Oletko nähnyt suurinta ja kauneinta siltaa, mikä veden yli viepi? Oletko
saattanut suorana ja rohkeana seisoa siellä ylhäällä, korkealla, ei
vähempää kuin peninkulman pituisella sillalla ja voinut päätäsi
huimaamatta katsoa alas syvyyteen molemmin puolin, kristallikirkkaaseen
veteen? Tai oletko huimautuneena tarttunut sua tukevaan, vahvempaan
ystävään, jott'et kummallekaan puolelle suistuisi alas välkkyvään
hautaan?
Kun ammoisina aikoina vanha Väinämöinen oli laulamalla luonut laajan
Suomensaaren, oli siroittanut siihen sen tuhannet järvet ja laulanut
kauneutta yli koko maan, ja niin aavat Saimaanvedet niemineen ja
salmineen päilyen hänen silmäinsä edessä lepäsivät, silloin hymyili
vanhus iloisesti. Mutta hän sanoi: "Verkalleen liikkuu jo vanhus,
hitaasti kulkevat myös Suomen miehet. Eivät he jäniksen lailla juokse,
eivätkä oravan kanssa hyppele. Pitkä on matka järveä kiertää. Siltaa on
tarvis." Ja katso, silloin lauloi hän kaunoisen Punkaharjun kaartumaan
yli Puruveden kirkkahan kalvon.
Oletko nähnyt koivuja ja kuusia, jotka kasvavat toinen toistensa yllä
sillan molemmilla puolin? Eivät ne kuitenkaan toistensa latvoilla kasva,
vaikka siltä melkein näyttää, kun ne tuossa seisovat jyrkänteessä
toistensa päällä. Oletko veden kirkkauden pettämänä tahtonut poimia
kiiltävän valkeita kiviä ja simpukoita järven pohjasta, jossa ne monen
kyynärän syvyydellä vedenpinnan alla kiiluvat?
Kannaksen keskikohdan vaiheilla seisoo koivu. Se seisoo siinä niin
iloisena ja katselee yli laajan järven. Hiljainen tuuli humisee yli
harjun. Se kohottaa koivun notkeita, nuorteita oksia. Kauniisti
kumartelee solakka, vaaleanvihanta koivu ja vihmoo kukkaispölyänsä
vuoroin kukkulan toiselle, vuoroin toiselle puolelle alas välkähtävään
veteen, missä pienoisia hopeahattaroita sinisyvyydessä purjehtii
taivaalla, joka siellä alhaalla ylhäisen taivaan kuvana päilyy.
Ja kielot koivun juurella, ne kukkivat ja riemuitsevat, mutta niiden
siskot, jotka ovat kasvaneet muutamia harvoja askeleita kauvempana
rattaanraitioitten välissä tiellä, ne tuoksuvat myöskin, vaan niiden
valkean puvun peittää pöly ja ne kaihoovat ja ikävöivät, eivätkä itse
tiedä miksi.
Niin maantien kaihoova kukkanen kysyy: "Siskot, valkeat, tuoksuvat
kielot, miten saatatte te niin raittiisti tuoksua ja kukoistaa ja miksi
kaihoomme me?" Ja kielot vastaavat: "Tuoksumme ja kukoistamme koivun
suojassa, emmekä muuta tiedä. Mutta kysykää ruusuilta. Katsokaa, kuinka
rehevästi ne kukoistavat!"
Ruusuja kasvaa rinteellä tiheässä. Kielot kysyvät: "Ruusut, punaiset,
hehkuvat, miten saatatte niin rehevästi, niin runsaasti kukoistaa? Mikä
se sydäntänne niin riemastuttaa? Miksi täytyy meidän poloisten
kaihoella?"
Iloisesti vastaavat ruusut: "Kas, me kasvamme tässä niin vapaasti! Meitä
ei muserra matkustajan pyörä, tuskin saavuttaa meitä hänen rattaansa
liikkeelle lennättämä tomuhiukkanenkaan ja koko tämä kaunis, edessämme
aukeava maailma on meidän. Olemme rikkaat: meillä on aurinkoa, meillä on
kastetta, mutta -- meillä on kuitenkin kaikkea vain puoleksi, kun
seisomme tässä harjun toisella rinteellä. Mutta kas koivu, sillä on
ylt'ympärillänsä koko avaran maailman ihanuus, sillä on aurinkoa, ilmaa
ja eloa, vaikka sitä tulisi miltä puolen, sentähden on koivu suuri,
sentähden on koivu voimakkaampi ja soreampi kaikkia muita."
Mutta maantien kielo ei tiennyt miten päästä hänkin tomusta valoon ja
vapauteen.
Tuli sitten siihen nuori tyttö. Hän poimi rattaanraition kielon ja solmi
sen seppeleeseensä ja samassa oli seppel valmis.
"Sinuhun, kaunis koivu, tahdon seppeleeni ripustaa, korkealle,
huojuvalle oksallesi!"
Ja ylhäällä korkeudessa liehui nyt kukkanen ja eli valosta
silmänräpäyksen siellä, missä ei mikään tomu sen kauneutta himmentänyt.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli se kuollut.