Päivyen koi
Laski jo, kullaten pilvet.
Hehkuen hohtaa taivas, maa.
Säihky-aallot, loistoisat liekit,
Hattarain helke vapaa tää,
Min lausutte, oi?
Tahdotte kai
Päivästä kertoa, tuosta
Loistossa lännen mi asustaa,
Vihaa yötä, syvyyttä tutkii?
Sinnekö mieltäin taivuttaa?
Min tahdotte, oi?
Itä, sä yö,
Uinuvat ruususet tuudit
Pehmeillä tuoksupatjoillaan.
Hiljaa häilyy utuinen huntu,
Satujen impein verho tuo!
Oi, haaveiden maa!
Ruusujen maa,
Itä, sä satujen kehto,
Valjun, vienon Suomen laulun
Rikas, lämmin, kukkaisa sisko,
Tumma, hehkuva itä, oi,
Sä lumosit mun!
Ihanat olivat Ben Hamounin puutarhat, ihanat niiden ruusut, mutta ihanin
oli puutarhan valtijatar, Ben Hamounin tytär. Puutarhan sisimmässä
pohjukassa, keveitten pylvästen varassa kohosi hänen linnansa. Tuoksuvat
jasmiinit ja uhkeat ruusut sen seininä ylenivät. Katon muodosti
kullasta, purpurasta ja kalliista kivistä hohtava holvi. Valtijattaren
hovinaiset olivat nuoria, kauniita neitoja kuultavan valkoisissa
puvuissa, lukemattomat ruusut ja liljat ja kukkaset hänen hovineitensä.
Kun hän lavitsan pehmeillä, helmikoristeisilla patjoilla lepäsi, silloin
sohisivat puutarhan suihkulähteet sulavimpia säveleitään ja vienoimmat
virtensä visersivät satakielet. Mutta kun hän taas impeinsä kera
iloisessa kisassa valtakunnassansa liiteli, silloin satakielet kimakasti
tuhansin kielin livertelivät ja uhkeana henkivartiona liihoitteli hänen
ympärillänsä välkkysiipisiä, kiiltäviä perhosia.
Tiesikö Alheidi, mitä on ilo? Tiesi, sillä se oli hänen alituisena
toverinansa. Tiesikö Alheidi, mitä on suru? Tiesi, sillä hän oli nähnyt
erään leikkitoverinsa sairastavan ja rakkaimman satakielensä kuolevan.
Tiesikö Alheidi, mitä on rakkaus? Ei. Hänen silmänsä eivät milloinkaan
olleet nähneet muuta miestä, kuin hänen isäänsä.
Eräänä aamuna istui Alheidi yksinänsä nurmikolla säihkyvän suihkulähteen
partaalla. Ajatuksiinsa vaipuneena piti hän kättänsä hienon vesisateen
alla, jotta tämä ponnahti ilmaan ja hajosi tuhansiksi kimalteleviksi
helmiksi nurmikolle, kukkasiin ja tytön hiuksiin, koristaen niitä
kauniimmin, kuin tummissa kiharoissa tavallisesti välkähtävät timantit.
Silloin kuuli hän outoa melua, katsahti äkkiä ylös, ja katso -- hänen
edessään seisoi nuori mies, joka säihkyvin silmin häntä katseli. Tyttö
yritti paeta, mutta muukalainen esti häntä. "Ihana Alheidi," sanoi hän,
"henkensä on erämaan poika pannut alttiiksi sinut nähdäksensä, mutta ei
hän sitä kadu. Viivy vain silmänräpäys, niin on hän saanut runsaan
palkinnon."
Alheidin teki mieli paeta, hänen teki mieli jäädä, hän halusi katsoa
maahan, hän halusi katsoa muukalaista silmiin. Hän viipyi
silmänräpäyksen toisensa jälkeen. Pian kuului eräs hänen leikkitoverinsa
lähestyvän laulaen. "Huomenna, auringon mailleenmeno-aikana, ihana
Alheidi," sanoi muukalainen ja katosi, merkitsevästi nostaen sormensa
huulillensa.
Ken oli muukalainen? Mitä hän tahtoi? Mistä hän tuli? Miten oli hän
päässyt sisään?
Koko päivän lepäsi Alheidi äänetönnä leposohvallansa. Ilta joutui ja
vielä olivat koskematta päivällisen tuoksuvat hedelmät, vielä häilyivät
valloillaan, vain löyhästi sidottuina ja koristeitta, kiiltävät kiharat.
Valkeni aamu, jo heräsivät kukkaset ja perhot, mutta vielä ei ollut
Alheidi nukkunut. Viimein sulkeutuivat kuitenkin hänen silmänsä
suloiseen uneen ja hänen herätessään oli aurinko jo korkealla
taivaankannella.
Armahat impyet, koristakaa valtiatartanne tänään tavallista
huolellisemmin! Miksi tahtoo hän tänään olla niin kaunis? Miksi
koristelee hän? Ketä ajattelee hänen sydämensä? Tahtooko hän
kauneudessaan isällensä loistaa, vaiko siksi, että tuntematon
muukalainen on hänet näkevä?
Aurinko on laskemaisillaan. Pian painuu päivä lännen pehmeihin
pilvipatjoihin uinumaan. "Alheidin ystävättäret, jättäkää minut yksin!
Tahtoisin uinua hetken. Elkää salliko kenenkään lähestyä."
Mutta eipä uinunutkaan Alheidi. Menisikö Alheidi suihkulähteelle?
Tulleeko hän, tuo ihana muukalainen? Täytyyhän Alheidin toki varoittaa
häntä, käskeä häntä poistumaan, muutenhan voisi vieras vartoa liian
kauvan ja tulla huomatuksi. Se olisi hänelle varmaksi kuolemaksi.
Verkkaisin askelin astui Alheidi kaivoa kohden. Sielläpä seisoikin jo
muukalainen, tuo kookas ja ihana, säihkysilmäinen.
"Alheidi, ihanin, armahin aurinko! Missä olisi maailmassa ketään, jonka
kauneutta sinun rinnallasi voisi edes tähteenkään verrata!"
"Etkö tiedä, muukalainen, että Ben Hamounin orjat surmaisivat sinut, jos
sinut täältä löytäisivät? Riennä pois! Ainoastaan varoittaakseni sinua
tahdoin sinua tavata."
"Ihana Alheidi, joskin tuhat kuolemaa minua uhkaisi, en saata sinua
koskaan jättää. Minun täytyy saada sinut omakseni, minun täytyy
vapauttaa sinut, taikka kuolla puolestasi! Alheidi, sä taivaallinen,
mitä oletkaan muuta, kuin vanki, vaikka kahleesi ovat kullatut? Etkö elä
täällä teljettynä, kuni vangittu vuorikauris, kätkettynä, kuni kaivoksen
syvyydessä timantti, tai simpukassa helmi? Tule, Alheidi, tule, ollos
vapaa! Tule morsiokseni, tule morsioksi Salik Sardar Khaanin, joka
erämaan aavikon vapaita heimoja hallitsee! Tiedätkö, saatatko edes
aavistaakaan, mitä vapaus on? Tiedätkö, miten sykkii sydän kiitäessä
tuulen vauhtiakin vinhemmin nuolennopealla ratsulla, joka tuntee
ratsastajan tahdon, ennenkuin hän sitä edes merkilläkään on ilmaissut?
Oletko nähnyt miehiä verisessä ottelussa erämaan petojen kanssa? Ovatko
sinulle osottaneet suosiotansa äärettömäin aavikkojen asukkaat, ne,
jotka omistavat maailman, sillä heillä on hevosensa, keihäänsä ja
tikarinsa? Haluatko helmiä ja kalliita koristeita? Sana vain ja saat
sellaisia yltäkyllin, vaikka ne olisivatkin noudettavat itse Persian
kuninkaan aarre-aitasta. Jos taas haluat kallis-arvoisia voiteita ja
pyhää savua, niin kauppamatkueitten pelkurit pojat niitä sinulle verona
suuria määriä maksavat. Tahi tahdotko kauniita orjattaria? Maan
jaloimmat tyttäret ryöstetään sinulle palvelijoiksi. Tule, Alheidi!
Salik Sardar Khaan on vapaiden ruhtinas. Hän on halveksinut kaikkia
naisia ja rakastanut ainoastaan sankaritöitä ja sotaista kunniaa; mutta
Alheidi on voimakkaan voittanut. Tahdotko tulla orjattareksi jonkun
pelkurin Shahin, joka satojen joukosta sinut tuskin näkee, tai tahdotko
tulla sankarin armaaksi, hänen silmäinsä valoksi, sydämensä vereksi,
elämänsä tuleksi? Tule Alheidi! Kuulitko laukauksen? Se oli merkki.
Uskolliset seuralaiseni ryntäävät nyt salaman tavoin isäsi taloon. Elä
säikähdä, armahin! Eivät he saa siellä mitään vahingoittaa, eikä
ryöstää, ainoastaan kääntää huomiota sinne päin, ett'ei kukaan
ajattelisi sinun vartioimistasi. Tule, Alheidi! Virkku varsani vartoo
sinua täällä ulkona. Pian kiidämme vuoristoon, jossa joukko urhoollisia
seuralaisiani meitä odottaa. Meidän on vain tämä silmänräpäys, ei muuta.
Joudu, tule, Alheidi!"
Äkki-arvaamatta kietoi nuorukainen kätensä ihanan immen solakalle
vyötäreelle ja kantoi hänet riento-askelin puutarhasta muuriin murretun
aukon kautta ulos kedolle. Siellä seisoi sidottuna korskuva hevonen.
Sen selkään hypähti Salik, ihana taakkansa edessään. Tyttö ei ollut
ehtinyt ajatella, tiesi tuskin olisiko pitänyt huutaa apua. Nyt riensi
jalo eläin eteenpäin, vainottua lintua vikkelämmin, kevyttä gatselliakin
keveämmin. Tulta tuiskivat laajentuneet sieramet, yhä vinheni sen
vauhti, kaviot tuskin koskettivat maata. Alheidin sydän sykki
ihastuksesta. Salik tuki häntä käsivarrellaan, toisessa kädessä oli
hänellä ohjakset. "Alheidi, armahin, kohta olemme turvassa."
"Salik, turvassa olen sinun luonasi!"
Mutta keitä tuolla kaukana kedolla näkyy? Sinne on ilmestynyt neljä
ratsumiestä. Hurjasti huutaen hyökkäävät he eteenpäin. He ajavat
pakenevia takaa. Tulisen ratsun salamannopea vauhti vähenee. Se on
kaksinkertaiseen taakkaansa tottumaton, vaikka Alheidi onkin kevyt, kuni
nuoren karitsan hienoin villa. Takaa-ajajat pääsevät lähemmäksi. Salik
kannattaa Alheidia vieläkin tukevammin. Hän ottaa ohjakset suuhunsa ja
keihään käteensä. Vaahdon peittämänä pureksii jalo ratsu päitsiänsä,
kannusten haavoittamat kupeet vuotavat verta, mutta se ei enää vinhana
vihurina lennä, se korskuu, se ponnistaa voimiansa. Yhä lähemmäksi
pääsevät takaa-ajajat.
"Katso, Salik, vartijani! He yllättävät meidät. Elä salli Alheidin elää
sinun kuolemaasi näkemään! Anna minun kuolla tikaristasi tässä
rinnallasi! Ei olisi raskas moinen kuolo."
Eräs takaa-ajajista näytti piakkoin pääsevän muita etemmäksi. Silloin
kuului suhina, varjo vilkahti yli aavikon ja samassa suistui sekä
hevonen että ratsastaja suin päin hiekkaan. Toinen ratsumies vilahti
hänen ohitsensa, mutta jo tunkeutui Salikin toinen keihäs tämänkin
hevosen rintaan. Korskuen karkasi se pystyyn ja kaatui ratsastajineen
maahan. Nyt oli jo kolmaskin ratsastaja ehtinyt lähelle. Hän ampui
laukauksen, mutta kovassa vauhdissa se ei osunut, vaan samassa
silmänräpäyksessä makasi hän itse Salikin kuulan lävistämänä verissään
tantereella ja hänen hevosensa laukkasi hillitöntä vauhtia takaisin yli
aavikon: Salik tempasi esiin toisen pistoolinsa. Neljäs takaa-ajaja
näytti epäröivän tuokion. Salikin tarkka silmä ja varma käsi lennättäisi
luodin hänen sydämeensä, ennenkuin hän saattoi toivoakaan voivansa
Salikiin osata. Hän oli kahden vaiheilla. Mutta katso! Kuohuvana virtana
vyöryi vuoristosta lauma sotureita hurjasti huutaen. Riemuiten
ympäröivät he Salik Sardar Khaania ja hänen morsiantansa ja pian olivat
he kaikki kadonneet takaa-ajajan näkyvistä.
Eri suunnilta olivat Ben Hamounin orjat etsineet pakolaisia, mutta ilman
Alheidia he palasivat. Ja Ben Hamoun heittäytyi huoneensa permannolle
repien tukkaansa ja partaansa ja huutaen kerran toisensa jälkeen:
"Allah on sallinut ryövärien ryöstää elämäni kunnian, ihanan koristeeni!
Jo ensitulevalla uudella kuulla olisi hänet otettu herrani Shahin
haaremiin. Miten mahtavaksi olisinkaan hänen kauttansa voinut tulla,
kuinka kunnioitetuksi! Tyttäreni olisi ollut ihanin herrani naisista. Ja
nyt hän on poissa saavuttamattomissa!"
Nyt lähestyi Alheidin vanha hoitajatar hiljaa Ben Hamounia ja sanoi:
"Herra, jos suvaitsisit kuulla halpaa neuvoani, niin voisit vielä saada
tyttäresi takaisin."
"Olisit häntä vartijoinut!" ärjäsi Ben Hamoun. "Se olisi ollut parempi,
kuin neuvo nyt."
"Oh ho," valitti hoitaja vanhain palvelijain tavallisella äänellä.
"Allah Ben Hamounin järkeä varjelkoon! Eikö minun teidän omasta
käskystänne täytynyt totella häntä, kuin itse Shahin äitiä, ja eikö hän
aina kehottanut minua menemään iltarukoukseen moskeaan? Miten sitten
juuri sinä päivänä olisin jättänyt sitä tekemättä? Mutta jos Ben Hamoun
olisi älykäs, lähettäisi hän minut nyt heti sukulaisensa, kauniin Zaidan
luo, koettaaksensa hänen kauttansa saada Shahia, jonka varjon Allah aina
pienentymättömänä säilyttäköön, lähettämään ryöväreitä takaa-ajamaan."
Tämä neuvo oli Ben Hamounille mieleen. Hoitaja lähetettiin kahden,
kallis-arvoisia lahjoja kantavan orjattaren kera kauniin Zaidan luo,
joka oli Shahin lempisultanittaria. Koko haaremissa puhkesi ilmoille
suuri suru ja parku, kun Alheidin ryöstö tuli tiedoksi ja vielä, että
hän oli viety aivan pääkaupungin muurien luota. Kun Shahi hetken
kuluttua astui sisään, syöksi kaunis Zaida hiukset hajallaan, itkien ja
huutaen hänelle vastaan, sanoen: "Oi, että minun täytyy näkemän päivän
tällaisen, jolloin moinen häväistys kohtaa herraani, jonka kunnia koko
maailmata valaisee!"
Shahi kysyi, mikä oli hätänä ja Zaida vastasi kiihkein kyynelin: "Eikö
tuskan katkerin neste sydämeni maljaa täyttäisi, kun näen herraani ja
kuningastani näin häväistävän? Katso! Erämaita samoavat rosvot ovat
tänään rohjenneet tunkeutua aina pyhän kaupunkisi porttien edustalle ja
ovat ryöstäneet kotoansa pois sukulaiseni, ihanan Alheidin. Kuningas,
jos saatat sellaisen häväistyksen anteeksi-antaa, niin ellös enään anna
kasvosi loistaa haaremin porttien sisällä, sillä naisesi eivät
kyyneliltä niiden valoa näkisi!" Ja taaskin vuodatti hän kyynelvirran.
Shahin käskystä astui nyt sisälle haaremin katsontamies, Hojar Bashi.
"Kuka oli vasta ryöstetty Alheidi?" kysyi kuningas.
"Oi herra, hän oli ihanin aarre. Palvelijallesi oli onnistunut löytää
tämä jalokivi naisten joukossa ja hän oli jo määrätty sitä ylenpalttista
onnea nauttimaan, että olisi saanut haaremiasi koristaa. Kaunis hän oli,
kuin hohtava täysikuu, ihana, kuni hehkuva aamurusko. Ainoastaan
ensitulevaan uuteen kuuhun saakka aikoi hänen isänsä pitää häntä
luonaan, valmistaaksensa häntä arvokkaasti onneansa vastaan-ottamaan."
Nyt astui sisälle päävisiiri, jonka Shahi oli kutsuttanut luoksensa.
"Sadratsan," lausui Shahi ankarasti hänelle, "kelvoton palvelija, miksi
et ilmoita minulle, miten pääkaupunkiani häväistään? Rosvot uskaltavat
tunkeutua aina sen porttien edustalle asti."
Sadratsan heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallansa lattiaa ja
sanoi:
"Allah on suuri. Kuninkaan valta kestää ijankaikkisesti. Kukapa voisi
viisaudessa ja tarkkanäköisyydessä hänelle vertoja vetää? Sallikoon
kuningas armonsa auringon paistaa halvan orjansa ylitse, joka on syönyt
tuhkaa ja jonka tarkkaavaisuuden silmä on nukkunut, jotta hän on
velvollisuutensa laiminlyönyt."
"No niin. Jos ennen aamurukouksen julistusta olet tuonut neidon takaisin
ja tuhonnut rohkean rosvon koko joukkoinensa, niin tahdon sinua
armahtaa. Hänen päänsä olkoon oman pääsi lunnaana!"
Pehmeällä, sametinnukkaisella nurmikolla lähteen partaalla lepäsi
Alheidi. Vähän loitompana nukkui tumma sotilasparvi, jota yössä tuskin
näkikään. Kukin makasi satuloidun hevosensa vieressä. Miehistä valvoi
ainoastaan Salik.
"Alheidi, armahin, huomenna saavumme omaisteni luo. Hetken lepo täytyy
minun suoda miehille ja hevosillekin, he eivät muuten kestäisi. Miten et
sitten sinä, hento sulotar, olisi uupunut? Miksi et tahdo uinua? Ja
kuitenkin hennon tuskin pyytää sinua sitä tekemään, sillä enhän silloin
saisi nähdä silmäisi säihkyntää, en kuulla äänesi sulosointua!"
"En saata. Niin outo on mieleni, niin monta ajatusta päässäni risteilee,
enkä kuitenkaan voi ajatella muuta, kuin yhtä, -- että olen sinut
tavannut."
"Kaipaat ehkä kotisi pehmeitä patjoja".
"En koskaan ole levännyt niin pehmeillä patjoilla, kuin tämä nurmi!"
Äkkiä hypähti eräs nukkujista pystyyn, mutta laskeutui heti korva maata
vasten kuuntelemaan. Salik huomasi sen ja tuli tarkkaavaksi.
Mies nousi pian ja tuli Salikin luo.
"Salik Sardar Khaan, etkö kuule hevoskavioiden kopsetta? Onko sinutkin
lumonnut nainen?"
Salikin silmästä sinkosi salama yöhön. "Abbas! Mutta sinuun en tahdo
suuttua!"
Sitten kumartui Salikkin maahan kuuntelemaan. "Näitä hevosia on monta.
Ne ovat varmaankin Shahin lähettämät meitä takaa-ajamaan. Emme saa
saattaa Alheidia vaaraan."
Hän vihelsi. Samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ratsujensa selässä.
"Erämaahan, ääneti, varovasti, kuin väijyvä tiikeri, mutta nopeasti,
kuin siivekäs lintu!"
Suhina sävähti kautta vuorten, kiitäviä varjoja vilahti yli tanteren.
Keveitä pilviäkö yli kedon liiteli? Hiljainen yötuuliko se henkäili?
Mutta taivaankansi oli kirkas, tummansininen, eikä liikkunut lehteä
puissa sen lähteen reunalla, jonka luona Alheidi vast'ikään oli
levännyt. Ja nyt ovat varjotkin kadonneet ja hiljaista, äänetöntä ja
hämärää on pienen lähteen ympärillä kaikki.
Mutta yö kuluu edelleen ja hento, vain leikkiin ja leikkiä seuraavaan
suloiseen lepoon tottunut kukka herpoaa ja kalpenee. Alheidi tahtoo
Salikilta salata väsymystään, hän pysyttelee vielä pystyssä, vaikka
horjuen. Salaman nopeudella hyppää silloin Salik ratsunsa selästä,
"Rientäkää, etsikää, olisiko mahdollista löytää lähde! Käymme lepäämään,
vaikka tuhannet vainolaiset kintereillämme olisi! Alheidi, vähinkin
vaaleuden vivahdus kasvoillasi, pieninkin silmäisi säihkyntää himmentävä
pilvi koskee minuun kipeämmin, kuin koskaan Shahin tikarit!"
Löytyipä läheisyydessä lähde. Sinne kantoi Salik käsivarsillansa
Alheidin ja, polvistuen hänen viereensä, virvoitti hän häntä viileällä
vedellä.
Mutta vainolaiset eivät olleet jäljiltä eksyneet. Taivaanrannalle
ilmestyi kiiltävä keihäsrivi.
"Elä pelkää, Alheidi! Sinun tähtesi on voitto meidän!"
"Ratsun selkään joka mies! Taistoon Alheidin puolesta! Jokainen, joka
lähestyy hänen lepoansa häiritsemään, on kuoleman oma!"
Nopeasti riensi ratsujoukko yli kentän. Alheidi yksin jäi levottomana
lähteen luo. Erämaassa vallitsi äänettömyys, mutta äkkiä häiritsi
hiljaisuutta taistelevain kimeät huudot. Pian näki Alheidi poispäin
rientäviä, pakenevia parvia, mutta lähdettä lähestyi hiljaa ratsastaen
muutamia harvoja miehiä. Ketä kuljettavat he keskellänsä? Salik Sardar
Khaania, jonka he tuovat haavoittuneena taistelusta.
"Alheidi, nyt olet meidän, olemme ajaneet heidät pakoon. Ennenkuin he
ehtivät lähettää uusia vainoojia jälkeemme, olemme turvassa vuoriemme
välissä, oman kansani keskuudessa."
Seuraavan päivän aamu valkeni ja Salik makasi nyt omassa teltassansa,
koristetulla vuoteellansa. Hänen haavansa tummeni, kuume poltti hänen
veressänsä. Vaieten ja huolissaan kulkivat hänen sotilaansa ympäri,
sillä he huomasivat haavat kuolettaviksi.
Silloin astui teltan ovelle vanha vaimo. "Antakaa tilaa viisaalle, joka
paljon tietää ja mahtaa!" Vaimo pysähtyi Alheidin eteen, joka surren
istui sairaan vieressä. Verkalleen, tuskin kuuluvalla äänellä, sanoi
vanhus: "Erämaassa, kahden tunnin matkan päässä täältä kasvaa puu. Kun
kaunis nainen keskipäivän hetkellä sen oksia taittaa, vuotaa siitä
balsamia, joka heti parantaa raudan viat, mutta viimeisen tunnin matkan
täytyy naisen astua yksin." Alheidi nousi nopeasti. Hiljaa hiipi hän
teltasta. Vanhus seurasi häntä.
"Saatatko minua ensimmäisen tunnin matkan? Osotatko mulle tien?"
"Eikö kukoistavain puutarhain nuori, hento köynnös pelkää yksin
erämaassa liitelemistä?"
"Äiti, onhan Salik sairas. Rientäkäämme, jotta ennen päivällishetkeä
ehtisin saada tehtäväni toimitetuksi!"
Seuraavan päivän aamu oli käsissä ja riemulla tervehti Alheidi aurinkoa,
sillä Salikilla ei enään ollut mitään tuskia ja haavat olivat melkein
terveet.
"Oi, Alheidi! Sieluni vapisee ajatellessani sinun uskaltaneesi mennä
yksin erämaahan. Olisithan sinä, joka olet mulle henkeäni kalliimpi,
voinut joutua petojen saaliiksi."
Kuukausia oli kulunut. Silloin tuli eräänä päivänä Abbas Salikin luo,
varustettuna kuin pitemmälle matkalle.
"No, Abbas," virkkoi Salik ystävällisesti, "minne aijot, kun en minä ole
siitä kuullut, sinä, uskollinen toverini, joka et koskaan ole minua
jättänyt?"
"Lähden Ispahaniin."
"Jalopeurain luolaan lähdet. Tuskin lie tauonnut höyryämästä erämaassa
kaatuneiden Shahin miesten veri."
"Tuskin olisi jalopeura odottanut meidän tuloamme hänen luolaansa,
ell'ei, kuten tiedät, hänen sotilastensa päämies olisi kertonut
tuhonneensa meidät kaikki, meidän murhattuamme ensin tytön, taistelun
aiheen. Mies rakasti henkeänsä, siksi hän lähtikin pakoon. Mutta
vaikk'ei hän olisi niin sanonutkaan, niin eipä Salik Sardar Khaan aina
ole aristellut lähestyä leijonaa, vaikka sen omassa luolassakin."
"No, mitä Ispahanissa aijot?
"Tehdä kauppaa."
"Profeetan nimessä, sitä en koskaan olisi arvannut! Olethan aina pitänyt
keihäänkalsketta rahanvaihtoa rakkaampana. Mutta ehkä tahdot tehdä
kauppaa minunkin puolestani. Mulla on yltäkyllin karjaa ja muuta
tarpeetonta tavaraa."
"Olen aikonutkin pyytää saadakseni myödä muutamia tarpeettomia
kappaleitasi."
"Sano mitä tahdot, sulla olkoon vapaa valinta."
"Sotaratsusi, keihääsi ja tikarisi."
Salik rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta pian selkeni hänen katseensa
taas ja hän sanoi: "Abbas, olet tyytymätön tähän tavattomaan, muutaman
kuukauden kestäneeseen lepoon. Mutta elä siltä luule taistelemisen
minulta unhoon jääneen. Pian teemme taas retken. Kohta järjestän kaikki
sitä varten."
Abbas riemuitsi ääneensä, mutta vaikeni yht'äkkiä, laski käsivartensa
ristiin rinnallensa ja kumarsi sanoen: "Armollisen ja lempeän Jumalan
nimeen, kunnia olkoon maailman hallitsijalle! Olen valmis sua seuraamaan
minne vain tahdot. Palvelijani myökööt liiat karjastani."
Havaitsetko pölypilveä tuolla aavikon reunalla, Alheidi? Tiedätkö, mitä
se merkitsee? Salik se siellä miehinensä ryöstöretkeltä palajaa.
Alheidi, joka on istunut kummulla katsellen ulos etäisyyteen, nousee.
Hänen huntunsa häilyy tuulessa, käsi varjostaa tummia, mustia silmiä,
katse tähystää. "Hän se on! Saatan jo erottaa hänen turbaaninsa värin.
Mutta miksi niin hitaasti tulet, Salik? Eikö sydämesi Alheidia
ikävöitse? Oletko hankkinut aarteita ja onko niiden vaaliminen sulle
lemmittysi kohtaamista rakkaampi? Vai oletko ehkä haavoitettu? Haa,
balsamipuu erämaassa! Salik, Salik, riennä! Sydäntäni kalvaa tuli!
Hennot ovat jalkani, mutta kantavat ne minut kuitenkin sinua
vastaanottamaan!"
Samassa syöksyi vaimoja ja lapsia hurjasti huutaen lähestyviä vastaan.
Alheidia värisytti ja hän pysähtyi hetkeksi. Silloin riensi ratsujoukko
naisten ja lasten seuraamana riemuhuutojen kajahtaessa, ohitse sen
paikan, missä Alheidi seisoi. Salik ei häntä huomannut. Ja katso,
Salikin edessä hevosen selässä istui nainen. Siinä oli Alheidikin kerran
istunut, mutta kuka oli tämä? Alheidin kasvot hehkuivat kuin leimuava
liekki. Hitaasti seurasi hän saapuneita ja meni asuntoonsa. Mutta siellä
kohtasi hänen silmiänsä outo näky. Lepolavitsalla istui se nuori nainen,
jonka Salik vasta oli tuonut muassaan. Hän oli valkoinen kuin laakson
lilja, ainoastaan poskilla kajasti vieno ruusunhohde. Vaaleat kutrit
aaltoilivat lumivalkeilla hartioilla ja lempeät silmät, siniset, kuin
taivaankansi, olivat kyyneleitä tulvillaan. Sellaista ei ollut Persian
mustasilmäinen tytär milloinkaan nähnyt.
Salik astui Alheidia vastaan. "Tuon sulle siskon, Alheidi! Hoida häntä
hyvin! Olen ottanut hänet kauppiailta, jotka kuljettivat häntä
myötäväksi. He olivat ostaneet hänet turkkilaisilta, jotka taas olivat
hänet ryöstäneet kaukaa, hyvin kaukaa. Katso, hän on kaunis. Hänen
kauneutensa on yön hopeakirkkaan kuutamon kaltainen. Olet usein sanonut
et pitäväsi naisistamme, he kun ovat niin hurjia. No, tämä on lempeä ja
suloinen. Sitä paitsi, tuon sinulle vielä kallis-arvoisia koristeita ja
kauniita kankaita."
"Kunhan tuot rakkautesi takaisin, Salik, niin on se mulle kaiken
maailman aarteita kalliimpi."
Vieras tyttö nousi, astui Alheidin luo, lausui oudolla kielellä muutamia
sanoja, otti Alheidia kädestä, puristi sitä sydämellisesti ja katsoi
lempeillä sinisilmillään herttaisesti häneen. Alheidi sulki hänet
ystävällisesti syliinsä, sanoen: "Enhän saata sinuun suuttua, kyyhky
pieni!"
Päivä päivältä lähenteli suloinen muukalaistyttö yhä enemmän Alheidia ja
Alheidi sai häntä rakastamaan. Mutta yhä katkerampaa tuskaa kärsi
Alheidin sydän, sillä hän näki Salikin silmien yhä lämpimämmin palavan,
hänen katsellessaan niin ihanaa, mutta aina alakuloista vierasta tyttöä.
Mutta sydämensä sisimpään sopukkaan kätki Alheidi tuskansa.
Niin tuli Salik eräänä päivänä hänen luoksensa. "Alheidi! Hevoseni,
lempiratsuni, on haavoittunut. Mene, Alheidi, erämaahan noutamaan
balsamia haavan parantamiseksi."
Alheidi katsahti silmänräpäyksen Salikiin. "Salik Sardar Khaan,
erämaassa asustaa tiikereitä. Rakastatko hevostasi hellemmin, kuin
minua?"
"Onko Alheidi lapsellisen arka? Etkö tahdo tehdä mielikseni? Etkö tahdo
pelastaa hevostani, joka kerran toi sinutkin tänne?" Alheidi läksi.
Taas tuli Salik eräänä päivänä Alheidin luo. Lepolavitsalla oli kaksi
kukkaa, ruusu ja lilja. Sardar leikki kukilla ja nautti niiden tuoksua.
Sitten jätti hän ruusun lavitsalle ja piti vain liljaa kädessään.
"Oi, Salik, tuhoa ruusu, mutta elä heitä sitä luotasi yksin kuihtumaan!
Ei ole niin raskasta kuolla, kuin elää unhoitettuna."
Salik otti jälleen ruusun käteensä ja piti sitä siinä liljan kanssa.
"Alheidi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle.
Kuinka voit vaatia, että minä yksin alati rakastaisin vain yhtä? Lempi
on myöskin kukkanen. Elä pyydä kukkaa olemaan kuihtumaton, kuin kivi. Ei
se silloin olisi kaunis. Mutta onhan Alheidikin Salikille rakas."
Salik lähti pois ja Alheidin sydämessä asui yö.
Taaskin kului muutamia päiviä. Silloin kutsui Salik Sardar Khaan
Alheidin luoksensa. Tämä tuli.
"Alheidi! Metsästysretkellä haavoitti keihäs pahasti lempikoiraani. Sitä
ei saata pelastaa muu, kuin se balsami, jonka alkulähteen tunnet. Mene,
ettäs ehtisit sinne ennen keskipäivän hetkeä ja olisit kotona jälleen
siihen aikaan, kuin miehineni metsästysretkeltä palajan."
"Oi, Salik, balsamia hevosellesi tuodessani kuulin tiikerin kiljuntaa."
Salik ei vastannut mitään. Alheidi seisoi vielä tuokion epäillen.
Silloin sanoi Salik hitaasti: "_Kahdesti_ ei Salik Sardar Khaan samaa
käskyä anna." Alheidi poistui.
Kauvas hän ei vielä ollut ehtinyt, kun hänen eteensä ilmestyi viisas
vaimovanhus, jolla oli kädessä pieni, tuskin sormen pituinen tikari.
"Sieluni tytär! Vanhus ei voi sinua retkelläsi seurata. Salik Sardar
Khaan on käskenyt minua uutta, vaaleata morsiantansa koristamaan. Tässä
tahdon antaa sulle jotakin hänelle lahjaksi sopivaa. Alheidi, kolme
surmaa on tämän tikarin terällä. Katso, sen kolme särmää ovat terävät,
elä niihin koske, pieninkin kosketus haavoittaa ja pieninkin haava
tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman!" Hiljaa, kuten tullutkin oli, hiipi
vanhus pois.
Alheidin silmä leimusi. Hän katseli terästä. "Kolme surmaa! Haa!
Alheidi! Tahtoisitko tappaa tuon hurskaan tytön, joka itkee Salikin
valtaa, jota hän ei vastustaa voi? Vaalea, vieras tyttö, ei Alheidi
sinua vihaa."
Mutta jo oli Alheidi erämaassa vaelluksellaan. Kuumasti paahtoi päivä
hiekkaa, hehkuva maa poltti Alheidin jalkoja. Ajatteliko hän kirveleviä
jalkojansa, ajatteliko hän erämaassa väijyen hiipivää tiikeriä, vai
ajatteliko hän Salik Sardar Khaanin ihanata morsianta, joka nyt seisoi
kaikessa komeudessansa koristettuna, kuin hopeanhohtavain pilvien
lomassa täysikuu ja Salikin palavia silmäyksiä, jotka, unhoittaen
Alheidin, nyt ainoastaan uuden morsiamen ihanuudesta hurmautuivat?
Mutta Alheidiakin katselee säihkyvät silmät, ei Salikin lemmestä
hurmautuneet, ei, vaan palavat, pedon päässä pyörivät pallot. Alheidi,
etkö näe erämaan herraa, miten hän hiljaa jäljissäsi hiipii? Jo
jännittää hän koukistetut kyntensä, välkähtävät jo kumartuessaan
täpläiset kupeet. Hän hyökkää saaliinsa kimppuun, ja musertuneena,
verissään, viruu Alheidi vavahdellen hiekassa. Mutta ken se vahvan
kukisti? Miksi erämaan herra hiekassa vieritteleiksen? Vavahdus vaan
vielä ja kuolleena loikoo tiikeri saaliinsa vieressä. Alheidi ei ollut
tikariansa unhoittanut.
Huutoja kuuluu erämaassa. Keveänä kiitää miesjoukko esiin. Se on Salik
Sardar Khaan, joka miehinensä palajaa kotiin suloista morsiantansa
noutamaan.
"Haa, vasta tapettu tiikeri! Alheidi! Sepä oli Salik Sardar Khaanin
puolison arvoista! Mutta hän on haavoitettu. Pitäkää hänestä huolta,
minä ratsastan kotiinpäin. Lähetän sitten orjia häntä kotiin kantamaan."
Jo nosti Salikin hevonen kavioitansa juoksuun, kun Alheidi hiljaisella
äänellä rukoili: "Salik, ennenkuin lähdet, laskeudu hevosesi selästä ja
anna mulle kätesi, ell'ei muun tähden," lisäsi hän omituisesti
hymyillen, kun Salik näytti epäilevän, "niin kiittääksesi minua tiikerin
taljasta."
"No, miksipä mulla ei olisi siihen aikaa," sanoi Salik, hypähti hevosen
selästä ja ojensi Alheidille kätensä, johon tämä tarttui ja painoi sitä
sydäntänsä vastaan, sanoen: "Jää hyvästi, Salik! Siunattu olkoon Allah
ja Profeetta, saan kuolla sinun luonasi! Vielä pyyntö, se on viimeinen.
Oi Salik, ota vielä kerran käteni molempiin käsiisi ja purista sitä
ystävällisesti, kuten ennen oli tapasi tehdä."
Salik tarttui Alheidin umpinaiseen käteen ja virkkoi hajamielisesti: "Ei
suinkaan haavasi niin vaarallisia ole. Kyllä kohta tulet kukoistavaksi
jälleen. Minä ratsastan nyt edeltäkäsin kotiin."
Jo istui Salik ratsunsa selässä. Alheidin pää vaipui hervotonna
hiekkaan, yksi ainut veripisara kiertyi esille hentojen sormien lomasta
ja ratsun tuulenvauhdilla rientäessä pois yli hiekka-aavikon, lepäsi jo
Salik Sardar Khaanin kaunis vaimo vainajana vieressä erämaitten herran,
tiikerin.
Keitä ovat nuo, jotka naisten asuntoa lähestyvät, mitä kantavat he?
Kantavatko he koristuksia, vai kukkia, vaiko lahjoja ihanalle
morsiamelle hänen hääpäivänänsä? Mutta miksi ovat hitaat heidän
askeleensa, miksi synkät heidän katseensa, miksi eivät he riemuitse? Oi,
eivät tuo he morsiolle koristeita, ei lahjoja, eikä kukkia, kuihtunutta
kukkaa vain kantavat, sitä kukkaa, joka oli kaunehin kaikista.
Mutta katso! Naisten asunnosta syöksee esiin vaalea, vieras tyttö.
Komeita koristeita kimaltelee hänen hiuksissaan, mutta silmissä välkkyy
kyyneleitä. Hän näyttää kauhistuneena pakenevan. Surullinen saatto tulee
hänelle vastaan. Hän pysähtyy, hän vapisee. "Alheidiko kuollut? Sä
suloinen olento, sä ainoa turvani! Mutta kas, mikä puoleksi
ummistuneessa kädessäsi välähtää? Kiitos, Alheidi!"
Hiljaa irroitti hän tikarin Alheidin kylmästä kädestä, mutta viipyy
vielä, näyttää epäilevän. Katso, hän polvistuu, puristaa tikarin
käteensä, hän rukoilee. Hänen esi-isäinsä kielellä sanat hänen
huuliltansa sukeutuvat: "Isä, oi Isä, vahvista horjuvaa lastasi
kärsivällisesti kantamaan, mitä hänen kärsittäväksensä määräät! Tämä
pieni ase vaivaisen vapauttaisi. Oi Jumalani, oi Jumalani, vahvista
minua, että kärsivällisesti ja nöyrästi voisin sanoa: "tapahtukoon sinun
tahtosi, eikä minun!" Rukouksessa kilvoitellessansa painoi hän
tuskissaan käteensä petollisen raudan ja vienosti, kuten kukkanen
illalla kupunsa sulkee ja päänsä kallistaa, vaipui vaalea immyt
kalvenneena nurmi vuoteelle.
Salik Sardar Khaan, elä niin rajusti ryntää ruusun ja liljan, noiden
kuihtuneiden, leposijalle! Elä raivoa noin! Miksi isket rintaasi tuon
pienen raudan, sehän tunkeutuu tuskin pintaa syvemmälle! Eihän miehen
henki muutaman veripisaran mukana kuiviin juokse, eikähän tikarin
terällä ollut kätkettynä kuin _kolme_ kuolemaa!