Alhaalla pienessä, kukoistavassa notkossa harjoittivat pienet
tuulahdukset veitikkamaista leikkiänsä. Sepä vasta elämää! He
temmelsivät toistensa kanssa, olivat voittosilla, viskelivät
ympärillensä pieniä korsia, tuhansia kepposia he keksivät. "Katsokaa,
tuolla on kummallinen kappale," sanoi muuan tuulahdus. "Siemenhän se
vaan on," virkkoi toinen. "Malttakaahan, minä tiedän," tokasi eräs hyvin
nokkaviisaan näköinen, "katsokaa, tässä juuri kasvoi se komea kukka,
joka oli suloisista tuoksuista niin rikas, että koko päiviksi riitti
niiden kanssa leikkiminen ja niitä kanniskeleminen. Kyllä tämä on sen
kukan siemen." "Voi, kuinka hauskaa, voi, kuinka mainiota!" huusivat
kaikki ja alkoivat siementä siirrellä.
Siemenellä oli pitkät haivenet ja niitä nostelivat tuulahdukset, yksi
yhtä, toinen toista, sysäsivätpä muutamat reippaimmat vähän itse
siementäkin. Mutta siinäpä se kuitenkin vielä oli paikallansa ja
vallattomat, häilyvät tuuloset kyllästyivät pian työhön ja alkoivat taas
leikkinsä, jättäen siemenen oman onnensa nojaan.
Mutta muuan pieni tuulahdus pudisti yhä vielä pikkuisen siementä,
nykäisi haivenia ja sanoi itseksensä: "Onko sitä todella sellainen
raukka, ett'ei saa tätä siementä tuonne ylös! Olisihan niin erinomaista,
jos noin komea kukka kasvaisi siellä ylhäällä! No, jos kerran leikkiä
taitaa, niin taitaa kai työtäkin tehdä!" Ja sitten hän kävi oikein
voimiensa takaa siemenen kimppuun ja sai sen haivenineen päivineen
temmaistuksi syliinsä. Mutta eipä ollut niinkään helppoa kantaa sitä
ylös kunnaalle. Raskaine taakkoinensa ei tuulahdus yhtään jaksanut
kohota yli heinänhuippujen, vaan täytyi hänen pujottaida heinien lomitse
ja levätä siellä täällä karkeimmilla korsilla, nojaten siementänsä
johonkuhun lehteen. Hänen näin tunkeutuessaan eteenpäin tarttui haiven
kiinni sinne, toinen tänne. Se oli yhtä työlästä, kuin ihmiselle olisi
kantaa suurta puuta oksineen, juurineen kautta metsän, niin monta
estettä tielle sattui. Milloin oli pieni hyönteinen pudonnut selälleen
ja makasi maassa koivet pystyssä, niillä kaikin voimin ilmassa sätkien,
mutta pääsemättä kuitenkaan pystyyn ja sitä täytyi tuulahduksen auttaa
jalkeille; milloin oli taas kukkanen tarttunut päästään heinänkorren
alle, eikä päässyt valoa nauttimaan, ennenkuin tuulahdus ravisti
heinänkortta niin kauvan, että kukka sai päänsä irti.
Samassa juoksi pitkäkoipinen vaaksiainen siitä ohitse ja sanoi: "Kuinka
olet tyhmä! Pidä huolta omasta asiastasi ja anna toisten hoitaa omansa,"
ja sitten harppasi se tiehensä vielä pitemmillä askeleilla, kuin oli
tullutkaan. Mutta eipä seurannut pikku tuulahdus tätä viisasta neuvoa,
vaan auttoi kuitenkin seuraavaa hyönteistä ja seuraavaa kukkaa. Mutta
kautta laakson tohahti nyt tuulenpuuska ja sai aikaan hirmuisen
mullistuksen koko nurmivaltakunnassa. Satoja kukkia siirtyi asennostaan,
tuhansittain pieniä hyönteisiä joutui kokonaan matkasuunnastaan
eksyksiin ja tuoksuvan kukkasen siemenen tempasi vihuri hirmuisessa
vauhdissaan pois.
"Hyi, tuota huimapäätä," sanoi tuulahdus noustessaan pää pyörällä
pystyyn kuperkeikasta, jonka oli täytynyt tehdä. "Minnehän nyt
siemeneni katosi?" Ja nyt, kun hänellä ei ollut mitään kannettavaa,
lehahti hän lentoon niin korkealle, kuin suinkin jaksoi. Ja kas: tuolla
oli siemen. Se oli pudonnut tikulle juuri sille kunnaalle, jonne
tuulahdus oli aikonut sen viedä. Heti oli tuulahdus sen luona ja
löyhytti sen tikulta alas multaan.
Mutta sillä välin oli jo tullut ilta ja tuulosemme oli leikistä ja
työstä väsynyt ja komean, hopeakoristeisen, sinisen lepokammion hän
itsellensä keksi ja kävi siihen nukkumaan, vielä naurahtaen
onnistuneelle retkellensä.
Mutta seuraava päivä oli niin kuuma ja niin tyyni, että kaikki
tuulahdukset nukkuivat koko päivän. Ja sellaisia päiviä seurasi sitten
monta ja sillä välin satoi ja myrskysi niin, ett'eivät mitkään pienet
tuulahdukset rohjenneet retkille lähteä. Mutta muutamana päivänä heräsi
pieni tuulahduksemme siitä, että aurinko häntä paahtoi ja vilkaistessaan
yllensä, huomasi hän olevansa katotta päänsä päällä, sillä sinikello,
johon hän oli käynyt nukkumaan, oli kuihtunut. Nyt lähti hän, iloisesti
siipiänsä ravistaen, ulos maailmaan. Ja katso, ensimmäiseksi sattuivat
hänen silmänsä siihen kauniiseen, tuoksuvaan kukkaan, joka oli hänen
siemenestänsä kasvanut ja parhaillaan avasi ensimmäiset verholehtensä ja
levitti ensi tuoksunsa yli tienoon. Nyt ei ollut enään aikaa
nukkumiseen. Nyt tuli kiire herättää kaikki niillä seuduin nukkuvat
tuulahdukset suloisten tuoksujen kanssa leikkimään ja niitä laaksoille
ja vuorille levittämään. Ja hauska leikki siitä syntyi, uskokaa pois!