Muoth."

Hän kirjotti niin harvoin kirjeitä, eikä milloinkaan tarpeettomia,

että päätin heti matkustaa. Hän varmaankin tarvitsi minua. Hetkisen

mietin, ilmoittaisinko tästä Gertrudille. Ehkä oli tämä sopiva

tilaisuus lumouksen murtamiseen, ehkä lähettäisi hän minun mukanani

kirjeen tai ystävällisen tervehdyksen miehelleen, ehkä pyytäisi häntä

tulemaan tänne, ehkäpä itse tulisi mukaan. Se oli vain päähänpisto,

enkä pannut sitä täytäntöön. Kävin tapaamassa ainoastaan Gertrudin

isää ennen lähtöäni.

Oli ruma, sateinen ja myrskyinen myöhäissyksy; Münchenistä käsin näki

läheiset vuoret toisinaan nuoren lumen peitossa, kaupunki oli kolkko

ja märkä sateesta. Ajoin heti Muothin asunnolle. Siellä oli kaikki

aivan samanlaista kuin vuosi sitten, samat huoneet, samanlainen

huonekalujen sijotus, kaikki näytti vain asumattomalta ja tyhjältä

ja puuttui myöskin kukkia, joista Gertrud muuten oli pitänyt huolta.

Muoth ei ollut kotona, palvelija vei minut huoneeseeni ja auttoi

minua matka-arkun purkamisessa; muutin pukua ja läksin, kun isäntä

yhä viipyi poissa, musiikkihuoneeseen, missä kuulin kaksinkertaisten

ikkunoiden lävitse puiden humisevan ja missä minulla oli aikaa

ajatella menneisyyttä. Mitä kauemmin istuin kuvia katsellen ja

kirjoja selaillen, sitä surullisemmaksi tuli sydämeni, tuntui kuin ei

tätä taloa enää olisi käynyt auttaminen.

Vihdoinkin kuulin nopeita, raskaita askeleita viereisestä huoneesta,

ja Heinrich Muoth astui sisään. Hän ojensi minulle kätensä ja katsoi

minuun väsyneesti.

"Anteeksi", sanoi hän, "viivyin teatterissa. Tiedäthän, että laulan

tänä iltana. Nyt menemme syömään, niinhän?"

Hän kulki edellä, ja minusta hän oli muuttunut; hän oli hajamielinen

ja välinpitämätön, puhui vain teatterista eikä näyttänyt haluavan

muuta keskustelun aihetta. Vasta päivällisen jälkeen, kun vaiteliaina

ja miltei hämillämme istuimme vastakkain keltaisissa ruokotuoleissa,

alotti hän vallan odottamatta: "Hyvin tehty sinulta, että tulit! Tänä

iltana ponnistan itseäni hiukan ylimääräisesti."

"Kiitos", sanoin minä. "Näytät huonolta."

"Näyttääkö siltä? No, olkaamme tyytyväisiä. Minähän olen olkileski,

kuten tiedät."

"Niin."

Hän katsoi sivulle.

"Et tiedä mitään Gertrudista?"

"En mitään erityistä. Hän on yhä edelleen hermostunut eikä saa

hyvästi nukuttua --."

"No, jättäkäämme se! Onhan hän teillä siellä hyvissä käsissä."

Hän nousi ylös ja astui huoneen poikki. Näytti siltä, kuin olisi hän

tahtonut sanoa minulle vielä jotakin; hän katsoi minua tutkivasti ja,

kuten minusta näytti, epäluuloisesti.

Sitten hän nauroi ja jätti sen sanomatta.

"Lotte on jälleen myöskin noussut näkyviin", alkoi hän uudelleen.

"Lotteko?"

"Niin, hän, joka silloin kävi luonasi syyttämässä minua. Hän on

jälleen täällä ja avioliitossa, ja näyttää siltä, että minä yhä vielä

herätän hänen mielenkiintoansa. Hän oli täällä oikein vierailulla."

Hän katsoi minuun jälleen viekkaasti ja nauroi, kun näki minun

pelästyvän.

"Otitko hänet vastaan?" kysyin epäröiden.

"Oh, luuletko minusta sellaista! Ei, rakkaani, lähetin hänet pois.

Mutta suo anteeksi, puhun roskaa. Olen niin kirotun väsyksissä, ja

illalla minun täytyy laulaa. Jos sallit, käyn hetkiseksi nukkumaan."

"Hyvä, Heinrich, lepää, minä lähden hiukan kaupungille. Oletko hyvä

ja hankit minulle ajurin?"

En halunnut jäädä enää äänettömänä istumaan tähän taloon ja

kuuntelemaan tuulen suhinaa puissa. Ajoin kaupunkiin, ilman

päämäärää, ja jouduin vanhaan pinakoteekkiin. Siellä katselin

puolisen tuntia surullisessa harmaassa valaistuksessa vanhoja

maalauksia; sitten kokoelma suljettiin, enkä tiennyt mitään parempaa

kuin mennä erääseen kahvilaan lukemaan sanomalehtiä. Mutta päätin

joka tapauksessa murtaa kylmän välimme ja puhua Heinrichin kanssa

vilpittömästi.

Mutta kun palasin takaisin, tapasin hänet hymyilevänä ja hyvällä

tuulella.

"Puuttui vain unta", sanoi hän reippaasti. "Olen taas aivan kunnossa.

Sinun täytyy soittaa jotakin minulle, teethän sen?"

Iloisena ja kummissani siitä, että tapasin hänet näin pian

muuttuneena, tein hänen tahtonsa mukaan ja kun olin lopettanut

soittoni, tarinoi hän kuten ennen vanhaan, ivallisesti ja hiukan

skeptillisesti, leikitteli kirjavan oikukkailla päähänpistoillaan

ja voitti jälleen sydämeni kokonaan. Johtui mieleeni ystävyytemme

ensimäinen aika, ja kun illalla läksimme talosta, silmäilin

vaistomaisesti ympärilleni ja kysyin: "Eikö sinulla ole lainkaan

koiria enää?"

"Ei. -- Gertrud ei niistä pitänyt."

Ajoimme nyt äänettöminä teatteriin. Kävin tervehtimässä

kapellimestaria ja sain paikan. Jälleen kaikui tuttu musiikki

korvissani, mutta nyt oli kaikki toisin kuin viime kerralla. Istuin

yksin aitiossani, Gertrud oli poissa, ja se, joka tuolla alhaalla

näytteli ja lauloi, oli myöskin toinen. Hän lauloi intohimoisesti ja

hillittömästi, yleisö näytti hänestä pitävän tässä osassa ja seurasi

alusta alkaen vilkkaasti mukana. Mutta minusta hänen tulisuutensa

tuntui liiotellulta, miltei raa'alta. Ensimäisellä väliajalla menin

näyttämölle ja etsin hänet käsiini. Hän istui jälleen huoneessaan ja

joi samppanjaa, ja niiden muutamien sanojen aikana, jotka vaihdoimme,

olivat hänen silmänsä epävarmat kuin juopuneen. Kävin jälkeenpäin,

Muothin pukeutuessa, puhuttelemassa johtajaa.

"Sanokaahan", pyysin, "onko Muoth sairas? Minusta näyttää siltä, kuin

olisi hän pitänyt itseään pystyssä samppanjan avulla. Tiedättehän,

että hän on ystäväni."

Mies katsoi minua epäillen.

"Onko hän sairas, en tiedä. Mutta että hän tekee itsestään lopun, on

selvää. Hän tulee monta kertaa miltei juopuneena näyttämölle, ja jos

hän kerran sattumalta on juomatta, näyttelee hän huonosti ja laulaa

kurjasti. Hän on aikaisemminkin aina ennen esiintymistään nauttinut

lasin sektiä, mutta nyt ei hän milloinkaan tyydy vähempään kuin

kokonaiseen pulloon. Jos tahdotte neuvoa häntä -- -- mutta tässä

lienee vähän tehtävissä. Muoth tekee väkisin lopun itsestään."

Muoth kävi noutamassa minut mukaansa ja söimme illallista lähimmässä

ravintolassa. Hän oli jälleen, kuten päivällä, hermostunut ja

luoksepääsemätön, joi määrättömästi tummaa punaviiniä, koska ei

muuten voisi nukkua ja näytti siltä kuin olisi hän kaikin mokomin

tahtonut unohtaa, että maailmassa oli muitakin asioita kuin hänen

väsymyksensä ja unentarpeensa.

Vaunuissa ajaessamme hän hetkiseksi virkistyi, nauroi ja sanoi:

"Poikaseni, kun minua ei enää ole, voit panna oopperasi säilöön, osaa

ei pysty laulamaan kukaan muu kuin minä."

Seuraavana päivänä nousi hän myöhään ylös ja oli silloin väsynyt ja

veltto, katseeltaan epävarma ja kasvoiltaan harmaa. Aamiaisen jälkeen

otin hänet käsitelläkseni.

"Saatat itsesi perikatoon", sanoin huolestuneena ja vihaisena. "Pidät

itseäsi reippaana samppanjan avulla ja saat tietysti jälkeenpäin

tuntea seuraukset. Voin käsittää, miksi teet niin, enkä sanoisi

siihen mitään, ellei sinulla olisi vaimoa. Hänen tähtensä olet

velvollinen pitämään itsesi ulkonaisesti ja sisäisesti urheana

pystyssä."

"Niinkö?" hymyili hän heikosti ja näennäisesti minun kiivaudestani

huvitettuna. "Ja mikä on sitten hänen velvollisuutensa minun

suhteeni? Onko hän urhoollinen? Hän istuu isänsä luona ja jättää

minut yksikseni. Miksi pitää minun pysyä rohkeana, kun ei hänkään

sitä tee? Ihmisethän tietävät jo, että välimme on rikki, ja sinä

tiedät sen myöskin. Tämän ohessa täytyy minun vielä laulaa ja

huvittaa ihmisiä; se ei lähde tyhjästä eikä inhosta, jota nyt tunnen

kaikkea kohtaan, kaikkein enimmän taidetta."

"Siitä huolimatta täytyy sinun muuttaa tapojasi, Muoth! Jospa vielä

tämän kaiken lisäksi olisit onnellinen! Mutta laitasihan on kurjasti.

Jos laulaminen käy yli voimiesi, ota lomaa, sen saat heti; ethän ole

sen rahankaan tarpeessa, jonka vuoksi laulat. Lähde vuoristoon tai

meren rannikolle, tai mihin tahansa ja tule jälleen terveeksi! Ja

heitä toki järjetön juominen! Se ei ole ainoastaan typerää, se on

raukkamaista, sen tiedät kyllä."

Hän hymyili vain. "Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Tanssi sinä sitten

kerran valssia! Se tekisi sinulle hyvää luullakseni! Älä toki aina

ajattele sairasta jalkaasi, se on vain kuvittelua!"

"Ole vaiti", huusin suuttuneena. "Tiedät vallan hyvin, että se

on toista. Tanssisin varsin mielelläni, jos voisin, mutta se on

mahdotonta. Mutta sinä voisit vallan hyvin hillitä itseäsi ja olla

järkevä. Juominen täytyy sinun ehdottomasti jättää!"

"Ehdottomasti! Rakas ystävä, minua melkein naurattaa. Minun on yhtä

mahdotonta muuttua muuksi ja heittää juomista, kuin sinun tanssia.

Minun täytyy pysyä siinä, joka vielä hädin tuskin pitää minut

hengissä ja hyvällä tuulella, ymmärrätkö? Juopoissa saattaa tapahtua

kääntymys, kun he pelastusarmeijassa tai jossain muualla löytävät

jotakin, joka tyydyttää heitä vielä pysyväisemmin ja paremmin.

Minullakin on ollut sellaista, naiset. Mutta toisten naisten kanssa

ei minulla voi olla enää mitään tekemistä sen jälkeen kuin hän, joka

oli omani, on jättänyt minut, siis -- --"

"Hän ei ole jättänyt sinua! Hän tulee takaisin. Hän on vain sairas."

"Niin luulet sinä ja niin luulee hän itsekin, sen tiedän. Mutta hän

ei tule takaisin. Kun laiva on tuomittu uppoamaan, on rottien tapana

paeta siitä. Ne eivät todennäköisesti myöskään tiedä, että laiva

on hukassa. Ne tuntevat vain vastenmielistä kauhua ja pakenevat,

varmaankin siinä hyvässä aikomuksessa, että pian tulevat takaisin."

"Äh, älä puhu tuolla tavalla! Olet useasti ollut elämääsi kyllästynyt

ja kuitenkin on kaikki jälleen muuttunut hyväksi."

"Aivan oikein. On muuttunut sen vuoksi, että löysin lohdutuksen

tai huumauksen. Joskus oli se nainen, joskus rakas ystävä -- niin,

sinähän olet minulle myöskin jo tehnyt sen palveluksen! -- toisen

kerran musiikki tai menestys teatterissa. No, ja nyt eivät nämä

seikat minua enää ilahduta, ja senvuoksi juon. En voisi laulaa

ottamatta ensin paria lasillista, mutta en voi myöskään ajatella,

puhua enkä elää siedettävästi -- ottamatta ensiksi paria lasia.

Ja nyt lyhyesti -- saarnaaminen täytyy sinun jättää, niin hyvin

kuin se sinulle sopiikin. Sattui jo kerran ennen näin, noin

kaksitoista vuotta sitten. Silloin myöskin joku saarnasi minulle eikä

hellittänyt; se koski erästä tyttöä, ja sattumalta oli se vielä paras

ystäväni -- --"

"Ja sitten?"

"Hän pakotti minut heittämään hänet ulos, ja sitten ei minulla enää

pitkään aikaan ollut ystävää, ei oikeastaan ennenkuin sitten sain

sinut."

"Tämä on selvää puhetta."

"Eikö totta?" sanoi hän lempeästi. "Sinun on nyt valittava. Mutta

ei olisi kauniisti tehty, jos nyt sinäkin lähtisit tiehesi. Pidän

sinusta ja olen ajatellut valmistaa sinulle erään ilonkin."

"Minkä sitten?"

"Näetkös, sinähän pidät vaimostani -- tai ainakin olet pitänyt, ja

minä pidän hänestä myöskin, jopa paljonkin. Nyt toimeenpanemme tänä

iltana juhlan, vain me kahden, hänen kunniaksensa. On nimittäin eräs

aihe siihen. Olen maalauttanut hänen muotokuvansa; hänen täytyi

keväällä useasti käydä istumassa maalarille, ja minä olin useasti

mukana. Sitten matkusti hän pois kuvan ollessa miltei valmis. Maalari

vaati vielä yhtä istumista, mutta nyt olen kyllästynyt odottamiseen

ja käskenyt tuomaan kuvan sellaisena kuin se on. Se tapahtui viikko

sitten; nyt on kuvaan hankittu kehyksetkin ja se lähetettiin eilen

kotia. Olisin näyttänyt sen sinulle heti, mutta on parempi että

paljastaminen tapahtuu juhlallisesti. Tosin ei se käy päinsä vähättä

samppanjatta, miten saattaisin muuten olla iloinen! Mitä ajattelet?"

Tunsin hänen leikinlaskunsa takaa liikutusta jopa kyyneleitä

ja suostuin mielihyvällä ja iloisena, vaikk'ei mielentilani

todellisuudessa ollutkaan sellainen. Ryhdyttiin siis valmistamaan

juhlaamme sen naisen kunniaksi, joka hänestä näytti samalla tavalla

kadotetulta, kuin hän todella oli kadonnut minulta.

"Vieläkö muistat hänen kukkiansa?" kysyi hän minulta. "En ymmärrä

kukista mitään, enkä tiedä niiden nimiä. Hänellä oli aina valkeita ja

keltaisia ja myöskin punaisia. Etkö enää muista?"

"Kyllä, muutamia muistan vielä. Miksi niin?"

"Sinun pitää ostaa niitä. Ottakaamme vaunut, minun täytyy muutoinkin

mennä kaupunkiin. Järjestämme kaiken aivan niinkuin hän olisi mukana."

Hänen mieleensä johtui vielä paljo, mistä huomasin kuinka syvästi ja

herkeämättömästi hän oli ajatellut Gertrudia. Se minua samalla kertaa

sekä ilahdutti että liikutti. Hänen tähtensä ei hän pitänyt enää

koiria ja eli yksinään, hän, joka ei milloinkaan ollut voinut kauan

tulla toimeen ilman naisia. Hän oli maalauttanut Gertrudin kuvan,

pyysi minua ostamaan hänen kukkiansa! Tuntui aivan kuin hän olisi

riisunut naamarin ja minä olisin nähnyt noiden kovien, itsekkäiden

piirteiden takaa lapsenkasvot.

"Mutta", huomautin vielä kuitenkin, "meidän pitäisi sentään

mieluummin katsoa kuvaa nyt tai iltapäivällä. Maalauksiahan täytyy

katsella päivänvalossa."

"Mitä suotta, voithan katsella sitä tarpeeksesi huomenna.

Toivottavastihan se on hyvä muotokuva, mutta itse asiassa on se

meille aivan yhdentekevää, me näemme kuitenkin vain hänet itsensä."

Syötyä läksimme kaupunkiin ja suoritimme ostokset, ennen kaikkea

kukkien. Samalla johtui hänen mieleensä lähettää kukkia myöskin

Gertrudille R:iin.

"Kukissa on jotain suloista", sanoi hän miettiväisesti. "Ymmärrän,

että Gertrud pitää niistä. Minuakin ne miellyttävät, mutta minä en

kuitenkaan osaa omistaa niille minkäänlaista huolenpitoa. Ellei joku

nainen ole ollut niistä huolehtimassa, vallitsi minun luonani aina

jotenkin vastenmielinen epäjärjestys."

Illalla näin uuden muotokuvan musiikkihuoneen seinälle ripustettuna

ja silkkiverholla peitettynä. Olimme syöneet juhla-aterian ja Muoth

pyysi nyt saada kuulla säveltämäni hääpreludion. Kun olin soittanut

sen, paljasti hän taulun ja me seisoimme hetkisen äänettöminä sitä

katsellen. Gertrud oli maalattu vaaleassa, kesäisessä puvussa ja

silmäili meitä tuttavallisesti kirkkain silmin; ja kesti jonkun

aikaa, ennenkuin Muoth ja minä saatoimme katsoa toisiamme silmiin

ja ojentaa toisillemme kätemme. Muoth täytti kaksi lasia Reinin

viinillä, nyökäytti kuvalle, ja me joimme hänen maljansa, jota

molemmat ajattelimme. Sitten otti hän kuvan huolellisesti käsiinsä ja

kantoi sen pois huoneesta.

Pyysin häntä laulamaan jotain, mutta hän ei siihen suostunut.

"Muistatko vielä", sanoi hän hymyillen, "miten kerran ennen häitäni

istuimme yhdessä? Nythän olen jälleen nuorimies, koettakaamme

senvuoksi vielä kerta kilistää laseja ja pitää hiukan hauskaa. Sinun

Teiserisi pitäisi olla mukana, hän ymmärtää ilonpidon paremmin kuin

sinä ja minä. Sano hänelle paljo terveisiä, kun palaat kotia. Hänhän

ei tosin voi sietää minua, mutta kuitenkin -- -- --"

Hän alkoi jälleen jutella tuolla vastustamattomalla, vaikka tyynellä

ja hillityllä iloisuudellaan, joka aina oli hänen hyvien hetkiensä

merkkinä, ja minua hämmästytti huomata, kuinka kaikki, satunnainen

ja vähäpätöinenkin, jonka luulin hänen jo kauan sitten unohtaneen,

oli säilynyt hänen muistissaan. Myöskin ensimäisen illan, jonka olin

viettänyt hänen luonansa Marionin, Kranzlin ja muiden seurassa,

sekä meidän välillämme silloin sattuneen riidan muisti hän. Vain

Gertrudista ei hän puhunut; ajan, jolloin tämä oli tullut meidän

väliimme, jätti hän koskettelematta, ja minä olin siitä hyvilläni.

Nämä odottamattoman hauskat hetket ilahduttivat minua, ja annoin

hänen runsaasti nautiskella hyvää viiniä, tekemättä mitään

huomautuksia. Tiesin, miten harvinaisia tuollaiset hetket hänelle

olivat ja miten hän itse niitä vaali ja suojeli, kun ne kerran

saapuivat, ja ne eivät milloinkaan saapuneet viipymättä. Tiesin

myöskin, ettei tätä voinut kauan kestää, että hän aamulla jälleen

olisi ärtynyt ja juro; kuitenkin syttyi minunkin mielessäni

sydämellinen lämpö ja miltei iloinen tunnelma, kun kuuntelin hänen

älykkäitä vaikkakin keskenään ristiriitaisia mietelmiään.

Kerran, kun hän oli vaiti ja mietiskeli, aloin kertoa hänelle, mitä

teosofi-tuttavani oli sanonut minulle yksinäisyyden sairaudesta.

"Vai niin", sanoi hän hyvätuulisesti. "Ja sinä tietysti uskoit häntä.

Sinun olisi muuten pitänyt ruveta teologiksi."

"Miksi niin? Siinä voi sentään olla yhtä ja toista oikeata."

"Tietysti. Viisaat herrat todistavat aina yhä uudestaan ja uudestaan,

että kaikki on vain kuvittelua. Tiedätkö, olen aikaisemmin useasti

lukenut tuollaisia kirjoja ja voin vakuuttaa, ettei niissä ole

takana mitään, ei kerrassaan mitään. Kaikki, mitä nämä filosofit

kirjoittavat, on vain leikittelyä; itseänsä he kenties lohduttavat

sillä. Toinen keksii individualismin, koska hän ei voi sietää

aikalaisiansa, toinen sosialismin, koska hän ei voi elää yksin.

Voihan olla, että meidän yksinäisyydentunteemme on sairautta. Mutta

se ei muuta asiaa. Unissakäyminen on myöskin sairautta, mutta siitä

huolimatta seisoo sellainen ihminen katonräystäällä ja taittaa

niskansa, jos häntä puhuttelee."

"No, sehän on sentään hiukan toista."

"Olkoon minun puolestani, en väitä olevani oikeassa. Tarkotan vain,

ettei viisaudella päästä minnekään. On vain kaksi viisautta; kaikki,

mikä on siltä väliltä, on lorua."

"Mitä viisauksia sitten tarkotat?"

"No, joko on maailma huono ja kurja, kuten buddhalaiset ja kristityt

sanovat. Silloin täytyy elää säkissä ja tuhassa, luopua kaikesta, ja

luulen, että sitä tietä voi tulla varsin tyytyväiseksi. Askeettien

elämä ei ole niin vaikeata kuin luullaan. Tai on sitten maailma ja

elämä hyvä ja oikea; silloinhan ei voi tehdä muuta kuin elää mukana

ja sitten kuolla rauhassa, kun se on lopussa..."

"Ja kumpaa uskot itse?"

"Sitä ei pidä keltään kysyä. Useimmat ihmiset uskovat molempia, aina

sen mukaan millainen sää on, ovatko he terveitä ja onko heillä rahaa

kukkarossa vai eikö. Ja nekään, jotka todella uskovat jompaankumpaan,

eivät elä sen mukaisesti. Niin on minunkin laitani. Uskon nimittäin,

kuten Buddha, ettei elämä ole minkään arvoinen. Mutta minä elän

kuitenkin sen mukaisesti, mikä aistejani mielyttää ja ikäänkuin ne

olisivat pääasia. Kunhan vain olisi hauskempaa!"

Ei ollut vielä myöhästä, kun lopetimme. Kun menimme sivuhuoneen

lävitse, missä paloi vain yksinäinen sähkölamppu, pidätti Muoth minua

käsivarresta, sytytti kaikki valot ja otti verhon Gertrudin kuvan

edestä, joka siinä nojasi seinää vastaan. Katselimme vielä kerran

noita rakkaita, kirkkaita kasvoja; sitten peitti hän taulun jälleen

ja sammutti valot. Hän seurasi minua huoneeseeni ja asetti vielä pari

aikakauslehteä pöydälleni; siltä varalta että minua haluttaisi lukea.

Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi hiljaa: "Hyvää yötä,

ystäväni."

Menin vuoteeseeni ja makasin vielä noin puoli tuntia valveilla häntä

ajatellen. Minua oli liikuttanut ja hävettänyt kuullessani, miten

uskollisesti hän oli muistissaan säilyttänyt kaikki ystävyytemme

aikana sattuneet pikkuseikatkin. Hän, jonka oli vaikeata osottaa

ystävyyttään, oli kiintynyt niihin, joista hän piti, sydämellisemmin

kuin olin luullutkaan.

Tämän jälkeen nukahdin ja uneksin sekaisin Muothista, oopperastani

ja herra Lohesta. Kun heräsin, oli vielä yö. Heräsin pelästykseen,

jolla ei ollut mitään yhteyttä unennäköjeni kanssa, näin ikkunan

häämöttävän epäselvänä hämärästä, tunsin tuskallista ahdistusta,

käännähdin vuoteellani ja koetin päästä täydelleen hereilleni ja

tajuntaani.

Silloin kuului ovelleni nopeita, voimakkaita lyöntejä; hypähdin

pystyyn ja avasin oven. Ulkona seisoi palvelija, vain niukasti

puettuna ja tuijotti minuun kauhistunein silmin.

"Tulkaa!" kuiskasi hän läähättäen, "on tapahtunut onnettomuus!"

Vedin ylleni vain yönutun ja seurasin nuorta miestä portaita alas.

Hän avasi erään oven ja minä astuin sisään. Pienellä pöydällä seisoi

kynttilänjalka, missä paloi kolme kynttilää; vieressä oli ylösalasin

myllerretty vuode, ja siinä näin, maaten suullaan ystäväni Muothin.

"Meidän täytyy kääntää hänet ympäri", sanoin hiljaa.

Palvelija ei näyttänyt oikein uskaltavan lähestyä vuodetta.

"Lääkäri saapuu varmaankin heti", sanoi hän änkyttäen.

Mutta minä pakotin hänet tulemaan avukseni, me käänsimme makaavan

ympäri ja minä näin nyt ystäväni kasvot, jotka olivat kalpeat ja

vääristyneet; hänen paitansa oli verinen, ja kun me laskimme hänet

vuoteeseen ja jälleen peitimme hänet, värähti hänen suunsa hiukan ja

silmissä ei enää ollut katsetta.

Palvelija alkoi nyt nopeasti kertoa, mutta minä en halunnut tietää

mitään. Kun lääkäri saapui, oli Muoth jo kuollut. Varhain aamulla

sähkötin Imthorille, sitten palasin hiljaiseen taloon, istuin

kuolleen vuoteen ääressä, kuuntelin tuulen ulvontaa ulkona ja tiesin

nyt vasta, miten olin tätä miesparkaa rakastanut. Surkutella en häntä

voinut, hänen kuolemansa oli ollut kevyempi kuin hänen elämänsä.

Illalla olin asemalla ja näin vanhan Imthorin astuvan junasta ja

hänen jäljessään solakan, mustiinpuetun naisen, ja minä vein heidät

vainajan luokse, joka nyt oli puettu ja asetettu arkkuun eilisten

kukkien keskelle. Silloin kumartui Gertrud ja suuteli häntä kalpeille

huulille.

Kun seisoimme hänen hautansa ääressä, huomasin kookkaan, kauniin

naisen, jolla oli itkettyneet kasvot ja ruusuja kädessä ja joka

seisoi yksinään; kun uteliaasti katsoin häneen, huomasin, että se oli

Lotte. Hän nyökäytti minulle päätänsä ja minä hymyilin. Mutta Gertrud

ei ollut itkenyt, hän tuijotti kalpein, laihtunein kasvoin ankarasti

eteensä hiljaisessa sadesäässä ja piti itseänsä suorana kuin nuori

puu, joka seisoo vankoin juurin. Mutta se oli vain hätäpuolustusta,

ja kahta päivää myöhemmin, kun hän kotona sai vastaanottaa

Muothin lähettämät kukat, jotka sillä välin olivat saapuneet, hän

murtui, painui kokoon ja pysyi sitten kauan aikaa meille kaikille

näkymättömissä.

9.

Myöskin minussa pääsi murhe vasta myöhään oikein valtoihinsa. Ja nyt,

kuten aina tällaisissa tapauksissa käy, muistuu mieleeni lukemattomia

tilaisuuksia, joissa olin tehnyt kuolleelle ystävälleni vääryyttä.

Pahimmin oli hän sentään itse kohdellut itseänsä, eikä vasta nyt

kuollessaan. Mietin paljon näitä asioita enkä voinut huomata tässä

kohtalossa mitään epäselvää ja käsittämätöntä; mutta kaikki siinä

oli julmaa ja ilkkuvaa. Oman elämänikään laita ei ollut toisin, ei

myöskään Gertrudin ja monen muun. Kohtalo ei ollut hyvä, elämä oli

oikullinen ja julma, luonnossa ei ollut hyvyyttä eikä järkeä. Mutta

hyvyyttä ja järkeä on meissä itsessämme, meissä ihmisissä, joilla

kohtalo leikkii, ja me voimme olla voimakkaampia kuin luonto ja

kohtalo, vaikkapa väinkin katoavien hetkien ajan. Me voimme olla

toisiamme lähellä, kun kärsimme, ja katsoa toisiamme ymmärtäväisesti

silmiin, rakastaa toisiamme ja lohduttaa toisiamme.

Ja monasti, kun synkät syvyydet ovat vaiti, voimme enemmänkin.

Silloin voimme hetkisen olla jumalia, käskevästi ojentaa kätemme

ja luoda asioita, jotka eivät ennen olleet olemassa ja jotka, kun

ne kerran ovat luodut, elävät ilman meitä edelleen. Me voimme

säveleistä, sanoista ja muista halvoista aineksista rakentaa

soittimia, tehdä lauluja, jotka ovat täynnä lohdutusta ja hyvyyttä,

kauniimpia ja katoamattomampia kuin sattuman ja kohtalon sorahtavat

säveleet. Me voimme kantaa jumaluutta sydämessämme, ja aikoina,

jolloin olemme sitä täynnä, voi se katsoa meidän silmistämme ja puhua

meidän suumme kautta myös muille, jotka eivät sitä tunne tai tahdo

tuntea. Emme voi erottaa sydäntämme elämästä, mutta voimme muodostaa

sen sellaiseksi, että se on voimakkaampi kohtaloa ja voi musertumatta

ottaa vastaan tuskiakin.

Siten olen niinä vuosina, jotka Heinrich Muoth on ollut haudattuna,

tuhannesti herättänyt hänet eloon itselleni ja keskustellut hänen

kanssaan viisaammin ja hellemmin kuin milloinkaan hänen elossa

ollessaan. Ja minä olen, ajan tultua, nähnyt äitini vaipuvan

kuolinvuoteelleen ja nähnyt myöskin kauniin, iloisen Brigitte

Teiserin, joka vuosikausien odottamisen ja kuihtumisen jälkeen oli

mennyt naimisiin erään säveltaiteilijan kanssa, kuolevan ensimäiseen

lapsivuoteeseen.

Gertrud on voittanut sen tuskan, joka hänet valtasi, kun lähettämämme

kukat saapuivat hänelle kuolleen tervehdyksenä. En puhu useasti siitä

hänen kanssaan, vaikka näen hänet joka päivä. Mutta luulen että hän

katsoo kevättään kuin etäistä, entisinä matkapäivinä nähtyä laaksoa,

eikä kuten kadotettua Eedenin puutarhaa. Hän on saanut takaisin

terveytensä ja iloisuutensa, hän laulaakin jälleen. Mutta sen

jälkeen kun hän painoi suudelman vainajan kylmille huulille ei hän

ole suudellut ketään muuta miestä. Kerran, pari, -- näiden vuosien

aikana, kun hänen olemuksensa oli toipunut ja kukoisti entisessä

loistossaan, -- kulkivat ajatukseni vanhaa kiellettyä rataansa häntä

kohti ja sanoivat: miksi ei? Mutta salaisesti tiesin jo vastauksen

ja ettei minun ja hänen elämässään enää ollut mitään korjattavissa.

Hän on ystäväni, ja kun levottoman yksinäisten aikojen jälkeen astun

esim. hiljaisuudestani ja olen saanut valmiiksi laulun tai sonaatin,

kuuluu se ensiksi meille molemmille. Muoth oli oikeassa, vanhana

on onnellisempi kuin nuoruudessa, jota aikaa en kuitenkaan tahdo

moittia, sillä se kaikuu kuitenkin kaikissa unelmissani korviini

ihanana lauluna ja soi nyt puhtaampana ja kirkkaampana kuin silloin,

kun se vielä oli todellisuutta.