Teidän Hans H."

Se oli kuin tulenkipinä minun ruutivarastooni. Kirjotin hänelle

pyytäen häntä lähettämään tekstin ja olin niin kärsimätön, että

revin jälleen kirjeen ja sen sijaan sähkötin. Viikon päästä tuli

käsikirjotus, pieni, hehkuva runomittainen lemmennäytelmä, siellä

täällä vielä aukkopaikkoja, mutta minulle kuitenkin jo täysin

riittävä. Siitä lähtien kuljin alati säkeet mielessäni, lauloin niitä

ja soitin niitä viululla yötä päivää, ja pian menin Gertrudin luokse.

"Teidän täytyy auttaa minua", huusin. "Sävellän oopperaa. Tässä on

kolme teidän äänellenne sävellettyä palasta. Ettekö tahtoisi tutustua

näihin? Ja sitten joskus laulaa niitä minulle?"

Hän ilostui uutisestani, antoi minun kertoa, selaili nuotteja ja

lupasi pian oppia ne. Seurasi hehkuva, täyteläinen aika; lemmestä

ja musiikista juopuneena kuljin edes ja takaisin, mihinkään muuhun

kykenemättömänä, ja Gertrud oli ainoa joka tiesi salaisuuteni. Vein

hänelle nuotteja, jotka hän oppi ja lauloi minulle, minä kysyin

hänen mieltään, soitin hänen kuullakseen kaiken, ja hän puuhasi

minun kerallani, harjotteli ja lauloi, neuvoi ja auttoi ja tunsi

salaisuudestani ja syntyvästä teoksestani, joka kuului meille

molemmille, hehkuvaa iloa. Ei viittaustakaan eikä ehdotusta, jota hän

ei heti olisi ymmärtänyt ja ottanut varteen; lopuksi ryhtyi hän itse

omalla sirolla käsialallaan auttamaan minua, teoksen uudestaan ja

puhtaaksikirjoittamisessa. Teatterista olin ottanut lomaa sairauden

takia.

Minun ja Gertrudin välillä ei syntynyt mitään väärinkäsityksiä, me

ajauduimme samassa virrassa, valmistimme samaa teosta, se oli hänelle

samoin kuin minulle kypsyneiden nuoruuden voimien kukoistusta, onnea

ja lumousta, jossa minun intohimoni näkymättömänä paloi mukana. Hän

ei tehnyt erotusta minun ja teokseni välillä, hän rakasti meitä ja

oli meidän, ja minullekaan eivät lempi ja työ, musiikki ja elämä enää

olleet toisistaan erotettavissa. Monasti katsahdin kauniiseen tyttöön

kummastuneena ja ihaillen, ja hän vastasi katseeseeni, ja tullessani

tai lähtiessäni puristi hän kättäni lämpimämmin kuin minä uskalsin

puristaa hänen kättään. Ja kun minä noina leutoina kevätpäivinä

kuljin puutarhan halki ja astuin vanhaan taloon, en tiennyt, työnikö

vai lempenikö minua kuljetti ja mieltäni kohotti.

Sellaiset ajat eivät kestä kauan. Oltiin jo loppupuolella, minä

istuin hänen pianonsa ääressä ja hän lauloi oopperani viimeistä

näytöstä, jonka soprano-osa oli valmis. Hän lauloi ihmeellisesti, ja

minä ajattelin näitä hehkuvia päiviä, joiden loisteen minä jo tunsin

himmenevän, Gertrudin vielä liihotellessa korkealla yläilmoissa; ja

minä tunsin toisellaisten, viileämpien päivien järkähtämättömästi

tekevän tuloaan. Silloin hymyili hän minulle, kumartui puoleeni

katsomaan nuotteja, huomasi murheen silmissäni ja katsahti minuun

kysyvästi. Minä olin vaiti, nousin ylös ja otin hänen päänsä

varovasti molempiin käsiini, suutelin häntä otsalle ja suulle ja

istuuduin uudelleen. Hän antoi kaiken tapahtua hiljaa ja miltei

juhlallisena, oudoksumatta ja ilman vastenmielisyyttä, ja nähdessään

kyyneleitä silmissäni hyväili hän kepeällä, valkealla kädellään

rauhottavasti hiuksiani ja otsaani.

Sitten jatkoin soittamistani ja hän lauloi, ja tämä omituinen hetki

ei sitten millonkaan tullut meidän keskemme puheeksi, mutta se pysyi

unohtumattomana, viimeisenä salaisuutenamme.

Sillä muu ei enää kauan voinut pysyä meidän keskeisenämme; ooppera

tarvitsi nyt muita osallisia ja auttajoita. Ensimäinen näistä oli

ehdottomasti oleva Muoth, sillä häntä olin ajatellut säveltäessäni

pääosaa, jonka hillittömyys ja syvä intohimoisuus olivat läheistä

sukua hänen laulullensa ja koko hänen olemuksellensa. Mutta vielä

epäröin pienen hetkisen. Vielä oli teokseni yhdysside Gertrudin ja

minun välilläni, kuului hänelle ja minulle, tuotti meille huolta ja

iloa, oli kuin salattu puutarha, josta ei kukaan tiennyt, tai kuin

laiva, jossa me kahden purjehdimme avointa merta.

Hän tiedusteli itse asiaa tuntiessaan ja huomatessaan, ettei hän enää

voinut auttaa minua.

"Kuka esittää pääosan?" kysyi hän.

"Heinrich Muoth." Hän näytti kummastuneelta.

"Oo", sanoi hän, "onko se totta? En pidä hänestä."

"Hän on ystäväni, Gertrud-neiti. Ja osa sopii hänelle."

"Sopii kyllä."

Nyt oli jo vieras tullut väliimme.

5.

En ollut muistanut Muothin lomaa ja matkustamisaikeita. Hän iloitsi

oopperasuunnitelmistani ja lupasi minulle kaikkea apuansa, mutta oli

jo matkapuuhissa ja saattoi luvata ainoastaan sen, että hän syksyksi

harjottelisi osansa. Kirjotin siitä häntä varten jäljennöksen,

mikäli hänen osansa jo oli valmiiksi sävelletty. Hän otti sen

mukaansa eikä tapansa mukaan koko aikana antanut mitään tietoa

itsestään. Siten voitimme hiukan lisää aikaa. Gertrudin ja minun

välillä vallitsi nyt hyvä toveruussuhde. Luulen että hän tuosta

pianon ääressä tapahtuneesta kohtauksesta alkaen tiesi tarkoin,

mitä minussa tapahtui; kuitenkaan ei hän milloinkaan lausunut

sanaakaan, eikä millään tavoin muuttanut käytöstänsä minua kohtaan.

Hän ei rakastanut ainoastaan minun musiikkiani, hän piti myöskin

minusta ja tunsi samoin kuin minäkin, että meidän molempien kesken

oli luonnollinen sopusointuisuus, että kumpikin meistä tunteellaan

tajusi toisensa olennon ja hyväksyi sen. Näin hän kulki rinnallani

yksimielisyydessä ja ystävyydessä, mutta intohimottomasti. Toisin

ajoin se minulle riitti, ja minä vietin hiljaisia, kiitollisia päiviä

hänen läheisyydessään. Mutta yhä tuli intohimo pian mukaan, silloin

oli jokainen hänen ystävyydenosotuksistaan minulle vain almu, ja

tunsin tuskallisesti, että ne rakkauden ja kaipuun puuskat, jotka

riehuivat minussa, olivat hänelle outoja ja vastenmielisiä. Usein

koetin väkivoimalla uskotella itselleni, että hän kerta kaikkiaan oli

sellainen tasainen ja hiljainen luonteeltaan. Mutta tuntoni tajusi

ettei se ollut totta, se tunsi Gertrudia kylliksi tietääkseen, että

lemmen hänenkin rintaansa täytyisi tuoda myrskyjä ja vaaroja. Usein

olen mietiskellyt tätä, ja luulen, että jos silloin olisin häntä

myrskyisästi ahdistanut, vetänyt häntä puoleeni kaikin voimin, hän

olisi minua seurannut ja tullut mukaani ainiaaksi. Mutta sitten aloin

epäillä hänen iloisuuttaan ja löysin kurjaa sääliä siinä, missä hän

minulle osotti hellyyttään ja hienoa myötätuntoisuuttaan. En voinut

päästä irti ajatuksesta, ettei hän yhtä kauan olisi voinut viipyä

tässä tyynessä ystävyydessään, jos kysymyksessä olisi ollut toinen,

terve ja ulkonaisesti kaunis mies, josta hän olisi pitänyt yhtä

paljon kuin minusta. Ja jälleen eivät olleet harvinaisia ne hetket,

jolloin olisin luopunut musiikistani ja kaikesta mikä minussa oli

suoran jalan ja moitteettoman ulkonaisen olemuksen takia.

Tähän aikaan tuli Teiser jälleen lähemmäksi minua. Hän oli minulle

välttämätön työssäni, ja siksi olikin hän lähinnä se, joka sai kuulla

salaisuuteni ja perehtyä oopperani suunnitelmaan ja tekstiin. Hän

otti hellävaroen nuotit kainaloonsa tutustuakseen niihin kotonaan.

Kun hän sitten tuli, olivat hänen vaaleapartaiset lapsenkasvonsa

punaiset tyytyväisyydestä ja musiikki-innosta.

"Siitä jotain tulee, teidän oopperastanne!" huusi hän kiihottuneena.

"Alkusoitto hivelee jo sormenpäitäni! Nyt menemme ja juomme

lasillisen, miekkonen, ja ettei olisi liian rohkeata, sanoisin että

juomme veljenmaljat. Mutta sellaista ei pidä tyrkyttää."

Siihen kernaasti suostuin, ja meille tuli hauska ilta. Teiser vei

minut ensi kerran mukanaan kotiansa. Hän oli äskettäin ottanut

luoksensa sisarensa, joka äidin kuoleman jälkeen oli jäänyt yksin,

eikä osannut kylliksi kehua, miten suloiselta tämä uusi taloudenpito

hänestä pitkien vanhanpojan vuosiensa jälkeen tuntui. Hänen

sisarensa oli miellyttävä, tyytyväinen, iloinen tyttö, jolla oli

samat kirkkaat, lapselliset ja ystävällisen hyvät silmät kuin hänen

veljellään ja jonka nimi oli Brigitte. Hän toi meille leivoksia ja

kirkkaan vihreätä itävaltalaista viiniä, sekä lisäksi laatikon pitkiä

Virginia sikaareita. Me joimme ensimäisen lasin hänen onnekseen

ja toisen veljeydeksemme, ja meidän pureskellessamme leivoksia,

juodessamme viiniä ja tupakoidessamme kulki kunnon Teiser iloissaan

sinne tänne huoneessa, milloin istui hän pianon ääressä, milloin

kitara kädessään sohvalla, milloin viulu poskellaan pöydän luona,

soitteli mitä mieleensä pölähti, lauloi ja antoi iloisten silmiensä

välähdellä ja kaikki tämä tapahtui minun ja oopperani kunniaksi. Kävi

selville että sisaressa oli samaa verta ja että hän ihaili Mozartia

yhtä suuresti kuin velikin; "Taikahuilun" aariat ja "Don Giovannin"

katkelmat helisivät pienessä asunnossa, puhelun ja lasien kilinän

keskeyttäminä, viulun, pianon, kitaran taikka vain veljen vihellyksen

moitteettoman puhtaasti säestäminä.

Lyhyeksi kesäkaudeksi olin vielä sidottu orkesteriin, mutta olin

pyytänyt syksystä eroni, koska aioin siitä lähtien kokonaan antautua

säveltämiseeni. Kapellimestari, jota minun lähtöni harmitti, kohteli

minua kaiken lopuksi mitä valikoiduimmalla hävyttömyydellä, jota

Teiser kuitenkin auttoi minua sopivalla tavalla torjumaan.

Tämän uskollisen ystäväni kanssa sain suoritetuksi oopperani

soittimillesovituksen, ja niin pyhällä kunnioituksella kun hän

kohtelikin minun ajatuksiani, yhtä leppymättömästi iski hän kiinni

jokaiseen virheeseen orkesterikäsittelyssä. Useasti hän suorastaan

raivostui ja haukkui minut pataluhaksi kuten kelpo orkesterinjohtaja,

kunnes sai minut muuttamaan tai pyyhkimään jonkun paikan, johon olin

itse mieltynyt. Ja aina oli hänellä esimerkkejä varalla, milloin

olin epävarma. Milloin minä aioin tehdä jotain epäonnistunutta

tai en uskaltanut yrittää jotain rohkeata, hän juoksi noutamassa

partituurejaan ja näytti minulle, miten Mozart tai Lortzing olivat

sellaisessa tapauksessa menetelleet ja että epäröimiseni oli arkuutta

ja itsepäisyyteni sulaa tyhmyyttä. Me tuiskimme toisillemme,

väittelimme ja riitelimme, ja milloin tämä tapahtui Teiserin

asunnossa, kuunteli Brigitte meitä pyhällä kunnioituksella, kantoi

meille viiniä ja sikaareita ja oikaisi sääliväisesti ja huolellisesti

monta kurtistunutta nuottilehteä. Hänen velirakkauteensa liittyi

vielä hänen ihailunsa minua kohtaan, minä olin hänen silmissään

maestro. Joka sunnuntai täytyi minun mennä Teiserille syömään

päivällistä, ja päivällisen jälkeen ajaa huristettiin, jos vain oli

kirkasta täplääkään taivaalla, raitiotievaunulla ulos kaupungista.

Kuljeskelimme sitten niityillä ja metsissä, jutella rupattelimme

ja lauloimme, ja sisarukset esittivät ylen mielellään kotoisia

tyrolilaisia "jodeln"-lurituksiaan.

Kerran menimme haukkaamaan palasen erääseen kyläravintolaan,

missä avoimien ikkunoiden takana maalaissoittokunta veteli

tanssinsäveleitä. Kun olimme syöneet ja istuskelimme omenaviinin

ääressä puutarhassa, hiipi Brigitte pian vastapäätä olevaan taloon

ja pujahti sisään, ja kun olimme hänen karkaamisensa huomanneet

ja pidimme häntä silmällä, näimme hänen tanssien kulkevan erään

ikkunan ohitse, raikkaana ja iloisena kuin kevätaamu. Kun hän palasi

takaisin, uhkasi Teiser häntä sormellaan ja arveli, että Brigitte

olisi toki voinut kutsua hänet mukaan tanssiin. Silloin tyttö

punastui, teki hänelle torjuvan liikkeen kädellään ja katsahti minuun.

"Mikä on tarkotuksesi?" kysyi veli.

"Ole vaiti", sanoi tyttö vain, mutta sattumalta näin, miten hän

katseellaan huomautti Teiserille minusta, ja Teiser sanoi: "Ah niin."

En sanonut mitään, mutta minusta oli kuitenkin merkillistä

nähdä hänen olevan hämillään siitä, että oli tanssinut minun

läsnäollessani. Nyt vasta pälkähti päähäni, että heidän

kävelyretkensäkin kai olisivat sujuneet reippaammin ja ulottuneet

kauemmaksi, jollen minä olisi ollut esteenä seurassa, ja siitä

lähtien liityin heidän sunnuntairetkiinsä enään harvoin.

Gertrud oli, kun olimme saaneet soprano-osan jotenkin valmiiksi,

huomannut että minun oli vaikeata luopua tiheistä vierailuistani

hänen luonaan sekä tuttavallisesta seurustelustamme pianon ääressä,

ja että kuitenkaan en rohjennut keksiä tekosyitä näiden edelleen

jatkamiseksi: Silloin hämmästytti hän minua, ehdotuksella että

säännöllisesti säestäisin häntä laulaessaan, ja minä kävin nyt pari

kolme kertaa viikossa iltapäivisin hänen luonansa. Vanhus näki

mielellään hänen ja minun olevan hyviä ystäviä; muutenkin salli hän

tyttärensä, joka jo varhain oli kadottanut äitinsä ja toimi talossa

emäntänä, kaikissa menetellä oman päänsä mukaan.

Puutarha oli täydessä kevätkesän loistossa, kaikkialla hiljaisen

talon ympärillä kukkia ja lintujen laulua, ja kun astuin kadulta

puutarhaan ja lehtokujassa olevien tummien, vanhojen kivikuvien

ohitse kulkien astuin vehreyden ympäröimään taloon, tuntui minusta

joka kerta kuin olisin astunut pyhäkköön, johon mailman melu ja

hyörinä tunkeutui vain hiljaa ja hillittynä. Siellä surisivat

ikkunoiden alla kukkivissa pensaissa mehiläiset, päivänpaiste

lankesi huoneeseen kepeiden lehtien varjojen keralla, ja minä istuin

pianon ääressä ja suutelin Gertrudin laulua, kuuntelin, miten hänen

äänensä kimmosi ylös keveästi keinuen ja leijaillen, ja kun laulun

loputtua katsoimme toisiimme ja hymyilimme, oli se ymmärtäväistä ja

tuttavallista kuin sisarusten kesken. Silloin ajattelin useasti,

että minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni ja hiljaa tarttua

onneeni, omistaakseni sen ainiaaksi, ja kuitenkaan en sitä koskaan

tehnyt, sillä tahdoin nähdä, eikö hänkin kerran ilmaisisi kaipausta

ja ikävää. Mutta Gertrud näytti olevan ilmeinen tyytyväisyys itse

toivomatta mitään muuta, niin, tuntuipa minusta monasti, kuin olisi

hän pyytänyt, etten tätä hiljaista keskinäistä ymmärtämystämme

järkyttäisi ja häiritsisi kevättämme.

Jos tunsinkin tämän johdosta pettymystä, niin lohdutti minua

tietoisuuteni siitä miten sydämmellisesti hän eli musiikissani, miten

hän ymmärsi minua ja miten ylpeä hän oli siitä.

Sitä kesti kesäkuuhun saakka: silloin matkusti Gertrud isänsä

kanssa vuoristoon. Minä jäin kaupunkiin, ja kun kuljin heidän

talonsa ohitse, lepäsi se tyhjänä plataaniensa kätkössä, ja portti

oli suljettu. Silloin alkoi tuskani jälleen, kasvoi ja ahdisti

minua painajaisena myöhäisiin yön hetkiin. Silloin menin useasti,

miltei aina nuotteja taskussani, Teiserille, otin osaa heidän

iloisentyytyväiseen elämäänsä, join heidän itävaltalaista viiniänsä

ja soitin heidän kanssansa Mozartia. Sitten palasin kotia leudossa

yössä, näin rakastavien parien, kävelevän puistoissa, kävin kotona

väsyneenä vuoteelleni enkä kuitenkaan saanut unta. Nyt oli minusta

käsittämätöntä, miten olin saattanut seurustella Gertrudin kanssa

näin veljellisesti, etten milloinkaan ollut rikkonut lumousta,

temmannut häntä luokseni ja vallottanut häntä itselleni. Näin hänet

edessäni, heleänsinisessä tai harmaassa puvussaan, iloisena tai

vakavana, kuulin hänen äänensä, enkä enää ymmärtänyt, miten olin

milloinkaan saattanut kuunnella häntä joutumatta hehkuvaan tilaan

ja pyytämättä häntä omakseni. Huumautuneena ja kuumeisena nousin

ylös, sytytin tulen ja heittäydyin työhöni, annoin ihmisäänten ja

soittimien pyytää rukoilla ja uhata, toistin kaipauksen laulun

uusissa, kuumeisissa sävellajeissa. Mutta useasti jäi minulta

tämäkin lohdutus pois; silloin makasin hehkuen ja hurjana häijyssä

unettomuudessani, hoin sekapäisenä ja mielettömänä hänen nimeänsä.

Gertrud, Gertrud, heitin lohdutuksen ja toivon ja antauduin

epätoivoisena kaipaukseni hirveään voimattomuuteen. Huusin Jumalaa

ja, kysyin häneltä, miksi oli hän luonut minut tällaiseksi, miksi hän

oli minut tehnyt rammaksi eikä antanut minulle onnen asemasta, joka

kuuluu jokaiselle köyhimmällekin, muuta kuin hirveän lahjan raivota

sävelissä ja yhä uudelleen luoda eteeni saavuttamaton ihanteeni

aiheettomina sävelfantasioina.

Päivällä onnistui minun paremmin päästä intohimoni herraksi. Silloin

purin hampaitani, istuin aikaisimmasta aamusta saakka työni ääressä,

hankin itselleni väkisin lepoa pitkillä kävelymatkoilla, mielen

virkistystä kylmillä suihkukylvyillä, ja iltaisin pakenin uhkaavan

yön varjoja Teiserin sisarusten iloiseen lähistöön, missä sain

tuntikausiksi levon ja monasti melkein mieluisan olon. Teiser huomasi

tosin että kärsin ja olin sairas, mutta hän luki sen työskentelyni

syyksi ja neuvoi minua säästämään itseäni, vaikka hän itsekin oli

vallan tulta ja liekkejä ja itse asiassa seurasi yhtä kiihkeästi

ja kärsimättömästi oopperani syntymistä kuin minä itse. Monasti

kävin myöskin noutamassa häntä, saadakseni hänet yksin haltuuni

ja vietin hänen kanssaan illan viileässä ravintolanpuutarhassa,

missä kuitenkaan kuhertelevat parit, lamput ja tulitus sekä se

aistillisuuden tuoksu, jota aina on kaupunkien kesäilloissa, eivät

tehneet minulle hyvää.

Vallan huonoiksi muuttuivat asiat, kun myöskin Teiser matkusti,

lähteäkseen hänkin Brigitten kanssa loma-ajaksi vuoristoon. Hän

kutsui minua tulemaan mukaan, se oli häneltä täyttä totta niin

suuressa määrässä kuin minä olisinkin pilannut hänen nautintoansa

liikkumattomuuteni takia; mutta minä en voinut suostua hänen

tarjoukseensa. Kahdeksi viikoksi jäin yksikseni kaupunkiin,

unettomana ja rasittuneena, eikä työkään enää edistynyt.

Silloin lähetti minulle Gertrud pienen alppiruusuja täynnä olevan

lippaan eräästä kylästä Wallisista, ja nähdessäni hänen käsialansa

ja poimiessani ruskeahkoja, kuihtuneita kukkia esille lippaasta,

lankesi minuun kuin katse hänen armaista silmistään, ja minä häpesin

kurjuuttani ja epäluuloisuuttani. Ymmärsin että oli parempi hänen

tietää tilani, ja seuraavana aamuna kirjoitin hänelle lyhyen kirjeen.

Siinä kerroin, puoleksi leikkiä laskien, etten enää voinut nukkua

ja että tämä johtui kaipauksesta, etten enää voisi ottaa vastaan

hänen ystävyyttään, koska tunne minun puoleltani oli rakkautta.

Kirjottaessani valtasi kiihkoni minut uudelleen, ja kirje, joka

oli alkanut rauhallisesti ja miltei leikillisesti, muuttui lopulta

kiivaaksi ja intohimoiseksi.

Posti toi minulle miltei joka päivä tervehdyksiä ja maisemakortteja

Teiserin sisaruksilta, jotka eivät voineet aavistaa, että heidän

lähetyksensä joka kerran valmistivat minulle pettymyksen, koska olin

odottanut muuta postia toiselta taholta.

Vihdoin sekin tuli, harmaa kuori, jossa oli Gertrudin keveätä,

iloista käsialaa ja sisällä kirje.

Rakas ystävä! Teidän kirjeenne saattaa minut pulaan. Näen, että

kärsitte ja että teillä on vaikea aika, muuten täytyisi minun

moittia teitä siitä, että näin yllätätte minut. Tiedätte, miten

paljon Teistä pidän; mutta minulle on nykyinen tilani rakas, en

tunne vielä mitään halua sen muuttamiseen. Jos huomaisin olevani

vaarassa kadottaa Teidät, tekisin kaikkeni, säilyttääkseni Teidät

itselleni. Mutta Teidän kuumaan kirjeeseenne en voi vastata.

Olkaa kärsivällinen, jättäkää meidän välimme sellaiseksi kuin se

oli, kunnes jälleen tapaamme toisemme ja voimme puhua keskenämme.

Silloin on kaikki oleva helpompaa.

Ystävällisesti Teidän Gertrudinne.

Täten ei ollut paljo muuksi muuttunut, ja kuitenkin teki kirje

minulle hyvää. Se oli kuitenkin tervehdys häneltä, hän kärsi

kuitenkin ja salli sen tapahtua, että kosin häntä, hän ei ollut

antanut minulle kieltävää vastausta. Samalla toi kirje mukanaan

jotain hänen olemuksestaan, jotain hänen miltei viileästä

selkeydestään, ja sen kuvan asemasta, jonka minun kaipuuni oli

luonut hänestä, oli hän jälleen itse ajatuksissani. Hänen katseensa

vaati minulta luottamusta, tunsin hänen läheisyytensä, ja heti

heräsi minussa häpeän ja ylpeydentunne, joka auttoi minua voittamaan

kuluttavan hiutumiseni ja palavat toivomukseni. En lohdutettuna

mutta kuitenkin vahvistuneena ja puolustuskykyisempänä pidin itseäni

pystyssä. Majotuin töineni erääseen kyläravintolaan kahden tunnin

matkan päähän kaupungista. Siellä istuin varjoisassa, jo kukkineessa

sireenimajassa ja mietiskelin ja ihmettelin elämääni. Miten

kuljinkaan yksinäisenä ja vieraana tietäni, tietämättä kunne! Missään

en ollut lujasti juurtunut ja hankkinut itselleni kotipaikkaoikeutta.

Vanhempieni kanssa ylläpidin ainoastaan ulkonaista kanssakäymistä

kohteliaiden kirjeiden muodossa; toimeni olin jättänyt antaakseni

myöten vaarallisille luomiskuvitteluille, jotka eivät kuitenkaan

tyydyttäneet minua. Ystäväni eivät minua tunteneet, Gertrud oli

ainoa ihminen, jonka kanssa minun olisi ollut mahdollista saavuttaa

täydellinen keskinäinen ymmärrys. Ja työni, se, minkä takia kuitenkin

elin ja jonka piti antaa elämälleni joku tarkotus, millaista varjojen

tavottelua, ilmalinnojen rakentelua se olikaan! Voiko tosiaankin

olla jotakin mieltä siinä ja voiko se täyttää ihmisen elämän, tuo

säveljaksojen kasaaminen toistensa jälkeen ja kiihkeä leikkiminen

kuvioilla, jotka parhaassa tapauksessa auttoivat toisia ihmisiä

mieluisalla tavalla viettämään jonkun hetken?

Kuitenkin työskentelin jälleen jotenkin ahkerasti ja sain oopperan

sisäisen suunnittelun tänä kesänä kokonaan valmiiksi, vaikkakin

ulkonaisesta puolesta vielä puuttui paljo ja vasta pieni osa

oli valmiiksi kirjotettua. Monasti valtasi minut jälleen ilo ja

ajattelin ylpeydellä, mitenkä teokseni saisi ihmiset valtaansa, miten

laulajien ja soittajien, kapellimestarien ja kuorojen täytyisi olla

minun tahtoni toimeenpanijoita ja miten se vaikuttaisi tuhansiin.

Toisin ajoin tuntui minusta miltei pelottavalta ja aaveelliselta,

että kaikkien näiden toimintojen ja tämän voiman piti lähteä

yksinäisen ihmisraukan voimattomista unelmista ja mielikuvitteluista,

ihmisraukan, jota kaikki säälivät. Toisinaan kadotin myöskin

rohkeuteni, ja minusta oli tuntuvinaan mahdottomalta, että teokseni

milloinkaan tulisi esitetyksi, kaikki oli muka väärää ja liioteltua.

Mutta tämä oli harvinaista, itse asiassa olin vakuutettu teokseni

elinkykyisyydestä ja voimasta. Se oli rehellinen ja hehkuva, se oli

elettyä ja sillä oli verta suonissaan, ja vaikken enää nyt sitä

haluakaan kuulla ja kirjotan aivan toisellaisia nuotteja, niin

on kuitenkin tuossa oopperassa koko nuoruuteni, ja kun muutamat

sen tahdit jälleen tapaavat korvaani, niin on kuin puhaltaisi

leuto kevätmyrsky nuoruuteni ja intohimoni kauas taakse jääneistä

laaksoista. Ja kun ajattelen, että koko sen hehku ja sen sydämiä

tenhova voima on syntynyt heikkoudesta, kieltäymyksestä ja kaipuusta,

en enää tiedä, onko koko tuonaikuinen elämäni, ja vielä nykyinenkin,

minulle rakas vai katkera.

Kesä lähestyi loppuaan, eräänä synkkänä yönä, jolloin sadekuurot

syöksyivät alas kurjina ja intohimoisesti nyyhkyttäen, kirjotin

alkusoiton valmiiksi, ja aamulla oli sade viileätä ja leutoa, taivas

tasaisen harmaa ja puutarhaan oli ilmestynyt syksyn värit. Panin

tavarani kokoon ja matkustin takaisin kaupunkiin.

Kaikista tuttavistani oli vasta Teiser sisarineen palannut. He

näyttivät molemmat ruskettuneilta ja kukoistavilta, olivat kokeneet

retkillään hämmästyttävän paljon ja olivat kuitenkin täynnä osanottoa

ja jännityksissään siitä, miten oopperani laita oli. Soitimme

alkusoiton, ja minusta itsestäni oli miltei juhlallista, kun Teiser

pani kätensä olkapäälleni ja sanoi sisarelleen: "Brigitte, katso

häntä tarkoin, hän on suuri musiikkimies!"

Gertrudin tuloa odotin kaikesta kaipuustani ja mielenkiihotuksestani

huolimatta kuitenkin luottamuksella. Saatoin näyttää hänelle kelpo

määrän työtä ja tiesin että hän olisi elävä mukana ja ymmärtäisi

ja nauttisi kaikesta kuin omastaan. Enimmän olin jännityksissäni

Heinrich Muothista, jonka apu oli minulle välttämätön ja josta en

kuukausimääriin ollut kuullut mitään.

Vihdoin ilmaantui hän, jo ennen Gertrudin paluuta, ja astui eräänä

aamuna huoneeseeni. Hän silmäili minua pitkään.

"Te näytätte kurjalta", sanoi hän päätään ravistaen. "No, kun

säveltää sellaisia asioita!"

"Oletteko silmäillyt osaa?"

"Silmäillyt? Osaan sen ulkoa ja laulan sen niin pian kuin haluatte.

Sehän on vallan vietävää musiikkia!"

"Niinkö luulette?"

"Saattepa nähdä. Nyt on teidän kaunein aikanne ollutta ja mennyttä,

odottakaahan vain! Ullakkokamari-kuuluisuus on ohitse, kun ooppera

tulee esitetyksi. No, se on teidän asianne. Milloin laulamme? Pari

huomautusta olisi minulla kuitenkin tehtävänä. Miten pitkälle on

työnne kokonaisuudessaan sujunut?"

Näytin hänelle mitä oli näytettävää, ja hän vei minut heti mukanaan

asuntoonsa. Siellä kuulin hänen ensimäisen kerran laulavan tätä osaa,

jota säveltäessäni minä aina olin oman intohimoni halki ajatellut

häntä, ja tunsin oman musiikkini ja hänen äänensä voiman. Vasta nyt

saatoin ajatuksissani nähdä kokonaisuuden edessäni näyttämöllä, vasta

nyt löi oma liekkini minua vastaan ja antoi minun tuntea lämpöänsä,

ei enää kuulunut minulle eikä enää ollut minun teokseni, vaan oli

saanut oman elämän ja vaikutti minuun vieraana voimana. Ensi kertaa

tunsin tuon teoksen irtautumisen omasta luojastaan, johon en tähän

saakka oikein ollut uskonut. Teokseni alkoi kohota ja liikkua ja

näyttää elonmerkkejä; vastikään oli se ollut kädessäni ja nyt ei

se enää ollut minun, se oli kuin isäänsä ylivoimaiseksi kasvanut

lapsi, eli ja vaikutti omin neuvoin, katseli minua oudostellen

omana itsenään ja kantoi kuitenkin nimeäni ja merkkejäni otsallaan.

Sama kaksinainen, monasti hirveä tunne on minulla myöhemmin ollut

seuratessani sen esitystä.

Muoth oli harjotellut osansa hyvin, ja mitä hän halusi saada

muutetuksi, siinä saatoin helposti noudattaa hänen mieltänsä. Nyt

tiedusteli hän uteliaana soprano-osaa, jota hän tunsi ainoastaan

puolittain, ja tahtoi tietää, oliko joku laulajatar jo laulanut

sen minulle. Minun täytyi nyt ensimäisen kerran puhua hänelle

Gertrudista, ja onnistuin tekemään sen rauhallisesti ja huomiota

herättämättä. Nimeltään Muoth hänet kyllä tunsi, mutta ei ollut

milloinkaan seurustellut Imthorin talossa ja oli kummastunut

kuullessaan, että Gertrud oli harjotellut osan ja saattoi laulaa sen.

"Siinä tapauksessa täytyy hänellä olla hyvä ääni", sanoi hän, "hyvin

korkea ja kevyt. Ettekö tahdo kerran viedä minua sinne?"

"Olisin muutenkin pyytänyt saada tehdä sen. Tahtoisin pari kertaa

saada kuulla teidän laulavan neiti Imthorin kanssa, lienee

tarpeellista tehdä eräitä korjauksia. Niin pian kuin Imthorin

herrasväki jälleen on kaupungissa, pyydän teitä tekemään sen."

"Oikeastaan olette onnen myyrä, Kuhn. Ja orkesterimusiikkia varten on

teillä Teiser apunanne. Saattepa nähdä, että kappale menestyy."

En sanonut mitään, minulla ei ollut vielä aikaa ajatella pitemmälle,

arvailla oopperani kohtaloa, ensin täytyi sen valmistua. Mutta siitä

saakka kuin olin kuullut hänen laulavan, uskoin minäkin teokseni

voimaan.

Teiser, jolle kerroin tästä, sanoi äkäisenä: "Sen kyllä uskon.

Muothillahan on peikon voimat. Kun ei hän vain olisi sellainen

hutilus. Hänellä ei milloinkaan ole kysymys musiikista, aina vain

hänestä itsestään. Hän on häikäilemätön kaikkialla."

Sinä päivänä, jolloin syksyisen puutarhan halki, lehtien jo hiljaa

alkaessa putoilla, astuin Imthorin taloon tavatakseni vihdoinkin

kotiin palanutta Gertrudia, löi sydämeni ahdistuneena. Mutta hän,

kauniimpana ja ryhdikkäämpänä ja hiukan ruskettuneena, tuli minua

vastaan hymyillen, ojensi minulle kätensä ja sai äänellään ja

katseellaan ja koko ylhäisellä, vapaalla olemuksellaan minussa heti

aikaan entisen lumouksen, niin että onnellisena heitin syrjään

huoleni ja kaipuuni ja olin iloinen saadessani jälleen olla hänen

parantavassa lähistössään. Hän antoi minun tehdä mieleni mukaan, ja

kun en löytänyt oikeata tietä päästäkseni puhumaan kirjeestäni, oli

hänkin vaiti kaikesta tästä eikä millään ilmeelläänkään osottanut,

että toveruutemme olisi häiriintynyt tai vaarassa. Hän ei koettanut

vältellä minua, hän oli jälleen useasti kanssani kahden kesken,

luottaen siihen, että noudattaisin hänen tahtoansa enkä uudistaisi

kosintaani ennenkuin hän itse antaisi minulle siihen aiheen. Kävimme

viipymättä lävitse kaiken, mitä näinä kuukausina olin luonut, ja minä

kerroin hänelle, että Muothilla oli osansa ja että hän kiitti sitä.

Pyysin häneltä lupaa saada tuoda Muothin mukanani, koska minun oli

välttämätöntä saada kuulla molempien pääosien esitystä yht'aikaa, ja

hän antoi suostumuksensa.

"Aivan mielelläni en sitä tee," sanoi hän, "senhän tiedätte. En

muuten milloinkaan laula vieraille, ja kaksin verroin kiusallista on

minun se tehdä herra Muothille. Ei ainoastaan sen vuoksi että hän

on kuuluisa laulaja. Hänessä on jotain, jota pelkään, ainakin hänen

näyttämöllä ollessaan. No, saammehan nähdä, kyllä se kuitenkin sujuu."

En rohjennut puolustaa ystävääni ja ylistää tätä, jotten olisi tehnyt

häntä vieläkin aremmaksi. Olin vakuutettu siitä, että hän ensimäisen

yrityksen jälkeen tulisi mielellään laulamaan Muothin kanssa.

Muutama päivä myöhemmin saavuimme Muothin kanssa ajaen vaunuilla,

meitä oli odotettu ja meidät otti vastaan talon isäntä, joka oli

sangen kohtelias ja viileä. Minun tiheitä käyntejäni ja tuttavallista

suhdettani vastaan ei hänellä ollut vähintäkään, hän olisi nauranut,

jos joku olisi hänelle siitä huomauttanut. Mutta Muothin lisäksi

tulo ei häntä miellyttänyt. Tämä oli hyvin siro ja moitteeton

käytöksessään, ja Imthorit näyttivät molemmat olevan hänen suhteensa

mieluisalla tavalla pettyneitä. Tämä väkivaltaiseksi ja ylimieliseksi

mainittu taiteilija osasi näyttää erinomaisia tapoja; hän ei myöskään

ollut turhamielinen, ja puheessaan oli hän täsmällinen mutta

vaatimaton.

"Ehkä alotamme?" kysyi Gertrud hetkisen kuluttua, ja me nousimme

ylös, mennäksemme musiikkihuoneeseen. Minä istuuduin pianon ääreen,

hahmostelin alkusoiton, annoin ohjeita ja pyysin sitten Gertrudia

alottamaan. Hän teki sen vastemielisesti ja varovaisesti, puolella

äänellään. Muoth sitä vastoin, kun hänen vuoronsa tuli, lauloi

epäröimällä ja säästelemällä täydellä voimallaan, repäisi meidät

molemmat mukaansa ja sai meidät keskelle toimintaa, niin että

Getrudkin nyt antautui. Muoth, jonka tapana oli hyvissä perheissä

kohdella naisia hyvin hillitysti, kiinnitti nyt vasta huomiotansa

häneen, seurasi hänen lauluansa mielenkiinnolla ja lausui hänelle

sydämmellisin, ei liiotelluin, toverillisin sanoin ihailunsa.

Siitä lähtien oli kaikki arkuus kadonnut, musiikki teki meidät

ystäviksi ja yksimielisiksi. Ja teokseni, joka yhä vielä virui

huonosti toisiinsa liitettyinä palasina, kasvoi sisimmässäni

yhä enemmän ja enemmän kokoon. Tiesin nyt että pääasia oli

tehty eikä mitään olennaista enää ollut pilattavissa, ja se oli

minusta hyvä. En salannut iloani ja kulin liikutettuna molempia

ystäviäni. Juhlamielellä läksimme Imthorilta, ja Heinrich Muoth sai

päähänsä viedä minut juhla-aterialle ravintolaansa. Silloin hän

samppanjalasien ääressä teki sen, mitä ei milloinkaan ollut tahtonut

tehdä, hän sinutteli minua ja pysyikin sitten siinä, ja minä olin

iloissani ja sallin sen tapahtua.

"Nyt olemme tyytyväisiä ja juhlimme", nauroi hän, "ja itse asiassa

olemmekin oikeassa siinä, että teemme sen edeltä päin, silloin

on se ihaninta. Jäljestä päin näyttää toiselta. Sinä riennät nyt

teatterimainetta kohti, poikaseni, ja kilistäkäämme lasejamme

toivoen, ettei se ole sinulle yhtä turmiollinen kuin useimmille."

Vielä jonkun aikaa oli Gertrud yhtä arka Muothia kohtaan ja tuli

ainoastaan laulaessaan vapaaksi ja iloiseksi. Muoth oli hyvin

hillitty ja huomaavainen, ja vähitellen alkoi Gertrud mielellään

ottaa vastaan hänen tulonsa ja kutsui hänet, samoin kuin minutkin,

joka kerta yhtä teeskentelemättömän ystävällisesti tulemaan

uudelleen. Hetket, jolloin me kolme olimme yksiksemme, olivat tästä

lähtien harvinaisia. Osat olivat käydyt lävitse ja Imthorilla oli

alkanut talvinen seuraelämä tavallisille musiikki-iltoineen, joihin

nyt myöskin Muoth useasti saapui, ottamatta kuitenkaan osaa ohjelmien

suoritukseen.

Useasti luulin huomaavani, että Gertrud alkoi käydä minulle yhä

vieraammaksi ja vieraammaksi, että hän jonkun verran oli vetäytynyt

minusta pois. Kuitenkin moitin itseäni sellaisista ajatuksista aina

ja häpesin luulevaisuuttani. Näin Gertrudilla suuren talon emäntänä

olevan paljo puuhaa ja iloitsin useasti nähdessäni hänen kulkevan

vieraiden keskellä solakkana ja ruhtinaallisena mutta samalla niin

viehättävän suloisena.

Minulta kuluivat viikot nopeasti. Istuin työni ääressä, jonka mikäli

mahdollista toivoin saavani valmiiksi talven kuluessa, minulla oli

neuvotteluja Teiserin kanssa ja vietin iltahetkiä hänen ja sisarensa

seurassa, ja lisäksi oli minulla kirjeenvaihtoni ja kaikellaisia

hommia, sillä laulujani laulettiin siellä täällä ja Berlinissä

esitettiin kaikki, mitä olin jouhisoittimille säveltänyt. Saapui

kyselyjä ja sanomalehtiarvosteluja, ja äkkiä näyttivät myöskin kaikki

tietävän, että valmistelin oopperaa, vaikken paitsi Gertrudille,

Teiserille ja Muothille ollut maininnut siitä kellekään sanaakaan.

No, nyt se oli yhden tekevää, ja itse asiassa ilahduttivat minua nämä

menestyksen merkit, nyt näytti tie lopultakin -- ja sentään varhain

kylläkin -- olevan avoinna edessäni.

Kotona vanhempien luona en ollut käynyt kokonaiseen vuoteen. Nyt

matkustin jouluksi kotiin. Tapasin äidin lemmekkäänä kuten aina,

mutta välillämme oli yhä tuo sama avomielisyyden puute, joka minun

puoleltani oli väärinkäsitetyksi tulemisen pelkoa, hänen puoleltaan

minun taiteilijakutsumukseni epäilyä. Nyt puhui hän vilkkaasti siitä,

mitä oli minusta kuullut ja lukenut, kuitenkin enemmän tuottaakseen

sillä minulle iloa kuin vakaumuksesta, sillä itse asiassa epäili

hän näitä näennäisiä voittojakin samoin kuin koko taiteilijauraani.

Hän nautti kyllä musiikista, oli aikaisemmin laulanutkin, mutta

"musikantti" oli aina hänen silmissään ollut jotain viheliäistä, eikä

hän myöskään voinut ymmärtää eikä hyväksyä minun musiikkiani, jota

hän oli hiukan kuullut.

Isällä oli enemmän uskoa. Kauppiaana ajatteli hän ennen kaikkea minun

ulkonaista menestystäni, ja vaikka hän aina oli nurkumatta antanut

avustusta, jopa orkesterista luovuttuani jälleen kustantanut koko

ylläpitoni, näki hän kuitenkin mielellään, että aloin ansaita ja että

minulla oli mahdollisuuksia kerran elää omasta ansiostani, mitä hän

piti varakkuudenkin ohella kunniakkaan elämän välttämättömänä ehtona.

Tapasin muuten hänet vuoteen omana, hän oli juuri tuloni edellisenä

päivänä langennut ja loukannut jalkansa.

Tapasin hänet mietiskeleviin keskusteluihin taipuisena, tulin

häntä lähemmäksi kuin milloinkaan ja tunsin iloa hänen kokeneesta,

käytännöllisestä elämänviisaudestaan. Saatoin kertoa hänelle

monista kärsimyksistäni, jota en aikaisemmin ollut kehdannut tehdä.

Tällöin muistui mieleeni muuan Muothin lause, jonka kertasin

isälleni. Muoth oli kerran sanonut, ei kyllä tosissaan, että hän

piti nuoruutta elämän vaikeimpana aikana ja oli huomannut, että

vanhat ihmiset ovat enimmäkseen iloisempia ja tyytyväisempiä kuin

nuoret. Isäni naurahti tähän ja lausui sitten miettiväisesti: Me

vanhat sanomme tietysti päinvastoin. Mutta ystäväsi on kuitenkin

aavistellut oikeata. Luulen, että elämässä voi vetää aivan tarkan

rajan nuoruuden ja vanhuuden välille. Nuoruus päättyy silloin kuin

itsekkäisyyskin, vanhuus alkaa muiden hyväksi elämisellä. Tarkoitan

tätä: nuorille ihmisille elämä tuottaa paljon nautintoa ja paljon

kärsimystä, koska he elävät ainoastaan itseänsä varten. Silloin on

jokainen toivomus ja päähänpisto tärkeä, silloin maistetaan jokainen

riemu, mutta myös jokainen murhe, ja moni, joka näkee toivomustensa

jäävän täyttymättä, heittää koko elämän. Se on nuorekasta. Mutta

useimmille ihmisille tulee aika, jolloin tapahtuu muutos, jolloin

he elävät enemmän toisia varten, eivätkä suinkaan hyveellisyydestä,

vaan aivan luonnollisista syistä. Useimmille tuo tämän muutoksen

mukanaan perhe. Ajattelee vähemmän itseään ja toivomuksiaan,

kun on lapsia. Toisilta itsekkyys katoaa virkaan, politiikkaan,

taiteeseen tai tieteeseen. Nuoruus tahtoo leikkiä, vanhuus tehdä

työtä. Ei kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia, mutta kun hän

saa lapsia, muuttavat ne hänet, ja lopulta huomaa hän, että kaikki

kuitenkin on tapahtunut näiden tähden. Se johtuu siitä, että tosin

mielellään puhuu kuolemasta, mutta ei kuitenkaan koskaan ajattele

sitä. Vanhusten laita on päinvastoin. Nuoret luulevat elävänsä

iankaikkisesti ja kohdistavat sen vuoksi kaikki toiveensa ja

ajatuksensa itseensä. Vanhat ovat jo älynneet, että kerran tulee

loppu ja että kaikki, mitä omaa itseänsä varten tekee, lopulta menee

tyhjiin. Sen vuoksi tarvitsee hän toista ikuisuutta ja uskoa siihen,

ettei hän tee työtä ainoastaan matoja varten. Sitä varten ovat vaimo

ja lapset, toimi ja virka ja isänmaa, jotta tietäisi, kenen vuoksi

tuo päivittäinen kiusaantuminen ja hyöriminen tapahtuu. Ja siinä on

ystäväsi aivan oikeassa: on tyytyväisempi eläessään toisten hyväksi

kuin eläessään omaksi hyväkseen. Vanhojen ei vain pitäisi tehdä siitä

sellaista sankaruutta, sillä sitä se ei ole. Myöskin on nähty, että

iloisimmista nuorista tulee parhaat vanhukset, eikä niistä, jotka jo

koulussa ovat kuin iso-isiä.

Viivyin viikon kotona ja istuin useasti isäni vuoteen ääressä; hän

ei ollut kärsivällinen potilas ja olikin muuten lukuunottamatta

pientä jalkaloukkaantumaansa mitä parhaimmissa voimissa. Tunnustin

hänelle mielipahani sen johdosta, etten jo aikaisemmin ollut osannut

olla hänelle oikeudenmukainen ja tullut häntä lähemmäksi, mutta

hän sanoi sen olevan molemminpuolista ja koituvan meidän tulevalle

ystävyydellemme enemmän onneksi, kuin että olisimme tehneet

ennenaikaisia toistemme ymmärtämisen yrityksiä, jotka harvoin

onnistuvat. Varovaisesti ja ystävällisesti tiedusteli hän sitten,

miten minun oli laitani naisiin nähden. Gertrudista en voinut kertoa

mitään, muu rippini oli varsin yksinkertainen.

"Elä ole pahoillasi!" sanoi isäni hymyillen. "Sinussa on edellytyksiä

tulla varsin hyväksi aviomieheksi, ja sen älykkäät naiset pian

huomaavat. Vain aivan köyhään et saa luottaa, hän voisi tarkottaa

rahojasi. Ja ellet löydä sellaista, jota mielessäsi olet kuvitellut

ja kaipaat, niin ei vielä silloinkaan ole kaikki kadotettu. Nuorten

ihmisten välinen rakkaus ei ole samaa kuin rakkaus pitkäaikaisessa

avioliitossa. Nuoruudessaan ajattelee jokainen itseään ja

huolehtii itsestään. Mutta kun kerran koti on perustettu, on muuta

huolehtimista. Minun on myöskin käynyt niin, voit sen kaiketi saada

tietää. Olin äitiisi sangen rakastunut, se oli rakkausavioliitto.

Mutta sitä kesti vain vuoden tai kaksi; sitten loppui rakastuneisuus

ja oli pian käytetty viimeiseen tähteeseen, ja siinä me olimme

tietämättä mitä meidän oikeastaan oli toistemme kanssa alkaminen.

Silloin tulivat juuri parahiksi lapset, sinun molemmat vanhemmat

sisaruksesi, jotka kuten muistat kuolivat nuorena, ja meidän oli

huolehtiminen niistä. Silloin tulivat meidän vaatimuksemme toistemme

suhteen vähäisemmiksi, vieraantuminen hävisi jälleen ja yht'äkkiä

saapui rakkauskin uudelleen, ei tosin se vanha, vaan aivan toinen. Se

on siitä saakka kestänyt, tarvitsematta paljoa paikkaamista, enemmän

kuin kolmekymmentä vuotta. Kaikkien rakkausavioliittojen ei käy yhtä

hyvin, jopa varsin harvojen."

Nämä mielipiteet eivät tosin tuoneet minulle apua, mutta uusi

ystävällinen suhteeni isääni teki minulle hyvää ja teki minulle

jälleen rakkaaksi kodin, josta viime vuosina olin miltei

vieraantunut. Kun jälleen matkustin pois, en katunut käyntiäni ja

päätin vast'edes pysyä lähemmässä yhteydessä vanhusten kanssa.

Työni sekä matkat jouhimusiikkini esittämisen johdosta pidättivät

minua jonkun aikaa käymästä Imthorilla. Kun tulin takaisin, huomasin

Muothista, joka ennen oli käynyt siellä vain minun seurassani,

tulleen yhden ahkerimpia vieraita siellä. Vanha Imthor käyttäytyi

yhä edelleen häntä kohtaan kylmästi ja hiukan torjuvasti, mutta

Gertrudista näytti tulleen hyvä ystävä hänen kanssaan. Minusta se

oli mieluisaa, en tiennyt mitään syytä mustasukkaisuuteen ja olin

vakuutettu siitä, että kaksi niin erilaista ihmistä kuin Muoth

ja Gertrud tosin saattoivat kiinnittää toistensa mieliä ja vetää

toisiansa puoleensa, mutta eivät milloinkaan tyydyttää ja rakastaa

toisiansa. Niinpä näinkin epäluuloitta heidän laulavan yhdessä,

molempien kauniiden äänten sekaantuessa toisiinsa. He näyttivät

komeilta, molemmat kookkaita, pitkiä, ryhdikkäitä, toinen tumma

ja totinen, toinen vaalea ja iloinen. Viime aikoina oli minusta

kuitenkin toisinaan alkanut tuntua siltä, kuin olisi Gertrudin

ollut vaikea säilyttää vanhaa synnynnäistä iloisuuttaan ja kuin

olisi hän useasti ollut väsynyt ja synkkämielinen. Hän katsoi minua

useasti totisena ja tutkivasti, sellaisella uteliaisuudella ja

mielenkiinnolla, jolla hätääntyneet ja tuskaiset ihmiset katsovat

toisiansa; ja kun silloin nyökäytin hänelle päätäni ja vastasin

iloisella katseella, sai hän niin hitaasti ja ponnistaen jännitettyä

piirteensä hymyyn, että minun tuli sääli.

Tein kuitenkin tällaisia havaintoja sangen harvoin, toisin ajoin

näytti Gertrud niin iloiselta ja säteilevältä kuin koskaan, niin

että pidin havaintojani kuvitteluina tai johtuneina ohimenevästä

pahoinvoinnista. Vain kerran pelästyin todella. Hän istui, erään

talon tuttavan soittaessa Beethovenia, taaksepäin nojautuneena

varjossa ja luuli nähtävästi olevansa aivan huomaamattomana.

Aikaisemmin, kirkkaassa valaistuksessa ollessaan vieraiden joukossa

oli hän alati näyttänyt huolettomalta ja iloiselta. Mutta nyt,

itseensä vetäytyneenä ja nähtävästi tuntematta minkäänlaista musiikin

vaikutusta, antoi hän tämän ilmeen väistyä ja sen sijalle tuli toinen

väsymyksen, tuskan ja pelon ilme kuin hätyytetyllä, neuvottomalla

lapsella. Sitä kesti useita minuutteja, ja kun näin sen, oli sydämeni

seisahtua. Hän kärsi ja oli huolestunut, ja se oli paha, mutta

että hän minullekin näytteli iloisen osaa ja minultakin salasi

kaiken, herätti minussa pelkoa. Kun soitto oli lopussa, menin hänen

läheisyyteensä, istuuduin hänen luoksensa ja aloin hänen kanssaan

keveän keskustelun. Huomautin, että tämä oli hänelle ilmeisesti

rauhaton talvi ja että minäkin jouduin sen takia kärsimään, mutta

sanoin kaiken tämän leikkiä laskien. Lopuksi muistutin häntä viime

keväästä, jolloin olimme yhdessä soittaneet ja laulaneet oopperani

alkeita ja keskustelleet siitä.

Silloin sanoi hän: "Niin, se oli hauskaa aikaa." Enempää ei, mutta se

oli kuitenkin tunnustus, sillä hän sanoi sen tahtomattansa vakavasti.

Mutta minä luin näissä sanoissa toivoa itselleni ja olin hänelle

sydämestäni kiitollinen.

Mielelläni olisin uudistanut hänelle kesäisen kysymykseni. Hänen

olennossaan tapahtunutta muutosta, hänen epävarmaa arkuuttaan ja

hämillä-oloaan, jota hän toisinaan osotti juuri minulle, täytyi

minun toki niin vaatimaton kuin olinkin pitää suotuisana merkkinä

itselleni. Minun oli liikuttavaa nähdä, miten hänen tyttöylpeytensä

näytti olevan sairas ja puolustautuvan. Kuitenkaan en uskaltanut

sanoa mitään, hänen epävarmuutensa säälitti minua, ja hiljaisen

lupaukseni luulin myöskin olevani velvollinen pitämään. En ole

milloinkaan osannut tulla toimeen naisten kanssa; tein päinvastaisen

virheen kuin Heinrich Muoth: seurustelin naisten kanssa kuin ystävien.

Kun en ajan pitkään voinut pitää huomioitani erehdyksenä ja

kuitenkin ainoastaan puolittain ymmärsin Gertrudin muuttunutta

käytöstä, vetäydyin erilleni, kävin harvemmin vierailulla ja vältin

tuttavallisia keskusteluja hänen kanssaan. Tahdoin säästää häntä

ja olla tekemättä häntä vielä aremmaksi ja tuskallisemmaksi, kun

hän kuitenkin näytti kärsivän ja olevan sisäisesti ristiriitainen.

Hän huomasi sen luullakseni ja oli hyvillään minun menettelystäni.

Toivoin, että talven ja vilkkaan seuraelämän päätyttyä taas koittaisi

meille molemmille hiljainen, suloinen aika, ja siihen saakka tahdoin

odottaa. Mutta useasti armas tyttö herätti katkeraa sääliäni, ja

vasten tahtoanikin tulin itse vähitellen levottomaksi ja tunsin

jotain pahaa olevan tulossa.

Helmikuu tuli, toivoin hartaasti kevättä ja kärsin tästä

jännittyneestä mielentilastani. Myöskin Muoth kävi harvoin luonani;

hänellä kyllä oli paljo työtä oopperassa ja sitäpaitsi oli hänellä

edessään valinta kahden suuren teatterin hänelle äskettäin tekemien

kunniakkaiden tarjousten välillä. Rakastajatarta ei hänellä enää

näyttänyt olevan; ainakaan en siitä lähtien kuin hänen välinsä Lotten

kanssa olivat rikkoutuneet ollut nähnyt ainoatakaan naista hänen

luonansa. Äskettäin olimme viettäneet hänen syntymäpäiväänsä; siitä

lähtien en ollut häntä tavannut.

Nyt tunsin tarvetta käydä hänen luonansa; muuttuneet suhteeni

Gertrudiin, liikatyö ja talven väsymys alkoivat rasittaa minua, ja

menin hakemaan häntä saadakseni taas kerran tarinoida hänen kanssaan.

Hän pani eteeni sherrylasin, kertoili yhtä ja toista näyttämöltä ja

oli muuten väsynyt, hajamielinen ja merkillisen lauhkea mieleltään.

Kuuntelin hänen puheitaan, silmäilin yhtä ja toista huoneessa ja olin

juuri kysymäisilläni, oliko hän äskettäin ollut Imthorilla. Silloin

näin, katseeni välinpitämättömästi osuessa pöydälle, kirjeenkuoren,

jossa oli Gertrudin käsialaa. Ennenkuin vielä olin ennättänyt koota

ajatuksianikaan, valtasi mieleni kauhu ja katkeruus. Sehän saattoi

olla kutsu, yksinkertainen kohteliaisuus, mutta sitä en uskonut, niin

mielelläni kuin sen olisin tahtonut tehdä.

Minun onnistui pysyä rauhallisena, ja pian poistuin. Ja

tahtomattanikin tiesin jo kaikki. Se saattoi olla kutsu,

pikku seikka, sattuma -- mutta minä tiesin, ettei niin ollut.

Silmänräpäyksessä näin kaiken ja käsitin kaiken, mitä viime

aikoina oli tapahtunut. Selitin kyllä itselleni aikovani odottaa

ja ottaa varmuutta asiasta, mutta kaikki nämä ajatukset olivat

vain peittelyitä ja tekosyitä; pohjalla istui nuoli, joka vuodatti

sydänvertani, ja kun olin saapunut kotia ja jälleen istuin

huoneessani, väistyi huumaus ja antoi sijaa hirveälle selvyydelle,

joka jäisenä virtasi lävitseni ja antoi minun tuntea, että elämäni

nyt oli hävitetty ja uskoni ja toivoni tuhottu.

Useihin päiviin en saattanut vuodattaa kyyneleitä enkä edes tuntea

tuskaa. Arvelematta olin päättänyt, etten enää jäisi elämään.

Elämänhalu oli minusta kadonnut. Katselin kuolemaa kuin asiaa, joka

on välttämättä toimeenpantava ja josta ei kysytä, onko se mieluinen

vai eikö.

Niihin asioihin, jotka minun sitä ennen oli selvittäminen ja jotka

selvitin, kuului ennen kaikkea käynti Gertrudin luona, jotta

saisin tunteelleni välttämättömän varmuuden. Olisin voinut saada

sen Muothilta; mutta vaikka tämä näytti vähemmän syylliseltä kuin

Gertrud, en kuitenkaan saanut mentyä hänen luoksensa. Menin Gertrudin

luokse, en tavannut häntä, tulin seuraavana päivänä uudelleen,

keskustelin hetkisen hänen ja isänsä kanssa, kunnes tämä jätti meidät

kahdenkesken, luullen että halusimme soittaa.

Nyt seisoi hän yksin edessäni ja minä katsoin häntä uteliaasti vielä

kerran; hän oli hiukan muuttunut, mutta yhtä kaunis kuin aina.

"Suokaa anteeksi, Gertrud", sanoin päättävästi, "että minun vielä

kerran täytyy kiusata teitä. Kirjotin teille kesällä erään kirjeen --

voinko nyt saada vastauksen siihen? Minun täytyy matkustaa, kenties

pitkäksi ajaksi, muuten olisin odottanut, kunnes te itse..."

Kun hän vaaleni ja katsoi minuun kummastuneena, jatkoin auttaakseni

häntä: "Eikö totta, teidän täytyy vastata kieltävästi? Olen sitä

aavistanut. Halusin saada vain varmuuden."

Hän nyökäytti päätään surullisena.

"Onko se Heinrich?" kysyin minä.

Ja nyökäytti jälleen, ja äkkiä hän pelästyi ja tarttui käteeni.

"Antakaa minulle anteeksi! Elkääkä tehkö hänelle mitään!"

"Sellaista ei minulla ole mielessäni, olkaa levollinen", sanoin minä,

ja minun täytyi hymyillä, sillä mieleeni muistuivat Marion ja Lotte,

jotka myöskin yhtä pelokkaina riippuivat kiinni hänessä ja joita hän

oli lyönyt. Ehkä löisi hän myöskin Gertrudia, tuhoisi koko tämän

ihanan ylevyyden ja hänen luottavaisen olemuksensa.

"Gertrud", sanoin vielä kerran, "miettikää vielä! Ei minun vuokseni;

tiedän, mitenkä asiat ovat! Mutta Muoth ei ole tekevä teitä

onnelliseksi. Hyvästi, Gertrud."

Kylmyyteni ja tyyneyteni olivat säilyneet järkkymättöminä. Vasta nyt

kun Gertrud puhui äänellä, jonka tunsin Lottelta, kun hän loi minuun

sairaan katseen ja sanoi: "Elkää lähtekö näin, tätä en ole teiltä

ansainnut!" silloin sydämeni murtui ja minun oli vaikea hillitä

itseäni.

Ojensin hänelle käteni ja sanoin: "En tahdo tuottaa teille tuskaa. En

myöskään aio vahingoittaa Heinrichia. Mutta odottakaa vielä, elkää

antako hänen vielä saada valtaa itsenne yli! Hän tuhoaa kaikki, joita

hän rakastaa!"

Hän pudisti päätään ja laski käteni irti.

"Hyvästi!" sanoin hiljaa. "Minähän olen syytön. Ajatelkaa hyvää

minusta, ja myöskin Heinrichista!"

Tämä asia oli valmis. Palasin kotia ja jatkoin järjestämistäni kuin

olisi ollut kysymys liikeasioista. Tosin kaivoi tuska mieltäni, tosin

vuoti sydämeni verta, mutta minä olin niinkuin etäältä katsoja,

minulla ei ollut aikaa ajatella sitä. Minusta oli yhdentekevää,

kävikö minun niinä päivinä ja hetkinä, jotka minulla vielä oli

jäljellä, hyvin vai huonosti. Järjestin ne nuottilehtipinkat,

jotka muodostivat puolivalmiin oopperani, ja kirjotin lisäksi

kirjeen Teiserille, jotta teos mikäli mahdollista säilyisi. Samalla

mietiskelin jännitettynä sitä, millä tavalla kuolisin. Olisin

mielelläni tahtonut säästää vanhempiani, mutta en löytänyt mitään

kuolintapaa, joka olisi tehnyt tämän mahdolliseksi. Ja oikeastaanhan

se ei niin paljoa merkinnytkään; päätin tehdä sen revolverilla.

Kaikki nämä kysymykset nousivat nyt hämärinä ja epätodellisina

eteeni. Varmaa oli vain tietoisuus siitä, etten enää saattanut elää;

sillä jo tunsin aavistaen päätökseni jäisen kuoren takaa sen elämän

hirmuisuutta, joka minua odottaisi. Se katseli minua kauhistuttavasti

tyhjin silmäkuopin ja oli äärettömän paljoa hirvittävämpi kuin

kuoleman hämärä, jotenkin välinpitämätön kuvittelu.

Seuraavana päivänä päivällisen tienoissa olin suorittanut

valmisteluni. Vielä kerran tahdoin tehdä retken kaupungin halki;

minun oli vielä vietävä kirjastoon takaisin pari kirjaa. Minua

tyynnytti tieto, etten illalla enää eläisi. Minulla oli tunne

sellainen kuin loukkautuneella, joka makaa puoleksi narkoottisessa

tilassa eikä tunne itse kipua, mutta hirveiden tuskien aavistuksen.

Hän toivoo ainoastaan että vaipuisi kokonaan tajuttomuuteen,

ennenkuin aavistettu tuska todella puhkeaa. Sellainen oli

mielentilani. Kärsin vähemmän todellista tuskaa kuin kiduttavaa

pelkoa siitä, että heräisin täyteen tajuntaan ja silloin olisin

pakotettu tyhjentämään koko pikarin, jonka kuolema minulta ottaisi

pois. Sen vuoksi tein käyntini nopeasti, toimitin asiani ja kiiruhdin

heti takaisin. Pienen mutkan tein vain, jottei minun tarvinnut

kulkea Gertrudin kodin ohitse. Sillä aavistin, vaikken saattanutkaan

muodostaa siitä mitään selvää ajatusta itselleni, että talon

nähdessäni minut ehkä valtaisi ja musertaisi maahan tuo sietämätön

tuska, jota pakenin.

Näin saavuin takaisin taloon, jossa asuin, hengähtäen helpotuksesta,

avasin portin ja riensin viipymättä portaita ylös, mieli

keventyneenä. Vaikka tuska nyt oli kintereilläni ja ojensi kynsiään

minua kohti, vaikka se nyt yht'äkkiä alkaisi hirveänä raivota

minussa, niin ei myöskään ollut muuta kuin hetkiä ja silmänräpäyksiä

minun ja vapautuksen välillä.

Virkapukuinen mies astui alas portaita minua vastaan. Väistyin

syrjään ja kiiruhdin hänen ohitsensa peläten että minua

pidätettäisiin. Silloin kohotti hän lakkiaan ja mainitsi nimeäni.

Tuijotin häneen horjuen. Tämä puhuttelu, pidätys ja pelkoni

toteutuminen vaikutti salaman tavoin jäseniini, ja minut valtasi

äkkiä kuoleman väsymys, kuin olisi minun täytynyt vaipua istumaan

jaksamatta ottaa vielä jäljellä olevia paria askelta ja saavuttaa

huonettani.

Tuijotin outoon mieheen tuskallisesti, ja kun velttous valtasi

jäseneni, istuuduin porrasastimelle. Hän kysyi, olinko sairas; minä

pudistin päätäni. Samalla piti hän yhä kättään ojennettuna tarjoten

minulle jotain, jota en tahtonut ottaa vastaan, kunnes hän painoi sen

miltei väkisin käteeni. Tein torjuvan liikkeen ja sanoin: "En tahdo."

Hän huusi emäntää; tämä ei ollut saapuvilla. Silloin tarttui

hän minua käsipuoleen, taluttaakseen minut ylös, ja huomattuani

ettei pakeneminen ollut mahdollista ja ettei hän jättäisi minua

yksikseni, sain jälleen vallan ylitseni, nousin ylös ja astuin

edellä huoneeseeni, jonne hän seurasi minua. Kun hän katseli minua,

kuten minusta näytti, epäluuloisesti, osotin rampaa jalkaani ja olin

tuntevinani kipua, ja hän uskoi sitä. Etsin kukkaroni ja annoin

hänelle markan, hän kiitti ja antoi nyt lopullisesti käteeni sen

esineen, jota en ollut tahtonut ottaa vastaan. Se oli sähkösanoma.

Uupuneena seisoin pöydän ääressä ja harkitsin. Nyt oli minut

kuitenkin pysähdytetty, oli särjetty lumous. Mitä se oli?

Sähkösanoma. Keneltä? Yhdentekevää, se ei minua liikuttanut. Oli

raakamaista nyt tuoda minulle sähkösanomia. Nyt olin järjestänyt

kaiken, ja viimeisessä silmänräpäyksessä joku vielä lähettää minulle

sähkösanoman. Katsahdin ympärilleni; pöydällä oli kirje.

Kirjeen pistin taskuuni, se ei minua liikuttanut. Mutta sähkösanoma

kiusasi minua, se oli takertunut ajatuksiini ja hämmentänyt ne.

Näin sen makaavan vastapäätä minua pöydällä ja mietin, pitäisikö

minun lukea se vai eikö. Tietysti se oli hyökkäys minun vapauteni

kimppuun, sitä en epäillyt. Joku yritti häiritä minua. Minulle ei

suotu pakenemisen mahdollisuutta, tahdottiin että maistaisin loppuun

tuskani, ettei jäisi palastakaan, pistostakaan, vavahdustakaan

tähteeksi.

Miksi sähkösanoma näin vaivasi mieltäni, en tiedä. Kauan istuin

pöydän ääressä uskaltamatta avata sitä, tuntien, että siihen oli

salattuna voima, joka pidättäisi minut ja pakottaisi minut kärsimään

sitä sietämätöntä tuskaa, jota olin tahtonut paeta. Kun sen vihdoin

kuitenkin avasin, vapisi se kädessäni ja sain vasta vähitellen selvän

sisällyksestä, ikäänkuin olisin lukenut jotain tuntematonta vierasta

kieltä. Se kuului: "Isä kuolemaisillaan. Ole hyvä ja tule heti. Äiti."

Vähitellen tajusin, mitä se merkitsi. Vielä eilen olin ajatellut

vanhempiani ja surkutellut sitä, että minun täytyi tuottaa heille

tuskaa, mutta se oli ollut vain pintapuolista harkitsemista. Nyt

nousivat he vastarintaan, tempasivat minut takaisin, muistuttivat

oikeuksiaan. Heti muistuivat mieleeni keskustelut, joita minulla

viime jouluna oli ollut isän kanssa. Nuoret ihmiset, oli hän sanonut,

voivat itsekkyydessään ja riippumattomuudentunteessaan tulla siihen,

että täyttymättömän toivomuksen takia tahtovat hyljätä elämän,

mutta sitä joka ymmärtää sitoa elämänsä toisten elämään, eivät omat

mielihalut voi enää viedä niin pitkälle. Ja sellaiseen siteeseen

olin minäkin kiinnitetty! Isäni oli kuolemassa, äiti oli yksin hänen

luonansa, hän kutsui minua. Isän kuolema ja äidin hätä eivät vielä

tässä silmänräpäyksessä koskettaneet sydäntäni, luulin tuntevani

pahempia tuskia; mutta ettei käynyt päinsä lisätä heille vielä

minunkin taakkaani, olla kuulematta heidän pyyntöänsä, karata heiltä,

sen toki säästin.

Illalla olin matkavalmiina asemalla, tein konemaisesti mutta

kuitenkin tarkasti sen, mikä oli välttämätöntä, ostin lipun, pistin

taskuuni rahat, jotka annettiin takaisin, asetuin asemasillalle ja

astuin vaunuun. Siellä istuuduin erääseen vaununurkkaan tietäen

edessäni olevan pitkän yömatkan. Joku nuori mies astui -- sisään,

katseli ympärilleen, tervehti ja istuutui minua vastapäätä. Hän kysyi

jotain, minä vain katsoin häneen, ajattelematta mitään ja toivoen

vain että hän jättäisi minut yksikseni. Hän yskäsi ja nousi ylös,

otti matkalaukkunsa ja etsi itselleen toisen paikan.

Juna kiiti halki yön, sokeana tylsässä innossaan, juuri yhtä

tunteettomana ja täsmällisenä kuin minäkin, ikäänkuin jotain olisi

ollut laiminlyötävissä tai jotain pelastettavissa. Tuntikausien

kuluttua, kun käteni osui taskuuni, tuli kirje kouraani. Sekin vielä,

ajattelin, ja avasin sen.

Siinä kirjotti kustantajani konserteista ja palkkioista ja ilmotti

minulle, että asiat olivat hyvin ja paranivat yhä, kuuluisa

arvostelija Münchenissä oli kirjottanut minusta, ja hän onnitteli

minua sen johdosta. Ohella oli leikkaus eräästä aikakauslehdestä,

kirjotus, jossa oli minun nimeni otsikkona, ja pitkä tutkielma

nykyaikaisesta musiikista ja Wagnerista ja Brahmsista, sitten

jouhisoitinmusiikkini ja laulujeni arvostelua, runsaasti kiitosta ja

onnitteluja; ja lukiessani noita pieniä mustia kirjakkeita selveni

minulle vähitellen, että tämä koski minua, että mailma ja maine

ojensivat minulle kätensä. Silloin täytyi minun hetkinen nauraa.

Mutta kirje ja arvostelut olivat houkutelleet siteen silmiltäni, ja

yht'äkkiä silmäilin maailmaa enkä nähnyt enää itseäni sammuneena ja

kokoonlyyhistyneenä, vaan siihen kuuluvana. Minun täytyi elää, minun

täytyi mukautua siihen. Miten oli se mahdollista? Ah, nyt nousi esiin

kaikki, mikä oli ollut olemassa seitsemän päivää, minkä olin tuntenut

vain sumeasti ja mitä olin aikonut paeta, ja kaikki oli inhottavaa,

katkeraa ja kurjaa. Kaikki oli kuolemantuomiota, ja minä en ollut

pannut sitä täytäntöön, minun täytyi jättää se täytäntöönpanematta.

Kuulin junan puhkinan, avasin ikkunan ja näin synkkien seutujen

ikäänkuin kyyryissään kiitävän ohitse, surullisia, alastomia puita

mustunein oksin, suurikattoisia taloja ja etäisiä kukkuloita.

Kaikki näytti kärsivän olemassaolostaan, hengittävän kärsimystä ja

vastenmielisyyttä. Sitä saattoi pitää kauniina, mutta minusta se

tuntui vain surulliselta. Mieleeni muistui laulu: "Onko se Herran

tahto?"

Niin ahkerasti kuin yritinkin katsella ulkona olevia maisemia, niin

innokkaasti kuin kuuntelinkin pyörien tahdikasta tärinää, niin

kiivaasti kuin ajatuksissani takerruinkin kiinni kaikkeen, mitä kävi

ajatteleminen ilman epätoivoa, ei tämä ollut pitkältä mahdollista.

Myöskään isässäni saatoin tuskin pitää ajatuksiani, hän sulautui

yhteen puiden ja öisten maisemien kanssa ja vaipui unohduksiin,

ja vastoin tahtoani ja ponnistuksiani palasivat ajatukseni sinne,

minne ne eivät olisi saaneet palata. Siinä oli puutarha, vanhoine

puineen, sen keskellä talo, palmuja sisäänkäytävällä ja kaikilla

seinillä vanhoja tummia tauluja, ja minä astuin sisään ja nousin

portaita kaikkien vanhojen kuvien ohitse, eikä kukaan nähnyt

minua, kuljin kuin varjo. Tuolla oli solakka nainen, hän käänsi

minulle selkänsä; hänellä oli tummanvaaleat hiukset. Näin heidät

molemmat, syleillen toisiansa, ja näin ystäväni Heinrich Muothin

hymyilevän niin surumielisesti ja julmasti, kuin hän monasti teki,

ikäänkuin olisi hän jo tietänyt, että hän tulisi pahoinpitelemään

tätäkin vaaleata kaunotarta ja ikäänkuin ei sitä vastaan olisi

ollut mitään tehtävissä. Oli mieletöntä, järjetöntä, että tälle

kurjalle turmelijalle joutuivat ihanimmat naiset ja että minun

kaikki rakkauteni ja hyvät tarkotukseni olivat olleet turhia. Se oli

mieletöntä, mutta siten oli laita.

Heräten jonkinlaisesta unesta tai tylsyydentilasta näin ikkunasta

aamun harmauden ja taivaan kelmeän valon. Ojensin kangistuneita

jäseniäni, tunsin arkuutta ja pelkoa ja näin nyt kaiken edessäni

surullisena ja synkkänä. Lähinnä oli nyt ajateltava isää ja äitiä.

Oli vielä aamuvarhainen, kun huomasin lähestyttävän kotikaupungin

siltoja ja taloja. Aseman melussa ja löyhkässä valtasi minut väsymys

ja vastenmielisyys niin voimakkaasti, että saatoin tuskin astua

junasta. Sitten otin vähäiset matkatavarani ja astuin lähimpiin

vaunuihin; ne ajoivat yli sileän asfaltin ja sitten jäätynyttä maata

ja jyrisevää katukivitystä ja pysähtyivät kotitaloni leveän portin

eteen, jota en milloinkaan ollut nähnyt suljettuna.

Mutta nyt oli se suljettu, ja kun hämmästyneenä ja peljästyneenä

soitin kelloa, ei kuulunut ketään eikä tullut vastausta. Tuijotin

ylös rakennukseen ja olin kuin epämieluisassa, hullunkurisessa

unessa, missä kaikki on suljettua ja missä täytyy kulkea kattojen

yli. Ajaja katseli kummissaan ja odotti. Menin ahdistetuin mielin

toiselle ovelle, josta olin kulkenut vain harvoin ja jota en

ollut käyttänyt viimeksi enää vuosikausiin. Se oli avoin; se vei

isäni konttoriin, ja kun astuin sisään, istuivat siellä harmaissa

takeissaan kuten aina konttoristit, hiljaisina ja pölyttyneinä;

minun sisäänastuessani he nousivat ylös ja tervehtivät, sillä minä

olin perillinen. Kirjanpitäjä Klemm, joka näytti aivan samallaiselta

kuin kaksikymmentä vuotta sitten, teki kumarruksen ja katseli minua

surullisesti ja kysyvästi.

"Miksi on portti suljettu?" kysyin minä.

"Siellä ei ole ketään."

"Missä on sitten isäni?"

"Sairaalassa, ja armollinen rouva myöskin."

"Elääkö hän vielä?"

"Hän eli vielä tänä aamuna, mutta odotetaan..."

"Niin. Mitä se sitten on?"

"Kuinka? Ah, se on yhä vielä jalka. Sen hoito oli virheellinen,

sitä mieltä olemme kaikki. Yht'äkkiä ilmestyi kipuja, herra huusi

hirveästi. Hänet vietiin silloin sairaalaan. Nyt se on muuttunut

verenmyrkytykseksi. Kello puoli kolme eilen lähetimme teille

sähkösanoman."

"Niin, kiitos. Nyt toimittakaa minulle nopeasti voileipä ja lasi

viiniä sekä vaunut, olkaa hyvä."

Juostiin ja puhuttiin kuiskaamalla ja tuli jälleen hiljaista, sitten

antoi joku minulle lautasen ja lasin, söin leipää ja join viiniä,

nousin vaunuihin, hevonen korskui, ja pian olin sairaalan portilla,

missä valkopäähineiset sisaret ja sinijuovaisiin liinavaatteihin

puetut hoitajat juoksivat käytävässä. Minua otettiin kädestä ja

vietiin erääseen huoneeseen; näin äitini nyökyttävän minulle

kyyneleisin silmin ja isäni makaavan matalalla, rautaisella

vuoteella, muuttuneena ja pieneksi kutistuneena ja lyhyt, harmaa

parta omituisella tavalla esiinpistävänä.

Hän eli vielä, hän avasi silmänsä ja tunsi minut kuumeesta huolimatta.

"Yhä vieläkö musiikkihommissa?" sanoi hän hiljaa, ja ääni ja katse

olivat yhtä lempeät kuin leikillisen pilkalliset. Hän loi minuun

katseen täynnä väsynyttä, iroonista elämänviisautta, jolla ei enää

ole mitään sanottavaa, ja minusta tuntui, kuin olisi hän nähnyt

sydämeeni ja tietänyt kaiken.

"Isä", sanoin. Mutta hän hymyili vain, katsoi vielä kerran puoleksi

pilkallisesti, mutta jo sammuvasti, ja sulki jälleen silmänsä.

"Millaiselta näytätkään!" sanoi äitini syleillessään minua. "Onko se

koskenut sinuun noin?"

En voinut sanoa mitään; heti sen jälkeen tuli nuori lääkäri ja pian

hänen jäljessään vanha, kuoleva sai morfinia eikä enää avannut

viisaita silmiään, jotka nyt saattoivat katsoa niin kaikkitietävästi

ja mahtavasti. Me istuimme hänen vieressään, näimme hänen tulevan

rauhalliseksi, näimme hänen kasvojensa muuttuvan ja odotimme

hänen loppuansa. Hän eli vielä useita tunteja ja kuoli myöhään

iltapäivällä. En tuntenut enää mitään muuta kuin tylsää tuskaa ja

syvää väsymystä, istuin kuumin, kuivin silmin ja nukahdin illalla

kuolinvuoteen ääressä istuessani.

6.

Että elämä on vaikeata kestää, olin jo aikaisemmin toisinaan

hämärästi tuntenut. Nyt oli minulla uutta syytä mietiskelyyn. Tähän

saakka ei minulta enää milloinkaan ole haihtunut mielestäni se

vastakohtaisuuksien tunne, joka tuohon tietoisuuteen sisältyi. Sillä

elämäni on ollut köyhää ja vaivoista runsasta ja näyttää kuitenkin

muista, ja monasti minusta itsestänikin, rikkaalta ja ihanalta.

Minusta tuntuu ihmiselämä kuin synkältä, surulliselta yöltä, joka

ei olisi kestettävissä, ellei siellä täällä välkähtelisi salamoita,

joiden äkillinen kirkkaus on niin lohdullinen ja ihmeellinen, että

nuo hetket voivat pyyhkäistä pois ja hyvittää vuosikausien pimeän.

Synkkyys, lohduton pimeys, se on jokapäiväisen elämän hirveä

kiertokulku. Minkä vuoksi noustaan aamulla, syödään, juodaan, käydään

jälleen nukkumaan? Lapsi, terve, nuori ihminen, villi, eläin ei

kärsi tästä mitättömien asioiden kiertokulusta. Joka ei sairasta

ajattelemista, sitä ilahduttaa aamulla nouseminen, syöminen ja

juominen, hän löytää siitä tyydytystä eikä halua muuta. Mutta se,

joka ei tyydy tähän asioiden luonnolliseen kulkuun, etsii päivän

kuluessa ahnaasti todellisen elämän hetkiä, joiden välkähdys tekee

onnelliseksi ja sammuttaa tunteen ajasta sekä ajatukset kaiken

päämäärästä ja tarkotuksesta. Näitä silmänräpäyksiä voi kutsua

luomisen hetkiksi, koska näyttää siltä, että ne tuovat mukanaan

tunteen yhteydestä Luojan kanssa, koska tuollaisina hetkinä kaikki,

myöskin muuten satunnainen, tuntuu tarkotetulta. Se on samaa, mitä

mystikot nimittävät yhdistymiseksi jumalan kanssa. Ehkä johtuu

näiden silmänräpäysten häikäisevästä rikkaudesta, että kaikki

muut tuntuvat niin synkiltä, ehkä johtuu näiden hetkien vapaasta,

lumotusta keveydestä, että muu elämä tuntuu niin vaikealta, maassa

matavalta ja masentavalta. En sitä tiedä, en ole ajattelemisessani

ja mietiskelyssäni päässyt pitkälle. Sen kuitenkin tiedän, että

jos on olemassa autuus, paratiisi, täytyy sen olla tuollaisten

silmänräpäysten häiriintymätöntä jatkumista; ja jos tämän autuuden

voi saavuttaa tuskassa kärsimisen ja kirkastumisen avulla, niin ei

mikään kärsimys ole niin suuri, että sitä pitäisi paeta.

Muutamia päiviä isäni kuoleman jälkeen harhailin vielä huumautuneena

ja henkisesti tylsänä jouduin eräällä päämäärättömällä kävelyretkellä

jollekulle esikaupungin puutarhakadulle. Pienet sievät talot

herättivät minussa puolihämäriä muistoja, joita koetin mielessäni

virkistää, kunnes tunsin vanhan opettajani talon ja puutarhan, hänen,

joka muutamia vuosia sitten oli koettanut minua kääntää teosofien

uskoon. Astuin sisään, hän astui minua vastaan, tunsi minut ja vei

minut ystävällisesti huoneeseensa, missä mieluisa tupakansavun tuoksu

leijaili kirjojen ja kukkamaljakkojen yläpuolella.

"Miten voitte?" kysyi herra Lohe. "Ah, olettehan kadottanut isänne!

Murheelliselta näytättekin. Koskiko se teihin niin kovasti?"

"Ei", sanoin. "Isäni kuolema olisi koskenut minuun kovemmin,

jos välimme vielä olisi ollut yhtä vieras. Mutta viime käyntini

aikana tuli meistä hyvät ystävät ja minä pääsin vapaaksi tuosta

kiusallisesta syyllisyyden tunteesta, jota tuntee hyviä vanhempia

kohtaan niin kauvan kuin vastaanottaa heiltä enemmän rakkautta kuin

itse voi antaa."

"Se ilahduttaa minua."

"Miten on teidän teosofianne laita? Tahtoisin mielelläni kuulla

teiltä jotain, sillä minun laitani on huonosti."

"Mitä teiltä sitten puuttuu?"

"Kaikkea. En voi kuolla enkä elää. Kaikki tuntuu minusta väärältä ja

tyhmältä."

Herra Lohen lempeät, tyytyväiset puutarhurinkasvot vetäytyivät

säälivään hymyyn. Minun täytyy tunnustaa, että juuri nämät hyvät,

jotenkin lihavat kasvot olivat vaikuttaneet minuun ikävästi; en

myöskään suinkaan odottanut häneltä ja hänen viisaudeltaan mitään

lohdutusta. Tahdoin vain saada kuulla hänen puhuvan, todistavan

viisautensa voimattomaksi ja rangaista häntä tyytyväisyydestään ja

optimistisesta uskostaan.

Mutta mies ei ollut lainkaan niin itseensätyytyväinen ja kaavoihinsa

piintynyt, kuin olin luullut. Hän katsoi minua lempeästi silmiin,

vilpittömästi murheissaan, ja pudisti surumielisesti vaaleata

päätänsä.

"Olette sairas, hyvä ystäväni," sanoi hän päättävästi. "Ehkä on se

vain ruumiillista laatua; silloin on se pian autettu. Silloin teidän

täytyy mennä maalle, tehdä kovasti työtä ja olla syömättä lihaa.

Mutta luulen, että syy on toinen. Te olette mieleltänne sairas?"

"Niinkö luulette?"

"Niin. Teillä on tauti, joka paha kyllä on muodissa ja jota joka

päivä tapaa henkisesti kyvykkäämmissä ihmisissä. Lääkärit eivät

luonollisesti tiedä mitään. Se on sukua _moral insanity'n_ kanssa

ja sitä voisi myöskin nimittää individualismiksi tai luulotelluksi

yksinäisyydeksi. Nykyaikaiset kirjat ovat täynnä sitä. Mieleenne on

hiipinyt se kuvittelu, että olette yksin, ettei yksikään ihminen

liikuta teitä ja ettei kukaan ymmärrä teitä. Eikö ole niin?"

"Suunnilleen kyllä", myönsin minä kummastuneena.

"Näettekös, sille, jolla tauti kerran on, riittää pari pettymystä

todistamaan, ettei hänen ja muiden ihmisten välillä ole ylipäänsä

mitään suhteita, korkeintaan väärinkäsityksiä, ja että jokainen

ihminen oikeastaan vaeltaa ehdottomassa yksinäisyydessä, ei

koskaan voi tulla toisten taholta oikein ymmärretyksi eikä jakaa

heidän kanssaan mitään yhteistä. Sattuu myöskin, että sellaiset

sairaat tulevat ylpeiksi ja pitävät kaikkia terveitä, jotka vielä

voivat ymmärtää ja rakastaa toisiansa, laumaelukkoina. Jos tämä

sairaus tulisi yleiseksi, täytyisi ihmiskunnan kuolla. Mutta se on

tavattavissa vain keski-Europassa ja korkeammissa säädyissä. Nuorissa

ihmisissä se on parantuvaa, kuuluupa se nuoruuden välttämättömiin

kehityskipuihin."

Hänen ivalliselta tuntuva dosentin-äänensä harmitti minua hiukan.

Kun ei hän nähnyt minun hymyilevän eikä millään tavalla ryhtyvän

puolustamaan itseäni, palasi huolestunut ilme hänen kasvoihinsa

jälleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän ystävällisesti. "Teissä on itse tauti,

eikä sen suosittu irvikuva. Mutta on todella olemassa parannuskeino.

On kuvittelua ettei muka ole olemassa mitään siltaa Minun ja Sinun

välillä, että jokaisen täytyy vaeltaa yksinäisenä ja ymmärrystä

vailla. Päinvastoin, se, mitä ihmisellä on yhteistä on paljoa enemmän

ja tärkeämpää, kuin mitä jokaisella on erikseen ja missä hän eroaa

muista."

"Se on mahdollista", sanoin minä. "Mutta mitä hyödyttää minua sen

tietäminen? En ole filosofi, eikä kärsimykseni ole siinä, etten

voi löytää totuutta. En halua tulla viisaaksi ajattelijaksi, vaan

yksinkertaisesti elää hiukan tyytyväisemmästi ja keveämmästi."

"No, koettakaa! Teidän ei pidä tutkia kirjoja ja hautoa teorioja.

Mutta lääkäriin täytyy teidän uskoa niin kauan kuin olette sairas.

Tahdotteko tehdä sen?"

"Koettaa tahdon sitä mielelläni."

"Hyvä. Jos olisitte ruumiillisesti sairas ja lääkäri neuvoisi teitä

ottamaan kylpyjä tai juomaan lääkkeitä, niin ette kenties ymmärtäisi,

miksi minkin keinon pitäisi auttaa, mutta te koettaisitte sitä

kuitenkin kerran. Tehkää samoin siihen nähden, mitä nyt teille

neuvon! Harjotelkaa joku aika enemmän ajattelemaan muita kuin

itseänne! Se on ainoa parantumiskeino."

"Mutta miten on minun meneteltävä? Jokainen ajattelee ensin itseänsä."

"Se täytyy teidän voittaa. Teidän täytyy päästä jonkunlaiseen

välinpitämättömyyteen oman hyvänne suhteen. Teidän täytyy oppia

ajattelemaan: mitä minusta! Siihen on vain yksi keino: teidän täytyy

oppia rakastamaan jotakuta niin, että hänen parhaansa on teille

tärkeämpi kuin omanne. Mutta minä en tarkota, että teidän pitäisi

rakastua! Se olisi aivan päinvastaista!"

"Ymmärrän. Mutta kenen suhteen pitäisi minun sitten koetella sitä?"

"Alottakaa läheltä, ystävistänne, sukulaisistanne. Ajatelkaa

esimerkiksi äitiänne. Hän on kadottanut paljon, hän on nyt yksin ja

tarvitsee lohdutusta. Pitäkää huolta hänestä, lähestykää häntä ja

koettakaa tulla hänelle jonkun arvoiseksi!"

"Emme ymmärrä toisiamme oikein hyvin, äiti ja minä. Se on oleva

vaikeata."

"Niin, ellei hyvä tahtonne ylety sen pitemmälle, ei se kylläkään tule

luonnistumaan! Teidän ei aina pidä ajatella sitä, että se tai se ei

oikein ymmärrä teitä, ei ole teille aivan oikeudenmukainen. Teidän

täytyy itsenne kerran koettaa ymmärtää muita, tuottaa toisille iloa,

olla toisille oikeudenmukainen! Tehkää se ja alottakaa äidistänne!

-- Nähkääs, teidän täytyy sanoa itsellenne: elämä ei kuitenkaan

tuota minulle iloa, oli niin taikka näin, miks'en siis kerran

yrittäisi tätä! Olette kadottanut rakkauden omaan elämäänne, älkää

siis sitä säästäkö, ottakaa päällenne kuorma, luopukaa vähäisestä

mukavuudestanne!"

"Koetan sitä. Olette oikeassa, onhan yhdentekevää, mitä teen, miksi

en tekisi niinkuin te neuvotte?"

Mikä minuun hänen sanoissaan teki voimakkaan vaikutuksen ja saattoi

minut hämmästymään, oli niiden yhtäpitäväisyys sen kanssa, mitä

isäni oli minulle viimeisinä yhdessäolon hetkinämme ammentanut

elämän viisaudestaan: kehotus elämään toisten hyväksi, eikä ottamaan

itseänsä niin vakavalta kannalta! Oppi oli välittömästi minun

tunteilleni vastakkainen, ja se maistui myöskin hiukan katkismukselta

ja rippikoululta, jota minä, niinkuin jokainen terve nuori ihminen,

ajattelin inholla ja ylenkatseella. Mutta lopultahan ei ollut kysymys

mielipiteistä ja maailmankatsomuksista, vaan aivan käytännöllisestä

yrityksestä tehdä raskas elämä siedettäväksi. Tahdoin yrittää.

Ihmetellen katsoin miestä, jota en milloinkaan ollut ottanut oikein

vakavalta kannalta ja joka nyt oli neuvojanani ja lääkärinäni. Mutta

hänessä näytti todella itsessään olevan jotain rakkaudesta, jota

hän suositteli minulle. Hän näytti ottavan osaa kärsimykseeni ja

tarkottavan minulle vilpittömästi hyvää. Muutenkin olin tuntenut,

että tarvitsin voimakasta parannuskeinoa voidakseni jälleen elää ja

hengittää kuin muut, olin ajatellut yksinäistä elämää vuoristossa tai

rajua työskentelyä, mutta mieluummin noudatin nyt annettua neuvoa,

kun oma kokemukseni ja viisauteni kuitenkin oli lopussa.

Kun ilmotin äidilleni, etten aikonut jättää häntä yksikseen,

vaan toivoin hänen muuttavan minun luokseni asumaan, pudisti hän

surullisesti päätään.

"Mitä ajattelet!" sanoi hän epäävästi. "Se ei käy niin

yksinkertaisesti. Minulla on vanhat tapani enkä voi enää tottua

uusiin, ja sinä tarvitset vapautta etkä saa ottaa minua kuormaksesi."

"Voimmehan sentään koettaa", ehdotin. "Ehkä se käy helpommin kuin

luuletkaan."

Ensi aluksi oli minulla yllin kyllin tekemistä, joka pidätti minua

mietiskelystä ja epätoivosta. Selvitettäväksi oli jäänyt talo ja

laaja liike saatavineen ja velkoineen, selvitettävinä olivat kirjat

ja laskut, rahaa oli saatu ja lainattu, ja nyt oli kysymys, mitä

tästä kaikesta tulisi. Olin tietysti alusta alkaen päättänyt myydä

kaiken, mutta se ei käynyt niin nopeasti; myöskin äiti oli vielä

kiinni vanhassa kodissa ja isän testamentti oli toimeenpantava,

mikä tuotti kaikenlaisia mutkia ja vaikeuksia. Kirjanpitäjän ja

notarin täytyi auttaa, päivät ja viikot kuluivat neuvotteluihin,

rahaa ja velkoja koskevaan kirjeenvaihtoon, suunnitelmiin ja

pettymyksiin. Pian en enää tiennyt, miten selviytyä näistä laskuista

ja virallisista muodollisuuksista, annoin notarin avuksi vielä

asianajajan ja jätin heidän huostaansa koko sekamelskan.

Tämän takia oli minun useasti täytynyt laiminlyödä äitiäni. Koetin

parhaani mukaan tehdä tämän ajan hänelle keveämmäksi, säästin

hänet kaikilta liikeasioilta, luin hänelle ja tein hänen kanssaan

kävelyretkiä. Välistä oli minun työlästä olla tempautumatta irti

ja heittämättä kaikkea siksensä, mutta häpeäntunne ja joku määrä

uteliaisuuttakin pidätti minua kuitenkin.

Äitini ei ajatellut mitään muuta kuin vainajaa; hänen murheensa

ilmeni kuitenkin yksinomaan pienissä, naismaisissa, minulle oudoissa

ja useasti pikkumaisilta tuntuvissa muodoissa. Aluksi piti minun

istua pöydässä isän paikalla, sitten tuntui hänestä siltä, etten

kuitenkaan soveltunut sille sijalle, ja se sai jäädä tyhjäksi.

Toisinaan en voinut tarpeeksi puhua hänelle isästä; sitten hän

jälleen kävi äänettömäksi ja katsoi minuun tuskallisesti joka kerta

kun vain mainitsin hänen nimensäkin. Enimmän kaipasin musiikkia.

Olisin antanut paljon siitä, että olisin tunnin ajan saanut soittaa

viulua, mutta siihen sain luvan vasta useita viikkoja jälkeenpäin, ja

vielä silloinkin hän huokaili ja piti sitä sopimattomana. Ilottomilla

yrityksilläni lähestyä häntä ja voittaa hänen ystävyytensä ei ollut

menestystä.

Kärsin tästä useasti ja olin heittämäisilläni yritykseni sikseen,

mutta hillitsin itseni yhä uudelleen ja koetin tottua tähän. Oma

elämäni oli mennyt pirstoiksi; vain harvoin kaikui mennyt korviini

synkkänä huminana, kun unessa kuulin Gertrudin äänen tai jonakuna

tyhjänä hetkenä tahtomattani mieleeni lennähti palasia oopperastani.

Kun matkustin R:iin, muuttaakseni asunnostani, tuntui kaikki siellä

oleva etääntyneen minusta vuosikausien päähän. Kävin tapaamassa vain

Teiseriä, joka uskollisesti auttoi minua. Gertrudia en uskaltanut

kysyäkään.

Äitini itsepäistä erillään pysyttäytymistä vastaan, joka aikaa myöten

alkoi käydä minulle liian painostavaksi, täytyi minun vähitellen

alkaa säännöllinen, salainen taistelu. Jos avoimesti pyysin häntä

sanomaan, mitä hän toivoi ja missä suhteessa hän mahdollisesti oli

minuun tyytymätön, niin hyväili hän vain surullisesti hymyillen

kättäni ja sanoi: "Älä siitä huoli, lapseni! Olen jo vanha mummo."

Aloin silloin omin päin tehdä tutkimuksiani, laiminlyömättä edes

kysellä kirjanpitäjältä ja palvelusväeltä.

Yhtä ja toista sainkin tietooni. Pääasia oli tämä: äidilläni oli

kaupungissa yksi ainoa läheinen sukulainen ja ystävätär, muuan

serkku, joka oli naimaton ja eli muuten aivan eristettyä elämää,

mutta oli äitini kanssa sangen läheinen ystävä. Tämä neiti Schniebel

ei ollut lainkaan pitänyt isästänikään, mutta minua kohtaan hän

tunsi aivan vastenmielisyyttä, niin ettei hän vähään aikaan enää

ensinkään ollut käynyt talossa. Äitini oli aikaisemmin luvannut ottaa

hänet luoksensa asumaan, jos hän eläisi isää kauemmin, ja tämän

hänen toiveensa näytti minun kotiinjäämiseni tekevän tyhjäksi. Kun

vähitellen olin saanut tietooni tämän, kävin tapaamassa vanhaa neitiä

ja koetin esiintyä niin kohteliaasti kuin suinkin. Tämä pienten

juonittelujen ja kummallisuuksien maailma oli minulle uusi ja miltei

huvitti minua. Minun onnistui saada neiti jälleen tulemaan kotiimme,

ja huomasin, että äiti oli minulle siitä kiitollinen. Tosin molemmat

nyt liittyivät yhteen tehdäkseen tyhjäksi minun toivomani vanhan

talon myymisen, mikä heille onnistuikin. Nyt tuli vanhan neidin

pyrintöjen päämääräksi vallata minun paikkani kotona ja saavuttaa

se kauan toivomansa vanhuudensija, jolle pääsemässä minä olin hänen

esteenään. Olisi ollut kyllin tilaa sekä hänelle että minulle, mutta

hän ei hyväksynyt mitään isäntää rinnallaan ja kieltäytyi muuttamasta

meille. Sen sijaan hän kyllä muuten juoksi siellä ahkerasti, osasi

monella tavalla tehdä itsensä äidille tarpeelliseksi, kohteli

minua valtioviisaasti pelättynä suurvaltana ja hankki itselleen

taloudellisissa seikoissa neuvonantajan aseman, jota minä en voinut

häneltä kiistää.

Äitirukka ei asettunut kumpaisenkaan puolelle. Hän oli väsynyt ja

kärsi kovasti muuttuneista olosuhteista. Miten kovin hän kaipasi

isää, huomasin vasta vähitellen. Kerran tapasin hänet käymästä

huoneessa, jossa en odottanut hänen olevan, puuhailemassa vaatekaapin

ääressä. Hän pelästyi tuloani ja jatkoi nopeasti kulkuansa; näin

kuitenkin, että hän oli tarkastellut isän vaatteita, ja jälkeenpäin

oli hänellä punaiset silmät.

Kun kesä tuli, alkoi uusi taistelu. Halusin ehdottomasti tehdä matkan

äidin kanssa; molemmat olimme virkistyksen tarpeessa, ja toivoin

sitä paitsi voivani ilahduttaa häntä ja saavuttaa häneen suurempaa

vaikutusta. Hänellä ei näyttänyt olevan paljoa halua matkustamiseen,

mutta hän ei kuitenkaan juuri asettunut vastaankaan; sitä

innokkaammin koetti neiti Schniebel saada aikaan, että äiti jäisi

kotiin ja minä matkustaisin yksin. Mutta tässä asiassa en mitenkään

halunnut myöntyä, toivoin matkasta olevan suurta hyötyä.

Sainkin aikaan sen, että matkustimme kesäkuun lopulla. Kuljimme

lyhyin päivämatkoin, näimme Konstanzin ja Zürichin ja matkustimme

Brünigin kautta Bernin ylämaata kohden. Äitini pysyi vaiteliaana ja

väsyneenä, antoi matkan kulua ja näytti onnettomalta. Interlakenissa

alkoi hän valittaa, ettei hän enää voinut nukkua, mutta minä sain

hänet suostutetuksi lähtemään vielä Grindelwaldiin, missä toivoin

rauhallista oleskelua hänelle ja itselleni. Tällä järjettömällä,

loppumattoman pitkällä, ilottomalla matkalla huomasin, kuinka

mahdotonta on paeta omaa kurjuuttaan. Ihanat, vihreät järvet

heijastelivat vanhoja kaupunkeja, vuoret kohosivat valkeina ja

sinisinä ja sinivihreät jäätiköt säteilivät auringon hohteessa. Mutta

me molemmat kuljimme kaiken tämän ohitse äänettöminä ja ilottomina,

tunsimme kaikesta vain painostusta ja väsymystä. Teimme kävelyretkiä,

katselimme ylös vuorille, hengitimme keveätä, suloista ilmaa ja

kuulimme lehmänkellojen kalkattavan nurmikoilla, ja sanoimme: "Miten

kaunista!" emmekä tätä sanoessamme uskaltaneet katsoa toisiamme

silmiin.

Viikon ajan kestimme Grindelvaldissa. Silloin sanoi äitini eräänä

aamuna: "Kuule, tämä kaikki on turhaa, palatkaamme kotiin. Tahtoisin

mielelläni jälleen jonakuna yönä saada unta. Ja jos sairastun ja

kuolen, teen sen mieluummin kotona."

Silloin panin mitään sanomatta matkatavaramme kuntoon, myönsin

itsekseni hänen olevan oikeassa ja matkustin hänen kanssaan takaisin

koko matkan nopeammin kuin olimme tulleet. Minusta ei tämä kuitenkaan

tuntunut paluulta kotiin, vaan vankilaan, ja äitikin osotti

tyytyväisyyttään vain heikosti.

Ja paluupäivän iltana sanoin hänelle: "Mitä arvelisit siitä, jos minä

jälleen matkustaisin? Palaisin R:iin. Näetkös, jäisin mielelläni

luoksesi, jos huomaisin siitä olevan vähintäkään hyötyä. Mutta

me olemme molemmat sairaat ja synkkämieliset ja masennamme vain

toisiamme. Ota ystävättäresi luoksesi asumaan, hän osaa paremmin

lohduttaa sinua kuin minä."

Tapansa mukaan tarttui hän käteeni ja hyväili sitä hiljaa. Hän

nyökäytti päätään ja katsoi minuun hymyillen, ja hymy sanoi selvästi:

"Niin, mene vain!"

Kaikilla ponnistuksillani ja hyvillä tarkotuksillani en siis ollut

saavuttanut muuta kuin että olin parin kuukauden ajan kiusannut sekä

häntä että itseäni ja vierottanut hänet vielä paljoa kauemmaksi

itsestäni. Huolimatta yhdessä-olostamme oli kumpikin meistä kantanut

kuormansa yksinään eikä jakanut sitä toisen kanssa, ja kumpikin oli

vain syvemmin vajonnut kärsimyksiinsä ja sairauteensa. Yritykseni

olivat jääneet tuloksettomiksi, enkä osannut tehdä mitään sen

parempaa kuin lähteä ja antaa tilaa neiti Schniebelille.

Sen teinkin pian, ja kun en tiennyt mitään muutakaan paikkaa, palasin

takaisin R:iin. Lähtiessäni tulin tajuiseksi siitä, ettei minulla

enää ollut kotiseutua. Kaupunki, jossa olin syntynyt ja elänyt

lapsuudenvuoteni ja johon olin haudannut isäni, ei liikuttanut minua

enää vähääkään, sillä ei ollut minulta mitään vaadittavaa eikä

minulle mitään muuta annettavaa kuin muistoja. En sanonut sitä herra

Lohelle jäähyväisiä ottaessani, mutta hänen reseptinsä ei ollut

auttanut.