"Miksi kantaa Oikameonna, vaimo vanhus, seppeltä suortuvillaan, miksi
ruusut vanhan päätä koristavat? Nuorellehan seppel sopii,
kaunottarellehan ruusut soveltuvat, iloinenhan kukkia kantaa. Koristettu
olkoon rakastettu, olkoon morsian! Viskaa, vanhus, seppel pois!"
"Miksi kantaa Lilameha, nuori neito, suortuvillaan seppeltä, miksi
ruusut nuoren päätä koristavat? Usein kuihtuu surusta nuoren sydän,
ennenkuin seppel suortuvilla on kuihtua ehtinyt, usein itkee morsian,
ennenkuin ruusu hänen hiuksillaan on lakastunut. Kanna nöyrästi
seppeltäsi, Lilameha, elä kanna sitä niin ylpeästi päivänvalossa, että
aurinko sen polttaa!"
"Korkealla nuori neito seppeltä kantakoon. Hänen silmässään asuu tuli,
huulillansa hymy ja sydämessänsä ilo!"
"Varovasti nuori neito seppeltä kantakoon, pitkältä on hänellä surun
varalta elämää. Vanhuksen seppel ehtii tuskin enää kuihtua, ennenkuin
hänen päänsä jo multaan lasketaan. Oli Oikameonnakin kerran nuori,
koristi hänenkin päätänsä morsiusseppel ja hän luuli, ett'ei se koskaan
kuihtuisikaan. Vishtonnoh, mahtava päällikkö, oli hänen uljas sulhonsa.
Oikameonna oli Vishtonnohin silmä, oli hänen wigwaminsa valo. Vishtonnoh
oli Oikameonnalle silmää ja valoa, elämää ja ilmaa kalliimpi ja ylpeänä,
kuin Lilameha nyt, kantoi silloin Oikameonna seppeltään.
Mutta katso, päivä vaihtui yöksi. Monasti ei ollut Vishtonnoh majoja
siirtänyt, monasti ei ollut puhveli metsäseuduilta virranlaaksoon
samonnut, kun jo toinen vaimo hänen mattonsa järjesti, eikä
Oikameonnalla enään ollut tilaa Vishtonnohin wigwamissa. Näes,
Oikameonnalla ei edes ollut toivoa saada suuren hengen maassa
Vishtonnohia palvella, toinen oli häntä seuraava sinne saalisrikkaille
metsästysmaillekin.
Mutta lähestyi se aika, jolloin Vishtonnohin heimomme miesten kanssa
tuli kostaa Mustajalkain heimolle ja sentähden käski hän siirtää asunnot
lähemmäksi heidän aluettansa. Ja majat muutettiin ja soturit lähtivät ja
niiden mukana meni Vishtonnohin uusi vaimo. Mutta Oikameonnan täytyi
jäädä heikkojen luokse, lasten luokse ja Oikameonnan sydäntä poltti. Ei
ollut Oikameonna vanha, eikä pelkuri, eikä lapsi. Lilameha! Nuori oli
tosin silloin Oikameonnan pää, mutta seppeltä ei se kantaa voinut, sillä
hänen sydämensä oli iloton.
Mutta kautta korpimaan seurasi yksinäinen nainen salaa heimon jälkiä.
Hän ei peljännyt sarvillansa multaa rajusti puskevaa puhvelia, hän ei
peljännyt väijyvää pantteria, vaan hän pelkäsi Vishtonnohin vihaa, jos
tämä näkisi hänen olleen päällikön käskylle tottelemattoman. Mutta
Oikameonna ei saattanut jäädä lasten luokse. Käske vuorikaurista
pysymään alallaan, kun sen karitsan ryöstät, käske vuoripuron
pyörteeseen pudonnutta lehteä pysähtymään, käske vaimoa jäämään
paikoilleen, kun hän on miehestänsä erotettu.
Hiljaa hiipi Oikameonna yöllä Vishtonnohin majan ympärillä. Siellä
havaitsi hän haamun. Se oli päällikön nuori vaimo, joka levottomasti
tutkistellen seutua kuunteli. Hän ei ollut pettynyt. Muuan Mustajalkain
heimon soturi luikerteli heinikossa vakoilemassa. Hän huomasi nuoren
vaimon ja keihäs oli lentämäisillään hänen kädestään. Mutta silloin
sattui häneen nuoli, keihäs vaipui alas ja kosketti vain keveästi nuorta
vaimoa jalkaan.
Mistä tuli nuoli yksinäisessä yössä? Sen tiesi Oikameonna yksin. Mutta
Vishtonnohin nuori vaimo vaipui maahan. Oliko keihäs myrkytetty?
Elä kuihdu, nuori metsäkukka, syvästi surisi Vishtonnoh, kovasti kärsisi
päällikkö! Elä kuole, kaunoinen, ei Vishtonnohin pidä kärsimän.
Oikameonna taitaa auttaa.
Mutta lapsi, jonka Oikameonna eilen synnytti metsässä, ken hentoa
hoitaa, jos Oikameonna nuoren naisen haavan myrkystä kalpenee? Ken
pojalle kukkia poimii, ken häntä äidin silmillä katselee, jotta hänestä
kasvaisi suuri soturi?
Vishtonnoh on katsova häntä isän silmillä, nuori vaimo on poimiva
äidittömälle kukkia, korpi on kasvattava pienoisen sotilaaksi.
Mutta ei kuollutkaan Oikameonna, myrkky oli heikkoa, hän taintui vaan.
Hän eli kuin hiekalla taimi, kun ei sadepisaraakaan taivaasta tipahda.
Mutta Oikameonna oli voimakas, hän nosti jälleen päänsä.
Katso, Lilameha, moni talvi on sen jälkeen ketoja kuihduttanut, ja nyt
kantaa Oikameonna jälleen seppeltä, sillä nyt kukoistaa Oikameonnan
sydän jälleen. Oikameonna se nyt taaskin Vishtonnohin maissin musertaa,
hän se päällikön matot järjestää. Hänen poikansa, metsän hento
lapsukainen, nyt uljas, kaunis nuorukainen se on, joka Vishtonnohin
rinnalla taistelussa seisoo. Oikameonna se on seuraava päällikköä, kun
hän kerran lähtee suuren hengen luokse runsaille metsästysmaille
metsästämään. Oikameonna se häntä siellä saa palvella ja valita hänelle
uljaasta saaliista mehevimmät palat.
Lilameha, sä nuori, somasti lepää vanhankin suortuvilla seppel, kunhan
hänen sydämessänsä ilo kukoistaa."