kuin merkki, että oli hyödytöntä katkaista yhteyttään entisyyden
kanssa ja koettaa paeta omaa kohtaloansa. Asuin jälleen samassa
talossa ja huoneessa, samassa kaupungissa, otin viuluni ja työni
jälleen esille ja huomasin kaiken olevan samanlaista kuin ennenkin,
paitsi että Muoth oli matkustanut Müncheniin ja että Gertrudista oli
tullut hänen morsiamensa.
Otin esille oopperani kappaleet, kuin olisivat ne olleet entisen
elämäni raunioita, joista nyt vielä koetin rakentaa jotakin.
Kuitenkin virkosi musiikki vain hitaasti jäykistyneessä sielussani ja
heräsi eloon vasta kun kaikkien tekstieni runoilija lähetti minulle
uuden laulun. Se tuli aikana, jolloin useasti iltaisin tunsin vanhaa
levottomuutta ja häveten ja tuhansien virvaliekkien tanssiessa
sielussani.
Imthorin talon puutarhan ympärillä, ja se kuului:
Föhn-myrsky öisin puhaltaa
Ja kostehina lyövät siivet sen,
Käy ilman halki kulku kuovien,
Nyt kaikki herää. Uinahtaa
Ei kenkään rauhallisna voi,
Kun kevään huuto soi.
Ma kevätöinä myöskään nuku en,
Mun nuortuu sydämeni.
Ja kuumat haavehet mun nuoruuteni
Ne nousee uumenista muistojen.
Ne mua silmihini katsahtaa
Ja kauhuin katoaa.
Lyö hiljaa sydämeni!
Ja vaikka veressäsi kutsuen
Soi ääni nuoruutesi viettien --
Se aika kuitenkin jo sulta meni,
Jäi nuoruutesi
Jo taakse retkiesi.
Nämä säkeistöt tunkeutuivat sisimpääni ja herättivät minussa
uudelleen soinnut eloon. Irtautuneena ja kipeästi polttavana siirtyi
kauan pidätetty tuskani tahteihin ja sointuihin, laulusta löysin
jälleen kadottamani tien oopperaan, ja pitkän aution aikani jälkeen
vaivuin jälleen syvälle purkautuvan luomisrunsauteni huumaan,
aina tunteen vapaille maille, missä tuska ja riemu eivät enää ole
toisistaan erotetut ja koko sielun hehkuva voima jakamattomana kohoaa
ylös yhtenä ainoana tulikielekkeenä.
Samana päivänä, jolloin olin säveltänyt uuden lauluni ja näyttänyt
sen Teiserille, kuljin illalla erästä kastanjakujannetta kotiin
päin, kokonaan täynnä uutta työintoa. Menneet kuukaudet katselivat
minua vielä kuin naamion silmät lohduttomassa tyhjyydessään. Nyt
löi sydämeni kärsimättömän kiivaasti eikä enää ymmärtänyt, miksi se
oli tahtonut paeta tuskaansa. Gertrudin kuva kohosi kirkkaana ja
ihanana tuhasta, minä katsoin jälleen pelkäämättä hänen kirkkaihin
silmiinsä ja avasin sydämeni kaikille tuskille. Ah, oli parempi
kärsiä hänen tähtensä ja painaa okaa syvemmälle haavaan, kuin kaukana
hänestä ja kaukana todellisesta elämästäni viettää aikaansa kaameassa
pimeydessä! Leveiden kastanjoiden täyteläisten latvojen yläpuolella
kaareutui tumman sinisenä taivas täynnä tähtiä, jotka kaikki
tuikkivat kultaisina ja vakaina ja lähettivät huolettomina valoaan
avaruuksiin. Niin tekivät tähdet, ja puut kantoivat nuppujansa,
kukkiansa ja arpiansa vapaasti kaikkien nähden ja antautuivat suuren
elämän mahdin valtaan, merkitsi se heille riemua taikka tuskaa.
Päiväperhoset tanssivat parvissa kuolemaa kohti, kaikella elämällä
oli loistonsa ja kauneutensa, ja minä pilkistin hetkisen siihen,
ymmärsin sitä ja näin sen hyväksi ja näin myöskin oman elämäni ja
kärsimykseni hyväksi.
Syksyn kuluessa tuli oopperani valmiiksi. Näihin aikoihin tapasin
eräässä konsertissa herra Imthorin. Hän tervehti minua sydämellisesti
ja hiukan ihmeissään, kun ei tiennyt minun oleskelevan kaupungissa.
Hän oli vain kuullut, että isäni oli kuollut ja että minä siitä
lähtien olin ollut kotiseudullani.
"Ja miten neiti Gertrud jaksaa?" kysyin mahdollisimman rauhallisesti.
"Teidän pitäisi itse tulla siitä ottamaan selkoa. Marraskuun alussa
ovat heidän häänsä, ja olemme ilman muuta olleet varmat teidän
läsnäolostanne."
"Kiitos, herra Imthor. Ja mitä Muothista kuuluu?"
"Hän voi hyvin. Tiedätte, ettei tämä avioliitto ole ollut minulle
oikein mieleen. Olisin jo kauan sitten mielelläni kerran kysynyt
teiltä yhtä ja toista herra Muothista. Mikäli häntä tunnen, ei
minulla ole valittamisen syytä. Mutta olen kuullut hänestä niin
monenlaista: hänhän kuuluu olleen paljon tekemisissä naisten kanssa.
Voitteko sanoa tästä asiasta mitään?"
"En, herra Imthor. Eikähän siitä olisi myöskään mitään hyötyä.
Tyttärenne tuskin huhujen perustalla muuttaisi päätöstänsä. Herra
Muoth on ystäväni, ja suon hänelle sen, että hän löytää onnensa."
"Niin, niin. Saammeko taas joskus nähdä teidät luonamme?"
"Toivoakseni. Näkemiin, herra Imthor."
Siitä ei ollut pitkä aika, jolloin olisin vielä tehnyt kaikkeni,
estääkseni näiden molempien välisen avioliiton, en kateudesta tai
toivoen että Gertrud saattaisi kääntyä minulle suosiolliseksi, vaan
sen takia, että olin vakuutettu ja luulin tuntevani edeltäpäin,
että noille molemmille ei kävisi hyvin, kun ajattelin Muothin
itseänsäkiduttavaa melankoliaa, hänen ärtyisyyttään ja Gertrudin
hentoa olentoa ja koska Marion ja Lotte vielä olivat niin hyvin
muistissani.
Nyt ajattelin toisin. Koko elämäni järkkyminen, puolen vuoden
sisäinen yksinäisyys ja hyvästijättö nuoruudelle olivat muuttaneet
minut. Olin nyt sitä mieltä, että oli mieletöntä ja vaarallista
ojentaa kättänsä toisten ihmisten kohtaloihin, eikä minulla myöskään
ollut mitään syytä pitää kättäni taitavana ja itseäni auttajana ja
ihmistuntijana, sen jälkeen kun kaikki yritykseni tässä suhteessa
olivat epäonnistuneet ja katkerasti nöyryyttäneet minua. Vielä
nykyäänkin epäilen kovasti ihmisen kykyä tietoisesti vaikuttaa
omaansa ja toisten elämään ja muodostella sitä joksikin. Rahaa
voi hankkia, mainetta ja kunniamerkkejä myöskin, mutta onnea tai
onnettomuutta ei hankita, ei itselle eikä muille. Voi ainoastaan
ottaa vastaan sen, mitä tulee, ja voi tosin myöskin ottaa sen
vastaan sangen eri tavalla. Mitä minuun tuli, en tahtonut tehdä
enää minkäänlaisia väkivoimaisia yrityksiä kääntääkseni elämääni
aurinkopuolelle, vaan ottaa vastaan minulle määrätyn osani ja kykyni
mukaan kantaa sen ja kääntää sen hyväksi.
Vaikka elämä kyllä on tällaisista mietiskelyistäkin riippumaton
ja kulkee koskemattomana yli niiden, niin jättävät rehellisesti
tarkotetut päätökset ja ajatukset kuitenkin sieluun rauhan ja
auttavat kantamaan sitä, mikä ei ole muutettavissa. Ainakin piteli
minua, kuten minusta nyt perästäpäin tuntuu, elämä lempeämmin käsin
sen jälkeen, kuin olin antautunut ja tullut tietoiseksi personallisen
kohtaloni vähäarvoisuudesta.
Että se, mitä ei voi saavuttaa kaikella tahdonvoimallaan ja
ponnistuksillaan, usein odottamatta saapuu itsestään, sen sain
pian kokea äitini suhteen. Kirjotin hänelle joka kuussa enkä ollut
kotvaan aikaan saanut häneltä vastausta. Jos hänen laitansa olisi
ollut huonosti, olisin saanut siitä kuulla; sen vuoksi ajattelin
sangen vähän asiaa ja kirjoittelin yhä edelleen kirjeitäni, lyhyitä
selontekoja elämästäni, liittäen joka kerran mukaan myöskin
ystävälliset terveiset neiti Schniebelille.
Näitä terveisiä ei tosin viime aikoina liene saatettu perille.
Molempien vanhojen naisten oli käynyt liian hyvin, he eivät olleet
jaksaneet sulattaa toiveittensa täyttymistä. Nimenomaan oli onni
noussut neiti Schniebelille päähän. Hän oli heti minun lähtöni
jälkeen riemulla saapunut voittamallensa tantereelle ja asettunut
asumaan kotiimme. Siellä hän nyt majaili vanhan ystävättärensä
ja serkkunsa rinnalla ja piti pitkien, niukoissa olosuhteissa
vietettyjen vuosien jälkeen hyvinansaittuna onnenaan saada mahtailla
kanssavaltiattarena suuressa taloudessa. Ei silti, että hän olisi
ottanut itselleen kalliita tapoja ja ryhtynyt tuhlaamaan -- sitä
tehdäkseen oli hän liian kauan elänyt ahtaissa olosuhteissa,
puolittain köyhyydessä. Hän ei pitänyt hienompia vaatteita eikä
nukkunut paremmilla lakanoilla; pikemmin hän nyt vasta oikein alkoi
taloudenpidon ja säästämisen, kun se kannatti ja kun oli jotain
säästettävää. Mutta mistä hän ei tahtonut luopua, oli mahti ja
vaikutusvalta. Molempien piikojen piti olla hänelle yhtä kuuliaisia
kuin äidillenikin, ja myöskin muuta palvelusväkeä, käsityöläisiä,
kirjeenkantajaa kohtaan osasi hän käyttäytyä hallitsijattaren
tavoin. Ja vähitellen, koska intohimot kuten tunnettua eivät saa
tyydytystä täyttymisestään, laajensi hän hallitsemishalunsa piiriä
myöskin sellaisiin asioihin, joissa äitini ei ollut yhtä aulis
antamaan myöten. Hän tahtoi, että vieraat, jotka kävivät äitini
luona, myöskin käynnillään tarkottivat häntä, eikä sallinut äitini
ottaa vastaan ketään, jollei hän myöskin ollut saapuvilla. Hän ei
tyytynyt saamaan osittain tietää kirjeiden, nimenomaan minulta
tulleiden, sisällyksestä, vaan tahtoi itse lukea ne. Ja lopuksi
huomasi hän, että äitini talossa monessa suhteessa meneteltiin ja
hallittiin kokonaan toisin, kuin hän piti oikeana. Ennen kaikkea
ei hänestä palvelijoiden silmälläpito ollut kyllin ankaraa. Jos
toinen piioista oli illalla viipynyt liian kauan poissa kotoa, jos
toinen oli liian kauan keskustellut kirjeenkantajan kanssa, jos
keittäjätär pyysi vapautta sunnuntaiksi, moitti hän mitä ankarimmin
äitini myöntyväisyyttä ja piti hänelle pitkiä puheita oikeasta
taloudenpidosta. Samoin oli hänestä katkeraa nähdä, miten usein ja
törkeästi säästäväisyyden periaatteita loukattiin. Jälleen ajettiin
taloon hiiliä, keittäjättären laskussa oli liian paljon munia! Hän
nousi ankaruudella ja innolla vastustamaan tällaista, ja siitä sai
ystävätärten epäsopu alkunsa.
Tähän saakka tapahtuneeseen oli äitini mielellään mukautunut, vaikkei
hän ollutkaan kaikessa yhtä mieltä ja monessa suhteessa tunsi
pettymystä ystävättäreensä nähden, jonka suhdetta häneen itseensä hän
lienee ajatellut toisenlaiseksi. Nyt sitä vastoin, kun talon vanhat
ja kunnianarvoisiksi käyneet tavat joutuivat vaaraan, kun hänen
päivittäinen mukavuutensa ja kotirauhansa alkoi joutua kärsimään,
ei hän voinut pidättää vastaväitteitään ja ryhtyi puolustamaan
itseään, missä hän ei kuitenkaan vetänyt vertoja serkullensa. Syntyi
erimielisyyttä ja pieniä ystävällisiä kinasteluja, ja kun keittäjätär
sanoutui irti palveluksestaan ja tuskin suostui jäämään äitini
lupausten ja pyytelyjen vuoksi, alkoi valtakysymys muodostua todella
sodaksi.
Neiti Schniebel, ylpeänä tiedostaan, kokemuksistaan,
säästäväisyydestään ja taloudellisista hyveistään, ei voinut
käsittää, miksei häntä lainkaan ymmärretty kiittää kaikista
näistä avuistaan, ja tunsi olevansa niin varma asiastaan, ettei
hän enää katsonut tarvitsevansa salata tähänastisen taloudenpidon
arvostelemista, äitini emännöimistaidon moittimista ja sääliä
koko talon tapoja kohtaan. Nyt vetosi äiti isääni, jonka johdolla
hallittuna talo oli kukoistanut niin monta vuotta. Tämä ei ollut
sietänyt pikkumaisuutta ja tuskallista säästeliäisyyttä, hän oli
suonut palvelijoille vapautta ja oikeuksia, hän oli vihannut piikojen
kinastelua ja kiukuttelua. Mutta äitini vedotessa henkilöön, jota
hän itsekin joskus ennen sattumalta lienee arvostellut, mutta joka
kuolemansa jälkeen oli muuttunut pyhimykseksi hänen silmissään, ei
neiti Schniebel voinut vaieta, vaan muistutti purevasti siitä, miten
hänellä jo aikaa oli ollut oma ajatuksensa vainajasta, ja arveli
nyt jo olevan ajan tehdä loppu tuosta vanhaan tapaan elämisestä
ja noudattaa järkevämpiä periaatteita. Hän ei tietysti säälistä
ystävätärtään kohtaan ollut tahtonut koskea vainajan muistoon; mutta
kun tämä itse vetosi häneen, täytyi hänen tunnustaa, että vanha herra
tosin oli ollut syypäänä moniin epäkohtiin talossa, mutta ettei hän
ymmärtänyt, miksi asioiden edelleenkin piti jäädä samalle kannalle,
kun heillä kerran oli vapaat kädet.
Se oli äidilleni vasten kasvoja annettu isku, jota hän ei antanut
serkulleen anteeksi. Aikaisemmin oli ollut hänelle tarve ja nautinto
silloin tällöin saada yhdessä tämän uskottunsa kanssa valitella ja
löytää yhtä ja toista paikkailtavaa isän puuhista; mutta nyt ei hän
kärsinyt pienintäkään varjoa tämän kirkastunutta kuvaa himmentämässä
ja alkoi pitää talossa alkanutta vallankumousta ei vain häiriötä
aikaansaavana, vaan myöskin ennen kaikkea rikoksena vainajan muistoa
kohtaan.
Niin oli käynyt, minun saamattani siitä kuulla. Kun äitini kirje
ensi kertaa viittasi tähän lintuhäkissä syntyneeseen toraan,
vaikkakin vielä varovassa muodossa, sai juttu minut nauramaan.
Jätin seuraavasta kirjeestäni pois terveiset vanhalle neidille,
mutta en ollut viittauksista tietääksenikään, ajatellen että naiset
suoriutuisivat parhaiten ilman minun apuani. Myöskin sattui välillä
muuta, joka antoi minulle paljon enemmän ajattelemista.
Oli tullut lokakuu, ja Gertrudin odotettavissa olevat häät eivät enää
lähteneet ajatuksistani. En ollut käynyt hänen kotonaan enkä tavannut
häntä. Häiden jälkeen, kun hän olisi poissa, aioin jälleen ryhtyä
seurusteluun hänen isänsä kanssa. Toivoin myöskin, että ajan mittaan
hänen ja minun välilleni muodostuisi jälleen hyvä, tuttavallinen
suhde, olimme jo olleet toisiamme liian lähellä, voidaksemme ilman
muuta tehdä olleen olemattomaksi. Mutta nyt ei minulla vielä ollut
kyllin rohkeutta kohdata häntä.
Silloin eräänä päivänä kolkutettiin hyvin tunnetulla tavalla
ovelleni. Aavistaen ja hämmentyneenä menin avaamaan, ja siinä seisoi
Heinrich Muoth ja ojensi minulle kätensä.
"Muoth!" huudahdin minä pitäen kiinni hänen kädestään ja voimatta
katsoa häntä silmiin, kaiken minussa heräämättä uudelleen
tuskallisesti polttaen. Näin jälleen kirjeen hänen pöydällään,
kirjeen, jossa oli Gertrudin käsialaa, näin jälleen, miten sanoin
hänelle jäähyväiset ja päätin kuolla. Siinä seisoi hän nyt ja katseli
minua tutkivasti. Hän näytti hiukan laihtuneelta, mutta kauniilta ja
ylpeältä kuten aina.
"En odottanut sinua", sanoin hiljaa.
"Etkö? Ettet enää ole käynyt Gertrudin luona, tiedän jo. Minun
puolestani -- jättäkäämme tämä kaikki keskustelematta! Tulin
katsomaan, miten voit ja miten teoksesi edistyy. Miten on oopperasi
laita?"
"Se on valmis. Mutta ensiksi: Miten voi Gertrud?"
"Hyvin. Meillähän on pian häämme."
"Tiedän sen."
"Niin. Etkö kohdakkoin taasen kerran käy häntä katsomassa?"
"Myöhemmin kyllä. Tahdon nähdä, onko hänen myöskin hyvä olla luonasi."
"Hm..."
"Heinrich, älä pahastu, mutta minun täytyy useasti ajatella Lottea,
jota sinä kohtelit pahoin ja löit."
"Jätä Lotte! Se oli hänelle oikein. Iskuja ei saa kukaan nainen, joka
ei tahdo saada niitä."
"No niin. Siis oopperaani. En vielä lainkaan ole selvillä, minne
sitä ensin tarjoaisin. Sen pitäisi olla hyvä näyttämö, mutta tokko
sellainen huolii teoksestani?"
"Huoliipa kyllä. Halusinkin puhua tästä kanssasi. Lähetä se
Müncheniin! Todennäköisesti se hyväksytään; sinuun kiinnitetään
huomiota, ja hätätilassa vastaan minä siitä. Tahtoisin mielelläni,
ettei kukaan muu laulaisi osaani ennen minua."
Sillä olin autettu. Suostuin mielelläni ja lupasin nopeasti toimittaa
käsikirjotuksesta jäljennöksen. Keskustelimme yksityiskohdista ja
jatkoimme puhelua hämillämme, ikäänkuin kaikki mitä sanoimme olisi
ollut ylen tärkeätä, ja kuitenkaan emme tahtoneet mitään muuta kuin
saada ajan kulumaan ja silmämme ummistetuksi siltä kuilulta, joka oli
avautunut välillemme.
Muoth katkaisi ensiksi tuon salaisen siteen.
"Kuule", sanoi hän, "muistatko vielä, miten aikoinaan otit minut
mukaasi Imthorille? Siitä on nyt vuosi."
"Muistan kyllä", sanoin minä, "eikä sinun olisi tarvinnut minua siitä
muistuttaa. Lähtisit ennemmin!"
"En, ystäväni. Siis muistat vielä. No, jos jo silloin rakastit
tyttöä, mikset sanonut siitä sanaakaan minulle? Mikset sanonut: Jätä
hänet rauhaan, jätä hänet minulle! Se olisi ollut kylliksi, olisin
ymmärtänyt viittauksenkin."
"Sitä en saattanut tehdä."
"Etkö saattanut? Miksi et? Kuka käski sinua katselemaan syrjästä ja
olemaan ääneti siksi kunnes jo oli myöhäistä?"
"Enhän voinut tietää, rakastiko hän minua. Ja sittenkin -- jos sinä
olet hänelle rakkaampi, eihän silloin ole mitään tehtävissä."
"Olet lapsi! Hän olisi kenties sinun kanssasi tullut onnellisemmaksi!
Onhan toki jokaisella oikeus vallottaa itselleen puoliso. Ja jos
heti alussa olisit sanonut minulle sanankaan, antanut pienen
vihjauksenkin, olisin pysynyt poissa. Jälkeenpäin oli se tietysti
liian myöhäistä."
Minulle oli tämä keskustelu tuskallista.
"Ajattelen asiaa toisin", sanoin minä, "ja sinunhan on syytä olla
tyytyväinen, eikö totta? Jätä siis minut rauhaan! Vie hänelle
terveiset, ja minä saanen sitten tilaisuuden Münchenissä käydä
luonanne."
"Häihin et tahdo tulla?"
"En, Muoth, se olisi mautonta. Mutta -- annatteko vihkiä itsenne
kirkollisesti?"
"Luonnollisesti, tuomiokirkossa."
"Se on mieleeni. Minulla on jotain tilaisuuden varalta, alkusoitto
uruille. Ole huoletta, se on aivan lyhyt."
"Sinäpä olet kunnon mies! Hitto vieköön, että minulla sinun suhteesi
on niin huono onni!"
"Minun mielestäni olisi sinun sanottava hyvä onni, Muoth."
"No, älkäämme kiistelkö. Minun täytyy nyt mennä, on vielä
ostettava tarpeellisia talousesineitä ja Luoja ties mitä kaikkea.
Oopperan lähetät pian, niinhän? Lähetä se minulle, niin vien sen
vanhuksellemme itse. Niin, ja ennenkuin vietän hääni, pitäisi meidän
molempien toki vielä kerran viettää ilta yhdessä. Kenties huomenna?
-- Hyvä, näkemiin!"
Nyt olin jälleen vanhojen ajatusten piirissä ja vietin yön tuhannesti
haudottujen mietteiden ja tuhannesti koettujen tuskien kiusaamana.
Seuraavana päivänä menin erään tutun urkutaiteilijan luokse ja,
pyysin tätä ottamaan soittaakseen sävellykseni Muothin vihkiäisissä.
Iltapäivällä Teiserin kanssa viimeisen kerran tarkastin alkusoittoni.
Ja illalla saavuin määräaikana Heinrich Muothia tapaamaan.
Ravintolassa oli meitä varten varattu huone kamiinivalkeineen ja
kynttilöineen, valkeaksi katettuine pöytineen, ja Muoth odotti jo
minua.
"Kas niin, poikaseni", huusi hän, "nyt vietämme erojaisia, enemmän
minun kuin sinun. Gertrud lähetti terveisiä, juomme hänen onnekseen."
Täytimme lasimme ja tyhjensimme ne äänettöminä.
"Niin, ja nyt ajattelemme vielä hiukan itseämmekin. Nuoruus alkaa
olla menossa, ystäväiseni, etkö sinäkin sitä huomaa? Sitähän sanotaan
elämän kauneimmaksi ajaksi. Toivon sen olevan erehdystä, kuten kaikki
tuollaiset suositut sananparret. Parhaan täytyy vasta olla tulossa,
muuten ei tämä kaikki juuri olisi maksanut vaivaa. Kun oopperasi
joutuu esitettäväksi, puhumme enemmän tästä."
Söimme hyvällä ruokahalulla ja joimme vahvaa Reinin-viiniä
lisäksi; sitten asetuimme sikaarien ja samppanjan ääreen syviin
nojatuoleihin, ja hetkiseksi saapui luoksemme vanha aika, nuo
puheliaat suunnitelmien rakentamisen ja jaarittelun hetket;
katselimme toisiamme huolettoman miettiväisesti silmiin ja olimme
toisiimme tyytyväiset. Heinrich oli sellaisina hetkinä ystävällisempi
ja lempeämpi kuin muuten, hän tunsi niiden häipyväisyyden ja piteli
niitä, niinkauan kuin tunnelma säilyi, suojellen ja varovaisin käsin.
Hiljakseen ja hymyillen puhui hän Münchenistä, kertoili pieniä
teatterijuttuja ja harjotti vanhaa hienoa taitoansa, lyhyin selvin
sanoin loihtia esiin henkilöitä ja olosuhteita.
Kun hän täten oli leikillisesti ja terävästi, mutta ilman ilkeyttä
karakterisoinut orkesterinjohtajansa, appensa ja muutamia muita, join
hänen terveydekseen ja kysyin: '"No, mitä sanot minulle? Onko sinulla
minunlaisistani ihmisistä myös joku määrittely?"
"Onpa kyllä", nyökäytti hän iloisena päätään ja suuntasi tummat
silmänsä minuun. "Sinä olet kaikessa taiteilijan tyyppi.
Taiteilijahan ei ole, kuten filisterit arvelevat, huoleton
herrasmies, joka sulasta ylimielisyydestä heittää taideteoksen sinne,
toisen tänne, vaan enimmäkseen ikävä kyllä köyhä poloinen, joka on
tukehtua omaan hyödyttömään rikkauteensa ja jonka sen vuoksi täytyy
antaa jotain itsestään. Ei ole mitään perää sadussa onnellisesta
taiteilijasta, se on pelkkää jaarittelua. Iloinen Mozart piti itseään
pystyssä samppanjan avulla ja kärsi siitä syystä leivän puutetta,
ja kuinka Beethoven ei jo nuorena riistänyt itseltään elämää, vaan
sen sijaan loi ihanat sävellyksensä, sitä ei ymmärrä kukaan ihminen.
Rehellinen taiteilija on elämässään onneton. Kun hänellä on nälkä ja
hän avaa säkkinsä, on siinä aina vain helmiä!"
"Niin, jos kaipaa hiukkastakaan iloa ja lämmintä ja osanottoa
elämässä, silloin ei tusina oopperoita, trioja ja muuta sellaista
auta paljoakaan."
"Uskon sen. Tällainen hetki viinin ääressä ystävän keralla, jos
sellainen on, ja hyvätuulinen tarinoiminen tästä ihmeellisestä
elämästä on oikeastaan parasta, mitä voi toivoa. Miten kauan joku
poloinen valmisteleekaan kaunista rakettia, josta sitten on iloa
tuskin minuutiksikaan!"
Itse asiassa en hyväksynyt lainkaan hänen filosofiaansa, mutta mitäpä
merkitsi se? Minun oli mieluista viettää sellainen ilta ystävän
seurassa, jonka olin pelännyt olevani pakotettu kadottamaan ja jonka
säilyttämisestä en näinkään ollut varma, ja muistelin mietiskellen
mennyttä aikaa, joka vielä oli niin lähellä ja kuitenkin käsitti jo
koko nuoruuteni, jonka kevytmielisyys ja huolettomuus eivät enää
saattaneet palata.
Hyvissä ajoin läksimme, ja Muoth tarjoutui saattamaan minua kotiini
saakka. Mutta epäsin hänet siitä. Tiesin, ettei hän mielellään
kulkenut kanssani kadulla, minun hidas kulkuni häiritsi ja ärsytti
häntä. Hän ei ollut tottunut uhrautumaan, ja tuollaiset pikku
uhrithan ovatkin useasti vaikeimmat.
Vähäinen urkusävellykseni miellytti minua. Se oli jonkinlainen
preludio ja merkitsi minulle irtautumista vanhasta, kiitosta ja
onnittelua vihittäville sekä jälkisointua hyvästä ystävyydestäni
heidän kanssaan.
Hääpäivänä saavuin hyvissä ajoin kirkkoon ja katselin
vihkimisjuhlallisuutta kätköstä urkujen luota. Kun taiteilija soitti
kappalettani, nosti Gertrud katseensa ja nyökäytti sulhaselleen
päätänsä. En ollut kertaakaan nähnyt häntä koko tänä aikana. Hän
näytti valkeassa puvussaan vielä pitemmältä ja solakammalta ja astui
suloisen vakavana kapeata koristettua käytävää alttarille, ylpeästi
suorana käyvän miehen rinnalla. Ei olisi näyttänyt yhtä muhkealta,
jos minä viisto rampa hänen sijastaan olisin astunut tätä juhlallista
tietä.
7.
Oli pidetty huoli siitäkin, etten saanut kauan ajatella ystävieni
häitä ja sitä tietä saada aihetta mietiskelyihini ja itseni
kiduttamiseen.
Äitiäni olin tänä aikana vähän ajatellut. Olin tosin hänen viime
kirjeestään saanut tietää, ettei kotoisen elämän ja rauhan laita
ollut loistavasti, mutta minulla ei ollut enemmän syytä kuin
haluakaan sekaantua molempien naisten väliseen riitaan, vaan
totesin sen jonkunlaista vahingoniloa tuntien asiana, johon
nähden minun ratkaiseva sanani ei ollut tarpeen. Olin sittemmin
kirjottanut saamatta vastausta ja minulla oli oopperani jäljennöksen
tarkastamisessa siksi paljo työtä, ettei minulta riittänyt aikaa
ajatella neiti Schniebeliä.
Silloin sain äidiltä kirjeen, joka hämmästytti minua jo aivan
tavattoman pituutensa takia. Se oli hänen entistä henkiystävätärtänsä
vastaan suunnattu syytöskirjelmä, josta sain tietää kaikki hänen
rikoksensa äitini koti- ja sielunrauhaa vastaan. Hänen oli vaikeata
kirjottaa tästä minulle, ja hän teki sen arvokkaassa ja varovassa
muodossa, mutta se oli ilmeinen tunnustus siitä pettymyksestä,
jota hän tunsi vanhan ystävättärensä ja serkkunsa suhteen. Äitini
ei ainoastaan myöntänyt minun ja isävainajani vastenmielisyyttä
neiti Schniebeliä kohtaan täysin oikeutetuksi, vaan olipa hän nyt
valmis suostumaan talon myymiseen, jos minä vielä halusin sitä, ja
vaihtamaan asuinpaikkaa, ja tekemään kaiken tämän vain päästäksensä
eroon Schniebelistä.
"Olisi kenties hyvä, että tulisit itse. Lucie tietää nimittäin jo,
mitä ajattelen ja suunnittelen, hän vainuaa sen varsin hyvin; mutta
suhteemme on liiaksi jännittynyt, jotta voisin sanoa hänelle sen,
mikä on tarpeen, oikeassa muodossa. Minun viittailujani siihen
suuntaan, että mieluummin jälleen asuisin yksin kotona ja että
tulen toimeen ilman häntä, ei hän ole ymmärtävinään, ja julkiriitaa
en halua. Tiedän, että hän riitelisi ja vastustaisi, jos suoraan
kehottaisin häntä menemään. On parempi, että sinä tulet ja järjestät
tämän. En halua skandaalia eikä hänen tarvitse joutua kärsimään,
mutta asia täytyy saada hänelle sanottua selvästi ja varmasti."
Olisin ollut valmis tappamaan vaikka louhikäärmeen, jos äiti olisi
vaatinut. Sangen tyytyväisenä valmistauduin matkalle ja saavuin
kotiin. Jo heti vanhaan taloomme astuessani huomasin kyllä, että
siellä nyt vallitsi uusi henki. Varsinkin suuri, hauska arkihuone
oli saanut tylyn, ilottoman, raskaan ja viheliäisen leiman, kaikki
näytti tuskallisesti vartioidulta ja suojellulta, ja vanhalla
vankalla lattialla oli halvasta rumasta kankaasta tehdyt matot,
joiden piti sitä suojella ja säästää pesulta. Myöskin vanha piano,
joka vuosikausia oli seissyt käyttämättömänä salissa, oli kääritty
tuollaiseen suojelevaan kuoreen, ja vaikka äiti minun tuloni johdosta
oli varannut teetä ja leivoksia ja hiukan somistellut kaikkea, oli
kuitenkin vanhanpiian viheliäisyyden ja naftaliinin tuoksu niin
lujassa, että heti sisään astuessani hymyilin äidilleni ja nyrpistin
nenääni, minkä hän heti ymmärsi.
Tuskin olin ennättänyt istuutua kun louhikäärmekin saapui,
astua sipsutteli mattoja pitkin luokseni ja otti vastaan minun
kunnioittavat kohteliaisuudenosotukseni, joita en säästellytkään.
Tiedustelin yksityiskohtaisesti hänen vointiansa ja pyytelin anteeksi
vanhan talon puolesta, joka kenties ei voinut tarjota kaikkia niitä
mukavuuksia, joihin hän oli tottunut. Sivuuttaen kokonaan äitini,
ottikin hän heti esittääkseen emännänosaa, piti huolta teestä
ja vastasi mitä innokkaimmin kohteliaisuuksiini, näyttäen tosin
imarrellulta, mutta vielä enemmän pelästyneeltä ja epäluuloiselta
minun liiallisen ystävällisyyteni johdosta. Hän vainusi petosta,
mutta oli pakotettu mukautumaan samaan kohteliaaseen puhelajiin
ja itse vetämään esille hiukan vanhettuneiden kohteliaisuuksiensa
koko varaston. Näin vietimme iltaa ollen sulaa kohteliaisuutta ja
kunnioitusta, toivotimme toisillemme sydämellisesti hyvää yötä ja
erosimme toisistamme kuten vanhan koulun diplomaatit.
Seuraavana aamuna aamiaista syödessä alkoi sama peli uudelleen.
Äitini, joka illalla oli tyytynyt äänettömänä ja jännittyneenä
kuuntelemaan, otti nyt tyytyväisenä itse osaa siihen, ja me
kohtelimme neiti Schniebeliä kohteliaisuudella ja lempeydellä,
joka sai hänet aivan ymmälle, jopa teki hänet surulliseksi, sillä
hän aavisti, etteivät nämä sävelet ainakaan äidiltäni lähteneet
sydämestä. Vanhapiika alkoi miltei säälittää minua, kun hän noin
pelästyi ja koetti tehdä itseänsä pieneksi, kiitti ja kehui kaikkea;
mutta muistin erotettua palvelijatarta, tyytymättömältä näyttävää
keittäjätärtä, joka oli jäänyt vain äidin mieliksi, ajattelin
riepuihin ommeltua pianoamme ja koko tuota surullisen pikkumaista
komentoa entisessä hupaisessa kodissani ja pysyin kovana.
Ruoan jälkeen pyysin äitiä hiukan lepäämään ja jäin serkun kanssa
kahden.
"Onko teillä ehkä tapana nukkua aterian jälkeen?" kysyin
kohteliaasti. "Siinä tapauksessa en tahtoisi teitä häiritä. Minulla
olisi hiukan puhuttavaa teidän kanssanne, mutta sillä ei ole niin
kiirettä."
"Oi, olkaa hyvä, en nuku milloinkaan päivällä. Niin vanhahan en
jumalan kiitos vielä ole. Olen kokonaan käytettävissänne."
"Hyvin paljon kiitoksia, armollinen neiti. Halusin kiittää teitä
siitä ystävällisyydestä, jota olette osottanut äidilleni. Hänenhän
olisi ollut muuten kovin yksinäistä elää tässä vanhassa talossa. No,
nythän asiassa tapahtuu muutos."
"Kuinka?" huudahti hän hypähtäen pystyyn. "Missä tapahtuu muutos?"
"Ettekö vielä tiedä sitä? Äiti on päättänyt vihdoinkin täyttää vanhan
toivomukseni ja muuttaa minun luokseni asumaan. Silloin emme tietysti
voi antaa talon seistä tyhjänä, niin että se kai ennen pitkää joutuu
myytäväksi."
Neiti tuijotti minuun suunniltaan joutuneena.
"Niin, minustakin on se ikävää", jatkoin surkutellen. "No, teillehän
tämä aika sentään oli hyvin rasittava. Te olette niin ystävällisesti
ja auliisti huolehtinut koko talosta, etten voi teitä kyllin kiittää."
"Mutta minä, mitä pitää -- -- mihin pitää -- --"
"No, siihen kyllä neuvo keksitään. Teidän täytynee kai jälleen etsiä
asunto itsellenne, mutta niin kiirettä ei sillä luonnollisesti ole.
Teistä on itsestännekin tuntuva hauskalta, kun jälleen pääsette
hiljaisempiin oloihin."
Hän oli noussut seisaalleen. Hänen äänensä oli vielä kohtelias, mutta
melkoisen terävä.
"En tiedä, mitä minun on tästä sanominen", huudahti hän katkerasti.
"Teidän äitinne, hyvä herra, on luvannut antavansa minun asua
täällä. Se oli varma sopimus; ja nyt, kun olen ottanut taloudenpidon
huolekseni ja kaikessa auttanut äitiänne, nyt ajetaan minut kadulle!"
Hän alkoi nyyhkyttää ja tahtoi rientää pois. Mutta minä pidätin häntä
laihasta kädestään ja painoin hänet jälleen tuolilleen.
"Niin hullusti eivät asiat ole", sanoin hymyillen. "Se seikka, että
äitini haluaa matkustaa täältä pois, muuttaa hiukan olosuhteita.
Muuten ei talonmyyntiä ole päättänyt hän, vaan minä, joka olen
omistaja. Ettei teidän uutta asuntoa valitessanne tarvitse mukautua
liian ahtaihin oloihin ja että jätätte huolenpidon siitä hänen
asiaksensa, pitää hän aivan luonnollisena. Teillä on silloin
mukavampaa kuin muuten ja olette kuitenkin tavallaan hänen vieraansa."
Nyt tulivat odotettavissa olleet vastaväitteet, itku, ylpeys joka
välillä vaihtui pyyntöihin, ja lopulta huomasi naisrukka, että
myöntyminen oli tässä viisainta. Mutta tämän johdosta hän sulkeutui
kamariinsa eikä ilmaantunut kahvillekaan. Äiti oli sitä mieltä,
että meidän olisi pitänyt lähettää se hänelle huoneeseensa, mutta
kaiken tämän kohteliaisuuden jälkeen halusin minä hiukan kostoakin
ja annoin neiti Schniebelin uhitella aina iltaan saakka, jolloin hän
äänettömänä ja äkäisenä mutta täsmällisesti saapui aterialle.
"Minun täytyy valitettavasti jo huomenna matkustaa R:iin", ilmotin
illallispöydässä. "Mutta jos sattuisit minua tarvitsemaan, niin
voinhan pian saapua tänne."
Tätä sanoessani en katsonut äitiini, vaan tämän serkkuun, ja tämä
huomasi, miten se oli tarkotettu. Jäähyväiseni hänelle olivat lyhyet
ja minun puolellani miltei sydämelliset.
"Lapsi", sanoi äitini jälkeenpäin, "teit asiasi hyvin, ja minun
täytyy kiittää sinua. Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin
oopperastasi?"
Siitä ei tosin tullut mitään, mutta jää oli sulanut ja meidän
välimme alkoi kirkastua. Se oli parasta koko asiassa. Hän tunsi
nyt luottamusta minuun, ja minua ilahdutti ajatus, että pian
järjestäisin hänen kanssaan pienen talouden ja pääsisin pitkästä
kodittomuudestani. Matkustin tyytyväisenä, käskin sanoa paljon
terveisiä vanhalle neidille ja aloin heti paluuni jälkeen poikkeilla
katsomassa siellä täällä, missä oli pieniä, sieviä asuntoja
vuokrattavana. Tässä auttoi minua Teiser, ja enimmäkseen oli myös
hänen sisarensa mukana; molemmat iloitsivat minun puolestani ja
toivoivat pikkupeleillemme hupaista keskinäistä kanssakäymistä.
Tällä välin oli oopperani lähetetty Müncheniin. Kahden kuukauden
kuluttua, vähää ennen äitini saapumista, kirjoitti Muoth, että se oli
hyväksytty esitettäväksi, mutta ettei sitä ehditty harjoitella enää
tämän näytäntökauden kuluessa. Se esitettäisiin kuitenkin ensi talven
alkupuolella. Siinä oli minulla äidille hyvä uutinen kerrottavana, ja
Teiser toimeenpani juhlan, kun hän sai asiasta kuulla.
Äitini vuodatti kyyneleitä muuttaessaan meidän kauniiseen asuntoomme
puutarhan keskellä ja arveli, ettei ollut hyvä vanhalla iällään
joutua istutetuksi vieraaseen maaperään. Mutta minusta se oli sangen
hyvä ja Teiseristä myöskin, ja Brigitte puuhaili äitini kanssa
ja auttoi tätä niin että oli iloista katsella. Tytöllä oli vähä
tuttavia kaupungissa ja hän oli useasti veljensä ollessa teatterissa
saanut istua yksin kotona, jota ei tosin voinut huomata hänen
ulkomuodostaan. Nyt kävi hän useasti meillä eikä ollut ainoastaan
avullisena sisustamisessa ja järjestelyssä, vaan auttoi myöskin
äitiäni ja minua löytämään tien tyytyväiseen hiljaiseen yhdessä
elämiseen. Hän osasi selittää vanhalle rouvalle, milloin minä
tarvitsin lepoa ja milloin minun täytyi saada olla yksin, hän oli
silloin aina käsillä ja astui minun sijalleni, ja minulle huomautti
hän monista äitini tarpeista ja toivomuksista, joita en ollut
milloinkaan arvannut ja joista ei äitini milloinkaan ollut minulle
ilmoittanut. Näin oli pian syntynyt pieni koti ja kodikkuuden tunne,
toisenlainen ja vaatimattomampi kuin miksi aikaisemmin olin kotiani
kuvitellut, mutta hyvä kyllä sellaiselle, joka ei itse ollut päässyt
sen pitemmälle kuin minä.
Nyt tutustui äitini myöskin musiikkiini. Hän ei pitänyt kaikkea
hyvänä ja oli enimpään nähden ääneti, mutta hän huomasi ja uskoi,
ettei se ollut ajanrattoa ja leikittelyä, vaan vakavaa työtä, ja teki
ihmeekseen meidän musikanttielämästämme, jota hän oli kuvitellut
hyvin samankaltaiseksi kuin nuorallatanssijoiden, sen havainnon,
että se oli tuskin vähemmän porvarillisen ahkeraa kuin sekään,
jota esim. isävainaja oli viettänyt. Nyt voimme myöskin vapaammin
keskustella hänestä, ja vähitellen sain kuulla tuhansia juttuja
heistä molemmista, isovanhemmistani ja omasta lapsuudestani. Entinen
aika ja omaiseni kävivät minulle rakkaiksi ja mieltäkiinnittäviksi,
en tuntenut enää kuuluvani ulkopuolelle heidän piiriänsä. Sitävastoin
oppi äitini antamaan arvoa minun ajatuksilleni ja luottamaan minuun
silloinkin, kun työskentelyni aikana sulkeuduin yksikseni tai kun
olin äreällä tuulella. Hänen oli isäni kanssa ollut hyvä olla, ja
sitä kovempi oli hänelle ollut Schniebelin ajan koettelemus; nyt hän
jälleen alkoi tuntea itsensä turvalliseksi ja taukosi vähitellen
puhumasta vanhenemisestaan ja yksinäisyydestään.
Tässä tyytyväisyyden ja vaatimattoman onnellisuuden ilmakehässä
häipyi kärsimykseni ja kaipuuni, joka niin kauan oli täyttänyt
mieleni. Mutta se ei häipynyt olemattomiin, vaan uinui syvällä
sieluni pohjalla, katseli minuun monin öin kysyvästi eikä luopunut
oikeuksistaan. Mitä etäämmälle mennyt vaipui taakseni, sitä
kirkkaampana kohosi eteeni rakkauteni ja kärsimykseni kuva, säilyi
luonani ja oli hiljaisena kiihdyttimenäni.
Useasti jo olin luullut tietäväni, mitä rakkaus on. Jo nuorukaisena,
jolloin hullaantuneena olin kierrellyt iloisen Siddyn ympärillä,
olin luullut tuntevani rakkauden. Sitten jälleen silloin kun ensi
kerran näin Gertrudin ja tunsin, että hän oli vastaus kysymyksiini
ja hämärien toiveitteni täyttymys. Sitten jälleen kun tuska alkoi
ja ystävyydestä ja kirkkaudesta tuli intohimoa ja hämäryyttä, ja
vihdoin silloin, kun hän oli minulta mennyttä. Mutta rakkaus pysyi
yhä luonani, ja tiesin, etten enää milloinkaan ikävöisi naista enkä
kaipaisi naishuulten suuteloa sen jälkeen kuin Gertrud oli tullut
sydämeeni.
Hänen isänsä, jonka luona toisinaan kävin, näytti nyt tietävän
suhteestani häneen. Hän pyysi saada urkusävellyksen, jonka
olin kirjottanut häitä varten, ja osotti minulle hiljaista
hyväntahtoisuutta. Hän lienee tuntenut, miten mielelläni kuulin
tietoja Gertrudista ja miten vaikeata minun kuitenkin oli niitä
kysellä, ja kertoi minulle paljon hänen kirjeittensä sisällyksestä.
Niissä oli useasti puhe minustakin, nimenomaan oopperastani. Hän
kirjotti että soprano-osaan oli saatu etevä taiteilijatar ja mitenkä
hän iloitsi siitä, että vihdoinkin saisi kuulla kokonaisuutena tuon
hänelle jo niin tutun teoksen. Hän iloitsi myöskin siitä, että minä
olin saanut äidin luokseni. Mitä hän kirjotti Muothista, en tiedä.
Elämäni sujui rauhallisesti, syvyyden kuohut eivät enää ajautuneet
pinnalle. Sävelsin paraikaa messua ja haudoin mielessäni oratoriota,
johon minulta kuitenkin vielä puuttui teksti. Milloin minun oli pakko
ajatella oopperaani, oli se minulle kuin vieras maailma. Musiikkini
kulki uusia teitä, se muuttui yksinkertaisemmaksi ja viileämmäksi, se
tahtoi lohduttaa eikä kiihottaa.
Näihin aikoihin oli Teiserien seura minulle suuriarvoisin. Tapasimme
toisemme miltei joka päivä, luimme, soitimme, kävelimme yhdessä,
pidimme juhlia ja teimme huviretkiä. Vain suvella, kun en tahtonut
olla näille reippaille matkailijoille vastuksena, erosimme muutamiksi
viikoiksi. Teiserit retkeilivät jälleen Tirolissa. Minä taas olin
vienyt äidin sukulaistensa luokse pohjois-Saksaan, johon häntä jo
vuosikausia oli pyydetty, ja asetuin itse Pohjanmeren rannalle.
Siellä kuuntelin yöt ja päivät meren ikuista laulua ja kuljin
raikkaassa meri-ilmassa ajatuksineni ja säveleineni. Täältä rohkenin
ensi kerran kirjottaa Gertrudille Müncheniin -- en rouva Muothille,
vaan ystävättärelleni Gertrudille, jolle kerroin musiikistani ja
unelmistani. Ehkä se häntä ilahduttaa, ajattelin, ja ehkei häntä
myöskään vahingoita lohdutus ja ystävän tervehdys. Sillä vastoin
omaa sydäntäni täytyi minun epäillä ystävääni Muothia ja yhä olla
Gertrudin tähden hiljaisesti huolissani. Tunsin hänet liian hyvin,
tuon itsepäisen pessimistin, joka oli tottunut elämään oikkujensa
mukaan eikä milloinkaan uhrautumaan, jota synkät vietit ohjasivat ja
tempoivat sinne tänne ja joka mietiskellessään katseli elämäänsä kuin
murhenäytelmää. Jos yksinäisenä ja ymmärtämättömänä pysyminen todella
oli tauti, kuten kunnon Lohe minulle oli selittänyt, niin sairasti
Muoth tätä tautia enemmän kuin kukaan muu.
En kuitenkaan kuullut hänestä mitään, kirjeitä ei hän kirjottanut.
Myöskin Gertrud vastasi minulle ainoastaan lyhyesti kiittäen
ja kehottaen aikaisin syksyllä tulemaan Müncheniin, missä heti
näytäntökauden alkaessa jatkettaisiin oopperani näyttämölle
harjottamista.
Syyskuun alussa, kun kaikki jälleen olimme kaupungissa, kokoonnuimme
eräänä iltana minun luokseni tarkastelemaan kesätöitäni. Huomattavin
oli pieni lyyrillinen palanen kahdelle viululle ja pianolle. Sen
soitimme yhdessä. Brigitte Teiser istui pianon ääressä; saatoin
nuottilehteni yli nähdä hänen päänsä, jota ympäröi vaaleiden
palmikkojen raskas seppele, kutrit kynttilänvalossa kultaisina
hohtaen. Veli istui hänen vieressään ja soitti ensimäistä viulua. Se
oli yksinkertaista laulumusiikkia, hiljaa valittavaa ja kesä-illan
tunnelmissa soivaa, ei iloista eikä surullista, vaan illanhämyssä
leijailevaa, kuten sammuva pilvi auringonlaskun jälkeen. Kappale
miellytti Teisereitä ja varsinkin Brigitteä. Hänen oli harvoin tapana
lausua mitään musiikistani, vaan pysytellä äänettömänä jonkunlaisen
tyttömäisen kunnioituksen valtaamana ja vain katsella minua ihaillen,
sillä hän piti minua suurena mestarina. Tänään rohkaisi hän mielensä
ja ilmaisi erikoisen mieltymyksensä. Hän katsoi minuun kirkkaan
sinisistä silmistään sydämellisesti ja nyökäytti päätään, niin että
valo hyppeli hänen vaaleilla palmikoillaan. Hän oli hyvin sievä,
miltei kaunotar.
Valmistaakseni hänelle pienen ilon otin hänen nuottilehtensä,
kirjotin siihen lyijykynällä omistuksen "ystävättärelleni Brigitte
Teiserille" ja annoin hänelle nuotit takaisin.
"Se on nyt aina oleva pikku sävellykseni otsikossa", sanoin
kohteliaasti. Hän luki omistuksen hitaasti punehtuen, ojensi minulle
pienen, voimakkaan kätensä ja sai äkkiä kyyneleet silmiinsä.
"Onko se teiltä täyttä totta?" kysyi hän hiljaa.
"Eiköhän", nauroin minä. "Ja minun mielestäni kappale sopii
erinomaisesti teille, neiti Brigitte."
Hänen katseensa, joka vielä oli kyyneleinen, kummastutti minua,
niin totinen ja naisellinen oli se. Enempää en kuitenkaan siihen
huomiotani kiinnittänyt; Teiser laski nyt viulun kädestään, ja äiti
joka jo tunsi hänen tarpeensa, kaatoi viinejä laseihin. Keskustelu
kävi vilkkaaksi, kiistelimme eräästä uudesta operetista, joka oli
esitetty muutamia viikkoja sitten, ja pieni kohtaus Brigitten kanssa
muistui jälleen mieleeni vasta myöhään illalla, kun molemmat sanoivat
jäähyväiset ja hän katsoi minua silmiin omituisen levottomasti.
Münchenissä alettiin sillävälin harjotella oopperaani. Kun toinen
pääosista ollessaan Muothin hallussa oli hyvissä käsissä ja kun
Gertrud oli kiittänyt myöskin soprano-osan esittäjätärtä, tulivat
orkesteri ja köörit tärkeimmiksi huomioni esineiksi. Jätin äitini
ystävieni huomaan, ja matkustin Müncheniin.
Tuloni jälkeisenä aamuna ajoin kauniita leveitä katuja Schwabingiin
[Schwabing on Münchenin taiteilija-esikaupunki. Suom. muist.]
sen hiljaisella paikalla sijaitsevan talon luokse, missä Muoth
asui. Oopperan olin kokonaan unohtanut, ajattelin vain häntä ja
Gertrudia ja sitä, millaisina heidät tapaisin. Vaunut pysähtyivät
miltei maalaiselta näyttävälle sivukadulle pienen talon eteen, joka
seisoi yksityisten puiden keskellä; keltaisia vaahteranlehtiä oli
kerääntynyt kasoihin molemmin puolin tietä. Jyskyttävin sydämin
astuin sisään; talo teki miellyttävän ylhäisen vaikutuksen; palvelija
riisui minulta päällysviittani.
Suuressa huoneessa, johon minut vietiin, tunsin pari seinällä olevaa
suurta vanhaa maalausta, jotka olivat seuranneet tänne Imthorin
talosta. Vastakkaisella seinällä oli uusi Münchenissä maalattu
Muothin muotokuva, ja minun sitä katsellessani astui Gertrud sisään.
Sydämeni löi ankarasti, kun näin pitkän ajan jälkeen taas katsoin
häntä silmästä silmään. Minulle hymyilivät hänen muuttuneet,
ankarammiksi ja kypsyneemmiksi käyneet kasvonsa, jotka kuitenkin
olivat yhtä ystävälliset, ja hän ojensi minulle sydämellisesti
kätensä.
"Oletteko voinut hyvin?" sanoi hän ystävällisesti. "Olette
vanhentunut, mutta näytätte hyvinvoivalta. Olemme odottaneet teitä jo
kauan."
Hän uteli minulta tietoja yhteisistä tuttavistamme, isästään,
minun äidistäni, ja kun hän oli lämmennyt ja unohtanut ensimäisen
arkuutensa, näin hänet aivan samanlaisena kuin ennenkin, puhuin
jälleen hyvän ystävättären kanssa, kerroin hänelle oleskelustani
merenrannikolla, työstäni, Teiseristä ja lopuksi neiti Schniebel
raukastakin.
"Ja nyt", huudahti hän, "esitetään oopperanne! Se tulee tuottamaan
teille iloa."
"Mutta enemmän ilahduttaa minua kuitenkin toivo taas kerran saada
kuulla teidän laulavan."
Hän nyökäytti minulle päätään. "Se ilahduttaa minuakin. Laulan
paljo, mutta miltei yksinomaan itselleni. Nyt laulamme kaikki teidän
laulunne; ne ovat aina meillä käsillä eivätkä pääse pölyttymään.
Jääkää meille päivälliselle, mieheni tulee varmaankin pian kotia ja
voi sitten iltapäivällä viedä teidät johtajan puheille."
Menimme musiikkihuoneeseen, minä istuuduin pianon ääreen ja hän
lauloi tuonaikuisia laulujani niin että kävin äänettömäksi ja saatoin
tuskin pysyä iloisena. Hänen äänensä oli tullut kypsyneemmäksi ja
vankemmaksi, mutta se liihotteli vielä yhtä keveästi ja vaivattomasti
kuin ennenkin ja toi mieleeni muiston elämäni parhaista ajoista,
niin että istuin kuin lumottuna, soitin vanhoja säveleitäni enkä
hetkittäin enää saattanut erottaa nykyisyyttä entisyydestä. Eikö hän
kuulunut minulle ja minun elämääni? Emmekö olleet toisillemme kuin
sisarukset ja läheiset ystävät? Totta kyllä, että hän Muothin kanssa
oli laulanut toisin!
Tarinoiden istuimme vielä hetkisen yhdessä iloisina; paljoa
sanomista ei meillä kuitenkaan toisillemme ollut, sillä tunsimme,
etteivät selvittelyt meidän välillämme olleet tarpeen. Miten hän
voi ja millainen hänen ja hänen miehensä suhde oli, sitä en nyt
ajatellut, sen saisin itse myöhemmin nähdä. Missään tapauksessa ei
hän ollut poikennut kulkemastaan suunnasta eikä tullut uskottomaksi
itselleen, ja ellei hän ollut onnellinen vaan kärsi, niin kantoi hän
kärsimyksensä ylevästi ja ilman katkeruutta.
Hetkisen kuluttua saapui Heinrich, joka jo oli saanut kuulla
tulostani. Hän alkoi heti puhua oopperastani, joka näytti jokaiselle
olevan tärkeämpi minua itseäni. Kysyin miten hän Münchenissä viihtyi.
"Kuten kaikkialla", vastasi hän totisesti. "Yleisö ei pidä minusta,
koska se tajuaa, etten minä pidä sitä jumalanani. Minut otetaan
harvoin ystävällisesti vastaan ensimäisellä kerralla; minun täytyy
aina ensin päästä käsiksi ihmisiin ja temmata heidät mukaani.
Saavutan menestystä olematta suosittu.
"Monasti laulan tosin kurjastikin, se täytyy minun itseni myöntää. No,
oopperasi tulee tuottamaan iloa, sekä sinulle että minulle, siitä
saat olla varma. Tänään menemme käymään johtajan luona, huomiseksi
kutsumme tänne soprano-osan esittäjättären ja keitä muita haluat.
Huomenaamulla on orkesterin harjotus. Luulen, että tulet olemaan
tyytyväinen."
Päivällistä syötäessä huomasin, että hän oli Gertrudille tavattoman
kohtelias, mikä ei lainkaan ollut mieleeni. Ja sama oli laita koko
ajan, minkä Münchenissä viivyin ja olin heidän seurassaan. He olivat
ihmeen kaunis pari ja herättivät huomiota minne saapuivatkin.
Mutta heidän välinsä oli viileä, ja ajattelen itsekseni, että vain
Gertrudin lujuus ja sisäinen etevämmyys auttoi häntä sillä tavalla
muuttamaan tämän viileyden kohteliaisuudeksi ja arvokkaisuudeksi. Hän
näytti vasta äskettäin heränneen kaunista miestä kohtaan tuntemastaan
intohimosta ja vielä toivovan entisen sydämellisen suhteen paluuta.
Joka tapauksessa oli se hän, joka sai Muothinkin noudattamaan hyviä
ulkonaisia muotoja. Hän oli liiaksi hieno ja hyvä näytelläkseen edes
ystävilleen pettyneen ja ymmärrystä kaipaavan osaa ja näyttääkseen
kenellekään kärsimystään, vaikkei hän voinutkaan salata sitä minulta.
Mutta hän ei olisi minultakaan kärsinyt pienintäkään ymmärtämyksen
katsetta tai elettä; puhuimme ja käyttäydyimme aivan kuin olisi hänen
avioliittonsa ollut kokonaan huolia vailla.
Miten kauan tällainen tila oli säilytettävissä, oli tosin
epäilyttävää ja riippui kokonaan Muothista, jonka oikukasta
hillittömyyttä nyt näin ensi kerran naisen pitävän ohjissa.
Molemmat herättivät sääliäni, vaikkei tällainen asiaintila minua
ihmetyttänytkään. Molemmilla oli ollut intohimonsa ja he olivat sen
nauttineet; nyt saivat he joko oppia kieltäytymään ja surumielisinä
muistella mennyttä aikaa, tai löytää tien uuteen onneen ja uuteen
rakkauteen. Ehkä saattaisi lapsi jälleen yhdistää heidät, ei enää
lemmenhuuman kadotettuun paratiisipuutarhaan, vaan uudeksi tahdoksi
elää yhdessä ja sisäisesti mukautua toisiinsa. Siihen omasi Gertrud
sisäisen voiman ja mieleneheyden, sen tiesin. Onnistuisiko se myös
Heinrichille, siitä en tahtonut muodostaa itselleni arveluita.
Niin suuresti kuin minua säälittikin, että heidän lemmenhehkunsa
ensimäinen myrskyisä onni jo oli mennyttä, ilahdutti minua kuitenkin
se, että heidän oli onnistunut säilyttää arvokkuutensa ja kauneutensa
ei vain ihmisten kesken, vaan toistensa silmissäkin.
En voinut kuitenkaan ottaa vastaan kutsua asua Muothin luona ja hän
salli minun menetellä tahtoni mukaan. Kävin siellä joka päivä ja
minulle teki hyvää se, että Gertrud näki mielellään minun tulevan
ja iloitsi keskustelemisesta ja musiikin harjoittamisesta minun
kanssani, niin etten ollut yksinomaan vastaanottavana puolena.
Oopperan esittäminen oli nyt varmasti määrätty tapahtuvaksi
joulukuussa. Viivyin kaksi viikkoa Münchenissä, olin saapuvilla
kaikissa orkesteriharjotuksissa ja sain pyyhkiä yhtä ja toista,
mutta huomasin teokseni yleensä olevan hyvissä käsissä. Minusta
oli ihmeellistä nähdä taiteilijat ja taiteilijattaret, viulun ja
huilunsoittajat, kapellimestarit ja kuorot esittämässä teostani, joka
jo oli tullut minulle itselleni vieraaksi, joka jo eli omaa elämäänsä.
"Odotahan", sanoi Heinrich Muoth välillä, "nyt saat pian hengittää
julkisuuden kirottua ilmaa. Toivonpa melkein, ettei sinulla olisi
menestystä. Sillä silloin on lauma pian kintereilläsi, silloin voit
pian alkaa käydä kiharoiden ja nimikirjotusten kauppaa ja nähdä,
miten valikoitua ja miellyttävää joukkojen kunnioitus on. Rammasta
jalastasi puhuvat nyt jo kaikki. Sellainen tekee populääriksi!"
Välttämättömimpien harjotusten jälkeen matkustin jälleen kotia,
palatakseni takaisin vasta muutamia päiviä ennen oopperan
esittämistä. Teiser kyseli vallan loppumattomiin esitystä koskevia
seikkoja, hän ajatteli tuhansia yksityiskohtia, joita tuskin olin
ottanut huomioon, ja seurasi asiaa suuremmalla mielenkiinnolla ja
levottomuudella kuin minä itse. Kun kutsuin häntä sisarineen olemaan
saapuvilla ensi-esityksessä, hyppeli hän ilosta. Äitini sitävastoin
ei halunnut lähteä talviselle matkalle, ja minulle oli se mieleenkin.
Vähitellen alkoi sentään jännitys vallata minutkin ja tarvitsin
iltaisin lasin punaviiniä voidakseni nukkua.
Talvi oli saapunut aikaisin ja meidän pikkutalomme oli aivan lumen
peitossa vähäisen puutarhamme keskellä, kun Teiserin sisarukset
eräänä aamuna tulivat noutamaan minua vaunuilla. Äiti liehutti
ikkunasta jälkeeni, vaunut vierivät tiehensä ja Teiser lauloi
paksun kaulahuivinsa sisältä jäähyväisiksi matkalaulun. Koko pitkän
rautatiematkan ajan käyttäytyi hän kuin koulupoika, joka matkustaa
joululomalle, ja sievä Brigitte oli yhtä tyytyväinen vaikka tyynempi.
Olin iloinen saadessani heidät matkaan, sillä rauhani oli nyt
mennyttä ja minä kuljin kuin tuomittu lähimpien päivien tapauksia
kohti.
Sen huomasi heti Muothkin, joka oli meitä asemalla vastassa. "Sinulla
on lavakuume, poikaseni!" nauroi hän tyytyväisenä. "Jumalan kiitos!
Olet sentään taiteilija etkä filosoofi!"
Hän näytti olevan oikeassa, sillä mielenjännitystäni kesti aina
esitysiltaan saakka enkä voinut noina öinä nukkua. Meistä kaikista
oli vain Muoth levollinen. Teiser vallan paloi rauhattomuutta,
hän kävi joka harjotuksessa eikä lakannut tekemästä muistutuksia.
Kyyryisenä ja värjyen istui hän harjotusten aikana vieressäni, löi
arveluttavissa kohdissa tahtia nyrkillään, niin että läikyi, kiitteli
tai pudisteli päätänsä.
"Sieltähän puuttuu huilu!" huudahti hän heti ensimäisessä
harjotuksessa niin äänekkäästi, että johtaja tahtomattaan katsoi
taaksensa.
"Se täytyi meidän jättää pois", sanoin hymyillen.
"Huiluko? Jättää pois? Miksi? Sellaista viheliäisyyttä! Pidä varasi,
tai muuten ne pilaavat koko alkusoiton."
Minun täytyi nauraa ja pidättää häntä, niin rajusti hän käyttäytyi.
Mutta kun tuli hänen lempikohtansa, missä ensi viulut ja sellot
yhtyvät muuhun orkesteriin, nojautui hän taaksepäin suljetuin silmin,
puristi kättäni suonenvetoisesti ja kuiskasi jälkeenpäin häpeissään:
"Niin, se sai miltei silmäni kosteiksi. Hiton kaunis kohta."
Soprano-osaa en ollut vielä kuullut laulettavan. Oli omituista ja
surunvoittoista ensi kerran kuulla vieraan äänen esittävän sitä.
Laulajatar suoritti tehtävänsä hyvin ja lausuin hänelle heti
kiitokseni, mutta itsekseni ajattelin iltapäiviä, joina Gertrud
oli laulanut näitä sanoja, ja minulla oli, vaikken sitä tahtonut
itselleni myöntää, samanlainen surullinen epämieluisa tunne, kuin
silloin, kun on luopunut jostakin rakkaasta esineestä ja ensi kerran
näkee sen vieraissa käsissä.
Gertrudin tapasin näinä päivinä harvoin, hän katseli hymyillen
hermostumistani ja jätti minut rauhaan. Olin Teiserien kanssa käynyt
hänen luonaan ja hän oli iloisen sydämellisesti ottanut vastaan
Brigitten, joka ihaillen katseli tätä kaunista, käytökseltään
ylhäistä naista. Siitä lähtien oli tyttö Gertrudin ihailijoita ja
puhui tästä aina ylistellen samoin kuin veljensäkin.
Paria esittämisen edellistä päivää en enää tarkasti muista, kaikki
oli minussa sekaisin. Lisäksi tuli vielä muita mielenkiihotuksen
syitä; eräs laulajista oli tullut käheäksi, muuan toinen oli
loukkaantunut siitä, ettei hänelle oltu annettu tärkeämpää osaa ja
käyttäytyi viimeisissä harjotuksissa hyvin sopimattomalla tavalla,
ja johtaja tuli yhä juhlallisemmaksi ja kylmemmäksi, kuta enemmän
minulla oli lisää muistutuksia. Muoth riensi silloin tällöin
avukseni, hymyili levollisesti koko sekamelskalle ja oli minulle
tässä asemassa paljoa hyödyllisempi kuin kunnon Teiser, joka hääri
edestakaisin kuin pikku paholainen ja morkkasi kaikkea. Brigitte
katseli minua kunnioittavaisesti mutta kuitenkin hiukan säälien, kun
lomahetkinä huolestuneina ja hiukan vaiteliaina istuimme yhdessä.
No niin, päivät kuluivat ja tuli määrätty ilta. Katsomon täyttyessä
seisoin näyttämön takana, kykenemättä kuitenkaan enää tekemään
tai neuvomaan vähintäkään. Lopuksi menin Muothin luokse, joka jo
oli pukeutunut ja syrjässä melusta eräässä sopukassa tyhjensi
samppanjapuolikasta.
"Tahdotko lasin?" kysyi hän osaaottavasti.
"En," sanoin minä. "Eikö se kiihota?"
"Miksi? Tuo hälinäkö? Sellaista on aina."
"Tarkotan sektiä."
"Ei, se tekee minut levolliseksi. Lasin tai kaksi otan aina, kun
tahdon saada jotakin aikaan. Mutta mene nyt, on jo aika."
Muuan vahtimestari vei minut aitioon, missä tapasin jo Gertrudin ja
molemmat Teiserit sekä erään teatterin johtokunnan jäsenen, joka
hymyillen tervehti minua.
Pian tämän jälkeen kuulimme soitettavan toisen kerran. Gertrud
katsahti minuun ystävällisesti ja nyökäytti minulle päätään. Teiser,
joka istui takanani, tarttui käsivarteeni ja puristi sitä vimmatusti.
Katsomo pimeni ja syvyydestä kohosi juhlallisesti alkusoittoni. Nyt
tulin mieleltäni rauhallisemmaksi.
Ja nyt kaikui edessäni tuttuna ja kuitenkin vieraana teokseni, joka
ei enää tarvinnut minua ja jolla oli oma elämänsä. Menneiden päivien,
toiveiden ja unettomien öiden riemut ja vaivat, tuon ajan intohimo
ja kaipaus olivat irtautuneina ja toiveen muotoon muuttuneina
edessäni, salattujen hetkien mielenliikunnat kaikuivat vapaina ja
mukaansa kutsuvina tuhansille vieraille sydämille. Muoth tuli esiin
ja alotti hillityn voimakkaasti, kohosi ja tempautui itse mukaan ja
lauloi koko synkällä intohimoisuudellaan, ja soprano vastasi korkein,
liihottelevin, kepein äänin. Silloin tuli kohta, joka vielä kaikui
korvissani aivan sellaisena, kuin sen olin kerran kuullut Gertrudin
esittämänä, ja se oli ollut ylistys hänelle ja rakkauteni salainen
tunnustus. Käännyin ja katsoin hänen tyyniin, puhtaisiin silmiinsä,
jotka ymmärsivät minua ja tervehtivät minua ystävällisesti,
ja silmänräpäyksen ajan tunsin koko nuoruuteni sisällyksen ja
tarkotuksen koskettavan itseäni kuin kypsyneen hedelmän hienon
tuoksun.
Siitä lähtien olin rauhallinen ja katsoin ja kuuntelin kaikkea kuin
juhlavieras. Kuulin suosionosotuksia, laulajat ja laulajattaret
tulivat esiripun eteen kumartamaan, Muoth huudettiin useat kerrat
esiin ja hän hymyili viileästi kirkkaasti valaistulle katsomolle.
Minuakin vaadittiin näyttäytymään, mutta olin liiaksi huumautunut
eikä minulla ollut haluakaan ontua esille mieluisasta piilopaikastani.
Teiser sitävastoin hymyili kuin aamuaurinko, syleili minua ja puristi
pyytämättä myös korkean johtokunnan-herran molempia käsiä.
Kekkerit olivat valmiina ja olisivat odottaneet meitä vaikka olisi
käynyt toisinkin. Ajoimme niihin vaunuilla, Gertrud miehensä, minä
Teiserin kanssa. Lyhyellä matkalla alkoi Brigitte, joka ei vielä
ollut lausunut sanaakaan, äkkiä itkeä. Hän koetti aluksi hillitä
itseänsä, mutta peitti sitten kasvot käsiinsä ja antoi kyyneltensä
juosta. En osannut sanoa mitään ja olin kummissani sen johdosta että
Teiser myöskin oli vaiti eikä kysynyt häneltä mitään. Hän kietoi
vain kätensä Brigitten ympärille ja murahteli ystävällisesti ja
lohdutellen kuin lapselle, jota koetetaan tyynnyttää.
Kun sitten kädenpuristelut ja onnittelut tulivat, iski Muoth minulle
pilkallisesti silmää. Minulta tiedusteltiin seuraavaa teostani ja
oltiin pettyneitä, kun ilmotin, että sävelsin oratoriota. Sitten
juotiin seuraavan oopperani onneksi; se on kuitenkin vielä tänäänkin
kirjottamatta.
Vasta myöhään yöllä, kun olimme päässeet eroon ja menimme nukkumaan,
saatoin kysyä Teiseriltä, mikä hänen sisartansa vaivasi ja miksi
tämä oli itkenyt. Brigitte itse oli jo aikoja sitten mennyt levolle.
Ystäväni katsahti minuun tutkivasti ja hiukan kummastuneena, pudisti
päätään ja vihelteli, kunnes uudistin kysymykseni.
"Oletpa sokea", sanoi hän sitten moittivasti. "Etkö sitten ole
koskaan huomannut mitään?"
"En", sanoin, alkaen aavistaa totuutta.
"No, voin sen sanoa. Tyttö on pitänyt sinusta, jo kauan. Tietysti
ei hän ole sitä minulle milloinkaan sanonut, yhtä vähän kuin
sinullekaan, mutta olen sen huomannut ja, suoraan sanoen, olisi minua
ilahduttanut, jos siitä olisi tullut jotakin."
"Voi!" sanoin vilpittömästi surullisena. "Mutta mitä merkitsi sitten
tämäniltainen?"
"Sekö, että hän vetisteli? Olet lapsi! Luuletko, ettemme mitään
huomanneet?"
"Mitä sitten?"
"Hyvä jumala! Eihän ole ollut pakko sinun kertoa siitä minulle, ja on
oikein, ettet ole sitä tehnytkään; mutta silloin ei sinun myöskään
olisi pitänyt sillä tavalla katsoa rouva Muothiin. Nyt mekin sen
tiedämme."
En pyytänyt häntä säilyttämään salaisuuttani, olin varma hänestä.
Hiljaa laski hän kätensä olalleni.
"Voin ymmärtää, että olet näinä vuosina saanut niellä yhtä ja toista,
josta et ole meille kertonut. Minulle on kerran myöskin käynyt
samalla tavalla.
"Nyt olemme uskollisia tovereita ja kirjotamme kaunista musiikkia,
eikö totta? Ja pidämme huolta siitä, että tyttö tulee lohdutetuksi.
Anna minulle kätesi, ihanata on tämä kaikki ollut! Ja nyt näkemiin,
kotona jälleen tapaamme. Matkustan tytön kanssa huomenna varhain."
Näin sanoen erosimme, mutta hän tuli hetkisen kuluttua vielä takaisin
ja sanoi vakuuttavasti: "Kuulehan, mutta ensi kerralla täytyy huilu
saada jälleen mukaan, eikö niin?"
Näin päättyi tämä ilonpäivä, ja jokainen meistä valvoi kiihottuneena
vielä kauan aikaa. Ajattelin Brigitteä. Hän oli nyt koko tämän ajan
ollut läheisyydessäni, enkä minä ollut ajatellut enkä halunnut mitään
muuta kuin hyvää toveruutta hänen kanssaan, aivan kuin Gertrud
minun kanssani, ja kun hän oli arvannut minun rakkauteni toiseen,
oli se hänelle ollut aivan samaa kuin minulle silloin, kun huomasin
Gertrudin kirjeen Muothin pöydällä ja latasin revolverin. Ja niin
surullista kuin tämä olikin, täytyi minun nauraa.
Päivät, jotka vielä viivyin Münchenissä, vietin enimmäkseen
Muothilla. Se ei ollut enään samanlaista yhdessäoloa kuin noina
iltapuolina, jolloin me kolme yhdessä olimme laulaneet ja soittaneet;
mutta menestykseni jälkiloisteessa sentään yhdessä ajattelimme
sanattomasti tuota aikaa, ja kirkastui toisinaan Gertrudin ja
hänenkin välinsä. Otettuani jäähyväiset katselin ulkoa vielä hetkisen
lumisten puiden ympäröimää hiljaista taloa, toivoin vielä monasti
palaavani sinne ja olisin mielelläni luopunut omasta vähäisestä
tyytyväisyydestäni ja onnestani, jos olisin siellä voinut auttaa nuo
molemmat sisälläolevat jälleen ja ainiaaksi löytämään toisensa.
8.
Kotiin palattuani odotti minua siellä menestyksestäni johtuva
maine vastenmielisine ja osaksi naurettavine seurauksineen.
"Liikeasiat" olivat helposti heitetyt pois niskoilta siten että
jätin oopperan eräälle musiikkitoimistolle. Mutta sain myöskin
vastaanottaa kaikellaisia vierailuja, sanomalehtimiesten ja
kustantajien, sekä typeriä kirjeitä, ja kesti kotvan aikaa
ennenkuin totuin nopeasti tunnetuksi tulleen nimen pikkuvaivoihin
ja pääsin vapaaksi ensimäisestä pettymyksestäni. Ihmisillä on
vaatimuksia tunnetun henkilön suhteen; siinä ei ole eroa ihmelapsen,
säveltäjän, runoilijan eikä ryöstömurhaajan välillä. Yksi tahtoo
saada hänen kuvansa, toinen hänen nimikirjotuksensa, kolmas kerjää
rahaa, jokainen nuori ammattiveli lähettää teoksiansa, imartelee
suunnattomasti ja pyytää hänen arvosteluansa, ja jollei vastaa
tai jos sanoo mielipiteensä, niin tuo sama ihailija äkkiä muuttuu
katkeraksi, hävyttömäksi ja kostonhaluiseksi. Aikakauslehdet
tahtovat painattaa hänen kuvansa, sanomalehdet kertovat hänen
elämästään, syntyperästään, ulkomuodostaan. Koulutoverit muistuttavat
olemassaolostaan ja etäiset sukulaiset väittävät jo vuosikausia
sitten sanoneensa, että heidän serkustansa vielä kerran tulee
kuuluisa.
Näiden tämänlaatuisten kirjeiden joukossa oli myöskin muuan neiti
Schniebelin kirjottama, joka huvitti meitä suuresti, sekä kirje
eräältä, jota en ollut ajatellut enää pitkiin aikoihin. Sievä
Liddy kirjotti näet minulle myöskin, kuitenkaan mainitsematta
kelkkaretkeämme, vaan aivan kuin vanha, uskollinen ystävätär
konsanaan. Hän oli mennyt avioliittoon erään musiikinopettajan kanssa
kotiseudullaan ja lähetti minulle osotteensa, jotta minä viipymättä
voisin lähettää hänelle kaikki sävellykseni omistuksineen. Hän oli
mukaan liittänyt muotokuvansa, jossa hänen tutut piirteensä kuitenkin
olivat vanhentuneet ja tulleet karkeammiksi, ja minä vastasin hänelle
mahdollisimman ystävällisesti.
Nämä pikkuasiat kuuluvat kuitenkin menneeseen, joka ei jätä jälkiä.
Myöskään menestykseni kauniit hedelmät, tuttavuudet jalojen ja
hienojen ihmisten kanssa, joilla musiikki on sydämessään eikä
huulillaan, eivät kuulu varsinaiseen elämään, joka yhä edelleen,
kuten ennenkin on kulunut hiljaisuudessa ja joka ei siitä lähtien
enää ole paljoa muuttunut. Minulla on enää kerrottavana, minkä
käänteen lähimpien ystävieni kohtalo sittemmin on saanut.
Vanha herra Imthor ei nähnyt enää niin paljoa vieraita ympärillään
kuin Gertrudin kotona ollessa. Mutta yhä edelleen hänen kotonansa
joka kolmas viikko esitettiin valittua kamarimusiikkia, ja
näissä tilaisuuksissa minä säännöllisesti kävin. Toisinaan vein
myöskin Teiserin mukaani. Imthor tahtoi kuitenkin, että minä
muulloinkin kävin häntä tervehtimässä. Monasti kävinkin varhain
aamupäivällä, hänen mieliaikaansa, tapaamassa häntä yksinkertaisessa
työhuoneessaan, missä Gertrudin muotokuva riippui seinällä, ja
kun vanhan herran ja minun välilleni vähitellen oli muodostunut
ulkonaisesti kylmähkö, mutta kuitenkin luja keskinäisen ymmärtämyksen
suhde, tuli keskustelumme useasti koskettelemaan sitä, mikä oli
meidän molempien sydäntä lähinnä. Minun täytyi kertoa Münchenistä,
enkä salannut sitä, minkä vaikutuksen olin saanut aviopuolisoiden
välistä. Hän nyökäytti siihen myöntävästi päätään.
"Kaikki voi kai vielä korjautua", sanoi hän huoaten, "mutta me emme
voi siihen mitään tehdä. Ajattelen ilolla kesää, jolloin saan lapsen
pariksi kuukaudeksi luokseni. Münchenissä käyn heidän luonansa
harvoin ja vastenmielisesti; hän kestää niin urheasti, etten tahdo
häiritä ja tehdä häntä surulliseksi."
Gertrudin kirjeissä ei ollut mitään uutta. Mutta kun hän pääsiäiseksi
tuli käymään isänsä luona ja myöskin kävi katsomassa meitä, näytti
hän laihtuneelta ja jännittyneeltä, ja niin ystävällinen kuin
hän olikin meitä kohtaan ja koetti salata mielentilaansa, näimme
kuitenkin hänen totisiksi muuttuneissa silmissään useasti oudon
toivottoman ilmeen.
Minun piti soittaa hänelle uutta musiikkiani, mutta kun pyysin häntä
laulamaan jotakin meille, pudisti hän päätänsä ja katsoi minuun
torjuen.
"Toisen kerran", sanoi hän epävarmasti.
Huomasimme kaikki, että hänen laitansa oli huonosti, ja hänen isänsä
tunnusti minulle jälkeenpäin, että hän oli ehdottanut, että Gertrud
kokonaan jäisi hänen luoksensa, mutta tämä ei ollut siihen suostunut.
"Hän rakastaa miestään", sanoin minä.
Imthor kohautti olkapäitään ja katsahti minuun huolestuneena. "Kuka
tietää. Mutta Gertrud sanoi jäävänsä hänen luokseen hänen itsensä
vuoksi; hän kuuluu olevan aivan kurja ja onneton ja tarvitsevan
Gertrudin apua enemmän kuin itse arvaakaan. Gertrudille ei hän ole
mitään sanonut, mutta sen voi lukea hänen kasvoistaan."
Sitten madalsi vanhus ääntään ja sanoi aivan hiljaa ja häpeissään:
"Hän luulee Muothin juovan."
"Jonkun verran on hän sitä aina tehnyt", sanoin lohduttaen, "mutta
en ole milloinkaan nähnyt häntä juopuneena. Hän kestää. Hän on
hermostunut ihminen, joka ei osaa pitää itseänsä kurissa, mutta
kenties itse kärsii omasta olemuksestaan enemmän kuin tuottaa muille
kärsimyksiä."
Miten hirveästi nuo molemmat hiljaisuudessa kärsivät, emme me
tienneet. Luulen, etteivät he milloinkaan tauonneet rakastamasta
toisiansa. Mutta pohjimmaiselta luonteeltaan eivät he kuuluneet
toisilleen, he löysivät toisensa vain juhlahetkien kohoamisessa
ja loistossa. Elämän ottamista iloisen yksinkertaisesti, tyyntä
oman olemuksensa selkeässä kirkkaudessa elämistä ei Muoth ollut
milloinkaan tuntenut, ja Gertrud saattoi vain kärsiä ja sääliä hänen
riehuntaansa ja itsevihaansa, hänen lankeamistaan ja nousemistaan,
hänen ikuista unhotuksen ja huumauksen janoaan, ei sitä muuttaa eikä
siihen mukautua. Siten rakastivat he toisiansa eivätkä kuitenkaan
koskaan tulleet toisiansa aivan lähelle, ja Muothin huomatessa,
että hänen hiljainen toivonsa, Gertrudin avulla saavuttaa rauhaa ja
tyytyväisyyttä, oli pettynyt, täytyi Gertrudin huomata, että hänen
tahtonsa ja uhrinsa oli ollut turha ja ettei hänkään voinut lohduttaa
ja pelastaa tätä miestä omalta itseltään. Siten oli molempain
salainen unelma ja hartain toivomus mennyt pirstoiksi, he saattoivat
vain uhrautumalla ja toisiansa säästämällä elää yhdessä, ja se, että
he niin tekivät, osotti urhoollisuutta heidän puoleltaan.
Näin Heinrichin jälleen vasta kesällä, kun hän tuli tuomaan Gertrudia
kotiin. Silloin oli hän vaimoansa ja minua kohtaan niin lempeä ja
hellän varovainen, etten häntä ollut sellaisena nähnyt milloinkaan
ennen, ja huomasin kyllä, miten hän pelkäsi kadottavansa Gertrudin,
ja tunsin myöskin, ettei hän jaksaisi kestää tätä tappiota. Mutta
Gertrud oli uupunut eikä pyytänyt mitään muuta kuin rauhaa ja
hiljaisia päiviä, voidakseen saavuttaa tyyneyttä ja voimia. Vietimme
erään leudon kevätillan yhdessä meidän puutarhassamme. Gertrud istui
äitini ja Brigitten välissä, pitäen heidän käsiä omissaan, Heinrich
astuskeli hiljaa edestakaisin puutarhassa, ja Teiser ja minä soitimme
verannalla viulusonaattia. Miten Gertrud siinä lepäsi hiljaisena
hengittäen hetken rauhaa, miten Brigitte kunnioittavaisesti painautui
kaunista, kärsivän näköistä naista kohti ja miten Muoth kumaraisena,
hiljaisin askelin kulki ulkona hämärässä soittoa kuunnellen, tuo
kaikki on painunut sieluuni katoamattomaksi kuvaksi. Jäljestä päin
sanoi Heinrich puoleksi leikillään, vaikka surullisin silmin minulle:
"Katsohan, miten nuo kolme naista tuolla istuvat rinnakkain! Ja
onnelliselta näyttää heistä kaikista vain sinun äitisi. Meidän täytyy
koettaa myöskin päästä niin vanhoiksi."
Sitten erosimme toisistamme. Muoth läksi yksinänsä Bayreuthiin,
Gertrud isänsä kanssa vuoristoon, Teiserit Steiermarkiin ja minä
äitini kanssa jälleen Pohjanmerelle. Siellä kävelin useasti rannalla
meren pauhua kuunnellen ja ajatellen, samoin kuin vuosia sitten
varhaisessa nuoruudessani, elämän surullisen lystillisiä vaiheita,
kuinka lempi voi olla turhaa ja kuinka ihmiset, jotka tarkottavat
toisillensa hyvää, kuitenkin kulkevat toistensa ohi kukin oman
käsittämättömän kohtalonsa kuljettamana, kuinka jokainen tahtoisi
auttaa ja lähestyä toistansa, mutta ei voi, aivan kuin mielettömissä
painajaisunissa. Ja useasti ajattelin myöskin Muothin sanoja
nuoruudesta ja vanhuudesta ja olin utelias näkemään, tulisiko elämä
minullekin joskus kirkkaaksi ja selkeäksi. Äitini hymyili, kun joskus
keskustellessa koskettelin tätä, ja näytti tosiaan tyytyväiseltä. Ja
hän nolasi minua muistuttamalla ystävästäni Teiseristä, joka ei vielä
ollut vanha ja kuitenkin siksi vanha, että oli tajunnut oman osansa,
ja joka lapsen lailla eli huoletonna elämäänsä Mozartin sävelet
huulillaan. Ettei tämä iästä riippunut, sen kyllä huomasin, ja
kenties oli meidän kärsimyksemme ja harhailumme vain tuota sairautta,
josta herra Lohe kerran oli puhunut minulle. Vai oliko tämä viisaskin
samanlainen lapsi kuin Teiser?
Mutta oli tuon laita niin tai näin, minun mietiskelyäni ja
ajatuksiani ei se muuttanut. Kun musiikki värisytti sieluani, silloin
ymmärsin kuitenkin sanattomasti kaiken, tunsin syvyydessä kaiken
elämän puhtaan harmonian ja luulin tietäväni, että kaikkeen, mitä
tapahtui, eli kytkettynä ajatus ja kauneuden laki. Vaikkapa se olikin
ollut harhaluuloa, siinä kuitenkin elin ja oli onnellinen.
Ehkä olisi ollut parempi, ettei Gertrud olisi kesäksi eronnut
miehestään. Hän alkoi tosin nyt toipua ja näytti tosiaan
syksyllä, kun hänet näin jälleen matkan jälkeen, terveemmältä ja
vastustuskykyisemmältä. Mutta toiveet, joita olimme kiinnittäneet
tähän voimistumiseen, olivat pettyviä.
Gertrudin oli nyt muutamia kuukausia ollut hyvä olla isänsä luona,
hän oli voinut tyydyttää levontarvettaan ja antautunut tähän
hiljaiseen, jokapäiväisiä kamppailuja vailla olevaan lepotilaan
niinkuin väsynyt vaipuu uneen heti kun pääsee makuulle. Mutta kävi
selville, että hän oli mieleltään enemmän järkkynyt, kuin olimme
luulleet ja kuin hän itse oli aavistanut. Sillä nyt, kun Muothin
pian jälleen piti saapua häntä noutamaan, vaipui hän voimattoman
pelon valtaan, ei voinut enää nukkua ja pyysi rukoillen isäänsä vielä
jonkun aikaa pitämään häntä luonansa.
Tietysti oli Imthor hiukan pelästyksissään, koska hänellä oli ollut
syytä luulla, että Gertrud iloitsi; saadessaan uusin voimin jälleen
palata Muothin luokse; hän ei kuitenkaan vastustellut, esittipä
päinvastoin varovaisessa muodossa ensi aluksi pitempää erillään oloa,
josta sitten myöhemmin syntyisi täydellinen ero. Mutta sitä vastusti
Gertrud kiihkeästi.
"Rakastan häntä kuitenkin!" huudahti hän kiivaasti, "enkä tule
hänelle milloinkaan uskottomaksi. On vain niin vaikeata elää hänen
kanssansa! Kaipaan vain vielä hiukan rauhaa, pariksi kuukaudeksi
ehkä, kunnes jälleen mieleni elpyy."
Vanha Imthor koetti rauhottaa häntä eikä itse puolestaan lainkaan
ollut sitä vastaan, että sai vielä kotvan aikaa pitää lapsensa
luonaan. Hän kirjoitti Muothille, että Gertrud oli edelleen sairas ja
halusi vielä vähäksi ajaksi jäädä kotiin. Ikävä kyllä koski Muothiin
ilmoitus liian kovasti. Hänessä oli eron aikana vaimonsa kaipuu
tullut ylen voimakkaaksi, hän oli iloinnut ajatuksesta, että jälleen
saisi tavata tämän ja oli täynnä hyviä aikomuksia, että jälleen
voittaisi hänet kokonaan omakseen.
Nyt kohtasi Imthorin kirje häntä raskaana pettymyksenä. Hän
kirjoitti heti takaisin intohimoisen vastauksen, joka oli täynnä
epäluuloisuutta appea kohtaan. Hän luuli että tämä oli toiminut
häntä vastaan, haluten avioliiton purkamista, ja vaati heti saada
tavata Gertrudia, jonka takaisin voittamisesta hän oli varma. Vanhus
tuli tämä kirje mukanaan minun luokseni, ja me harkitsimme kauan,
mitä oli tehtävä. Meistä molemmista näytti parhaalta, etteivät
puolisot nyt kohdanneet toisiansa, koska Gertrud ilmeisesti ei voinut
kestää myrskyisiä kohtauksia. Imthor oli huolestunut ja pyysi minua
matkustamaan Muothin luokse suostuttamaan tätä siihen, että Gertrud
vielä joksikin ajaksi saisi jäädä rauhaan. Ymmärrän nyt, että minun
olisi pitänyt se tehdä. Mutta silloin minua arvelutti ja pidin
vaarallisenakin antaa ystäväni tietää, että minä olin hänen appensa
uskottu ja tiesin sellaisia hänen elämäänsä koskevia seikkoja, joita
hän ei itse ollut tahtonut uskoa minulle. Kieltäysin, ja asia jäi
vanhuksen kirjeen varaan, joka tietysti ei auttanut mitään.
Päinvastoin saapui Muoth mitään tulostaan ilmoittamatta ja
säikähdytti meitä kaikkia rakkautensa ja epäluulojensa tuskin
hillittävissä olevalla intohimoisuudella. Gertrud, joka ei tiennyt
mitään lyhyestä kirjeenvaihdosta, oli hänen odottamattomasta
tulostaan ja hänen miltei vihaisesta kiihkeydestään aivan
yllätyksissään. Tapahtui kiusallinen kohtaus, josta minun tietooni
tuli vain vähän. Tiedän vain, että Muoth vaati kiihkeästi Gertrudia
palaamaan hänen mukanaan Müncheniin. Gertrud selitti olevansa valmis
seuraamaan häntä, jollei hän muuhun suostunut, mutta pyysi Muothia
sallimaan hänen jäädä vielä joksikin aikaa isänsä luokse; hän oli
väsynyt ja tarvitsi vielä lepoa. Nyt syytti Muoth Gertrudia siitä,
että tämä tahtoi vetäytyä hänestä erilleen isänsä yllytyksestä, tuli
Gertrudin tyynistä selittelyistä vielä epäluuloisemmaksi ja oli
vihan ja katkeruuden puuskassaan siksi mieletön, että ilman muuta
käski Gertrudia palaamaan hänen luoksensa. Tällaista vastaan kohosi
Gertrudin omanarvontunne, hän pysyi rauhallisena, mutta kieltäytyi
enää kuuntelemasta Muothia ja selitti nyt joka tapauksessa jäävänsä
tänne. Tätä kohtausta oli seuraavana aamuna seurannut jonkunlainen
sovinto ja Muoth oli, katuvaisena ja häpeissään, nyt suostunut
kaikkiin hänen toivomuksiinsa. Sitten oli hän matkustanut takaisin,
ilmottamatta minulle lainkaan täällä olostaan.
Saatuani kuulla tämän pelästyin ja aavistin tulossa olevan sen
onnettomuuden, jota alusta alkaen olin pelännyt. Tämän tuskallisen ja
mielettömän kohtauksen jälkeen, ajattelin, kestäisi kauan ennenkuin
hän jälleen saisi takaisin iloisuutensa ja rohkeuden palata Muothin
luokse. Ja Muoth oli sillä välillä vaarassa yhä enemmän villiintyä ja
kaikesta kaipuustaan huolimatta tulla Gertrudille yhä vieraammaksi.
Yksinään talossa, jossa hän vähän aikaa oli ollut onnellinen, hän
ei kestäisi kauan, hän joutuisi epätoivoon, joisi, kenties jälleen
ottaisi muita naisia, jotka muutenkin juoksivat hänen kintereillään.
Toistaiseksi oli kuitenkin rauhallista, hän kirjoitti Gertrudille ja
pyysi vielä kerran anteeksi; tämä vastasi hänelle ja kehotti, täynnä
sääliä ja ystävällisyyttä, häntä olemaan kärsivällinen. Tapasin
tähän aikaan Gertrudia sangen vähän. Toisinaan koetin saada häntä
laulamaan, mutta hän pudisti aina päätään. Kuitenkin tapasin hänet
useasti pianon ääressä.
Minusta oli ihmeellistä ja outoa tavata tämä kaunis, ylväs nainen,
jonka aina ennen olin nähnyt täynnä voimaa, iloisuutta ja sisäistä
rauhaa, nyt näin arkana ja sisimmiltä tunteiltaan järkkyneenä.
Monasti tuli hän äitini luokse, tiedusteli ystävällisesti
vointiamme, istui hetkisen vanhan rouvan vieressä sohvalla ja
yritti jutella, ja minä kuuntelin sydämeni pakahtumaisillaan ja
näin, miten vaikeata hänen oli hymyillä. Ulkonaisesti oli kuitenkin
suhteemme sellainen, kuin en minä enemmän kuin kukaan muukaan olisi
tiennyt hänen kärsimyksestään tai kuin olisimme pitäneet sitä vain
hermostuneisuutena tai ulkonaisena heikkoutena. Niinpä uskalsin
tuskin katsoa hänen silmiinsä, joihin tuska oli niin selvästi
kirjotettuna. Ja me puhuimme ja käyttäydyimme, kuin olisi kaikki
ollut samoin kuin ennenkin, ja häpesimme kuitenkin toisiamme ja
vältimme toisiamme! Ja keskellä tätä surullista tunteiden sekaannusta
valtasi minut silloin tällöin äkillisen kuumeisesti kuvittelu,
ettei Gertrudin sydän enää kuulunut hänen miehellensä, vaan oli
vapaa, ja että riippui vain minusta, tahdoinko jälleen päästää sen
käsistäni, vai voittaa sen itselleni. Silloin sulkeuduin yksikseni,
soitin oopperani kuumaa, kaihoisaa musiikkia, jota jälleen rakastin
ja ymmärsin, makasin rakkautta kaivaten unettomia öitä ja kärsin
vielä kerran kaikkia nuoruuden ja tyydyttämättömän kaipuun tuskia,
joille jo olin hymyillyt, yhtä ankarasti kuin silloinkin, jolloin
olin liekehtinyt ensimäisen kerran ja jolloin olin antanut hänelle
tuon ainoan, unohtumattoman suudelman. Se poltti jälleen huuliani
ja hävitti muutamissa hetkissä vuosikausien rauhan ja kieltäymyksen
tuhkaksi.
Vain Gertrudin läsnäollessa liekki painui maahan. Vaikkapa olisin
ollut kyllin järjetön ja epäjalo seuratakseni omaa kaipuutani ja
ottamatta huomioon hänen miestänsä, joka oli ystäväni, pyytänyt häntä
omakseni, olisi minun täytynyt tämän kärsivän, hennon, itsepäisesti
omaan tuskaansa sulkeutuneen naisen katseiden edessä hävetä, jos
olisin kohdellut häntä muutoin kuin säälien ja varovasti säästäen.
Myöskin hän tuli sitä ylpeämmäksi ja luoksepääsemättömämmäksi, kuta
enemmän hän kärsi ja kenties kadotti toivoaan. Hän kantoi korkeata
vartaloansa ja hienoa, tummanvaaleata päätänsä yhtä pystyssä kuin
koskaan, eikä sallinut kenenkään meistä edes eleelläkään lähetä häntä
auttamisen tarkoituksessa.
Nämä pitkät, hiljaiset viikot ovat ehkä elämäni vaikeimmat. Tuolla
Gertrud, lähellä minua ja kuitenkin saavuttamattomana; täällä
Brigitte, jonka rakkaudesta itseeni olin tietoinen ja jonka kanssa,
pitkähkön välttelyn jälkeen, jälleen alkoi muodostua siedettävä
seurustelun suhde; ja meidän kaikkien välillä vanha äitini, joka näki
meidän kärsivän ja aavisti kaiken, uskaltamatta sanoa mitään, koska
minä itsepäisesti olin vaiti. Pahinta oli kuitenkin tämä kuolettava
sivulta katsominen, tämä avuton varmuus siitä, että parhaat ystäväni
joutuivat tuhon omiksi minun saamattani edes osottaa, että tiesin sen.
Enimmän näytti Gertrudin isä kärsivän. Siitä lähtien, jolloin vuosia
sitten olin oppinut tuntemaan hänet viisaana, jäykkänä, tyynen
iloisena vanhana herrana, oli hän vanhentunut, muuttunut, puhui
hiljempään ja levottomammin, ei lasketellut enää sukkeluuksia ja
näytti huolestuneelta ja huonolta. Menin eräänä päivänä marraskuussa
hänen luoksensa, enemmän saadakseni kuulla uutisia ja itse saadakseni
uutta toivoa, kuin lohduttaakseni häntä.
Hän otti minut vastaan työhuoneessaan, tarjosi minulle sikaarin
ja alkoi keskustelun kohteliaan kepeässä äänilajissa, joka tuotti
hänelle vaivaa ja jonka hän pian heittikin. Surullisesti hymyillen
katsoi hän minuun ja sanoi: Tulette kysymään, miten voimme?
Huonosti, hyvä herra, huonosti: Lapsi on kai kärsinyt enemmän kuin
tiedämmekään, muuten hän kai kestäisi paremmin. Olen ehdottomasti
eron kannalla, mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän
rakastaa miestään, ainakin sanoo hän niin, ja pelkää tätä kuitenkin!
Asiat eivät ole hyvin. Hän on sairas, hän sulkee silmänsä, ei halua
nähdä enää mitään ja arvelee, että kaikki tulee paremmaksi, kun vain
odotamme ja jätämme hänet rauhaan. Tämähän on tietysti hermostumista,
mutta sairaus näyttää hänessä olevan myös syvempää laatua.
Ajatelkaahan, hän pelkää monasti jopa sellaistakin, että hänen
miehensä pitelee häntä pahoin, jos hän jälleen palaa tämän luokse! Ja
kuitenkin luulee hän tätä rakastavansa.
Hän ei näyttänyt ymmärtävän Gertrudia ja katseli avuttomana
tulevaisuutta. Ymmärsin varsin hyvin hänen kärsimyksensä, se oli
taistelua rakkauden ja ylpeyden välillä. Gertrud ei pelännyt sitä
että Muoth saattaisi lyödä häntä; hän pelkäsi, ettei enää voisi tätä
kunnioittaa ja toivoi tuskallisesti odottaen jälleen saavansa voimia.
Hän oli hillinnyt ja pitänyt vallassaan Muothia, mutta samalla
siinä määrässä uuvuttanut itsensä ettei hän enää uskonut voimiinsa;
siinä oli hänen sairautensa. Nyt hän ikävöitsi Muothia ja pelkäsi
kuitenkin kokonaan kadottavansa hänet, jollei uusi yhteiselämän
yritys onnistuisi. Näin nyt selvästi, miten hyödyttömiä ja sokeita
rohkeat lemmenkuvitteluni olivat olleet; Gertrud rakasti miestään
eikä milloinkaan olisi suostuva toiseen.
Vanha Imthor vältti Muothista puhumista, koska tiesi minut hänen
ystäväkseen. Mutta hän vihasi tätä eikä voinut ymmärtää, miten hän
oli voinut lumota Gertrudin, hän ajatteli Muothia kuin ilkeätä
peikkoa, joka ryöstää viattomia ihmisiä valtoihinsa eikä milloinkaan
luovuta niitä takaisin. No, intohimo on aina arvotuksellista ja
selittämätöntä, ja surullista kyllä on totta että elämä ei säästä
kauneimpia lapsiaan ja että useasti juuri parhaiden ihmisten täytyy
rakastaa sitä, mikä heidät saattaa turmiolle.
Tässä tuskallisessa tilassa oli Muothilta minulle saapunut lyhyt
kirje kuin pelastus. Hän kirjotti:
"Rakas ystävä! Sinun oopperaasihan esitetään tätä nykyä
kaikkialla ja ehkä paremmin kuin täällä. Siitä huolimatta oli
hauskaa, jos taas kerran kävisit täällä, esimerkiksi ensi
viikolla, jolloin laulan osaasi kahdesti. Tiedät, että vaimoni
on sairas ja että olen yksin täällä. Saattaisit siis vallan
epäröimättä asua minun luonani. Mutta älä tuo ketään mukanasi!
Sydämelliset terveiseni.