Kauvan, kauvan aikaa, monta sataa vuotta sitten, kun Suomi ei vielä
ollut Ruotsin vallan alle joutunut, silloin seisoi niemellä Saimaan
rannalla muhkea talo ja siellä asui vanhaan Savonkansaan kuuluva suku,
ylpeä ja mahtava. Monta ottelua olivat tämän suvun miehet kestäneet
Hämäläisiä ja Karjalaisia vastaan ja monta hävitysretkeä olivat he
tehneet aina kauvas Venäjän rajoille saakka. Mutta nyt oli toinen,
vaikeampi vihollinen noussut vastustettavaksi, nimittäin Ruotsalaiset,
nuo ylpeät, meren poikki tulleet. He taistelivat ristillä ja miekalla,
he taistelivat sanalla ja heidän valtansa alle sortuivat vähitellen
kaikki Suomen heimot. Mutta Saimaanniemen suku seisoi vielä vankkana, se
ei peljännyt miekkaa, ei sanaa, eikä ristiä.
Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Pyhä Piispa Henrik ensi kerran
Kristuksen nimeä Suomen rannoilla saarnasi, mutta vielä eli ylpeän
itsenäisenä Saimaan rannalla Saimaanniemen suku. Sinne eivät Ruotsin
kuninkaan voudit rohjenneet tulla veroa kiskomaan, sillä sinne
sellaisille asioille lähteneet olivat saaneet syytä yritystänsä
surkeasti katua, eikä kukaan uskaltanut ketään Saimaanniemen väestä
oikeuteen manata. Mutta niemen talossa istui suvun vanhin ja sääsi lakia
ja ankaraa oikeutta omaistensa kesken.
Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ja saarnasi ristin-oppia
ylpeälle väelle siellä sisällä, joka istui mies toisensa rinnalla
nuorimman pojan hääpitoja viettämässä. Ja runolaulajat lattian keskellä
lakkasivat hetkeksi laulustaan. Käsi kädessä, vaieten, kuuntelivat he ja
ihmettelivät, mitä tästä mahtoi seurata. Mutta pian alkoi toinen heistä
kajahuttaa:
"Nytpä vanha Väinämöinen
Tupasesta tuhman lauloi,
Kielipalkun suohon suisti,
Somerohon kutsuttaman."
Ja silloin kohahti suostumussohina tuvan lavitsoita pitkin. Vihoissansa
poistui ristin mies, sanoen: "Voi teitä, te pakanat! Onnettomuus on
teidät musertava ja vielä te nyt hylkäämäänne kasteen armoa kerran
kerjäätte!"
Pitkä aika oli kulunut ja Saimaanniemen suku oli viimeinkin joutunut
melkein häviöön. Taukoomattomat taistelut olivat sitä vähitellen
kuluttaneet. Siellä istui nyt takan ääressä jäljellä ainoastaan kolme
ijäkästä veljestä, kolme harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän
poikansa olivat kaatuneet, paitsi nuorin, Saivo, ja hänen kuudessa
reippaassa pojassaan yleni nyt Saimaanniemen suvun toivo.
Mutta Saivo oli lähtenyt metsään opettamaan vanhempia poikiansa
taistelemaan metsän kuningasta vastaan ja kotona takan ääressä istuivat
nyt nuo kolme hallipartaa ja Saivon vaimo, Ylpytär, nuorempain lasten
kanssa. Silloin astui taas sisälle ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin
ja lausui: "Vanhat pakanat haudan partaalla, pelastakaa sielunne
kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikaisi sielut!
Suostukaa pyhään kasteeseen ja Ristiinnaulitun merkkiin! Ettekö ole
nähneet, miten teitä kirous seuraa! Miehenne ovat kuolleet, ainoastaan
vanhuksia ja lapsia on jäljellä. Nöyrtykää Herran rankaisevan käden
alle!"
Silloin suuttuivat ukot uunin vieressä ja Ylpytär kavahti pystyyn ja
sanoi: "Laittau matkoihisi mies! Ei jauha taikasi Ylpyttären sydäntä
jauhoksi, mahtavampaa sen silloin olla pitäisi! Mene, etteivät Saivon
pienet lapset sinua pois kantaisi!" Ja ristin mies meni, mutta hänen
sanansa eivät olleet lempeyden sanoja, vaan vihan ja kirouksen.
Vielä asui hajallaan metsien syvyydessä, kankaiden ja järvien takana
miehiä, jotka eivät olleet vieraan vallan alle taipuneet. Toisinaan, kun
eivät enää muuta voineet, olivat he alistuvinaan muukalaisten ikeen
alle, mutta nousivat taas kapinaan, milloin siellä, milloin täällä.
Mutta Saivo sanoi: "Ei yksityinen helposti karhuakaan kaada, saati
sitten vihollista. Useat saattavat voittaa, missä yksityinen kaatuu." Ja
hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten huostaan ja samosi kautta
sydänmaitten ja metsien kehoittamaan kaikkia Suomen heimosta vielä
jäljellä olevia, niin Hämäläisiä, kuin Karjalaisia ja oman heimonsa
miehiä, nousemaan aseihin yhteistä vihollista vastaan.
Mutta Ruotsalaiset ottivat Saivon vangiksi, sanoivat häntä kavaltajaksi
ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti ulos vanhimman poikansa ja
sanoi: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, että voisit heidät
voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi
kostajaksi!"
Poika lähti. Mutta vuosi vieri, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi
toiselle pojallensa: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa,
jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi
pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!"
Poika lähti. Mutta vieri vuosi, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi
kolmannelle pojallensa samoin, kuin oli molemmille toisille sanonut.
Mutta vuosi kului ja tupaan astui taaskin ristin mies ja sanoi: "Nainen,
onko Herra sinua nyt kyllin koetellut? Miehesi ja molemmat vanhemmat
poikasi ovat kuolleet. Onko sydämesi nyt nöyrtynyt?"
Vaan Ylpytär vastasi: "Houkkio! Siitäkö nöyrtyisi sydämeni, että
rakkaimpani ovat miehinä eläneet ja Suomenmaan puolesta kuolleet? _Nyt_
vasta saatan ylpeillä! Ja vielä elää heidän työnsä täyttäjä."
"Niin, hän elää," ilkkui mies, "palvelijana kuninkaan hovissa, silkistä
ja kullasta kiiltävänä ritarina kuninkaan palveluksessa?"
"Valhetta puhuu viekkaan kieli," vastasi Ylpytär.
"Ell'et sanojani usko, niin katso silmilläsi. Mutta vielä sortumuksen
päivä sinullekin koittaa, ylpeä nainen," sanoi mies ja poistui.
Mutta Ylpyttären sydämessä polttivat hänen sanansa. "Onko hän, sydämeni
rakkain lapsi, tullut palvelijaksi Suomenmaan ryöstäjän, hänen, joka
surmaa Suomen sorean kielen ja kietoo kielensä kahleet yli Suomen kansan
ja Suomen sydänten? Heidän taikatemppunsa ovat rikkauksilla ja kullalla
nuorukaisen silmät sokaisseet. Olihan leipää, joskin kovempaa, Suomenkin
maassa. Voi sitä, joka kullasta ja leivästä isänmaansa myöpi! Kunnialla
ja loistollako he ovat hänen silmänsä häikäisseet! Vieraan palveluksessa
voitettu kunnia on, kuni vedessä vaahto, arvotonta kiiltoa vaan."
Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin Saimaannientä
puolustamaan ja hän sanoi: "Muistakaa sitä perintöä, jonka olette
hoidettavaksenne saaneet! Vielä ei ole valloittajan jalka
Saimaanniemelle astunut. Mahtavan ajan vaatiessa täytyy lapsenkin olla
mies."
Ja Ylpytär tekeytyi ulkonaisesti nöyräksi ja lähti ulos kansan
keskuuteen ja hän etsi poikaansa. Ja hän sai tietää tämän olevan Ruotsin
toisella rajalla taistelevain sotamiesten joukossa ja hän lähti häntä
sieltä asti etsimään.
Mutta hänen kulkiessaan joukosta toiseen poikaansa etsimään, astui taas
hänen eteensä ristin mies, se sama, joka oli häntä kotituvassa uhannut.
Ja hän sanoi: "Nainen, taivuta sydämesi nöyryyteen: talosi on poltettu,
poikasi ovat kaikki kolme sitä puolustaessaan kaatuneet, eikä koko
suvustasi ole jäljellä ketään muuta, kuin kuninkaan hovissa palveleva,
sydämensä ristin edessä nöyryyttänyt poikasi."
"Kaatuneetko ovat kaikki? Nuorinko myöskin? Elä toki vielä sula, sydän,
elkää vielä lauhtuko, jäntereet, vielä täytyy eloa jatkaa! _Yksi_ on
ehkä vielä pelastettavissa." Ja hän kiiruhti pois.
Taistelukentällä kuolleitten ja kuolevaisten keskellä tapasi Ylpytär
poikansa. Hänen hoitonsa herätti kuolemaisillaan olevan tietoonsa.
"Äitini! Sinäkö täällä?" sanoi hän. "Kiitos! Katso, kuolen nuorena,
mutta kuoloni on ihana! Kuolenhan synnyinmaan puolesta!" Ja hänen
silmänsä sulkeutuivat ja hän kuoli. Mutta Ylpytär lyyhistyi maahan.
"Haa, pettynyt raukka! Kuolit harhaluuloosi, kuolit valheen vankina. Jos
olisit kaatunut jalossa taistelussa näitä vastaan, joiden joukossa nyt
sodit, niin olisi kuolosi ollut kaunis. Kuole, Ylpytär, elämäsi on
lopussa!"
Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies. Hän näki vaivaisen
maahanvaipuneen ja hän sanoi: "Nyt, Ylpytär, olet murtunut. Tule minun
kädestäni vastaanottamaan hyvitystä!" Mutta Ylpytär sanoi: "Poistu, paha
noita, eläkä kuolemalle pyhitettyyn kajoa!"
Mutta yli kuolleitten tanteren liihoitti hiljaa hento haamu. Se oli
nuori, valkopukuinen tyttö, musta risti rinnalla. Hän oli sydämessään
ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksesta ristille
pyhitetty. Hän tuli kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä
ja rukoili hiljaisella äänellä, mutta sydämensä syvyydestä. Ja yhä
hartaammin ja hartaammin kaikui hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa
näytti itsekieltäymyksenä siihen sulautuvan ja nousevan Jumalan luokse.
Ja hän huomasi maahanvaipuneen äidin ja vuodatti hellin sanoin sydämensä
rukoukseen murtuneen puolesta. Hän rukoili lohtua ja selvyyttä sille,
joka ei vielä ollut valoa nähnyt, ja kärsivällisyyttä ja
itsensäkieltävää sydäntä.
Ja Ylpyttären sydän heltyi, hän itki.
"Kiitos sulle, oi tyttö, sä lapsi vierahan maan, kasteesta Ylpyttären
elon-iltana! Suomen vanhan kansan luo lähtee Ylpytär. Anna lempeän,
kauniin rukouksesi kaikua yli kuolevan!"