käy vilkkaammaksi. Tuossa
ottelee kaksi. Toisella on pitkäkarvaista lakkia peittävä käärinliina
sidottu vyötäreelle. Hän heittää sen yltään, hän viskaa pois suojelevan
"burkansa," ne kun estävät hänen liikkeitänsä. Nyt on molemmalla
taistelijalla ainoastaan ruumiinmukaiset takkinsa. Patruuni-taskut
rinnalla kiiltävät kullasta ja sametista. Mutta vielä ovat koskematta
kiväärit, nyt vaan miekkoja mitellään. Nyt taas rientävät kaikki samaa
päämäärää kohden. Heittokeihäät suhahtavat, miekat kilahtavat ja
helskähtävät. Tuuliko se akanoita hajoittaen tohahti yli kedon, vai
miehetkö ne tulisilla ratsuillansa poies karahuttivat? -- Tyhjää on
kaikki.
Myrskyten, pauhaten kiitävät taas kaikki kokoon. Soinnukkaita huutoja
kaikuu. Laukauksia pamahtaa. Ratsastajat riippuvat äärimmäisestä
varppaankärjestään jalustimessa. Taaksepäin, sivulta, hevosen alta,
tuhannessa eri asennossa laukaisevat he pyssynsä, mutta Tsherkessin
kuula ei määrästään eksy, kaikki kuulat osuvat samaan pilkkaan ja
taaskin miekat vilkkaassa hyörinässä heläjävät ja korskuvat hevoset
juoksevat vapaina ympäri, sillä melkein yhtä nopsajalkaisina, kuin
hevoset, taistelevat miehet nyt jalan toisiansa vastaan ja ajavat
toisiansa takaa.
Miksi leikkii Kaukaasialainen verisiä leikkejä? Mitä tahtovat nämä
miehekkään ihanat sotilaat, ylpeät, kuni Kaukaasian vuoret? He tahtovat
elää, he tahtovat kuolla jalon päämäärän puolesta, he tahtovat elää, he
tahtovat kuolla synnyinmaallensa!
Puron partaalla laaksossa on maja. Se on ulkonäöltään halpa. Ken siinä
asuu?
Keskellä majan lattiaa seisoo Vaali. Hänet huomattuasi näyttää sinusta
maja kullasta ja jalokivistä säteilevän ja tuoksuvan tuntuvat siellä
Persian ruusut. Oletko nähnyt päivän ensi säteestä punastuvaa lunta
vuoren huipulla? Se ei ole niin puhdasta, kuin Vaalin otsa. Oletko
nähnyt täyteläisintä ruusua? Se on halpa hänen poskiinsa verrattuna.
Oletko puoleksi pilven peitosta leimahtavaa salamaa nähnyt? Se on
himmeä, rinnalla sen tulen, jota Vaalin silmiä varjostavat sysimustat
silmäripset verhoavat.
"Vaali, kukkaseni, armaani, elä anna noiden hurjain äänten rauhaasi
häiritä! Katso, kuinka houkuttelevasti vuoteesi sua kutsuu! Olen patjoja
pöyhöttänyt. Tai kenties tahtoo kyyhkyni hiukan syödä? Kas tässä! Tosin
pitäisi sinun saada hienointa ja parhainta, mitä maassa on, mutta tänään
mulla ei ole sulle parempaa antaa. Maista nyt sentään vähän! Varro,
varro, vieno karitsani! Niin, niin! Tultuasi ylhäisen ja rikkaan Pashan
haaremiin pääset paremmille päiville? Ken tietää, ehkäpä ostaa sinut
itse Padishah!"
"Äitini, en saata nukkua. En jaksa syödä. Mitä ulkona kajahtaa?"
"Voi, kulta-omenaiseni! Miehethän siellä leikkivät sotasilla. Ei se
semmoinen naisiin kuulu. Elä siitä välitä. Hopeapilveni, kultainen
täysikuuni, syö tämä kaunis hedelmä! Laskeudu levolle! Näes, kerron
sulle jotakin. Muutaman aurinkokauden kuluessa saapuu se mies, joka on
sinut loistoon ja kunniaan vievä. Et saa onnesi löydäntään lähtiessä
olla kalpea ja laiha. No, lapseni, elä näytä itkunhaluiselta. Miksi
kaihoaisit köyhää kotiasi, sinä, joka lähdet sulaan tanssiin ja riemuun,
loistoon ja komeuteen?"
Vaali kietoi hyväillen käsivartensa vanhan äitinsä kaulaan ja sanoi:
"Äiti, sano, onko tuo kaikki sitten niin suuri onni?"
Vanhus pudotti hämmästyksissään maljan kädestään. "Vaali, sydänkäpyni,
Allah sinua varjelkoon, mikä sitten olisi onnea? Katso täällä raatavaa,
vanhaa, köyhää äitiäsi, isääsi, jonka täytyy tehdä työtä, veljeäsi, joka
lähtee sotaan ja kenties kuolee siellä, -- ja sinua! Sinun ei täällä
köyhässä kodissammekaan tarvitse muuta tehdä, kuin nukkua ja viettää
hyviä päiviä. Katso, eikö vyö sulavasti kierrä solakkaa varttasi, jota
saa käsiinsä mahtumaan? Etkö ole hieno ja pehmyt, kuni kuohkein untuva?
Etkö ole kaunis, kuin täysikuu, oi lapseni, silmäteräni? Kuinka saatat
epäillä onnelliseksi tulemistasi? Saattaako vähävarainen mies sinut
ostaa? Ei, kuningatar sinusta tulee siinä haaremissa, jonne joudut!
Luuletko vanhan äitisi voivan sinusta maksettavien rahojen tähden kestää
surua sinun, kultasilmänsä, kadottamisesta? Ei koskaan, ell'ei sinua
odottaisi sellainen onni! Mutta sieluani painostaa kuitenkin se, että
sinun on matkustaminen niin myöhään syksyllä."
"Äiti, muistatko taistelussa vangiksi joutunutta nuorukaista, joka
sitten vaihdettiin täältä pois? Hän oli kotoisin kaukaa täältä, hyvin
kaukaa, maasta, josta en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, maasta,
jossa suurimpana osana vuotta on talvi ja ainoastaan vähän aikaa vihanta
maa, jossa kansa on niin köyhää, että se joskus syö puitten kuorta ja
jossa ihmiset iloitsevat, kun saavat huoneissa viihtymään pieniä vesoja
niistä kasveista, jotka täällä kaikissa rotkoissa kukoistavat. Ja
kuitenkin tuntui hän halveksivan sellaista elämää, kuin nyt kuvailet."
"Voi, ymmärtämätön lapsi! Hänhän oli uskoton, koiransikiö. Enkä edes
kieltänyt sinua istumasta illoin kaivolla kuuntelemassa hänen puhettansa
ja kertomuksiansa lapsille! Enkä estänyt häntä opettamasta sinua
paperille kirjoittamaan! Siitä on nyt jo kulunut kolme vuotta ja nyt
olet neljäntoista-vuotias ja aika-ihminen. Pitäisi sinun toki jo
ymmärtää, ett'ei uskottoman sanoja pidä ajatella! Käy nyt vaan levolle
ja nuku. Nuoren tytön ei pitäisi koskaan ajatella muuta, kuin olla
kaunis."
Vinkuen pauhasi myrsky yli Mustanmeren aaltojen. Kiehuva, kuohuva vesi
kohoaa vuoriksi, harjat hajoavat ryöppyäväksi vaahdoksi. Kaarnanpalasena
kieppuu meren raivoa vastaan taisteleva pieni, turvaton alus. Eikö
laivassa sitten olekkaan ketään elävää ihmistä? Mikä lasti se niin
arvoton on, että sitä talvimyrskyjen raivotessa ja usvien vesillä
liikkuessa uskaltaa panna Mustanmeren aalloille alttiiksi?
Laivan lastina on ruusuja.
Ihania ruusuja. Kaksikymmentä-kahdeksan Georgian ja Tsherkassian
kauniinta ruusua. Purppuraruusuja vasta, mutta nyt Damaskon valkoruusun
kaltaisia, jonka lehtien lomassa näyttää viipyvän vain aamuruskon vieno
heijastus.
Mutta mies, ruusujen omistaja, hän ei ole kalpea kuin elämä, hän on
kalpea, kuin kuolema. Yhteenpuristettujen huulten välistä tunkee kirous.
Hänen omaisuuttansa uhkaa tässä perikato.
Yksinään aavalla merellä taistelee pieni Kaiki myrskyä vastaan. Ei
mikään purjehtija uskalla tähän vuodenaikaan liikkeelle lähteä. Mutta
juuri sentähden on pieni alus matkalla, sillä nyt ovat satamassa
venäläiset risteilijälaivatkin, jotka muuten ajavat takaa joka ainoata
yli aaltojen kiitävää, ihmislastilla lastattua purtta. Sentähden täytyy
panna kauniit ruusut Mustanmeren talvimyrskyille alttiiksi. -- Jos moni
hukkuu, maksetaan jälellejääneistä sitä enemmän. Mitäpä siitä, että
kaikkein täytyy matkasta kärsiä! Voittavathan jälellejääneet loistoisan
elämän, elämän sellaisen, jota heitä lapsuudesta asti on opetettu
pitämään naisen suurimpana onnena!
Mutta kas! Taivaanrannalta sukeltaa esiin purje. Se piiloutuu jälleen
aaltojen taakse, se sukeltaa uudelleen esiin, se näkyy selvemmin, vaikka
vielä talvisumujen verhoamana. Se lähestyy, se lentää myrskyn siivillä,
se pääsee yhä lähemmäksi. Kaiki levittää kaikki purjeensa. Vesi kokassa
kohisee. Aalto toisensa jälkeen roiskahtaa yli kannen. Etäinen
risteilijä taistelee, kuin vesilintu, vaahtopäitä vastaan. Tuuli tarttuu
rajusti purjeisiin. Eteenpäin, eteenpäin, hurjassa kilvassa! Yhä
lähemmäksi Kaikia pääsee vainooja. Jo saattaa erottaa mastonhuipussa
liehuvan lipun värit, jo näkyvät sen keulassa kanuuna-aukot. Hurjana
raivosta riehuu Ibrahim, luopio, nuorten ruusujen omistaja. Hän syytää
laivurille ja merimiehille haukkumasanoja, hän herjaa, hän kiroo.
Mutta lähemmäksi, yhä lähemmäksi tulee takaa-ajaja.
Kotvasen seisoo Ibrahim liikkumatta, vaiti, yön synkeys silmissään.
Äkkiä karkaa hän pystyyn. "Paholainen, et ainakaan ole häviöstäni
hyötyvä!" Hän laskeutuu alas siihen huoneeseen, missä nuoret immet
vavisten ovat painautuneet toistensa likelle, tietämättä oikeastaan mitä
ulkona tapahtuu.
"Ihanat immet, minne matkustamme, sen tiedätte kaikki. Tiedätte, mikä
teitä Stambulissa odottaa. Oletteko kuulleet "Tuhannen ja yhden yön"
satuja, oletteko kuulleet puhuttavan siitä suloisesta elämästä" jota
kaunotar mahtavan miehen haaremissa viettää, elämästä, joka on kudos
huveista, tanssista, koristeista ja jalokivistä? Jos valtijatar haluaa
nukkua, löyhyttävät orjattaret viileyttä hänen kasvoillensa; jos hän
haluaa iloita, toimeenpannaan hänen viittauksestaan ihanimmat tanssit;
jos hän tahtoo koristellaida, sanoo hän vaan sanasen ja koristeita,
helmiä ja kalliita kiviä kootaan hänen ympärilleen ja käytettävinään
ovat Intian hienoimmat tuoksut. Kylvyssä nuorten, kaunisten neitosten
parissa kuluttaa hän leikiten päivänsä. Tuoksuvain ruusupensasten
keskellä, suihkukaivojen säteiden ympäröimänä nauttii armas illan
ihanuutta ja lymyssä-olevain laulajatarten sulosävelet kilvan
satakielten laulun kanssa houkuttelevat herttaista unta tämän
paratiisin-yrttitarhan valtijattarelle hänen levätessään uhkuvilla
nurmilavitsoilla hiljaa sohisevan vesi-altaan vierellä. Ei mikään työ
hänen kuultavia, _henna_värisiä sormenpäitänsä tahraa. Ainoastaan
silkkiä, kultaa ja helmiä on hänellä tarjolla, jos hän joskus tahtoisi
kirjailla kukan tai koristeen. Kauneuden kaikkivallalla hallitsee hän
läheistöänsä ja hänen herransa, ylpeä Pashakin, on hänen nöyrin orjansa.
Kas sellaiseen loistoon olen tahtonut teidät viedä, tiedättekö sen?"
Monet kasvot sävähtivät äkkiä punaisiksi, mustat silmät säteilivät
silkkisten silmäripsien alta. Useimpain katseet osottivat, että
hurmaavan ihanaksi oli itämaitten tyttärille kuvattu naisen elanto
komeassa Stambulissa. Ainoastaan Vaali loi katseensa alas ja huokasi
syvään.
"No niin," jatkoi Ibrahim, "neito raukat, jylhäin vuorten herttaiset
kukkaset, jotka olen tahtonut ihaniin puutarhoihin siirtää, seuratkaa
minua!"
Koko neitoparven seuraamana kiiruhti Ibrahim kannelle. "Katsokaa tuonne!
Tiedättekö mikä tuo laiva on? Katsokaa, kuinka likelle se jo on päässyt!
Se on venäläinen sotalaiva, joka lähestyy riistääkseen teidät käsistäni,
temmatakseen teidät kaikesta teitä odottavasta onnesta. Saattaisitte
epäillä sanojani, mutta olette kuulleet isänne, äitinne ja veljenne
sanovan samaa. Tiedätte moskovalaisten risteilijäin vaanivan
siepataksensa pois Stambulin loistoon kuljetettavia neitoja. Haa!
Katsokaa! He tulevat yhä lähemmäksi! Ei aikaakaan, niin nämä
koirainsikiöt tarttuvat teihin saastaisilla kourillansa ja raastavat
hunnut silmiltänne. He vievät teidät omaan maahansa ja sen sijaan, että
olisitte tulleet valtijattariksi mahtavain Pashain luona, annetaan
teidät mustille, saastaisille kasakoille orjiksi. Tanssin ja soiton
sijasta pakoitetaan teitä raskaaseen työhön, jossa huvina on
piiskan-iskut ja koristeina ryysyt. Haa! Tahdotteko antautua hurjien
joukkioitten valtaan? Silloin kiroisivat äitinne harmaita hiuksiansa!"
Tuskasta vavisten painautuivat nuoret kokoon, kuin hortensian
kukkatertussa kukkaset.
Nyt pamahti laivasta laukaus, kuula vinkui halki ilman ja samassa
romahtivat Kaikin säpäleiksi pirstoutuneesta mastosta purjeet alas.
Ibrahimin huulilta pääsi kiroustulva. "No niin. Tsherkassian ja Georgian
immet, urheitten, vapaitten sotilaitten tyttäret ja siskot, --
tahdotteko tulla kasakkain orjattariksi, vai tahdotteko kernaammin
kuolla?"
Vavisten, kalpein huulin, kuiskasivat nuoret neidot: "Kernaammin
kuolla."
Ja impein joukosta astui etumaisena esiin Vaali. Hän heitti huntunsa
syrjään ja katsahti kohden taivasta, mutta siellä ei näkynyt tähteä,
joka olisi hänen silmäykseensä vastannut.
"Vaali on vapaa, vapaat olemme kaikki, jos vaan tahdomme. Seuratkaamme
toisiamme kuolemaan!" Vaali käänsi kasvonsa itään päin.
Vielä iski kuula risteilijästä Kaikin taklinkiin. Kaiki laskeutui
kallelleen. Mikä se vilahtaa vasten synkkää vettä? Laivan-jysäyskö se
lumivalkoista vaahtoa ilmaan viskasi, vai laineetko ne kuohuen
huuhtoivat yli kannen? Keveitä pukuja liehuu, kotvasen keinuu aalloilla
tiheään solmiutunut ruususeppel. Huuto, yksi ainoa säikähdyksen huuto
kajahtaa -- ja, aallot nielevät Kaukaasian ja Georgian ihanimmat immet.
Laivalla syntyy kiivas hälinä. Venhe lasketaan vesille ja miehitetään
silmänräpäyksessä. Nuori upseeri ja kaksi laivamiestä tahtovat venheessä
käydä taistelemaan myrskyä ja aallokkoa vastaan. Venhe keikahtaa nurin.
Laivamiehet saavat kiinni sen laidasta. Upseeri ui vielä muutamia
vetoja. Valkoisen puvun lieve hulmuaa vedessä lähellä häntä. Hänen
onnistuu tarttua siihen. Hän taistelee kuohuvaa aallokkoa vastaan ja
saavuttaa viimeinkin venheen, jonka laitaan hänenkin onnistuu toisella
kädellään tarttua. Toisella taas pitää hän lujasti kiinni valkoisesta
vaatteesta. Mutta voimat alkavat uupua, kohta hän ei enään ole kykenevä
pitämään venheenlaidasta kiinni. Mutta jo ovat pelastajatkin likellä.
Laivasta on jo ehditty laskea vesille suurempi venhe ja pian ovat he
kaikki laivassa, venheen kolme soutajaa ja tainnoksissa oleva tyttö.
Herää, Vaali! Et nukkuisi, jos tietäisit ken se on, joka koettaa sinua
elämään palauttaa. Eikö Vaali enää muista lapsuutensa-ystävää, vangittua
nuorukaista kaukaisesta maasta? Tämä on jo tuntenut syvyyden haudasta
pelastamansa immen ja pian tervehtii Vaalinkin silmä pelastajaansa.
Myrsky asettuu, usva haihtuu. Aurinko loistaa jälleen. Muutamia päiviä
risteilee laiva vielä merellä. Viimein on se kuitenkin palausmatkalla
satamaan. Mutta taas nousevat myrsky ja maininki vastaisiksi, taas
sakenevat laivan ympärillä sumut, taas näyttää kolkko meri raivoansa ja
ohjaamattomana hylkynä viskautuu viimein laiva Turkin rannikolle, jossa
se murskautuu pirstoiksi.
Rannalle kokoontuu ihmisiä. He vapauttavat Ibrahimin ja laivanruumassa
vankeina säilytetyt maamiehensä ja näiden yllyttäminä rääkkäävät he
laivamiehistöä. Ibrahimille annetaan takaisin hänen omaisuutensa, hänen
orjattarensa.
* * * * *
Orjamyymälän ovet ovat avoinna. Naiset istuvat hunnuitta, sillä ostajat
kulkevat huoneesta huoneeseen tarjolla olevaa kauppatavaraa katsomassa.
Näetkö noita abyssiinialaisia naisia, ylpeitä, kauniita ja suloisia?
Surumielin, mutta lempeästi, silmäilevät he ohi kulkevia ostajia. He
eivät itke, he eivät puhu, katse vaan ilmaisee surua.
Ja nämä sysimustat naiset välkkyvänvalkoisine hampaineen! Reippaita
työntekijöitä, jos kohta eivät valkoisten naisten vertaisia kauneudessa.
He ovatkin hinnaltaan halvemmat.
Tuo uljas, mustasilmäinen nainen, sylissään lapsi, jota hän epätoivoisin
katsein painaa povellensa, onko hänkin myötävänä? Hän luulee niin. Hänen
miehensä on lähettänyt hänet tänne rangaistukselle. Mies oli eilen
käskenyt vaimoa polvistuen ojentamaan hänelle piippua ja vaimo oli sen
tehnyt, mutta vastahakoisesti. Hänen on sentähden opittava nöyryyttä.
Vaikka joku tahtoisikin hänet ostaa, ei häntä kuitenkaan myödä. Mies on
hyvä, hän ei tahdo vaimoansa hyljätä. Hän tietää tämän olevan pohjaltaan
sävyisän ja tottelevaisen ja pitävän miestänsä omaa henkeänsäkin
kalliimpana.
Nyt astuu sisälle komea mies. Hänen turkkinsa osottaa ylhäistä arvoa.
Myöjät kumartavat hänelle kunnioittavasti ja näyttävät kauneimpia
kauppatavaroitaan. Mutta uusi ostaja pudistaa vaan päätänsä
vilkaistessaan huoneesta toiseen. Myöjät ympäröivät häntä
kunnioitustansa osottaen. He kiittävät tavaroitaan, he avaavat uusia,
ennen puoleksi suljettuja ovia. Joka huoneessa näkyy siellä ainoastaan
yksi tyttö vanhan orjattaren vartijoimana.
Venheelliselle kauniita naisia Guuriasta on onnistunut huomaamatta
päästä yli meren. Näitä ihania impiä täten näytellään. Loistavat puvut,
helmet ja koristeet heitä kaunistavat. Ylpeinä, välinpitämättöminä
katsovat useimmat tarkastavasta ostajasta poispäin. Ei, vielä ei ole
tämä tyytyväinen. Kauniimpaa vaaditaan Padishahin haaremiin.
Nyt tunkeutuu esille uusi myöjä. "Herra, jos suvaitsisit luoda
silmäyksen siihen ihanaan impeen, mikä palvelijallasi on myötävänä, niin
et enään olisi tyytymätön." Hän avaa erään oven ja näyttää
voitonriemulla kaunotarta.
Vaali, miksi synkistää katsettasi suru, miksi väräjää kyynel pitkissä
silmäripsissäsi? Etkö näe, kuinka hurmautuneena sisääntulija sinuun
tuijottaa?
"30,000 piasteria, herra, ei paraakaan vähempää. Paljoa enemmän hän
minulle maksaa. Kadotin monta. Jälellä on vaan tämä ainoa, ihanin
kaikista!"
"Rahat ovat sinun!" vastaa ostaja.
"Herra, jos hän teille maksaakin paljon, niin saattekin omaksenne
kauneimman naisen koko Stambulin muurien sisällä."
"Allah, Allah! Ei ole sellainen nainen halpaa miestä varten. Ei.
Tarvitsen porrasta armon-aurinkoon kiivetäkseni. Lahjoitan hänet
Padishahille, voittorikkaalle Shehinshahille, loistavalle sultaanien
sultaanille. Elköön hänen varjonsa koskaan vähentykö!"
Lepolavitsallansa istuu Murad Pasha nautiten kefiänsä. Piipusta nousee
keveitä savupilviä hienotuoksuisimmasta tupakasta. Koko Pashan olennossa
ilmenee tyyneys ja tyytyväisyys. Huomaa selvään hänen näkevän unta,
vaikk'ei nukukaan.
Orja astuu huoneeseen. "Herra, orjasi, frankki, jolle olet suvainnut
sallia onnen saada langeta maahan kasvoisi eteen, rukoilee armoasi."
Hiukan pahoillaan kefinnauttimisen keskeyttämisestä nousi Murad, mutta
vastaan-otti vieraansa ystävällisellä: "Olkoon aika onnekas!" laskien
samalla kätensä, peukalo pystyssä, rinnallensa.
Kun muukalainen oli tervehtinyt ja vastaan-ottanut piipun, jonka
hajupihkaisessa hammasluussa kimalteli jalokiviä, kun häntä oli
ruusuvedellä pirskoitettu ja hänelle oli annettu kultakirjainen pyyhe
polville ja hän oli alkanut juoda hänelle tarjottua, taidokkaasti
sekoitettua kahvia, alkoi Murad keskustelun, heidän vaihdettuansa ensin
muutamia kohtelijaisuuksia.
"Olin eilen kutsuissa maanne lähettilään luona ja näin miten itse
vaivaudutte tanssimalla, sen sijaan, että antaisitte naisenne tanssia
teille. Ihmeellistä! Ihmeellistä! Niin monta hunnutonta naista, niin
paljon kauneutta! Allah, Allah, siinä on jo liikaa oikea-uskoisen
nähtäväksi! Mitä jää-ihmisiä mahtanette ollakaan, kun sallitte naistenne
noin kaikkien silmäin edessä näyttäytyä! Puhelin heistä muutaman kanssa.
Olette todellakin kadehdittavia: He ovat kauniit, kuin _Hourit_
(enkelit) ja viisaat, kuin _Mollahit_ (papit). Sellaisia naisia olisi
hauska omistaa! Kuinka ikävät ovat sitä vastaan meidän naisemme! Ihanat,
kuin täysikuu, posket kuin ruusut, silmät kuin tuli, mutta hengettömät,
typerät, kuin kuvapatsaat! Allah, Allah! Noihin yksinkertaisiin
olentoihin kyllästyy!"
"Voitteko muuta heiltä vaatiakaan," sanoi muukalainen asettaessaan
kahvikuppinsa pienelle, jalokivillä koristetulle lautaselle. "Suvusta
sukuun orjuuden alaiset, opetusta vailla kun ovat, mitä voitte heiltä
odottaa? Ehk'ette edes anna naistenne oppia lukemaan ja
kirjoittamaankaan?"
"Lukemaan ja kirjoittamaanko? Vielä mitä! Mitäpä he sillä! Ei muuta,
kuin vehkeilisivät vaan! Lukisivat ja kirjoittaisivat rakkaudenkirjeitä.
Ei, Profeetan nimessä, ei, tiedot eivät naisille kuulu! Olla kaunis ja
koristautua miellyttääksensä herraansa, sitä vaan naisen tarvitsee
ymmärtää; Ja mitä orjuudesta, puhutte! Paljasta lorua! Tekevätkö he
muuta, kuin syövät ja nukkuvat, pukeutuvat komeasti ja käyvät kylvyissä?
Miehen täytyy ahertaa ja tehdä työtä heidän oikkujensa tyydyttämiseksi.
Hän se on orja, eivätkä he. Kavalat he ovat, kuin kärmeet."
"Kavaluus on orjan ase. Pakoitatte naisianne sitä käyttämään. He
tarttuvat siihen, kun heiltä vapaus ja oikeus kielletään."
Nyt ilmoitti palvelija Pashan lääkärin saapuneen ja samassa astui
sisälle vielä nuori Hekim Muhammed Effendi. Tämä Pashan uskottu ystävä
tuli nöyrästi huoneeseen, mutta Pasha viittasi häntä heti lähemmäksi ja
sanoi: "Muhammed Effendi, kuulehan tuon frankin puhetta! Sellaista olen
ennenkin natsarealaisilta kuullut. Heidän naisensa saattavat ehkä olla
järkeviä, niin, ehkäpä siveitäkin, sanotaan. Toisellaisia ovat itämaan
tyttäret! Jumala on Jumala ja Mahomet on hänen profeettansa. Kaikki on
hyvin niinkuin on."
Nyt kääntyi hän taas muukalaiseen ja kysyi: "Ettekö ole kuullut
puhuttavan uudesta firmaanista (asetuksesta) naisten kasvavaa
vallattomuutta vastaan? Tarpeen vaatima kerrassaan! Eikö näe heidän
vetävän jasmakiansa niin alas, että toinen puoli poskea paljastuu? Eikö
feredshe, johon he kääriytyvät, usein ole niin pehmeästä kankaasta, että
melkein saattaa arvata, onko nainen nuori vai vanha? Eivätkö he
säädyllisten, keltaisten puolisaapasten asemesta monasti käytä mustia
kenkiä? Nämä ja monet muut sellaiset epäjärjestykset ovat nyt ankaran
rangaistuksen alaiset."
Muukalainen pudisti hiukan päätänsä. "Pidittehän kuitenkin meidän
naistemme korkeampaa sielunkykyä arvossa. Sallikaa omillennekin vähän
vapautta! Antakaa heidän orjain asemesta tulla vaimoiksenne ja saattepa
nähdä heidän ainoastaan kavaluuteen kykeneväin kuvain sijasta kehittyvän
ihmisiksi."
Nuori Hekim nousi, astui askeleen eteenpäin ja virkkoi: "Ah, jospa vaan
tietäisitte, kuinka typerät naisemme ovat, niin ette puhuisi noin! He
eivät sietäisi vapautta. He tulisivat huonoiksi, siveettömiksi,
uskottomiksi. Ei, ei, saatatte voittaa meidät, tehdä meidät orjiksi,
raadella meitä, mutta naisia emme koskaan vapauta."
"Totisesti, totisesti, Jumala on suuri! Niin se on! Toisin ei tapahtua
taida. Allah on luonut meidät heidän herroiksensa," sanoi Pasha
myöntävästi, puhaltaessaan savua piipusta.
"Ja kuitenkin tulen tänään varta vasten pyytämään erään naisen
vapauttamista. Teidän Ylhäisyytenne tuntee ryöstettyä venäläistä laivaa
koskevan jutun. Tiedätte myös teidän hallituksenne lähettiläämme
vaatimuksesta käskeneen vapauttaa miehistön ja palauttaa tavarat
omistajilleen. Mutta erästä henkilöä, nuorta tsherkessityttöä, ei
kuitenkaan ole vapaaksi päästetty. On väitetty hänen olevan erään hänen
ylhäisyytensä Sultaanin alamaisen oman. No niin. Ministerimme näkisi
kernaimmin, ett'ei hänen tarvitsisi vaivata korkeata Porttia tällä
asialla. Kerrotaan Teidän Ylhäisyytenne ostaneen mainitun orjattaren.
Päästäkää hänet vapaaksi! Ostohinta maksetaan teille heti."
"Bakkalum, saammepa nähdä," sanoi Pasha miettivästi, tupruttaen savua
piipustaan. Lyhyen vaiti-olon jälkeen lisäsi hän: "Kernaasti tahtoisin
toivonne täyttää, mutta ei se tällä kertaa kuitenkaan käy päinsä. Tyttö
on jo monta päivää sitten lähetetty hänen ylhäisyytensä Sultaanin
haaremiin ja Kislar Agha ja Kehaja Khadunna ovat hänet vastaan-ottaneet.
Kovin ikävää, kovin ikävää! Sieltä ette voi häntä saada."
Muukalainen loi epäluuloisen silmäyksen Pashaan, joka istui suopeasti
piippuansa polttaen, eikä edes näyttänyt huomaavan vieraansa synkkää
katsetta.
"Poika parka," ajatteli vieras itsekseen, "sanoinhan hänelle heti,
ett'ei koskaan ole onneksi rakastua turkkilaiseen naiseen oikein
täydellä todella."
Useiden keskinäisten kohtelijaisuus-osotusten jälkeen lähti vieras pois
ja Pasha kääntyi kohta sen jälkeen lääkäriin sanoen: "Uskoton koira!
Mokoma giauri tulee pyytämään paratiisin houria, joka on luotu
yksinomaan oikea-uskoisen elämää sulostuttamaan!"
"Mutta ethän, herra, vielä ole lähettänyt tyttöä pois?" huomautti
Muhammed.
"Bosh, bosh, saastaiselle elukalleko antaisin totuuden helmeä?
Läkähtyköön hän valheeseen! Huomenna tyttö viedään. Annan Fatmen
ilmoittaa sen hänelle, jotta hän olkoon valmis ja koristelkoon itseänsä
parhaan mukaan."
Eikö iloitse Vaali, kuullessansa suuren päivän lähestyvän? Eikö ajattele
hän iloa, jota tuntisi hänen äitinsä, jos tietäisi tyttärensä
saavuttavan korkeimman maallisen onnen, minkä hän on hänelle kuvitella
voinut? Ei. Vaali istuu synkkänä, vaiti kuin marmorikuva. Surumielisen
ympärillä häärii vanha neekerivaimo Fatme. Hän juttelee myötäänsä ja
tahtoisi huvittaa murheellista kaunotarta. Hän ylistää hänen
kauneuttaan, hänen onneaan. "Ohho! Kaikkein herrain herra, uskon valo,
maailman valtijas! Niin, syytä sulla kyllä lienee olla vakava ja
aprikoida, miten oikein olla, kuin eleä sinua odottavassa suuressa
kunniassa! Mutta ole iloinen, ihana Vaali! Sinua kauniimpaa kukkaa ei
loistava aurinko vielä ole valaissut. Allah heitä varjelkoon, Kasseki
Sultaanitarta, kuuta ja lisäksi kaikkia Seraljin tähtiä, kai he kaikki
kauneudesta säteilevät. Allah minua heitä solvaamasta varjelkoon, mutta
minulla ei ole ollut onnea heitä nähdä, sitä vastoin kuin näen _sinun_
kauneutesi näillä molemmilla vanhoilla silmilläni. -- Ohho! Uskottomalle,
saastaiselle kafiirilleko sinä muka olisit aijottu? Sellainen tunkeutui
hänen armonsa Pashan luo, (jonka elon Allah onnekkaaksi tehköön!) ja
tahtoi sinut ostaa. Hyi, sellaista koiraa!"
Vaali alkoi äkkiä tarkata vanhuksen puhetta. "Tahtoiko hän ostaa minut?
Sanoitko niin?" kysyi hän kiivaasti.
"Tahtoi, lapsi, tahtoi! Sellainen mieletön houkkio! Sanoi erään frankin
karillejoutuneesta laivasta tahtovan sinut omaksensa. Kylläpä kai!
Kuulin orjien tuolla sisällä kertovan tuon kaiken."
Vaalin kasvot olivat auringon valaiseman järven kaltaiset, jonka
jok'ikinen laine loistoa heijastaa, mutta äkkiä peittävät pilvet päivän
silmän ja synkkinä, tummina hyrskyvät jälleen järven aallot.
"Kas noin! Noin sinun tulee loistaa! Nyt olet kaunis! Ei, lapsi, elä
uudelleen surullista katsetta kasvoillesi päästä! Huomenna, kun sinut
viedään Seraljiin, tulee sinun ottaa tuo kaunis katsanto!"
"Huomenna? Huomennako jo?"
"Niin. Hänen armonsa Pasha pyysi minua ilmoittamaan siitä sinulle ja
käski minua koristamaan sinua mitä kauneimmin. No, no, elähän nyt siitä
niin hirveästi hätäänny! Käy nyt levolle, että huomenna sitten olet
kukoistava!"
Mutta ei etsinyt unessa uutta loistetta Vaalin silmä, ei sitä edes
kyyneleet virkistäneet. Levottomasti heittelihe nuori neito
vuoteellansa, jossa olisi uinua pitänyt. "_Hän_ kehoitti minua
rukoilemaan. Mutta voi! Onhan Profeetta itse sen niin säätänyt.
Rikottaisiinko _hänen_ lakiansa naisen tähden, joka on luotu vain miehen
huviksi ja jonka onni tai onnettomuus ei mitään merkitse? Isäni, isäni,
etkö saata tyttäresi huutoa kuulla? -- Oi ei! Isänihän on minut rahasta
myönyt! Äiti, sinähän rakastit pientä tyttöäsi! Oi ei, oi ei! Ei
hänkään, jos voisikin, tahtoisi minua vapauttaa! Hän iloitsisi
onnestani. Veli, sä uljas, nuori veljeni, sinä vapauden puolesta
taisteleva sotilas, auta Vaali raukkaa! Oi ei, ei! Sinä olet jalo
sotilas, Vaali vain poloinen tyttöparka, jonka täytyy kuolla, voi, mutta
joka ei kuitenkaan saa kuolla! Miksi sai Vaali kauneutta? Ei itsensä
iloksi, rakastettunsa riemuksi! Mutta onhan kauneus Vaalin oma. Eikö
Vaali voi sitä hävittää? Mutta voi! _Hän_ ei välittäisi rumasta! Vaali
lähetetään orjakauppaan, myödään jonkun köyhän miehen orjattareksi, saa
raataa ja raskaassa työssä uurastaa! Mutta kenties! _Hänhän_ etsii
Vaalia. Eihän hän rumaa Vaalia rakastaa saata, mutta hän on häntä
säälivä, hän ostaa ehkä Vaalin orjattareksi kauniille naiselle, jonka
valitsee vaimoksensa hän, joka tahtoo rakastaa ainoastaan yhtä. Vaali
saisi hänen vaimoansa palvella, häntä koristaa, ilahuttaa hänen mieltään
ystävällisellä, huomaavalla palveluksellaan ja _hän_ iloitsisi siitä."
Oli aamu. Fatmen oli saatettava Vaali kylpyyn.
"Fatme, muistatko väkevää nestettä, jolla kiillotit vaskiheloja tuolla
ja joka, kun siitä singahti pisara sormelleni, poltti siihen haavan,
josta sanoit ainaisen arven jäävän? Voitko hankkia mulle sitä?"
"Mitä Vaali sillä?" kysyi kummastellen Fatme.
"Käyttämällä sitä kylvyssä teen ihoni hienoksi. Olet ylistänyt hipiäni
sametinkaltaista lienteyttä. Nyt kuulit salaisuuden, jonka kautta sen
sellaiseksi saan. Mutta et saa hiiskua siitä kellekään."
"Herra, ihana orjattaresi on musta," sanoi orja astuessaan Murad Pashan
luo.
"Mustako? -- Mitä loruat, sinä koiransikiö?"
"Hän on peseytynyt sillä öljyllä, jolla kiillotamme metalleja." Orja
vaikeni, mutta huomatessaan herransa vihan alkavan kuohua niin kovasti,
että pelkäsi siinä paikassa saavansa viestistänsä selkäsaunan, lisäsi
hän: "Mutta Hekim Muhammed Effendi sanoo, että öljyn saa pestyksi pois."
"Mitä valehtelet, koira?"
"Menehtyköön palvelijasi, jos valehtelee! Hekim tapasi vanhan Fatmen,
kun tämä oli viemässä öljyä Vaalille, ja, viisas kun on, arvasi hän
orjattarella olevan jotakin pahaa mielessä ja vaihtoi väkevän hapon
värjäävään öljyyn, joka tosin kovasti kirveltää ihoa, mutta jota saattaa
toisella nesteellä pestä pois."
Pasha istahti takaisin sohvalle, jolta hämmästyksessään oli kavahtanut
pystyyn. "Allah, Allah! Mokomakin kiukkuinen ilkiö! Luuleeko hän
maksaneeni 30,000 piasteria sitä varten, että hän saisi kauneutensa
turmella? Sellainen petturi! Tahtoo varastaa minulta kauneutensa, josta
olen niin kalliin hinnan maksanut! Tahtoo peijata multa omaisuuteni!
Kuten sanoin, eivätkö naiset ole enemmän eläimiä, kuin ihmisiä? Onko
heillä vähintäkään käsitystä oikeasta ja väärästä? Ei. Elukoita he ovat,
pahempia, kuin elukat. Herrani Sultaanin parran kautta, vähemmästäkin
sitä saattaa raivostua. Mutta mitäpä hänelle voin? Jos häntä
rankaisutan, itkee hän ja turmelee silmäinsä loiston. Kiittämätön! Enkö
ole tuottanut hänelle niin komeita pukuja, että olisivat itse
Sultaanitar Walideelle soveltuneet? Enkö ole antanut tarjota hänelle
sekä sokerihilloa, että sokerileivoksia? Mutta sellaiset he ovat, tunnen
heidät, kavalia ja kiittämättömiä ovat."
* * * * *
Kulunut on kymmenen vuotta. Lämpimänä ja kirkkaana kaareilee päivä yli
Stambulin. Kultainen Sarvi säteilee, tuhanten kukkain tuoksu täyttää
ilman. Seraljin rannalla keinuu katettu purjevene. Pienempiä venheitä
kiitää ympäri ajamassa kaikkia muita pursia pois tieltä. Seraljin
naisista muutetaan muutamia Kadiköin kesälinnaan.
Seraljin portilta, rantaan asti pingoittavat mustat orjat
kangaskaistaleita molemmin puolin tietä, jott'ei kukaan
vilahdukseltakaan näkisi hunnutetuita naisia, jotka nyt Kislar Aghan ja
mustan orjaparven seuraamina astuvat palatsista. Useimmat naiset
juttelevat vilkkaasti. Se on suuri ja tärkeä tapahtuma tulla muutamaksi
viikoksi siirretyksi toiseen linnaan. Se se heitä vilkastuttaa.
Utelijaina vilkkuvat naiset ympärillensä, mutta eivät saata nähdä muuta,
kuin taivaan ja varjostavat vaateseinät. Muutamia ihmisiä on lähestynyt
vaateseiniä. Heidät karkoitetaan etemmäksi. Eräs frankki, nainen
rinnallaan, lähestyy aivan likelle. Tuuli nostaa vaateseinän lievettä,
Kislar Agha huutaa kiivaasti orjille pitämään paremmin varalta. Vähäinen
hälinä syntyy. Eräs Seraljin naisista päästää hillityn huudon. Frankki
ja hänen toverinsa siirtyvät kauvemmas.
Muutamia päiviä tämän jälkeen toi vanha vaimo venäläisen ministerin
hotelliin kirjeen ja kukkamaljakossa kasvavan kasvin. Sieltä saatettiin
nämä perille omistajalle, eräälle matkustajalle. Kirje kuului näin:
"Vaalin entinen ystävä ja pelastaja, rauha olkoon kanssasi!
Näin sinut muutama päivä sitten. Sinä et saattanut minua tuntea. Sinä
olet sama kuin olit: Waimosi, eläköön autuaana hän, seisoi sivullasi,
kuin rinnalla auringon seisoo aamurusko. Vaali on vanha, sammunut on
silmän säihky, lakastuneet ovat posken ruusut.
Vaali on tuntenut ilon; hänellä oli tytär. Neljän kuukauden vanhana
kihlattiin hän Mustafa Pashalle, tuolle vanhalle veren-imijälle. Viiden
kuukauden ikäisenä kuihtui hento taimi. Äiti ylisti Allahin armoa.
Vaalilla oli lintu häkissä: se lauloi ja lohdutti hänen sydäntään. Mutta
Vaali käsitti, mitä on pakko ja vankeus! Hän antoi viedä ystävänsä
lehtoon Bosporon rannalle.
Kun myyty tyttö vietiin kodistansa, näki hän siemenen putoavan maahan
siitä heinätukosta, jota hänen veljensä hevonen parhaillaan söi. Tyttö
otti siemenen ja kätki sen povellensa. Siemenestä on Vaalin huoneessa
kasvanut pieni puu. Mutta se riutuu, se halajaa vuoriston vapaaseen
maailmaan. Vaalin entinen ystävä! Wie puu sen kotimaan ilmaan, istuta se
sen kotimaan multaan! Tee tämä Vaalin tähden! Muuta toivomista ei
hänellä ole.
Sinä opetit Vaalille, ett'ei saa henkeänsä lopettaa: Vaali elää. Sinä
opetit häntä rukoilemaan: hän rukoilee.
Rauha olkoon kanssasi, hänen kanssaan, joka sydäntäsi riemastuttaa ja
lastesi kanssa! Vapaus ja elämän täysinäisyys olkoon teidän!"