Hän nauroi jälleen. "Ettekö tiennyt sitä? Voi, hän löi minua monasti,
mutta ei nyt enää pitkiin aikoihin. Hänestä on tullut kohtelias, hän
teititteli minua, ja nyt ei hän enää tunne minua. Hänellä on toinen,
niin luulen. Sen vuoksi tulin. Sanokaa se minulle, pyydän teitä! Onko
hänellä toinen! Te tiedätte sen! Teidän täytyy se tietää!"
Ennenkuin ennätin torjua, oli hän tarttunut molempiin käsiini. Olin
kuin kangistunut, ja niin mielelläni kuin halusinkin vapautua hänestä
ja tehdä kohtauksemme niin lyhyeksi kuin mahdollista, olin kuitenkin
miltei iloinen sen johdosta, ettei hän antanut minulle lainkaan
suunvuoroa, sillä en olisi tiennyt mitä sanoa.
Hän oli tyytyväinen sen johdosta että minä häntä kuuntelin ja hän
pyysi, kertoi ja valitti kiihkeän intohimoisesti. Mutta minä katselin
yhä noihin kyyneleisiin, kypsyneihin, kauniisiin kasvoihin enkä
voinut ajatella muuta kuin: "Muoth on lyönyt häntä!" Olin näkevinäni
hänen nyrkkinsä, ja minua kauhistutti tuo mies ja tuo nainen, jolla
lyöntien ja halveksumisen ja hylkäämisen jälkeenkään ei näyttänyt
olevan muuta ajatusta eikä toivomusta, kuin löytää jälleen tie hänen
luokseen ja takaisin samoihin nöyryytyksiin.
Vihdoinkin tulva tyrehtyi, Lotte puhui hitaammin, näytti olevan
hämillään ja tajuavan aseman sekä vaikeni vihdoin. Samalla irrotti
hän kätensä minun käsistäni.
"Hänellä ei ole ketään toista", sanoin hiljaa, "ainakaan en minä
tiedä mitään sellaisesta enkä myöskään sitä usko."
Hän katsoi minuun kiitollisena.
"Mutta auttaa en teitä voi", jatkoin. "En koskaan puhu hänen kanssaan
tällaisista asioista."
Olimme molemmat hetkisen aikaa ääneti. Minun täytyi ajatella
Marionia, kaunista Marionia ja tuota iltaa, jolloin olin kävellyt
hänen rinnallaan töhnin puhaltaessa ja jolloin hän niin urhoollisesti
oli pitänyt rakastettunsa puolta. Oliko hän lyönyt tätäkin? Ja
juoksiko tämäkin yhä hänen jäljessään?
"Miksi oikeastaan tulitte minun luokseni?" kysyin.
"En tiedä; jotain minun täytyi tehdä. Ettekö luule hänen enää
lainkaan ajattelevan minua? Te olette hyvä ihminen, te autatte
minua! Te voisitte toki kerran koettaa, kerran kysyä, puhua hänelle
minusta..."
"Ei, sitä en voi. Jos hän teitä vielä rakastaa, tulee hän itse
jälleen luoksenne. Ja ellei, niin silloin -- -- --"
"Mitä silloin?"
"Silloin unohtakaa hänet, hän ei ansaitse sitä, että te niin suuresti
nöyryytätte itseänne."
Silloin naurahti hän äkkiä.
"Voi teitä! Mitä tiedätte te rakkaudesta!"
Hän on oikeassa, ajattelin, mutta se koski minuun kuitenkin. Vaikka
lempi ei ollut löytänytkään tietä luokseni, vaikka seisoinkin
syrjässä, mikä velvollisuus minun oli olla toisten uskottuna ja
auttajana? Säälin naista, mutta halveksin häntä vielä enemmän. Jos
rakkaus oli tätä, vuoroin julmuutta ja vuoroin nöyryytystä, silloin
oli parempi elää ilman rakkautta.
"En tahdo riidellä", sanoin kylmästi. "En ymmärrä sen luontoista
rakkautta."
Lotte kietoi harson jälleen kasvoilleen.
"Minä lähdenkin jo."
Nyt hän jälleen säälitti minua, mutta enhän voinut antaa tuon hullun
kohtauksen alkaa uudelleen; sen vuoksi olin ääneti ja avasin hänelle
oven, jota kohti hän astui. Saatoin hänet ohi uteliaan emännän
portaille saakka; siellä kumarsin hänelle, ja hän meni sanomatta enää
mitään ja minuun katsomatta.
Surullisena silmäilin hänen jälkeensä enkä päässyt pitkään aikaan
irti hänen kuvastaan, joka yhä oli silmieni edessä. Olinko minä
tosiaankin aivan toisenlainen ihminen, kuin kaikki nuo muut, kuin
Marion, kuin Lotte, kuin Muoth? Oliko tuo tosiaankin rakkautta?
Näin heidän kaikkien, noiden intohimon ihmisten, hoippuvan kuin
myrskyjen heitteleminä ja ajautuvan epävarmuutta kohti, miehen tänään
halun ja huomenna kyllästymisen kiusaamana, synkästi rakastaen
ja häikäilemättä siteitä katkaisten, ei mistään viehtymyksestään
varmana eikä mistään lemmestään iloitsevana, ja naiset hurmautuneina,
loukkauksia ja lyöntejä sietäen, vihdoin hyljättyinä ja kuitenkin
yhä hänessä riippuen, mustasukkaisuuden ja halveksitun rakkauden
alentamina, uskollisina kuin koirat. Tuona päivänä jälleen kerran
sangen pitkistä ajoista minä itkin. Vuodatin tahtomattani kiukkuisia
kyyneleitä näiden ihmisten vuoksi, ystäväni Muothin, elämän ja
rakkauden vuoksi, ja hiljaisempia, salaisia kyyneleitä itseni vuoksi,
minun, joka elin kaiken tuon keskellä ikäänkuin toisessa tähdessä,
joka en ymmärtänyt elämää, joka kaipasin rakkautta ja jonka kuitenkin
täytyi sitä peljätä.
Heinrich Muothin luona en enää pitkään aikaan ollut käynyt. Hän
saavutti näihin aikoihin riemuvoittoja Wagner-laulajana ja häntä
alettiin pitää "tähtenä". Samaan aikaan minäkin vaatimattomasti
astuin julkisuuteen. Lauluni ilmestyivät painosta ja saivat
ystävällisen vastaanoton, ja kaksi kamarimusiikkisävellystäni
esitettiin konserteissa. Ystävieni taholta sain hiljaista
tunnustusta, kritiikki pysyi vielä ääneti odottavalla kannalla tai
kohteli minua lempeästi vasta-alkajana.
Olin paljo viulunsoittaja Teiserin seurassa, hän piti minusta
ja kiitteli teoksiani ystävän ilolla, ennusti minulle suurta
menestystä ja oli aina valmis soittamaan kanssani. Kuitenkin
puuttui minulta jotain. Tunsin kaipaavani Muothin luokse, mutta
vältin häntä yhä. Lottesta en kuullut enää mitään. Miksi en ollut
tyytyväinen? Moitin itseäni siitä, ett'ei uskollisen kelpo Teiserin
seura minulle riittänyt. Mutta hänessäkin kaipasin jotain. Hän
oli minusta liian iloinen, liian aurinkoinen, liian tyytyväinen,
hän ei näyttänyt tuntevan mitään syvyyksiä. Muothista ei hänellä
ollut hyvää sanottavana. Monasti teatterissa, kun Muoth lauloi,
katsoi hän minuun ja kuiskasi: "Näetkö, miten hän taas hutiloi!
Hän on jo aivan pilalla! Mozartia ei hän milloinkaan laula; hän
kyllä tietää, miks'ei." Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa,
enkä kuitenkaan tehnyt sitä täydestä sydämestäni, riipuin yhä
vielä kiinni Muothissa, enkä kuitenkaan osannut häntä puolustaa.
Muothissa oli jotain, mitä Teiserillä ei ollut, mitä hän ei tuntenut
ja mikä minut liitti Muothiin. Se oli ikuinen ikävä, kaipuu ja
tyytymättömyys. Ne minut ajoivat opintoihin ja työhön, ne minut
saivat tarttumaan kiinni ihmisiin, jotka olivat liukuneet käsistäni,
juuri niinkuin Muothinkin, jota tämä sama tyytymättömyys kannusti
ja kiusasi. Säveltäminen oli aina oleva kutsumukseni, sen tiesin,
mutta halusin myöskin kerran saada luoda onnen ja yltäkylläisyyden
ja häiritsemättömän ilon tunteesta enkä aina vain kaipauksesta ja
sydämen orpoudesta. Ah, miksi ei minua tehnyt onnelliseksi se, minkä
kuitenkin toki omistin, musiikkini? Ja miks'ei Muoth ollut onnellinen
siitä, mitä hän omisti, rajusta elinvoimastaan ja naisistansa?
Teiser oli onnellinen, häntä ei vaivannut mikään saavuttamattoman
kaipuu. Hänellä oli lempeä, epäitsekäs ilonsa taiteesta, jolta hän ei
vaatinut yhtään enempää, kuin mitä se hänelle antoi, ja ulkopuolella
taidetta oli hän vielä tyytyväisempi, silloin tarvitsi hän vain
pari ystävällistä sielua, kenties sattumalta lasillisen viiniä ja
lomapäivinään huviretken maalle, sillä hän oli innostunut matkailija.
Jos teosofien opissa oli jotain paikkansa pitävää, niin täytyi tämän
miehen olla jo miltei täydellinen, niin hyvä hän oli olemukseltaan ja
niin vähän antoi hän intohimon ja tyytymättömyyden päästä sydämeensä.
Kuitenkaan en olisi tahtonut olla hänen kaltaisensa. En tahtonut
olla kukaan muu, tahdoin pysyä omassa kuoressani, joka kuitenkin
monasti oli minulle liian ahdas. Aloin tuntea itsessäni voimaa sen
jälkeen kuin teokseni hiljalleen alkoivat vaikuttaa, ja olin jo
tulemassa ylpeäksi. Joku ihmisten luokse johtava silta täytyi minun
löytää, minun täytyi jollain tavalla voida elää heidän joukossaan,
olematta aina alakynnessä. Jollei ollut muuta tietä, saattoi kenties
musiikkini johtaa minut siihen. Elleivät he rakastaneet minua,
täytyisi heidän rakastaa minun teoksiani.
Sellaisista hulluista ajatuksista en päässyt irti. Ja kuitenkin
olin valmis antautumaan, uhraamaan itseni, kun vain joku olisi
tahtonut minut saada, kun vain joku olisi todella ymmärtänyt minua.
Eikö musiikki ollut maailman salainen laki, eivätkö maat ja tähdet
kulkeneet harmonisesti ratojaan? Ja minunko piti jäädä yksin, olla
löytämättä ihmistä, jonka olemus sointui yhteen omani kanssa?
Vuoden olin näin elänyt vieraassa kaupungissa. Paitsi Muothia,
Teiseriä ja johtaja Rössleriä oli minulla aluksi ollut sangen vähän
seuraa, mutta viime aikoina olin joutunut suurempiin seurapiireihin,
jotka eivät minua viehättäneet, mutta eivät myöskään olleet minulle
vastenmielisiä. Sen johdosta että kamarimusiikkisävellyksiäni oli
esitetty konserteissa, olin tullut tuttavaksi myöskin ulkopuolella
teatteria olevien musiikkimiesten kanssa; kannoin nyt pikku
piirissäni hiljaa kasvamassa olevan maineen miellyttävää kuormaa,
näin että minut tunnettiin ja huomattiin. Kaikesta maineesta on se
suloisinta, jolla ei vielä ole takanaan suurta menestystä, joka ei
vielä herätä kateutta, ei vielä eristä. Kulkee mukanaan tietoisuus
siitä, että tulee siellä täällä huomatuksi, mainituksi nimeltä,
kohtaa ystävällisiä katseita, näkee vertaisten nyökäyttävän päätään
hyväntahtoisesti ja nuorempien tervehtivän kunnioittavasti, ja kantaa
yhä mukanaan salaista tunnetta siitä, että paras vielä on tulematta,
niinkuin kaikki nuoret ajattelevat, kunnes näkevät, että paras on
jo mennyttä. Minun nautintoani vähensi enimmän se, että aina luulin
huomaavani tunnustuksen seassa sääliä. Tuntuipa usein siltä, että
minua säästeltiin ja oltiin siksi minulle niin ystävällisiä, että
olin rampa poloinen, jolle mieluisasti suotiin jotain iloa.
Erään konsertin jälkeen, missä oli esitetty muuan minun sävellykseni
kahdelle viululle, tutustuin rikkaaseen tehtailijaan Imthoriin,
joka oli tunnettu innokkaaksi musiikin ystäväksi ja nuorten kykyjen
suosijaksi. Hän oli jotenkin pienikasvuinen, tyynennäköinen
mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja jonka ulkomuodosta ei
voinut arvata enemmän hänen rikkauttaan kuin hänen läheistä
suhdettansa taiteeseenkaan. Mutta siitä, mitä hän kanssani puhui,
saatoin kyllä huomata, miten paljo hän ymmärsi musiikkia; hän ei
lausunut umpimähkäisiä ylistelyjä, vaan antoi tyynen, asiallisen
hyväksymisensä, joka oli enemmän arvoinen. Hän kertoi minulle, minkä
jo olinkin aikaisemmin saanut tietää toiselta taholta, että hänen
kotonaan useasti toimeenpantiin soitannollisia iltoja sekä uuden että
vanhan musiikin esittämistä varten. Hän antoi minullekin kutsun ja
lausui lopuksi: "Teidän laulunne ovat myöskin tutut meille, pidämme
niistä paljo. Valmistatte ilon myöskin tyttärelleni."
Vielä ennen kuin tulin käyneeksi hänen luonaan sain kutsun. Herra
Imthor pyysi lupaa antaa esittää minun Es-duuri-trioni hänen
kotonansa. Pari kelpo taiteilijaa, sellon- ja viulunsoittaja, oli
käytettävissä, ja minulle oli varattu ensimäinen viulu, jos olin
halukas ottamaan osaa esitykseen. Tiesin että Imthorin tapana oli
aina maksaa sangen hyvä korvaus niille ammattitaiteilijoille, jotka
esiintyivät hänen luonaan. Sellaiseen en olisi mielelläni tahtonut
suostua, ja kuitenkaan en tiennyt, kuinka kutsu oli tarkotettu.
Lopuksi kuitenkin otin tarjouksen vastaan, molemmat soittotoverini
kävivät luonani saamassa nuotit, ja meillä oli muutamia harjotuksia.
Välillä kävin Imthorin luona, mutta en tavannut ketään kotoa. Sitten
tuli sovittu ilta.
Imthor oli leskimies ja asui vanhassa, yksinkertaisen jykevässä
porvaristalossa, yhdessä noita harvoja, joilla vielä keskellä yhä
suurenevaa kaupunkia oli vanhat puutarhansa pienentämättöminä
ympärillään. Puutarhasta en nähnyt paljoa illalla tullessani, näin
vain lyhyen lehtokujan korkeita plataaneita, joiden runkoja valoisat
kohdat lyhdynvalossa osottivat, ja välillä pari vanhaa, tummentunutta
kiviveistosta. Korkeiden puiden takana sijaitsi vaatimattomasti
vanha, leveä ja matalaksi rakennettu talo, jossa ulko-ovelta
alkaen käytävien, portaiden ja kaikkien huoneiden seinät olivat
täynnä vanhoja maalauksia, perhemuotokuvia ja mustuneita maisemia,
vanhanaikaisia näköaloja ja eläinkuvia. Saavuin yht'aikaa toisten
vieraiden keralla, ja meidät otti vastaan talon seuranainen, joka
johti meidät sisään.
Seura ei ollut varsin suuri, mutta pienenpuoleisissa suojissa oli
kuitenkin hiukan ahdasta, kunnes musiikkihuoneen ovet avattiin.
Täällä oli tilavaa ja näytti kaikki uudelta, piano, nuottikaapit,
lamput ja tuolit; vain seinillä olevat taulut olivat täälläkin
vanhoja.
Soittajatoverini olivat jo saapuvilla, asetimme nuottijalustamme
kuntoon ja aloimme virittää viulujamme. Silloin aukeni kauimpana
takana oleva ovi ja vasta puolittain valaistuun huoneeseen astui
vaaleihin puettu nainen. Molemmat herrat tervehtivät häntä
erinomaisen kohteliaasti, näin että se oli Imthorin tytär. Hän katsoi
minuun silmänräpäyksen ajan kysyvästi, sitten hän, ennenkuin vielä
olin ennättänyt tulla esitetyksi, ojensi minulle kätensä ja sanoi:
"Tunnen teidät jo, olette herra Kuhn? Tervetuloa!"
Kaunis tyttö oli heti sisäänastuessaan tehnyt minuun vaikutuksen,
ja nyt kaikui hänen äänensä niin kirkkaana ja ystävällisenä, että
minä sydämellisesti puristin hänen tarjottua kättänsä ja katsoin
tyytyväisenä hänen silmiinsä, jotka tervehtivät minua ystävällisesti.
"Iloitsen jo edeltäpäin triostanne", sanoi hän hymyillen, ikäänkuin
olisi hän odottanutkin minun olevan sellaisen kuin olin ja kuin olisi
hän ollut tyytyväinen.
"Samoin minäkin", vastasin minä tietämättä mitä sanoin ja katsahdin
häneen uudelleen; hän nyökäytti päätään. Sitten jatkoi hän matkaansa
salista, ja minä katsoin hänen jälkeensä. Pian tämän jälkeen tuli
hän takaisin, isänsä käsipuolessa, ja heidän jäljessään saapui
seura. Me kolme istuimme jo telineittemme ääressä valmiina. Vieraat
istuutuivat, muutamat tuttavat nyökäyttivät minulle tervehdykseksi
päätänsä, isäntä ojensi minulle kätensä, ja kun kaikki olivat
istuutuneet, sammuivat sähkövalot ja palamaan jäivät vain kynttilät
nuottitelineittemme yläpuolella.
Olin miltei unohtanut musiikkini. Etsin salin takaosasta neiti
Gertrudia, joka istui hämärässä nojaten erästä kirjatelinettä
vastaan. Hänen tummanvaaleat hiuksensa näyttivät miltei mustilta,
hänen silmiänsä en nähnyt. Nyt laskin hiljaa tahdin ja annoin merkin
päälläni, ja me viritimme levein vedoin andanten.
Nyt soittaessani tuli minun hyvä olla, keinuin itse mukana
tahdissa ja leijuin vapaana, sointuen yhteen sävelvirtojen kanssa,
jotka tuntuivat minusta kaikki aivan uusilta ja ikäänkuin tässä
silmänräpäyksessä keksityiltä. Minun ajatukseni Gertrud Imthorista
yhtyivät puhtaasti ja häiriintymättä ajatuksiini musiikista, liikutin
käyrääni ja annoin silmilläni ohjeita, kauniisti ja tasaisesti
virtasi soitto ilmoille ja otti minut mukaansa, rakensi kultaisen
sillan Gertrudin luokse, jota en voinut enää nähdä ja jota en enää
kaivannutkaan nähdä. Annoin hänelle soittoni ja hengenvetoni,
ajatukseni ja sydämenlyöntini, niinkuin aamuvaeltaja antautuu
varhaisen päivän kuulakkuuteen ja niittyjen loistoon. Ja hyvinvoinnin
ja sävelten kohoavan voiman ohella paisutti mieltäni ihmeellinen
onnentunne siitä, että nyt näin äkkiä tiesin, mitä rakkaus oli. Se ei
ollut mikään uusi tunne, vain ikivanhojen aavistusten kirkastamista
ja selkenemistä, niiden paluuta vanhaan kotimaahansa.
Ensimäinen osa oli lopussa; soin itselleni vain minuutin väliajan.
Hiljaa kaikuivat kielten virityksestä syntyneet äänet, jännittyneiden
kasvojen ja nyökkäävien päiden yli näin silmänräpäyksen ajan
tummanvaalean pään, lempeän, kirkkaan otsan ja kirkkaanpunaisen,
ankaran suun; sitten koputin hiljaa telineeseen, ja me alotimme
toisen osan, joka minun mielestäni on onnistunein. Soittajat
lämpenivät, laulun kasvava kaihomielisyys teki rauhattomia
kaarroksia, lenteli epäröivin siivin ympäri, etsi ja häipyi
arkaan valitukseen. Syvänä ja lämpöisenä otti sello säveleen
haltuunsa, kohotti sen voimallisesti ja hartaasti, kantoi sen
sitten soinnuttomasti uuteen, synkempään äänilajiin ja lopetti sen
epätoivoisena puoleksi raivoisaan bassoon.
Tämä toinen osa oli minun itsetunnustukseni, minun kaipuuni ja
tyytymättömyyteni tunnustus Kolmannen osan tarkotus oli kuvata
lunastusta ja päämäärän saavuttamista. Mutta tästä illasta saakka
tiesin, ettei se ollut mitään, ja sivuutin sen huolettomasti kuin
ainakin asian, joka oli jäänyt taakseni. Sillä luulin nyt tietäväni
tarkasti, mitenkä vapahduksen olisi pitänyt soida, mitenkä loiston
ja rauhan olisi pitänyt puhjeta myrskyisästä äänten pauhusta, valon
synkistä pilvistä. Mitään tästä kaikesta ei ollut trioni kolmannessa
osassa, se oli vain kasvaneiden epäsointujen lieventävä vaimentuminen
ja yritys selventää ja kiihdyttää vanhaa perussävelmää. Siitä, mikä
minussa itsessäni nyt loisti ja lauloi, ei siinä ollut säveltä eikä
väläystäkään, ja minua ihmetytti, ettei kukaan huomannut sitä.
Trioni oli lopussa. Nyökäytin päätäni kahdelle toverilleni ja panin
viuluni pois. Valot syttyivät jälleen, vieraat alkoivat liikkua,
useat tulivat luokseni tavanmukaisin kohteliaisuuksin, ylistyksin
ja arvosteluin, osottaakseen olevansa asiantuntijoita. Teoksen
pääpuutteesta ei kukaan huomauttanut.
Jakaannuttiin useampiin huoneisiin, nautittiin teetä, viiniä ja
leivoksia, herrojen huoneessa tupakoitiin. Kului tunti ja vielä
toinenkin. Silloin vihdoinkin, minun enää tuskin odottaessanikaan,
Gertrud seisoi luonani ja ojensi minulle kätensä.
"Miellyttikö se teitä?" kysyin.
"Kyllä, se oli kaunis", sanoi hän nyökäyttäen päätään. Mutta minä
näin, että hän ajatteli enempääkin. Senvuoksi sanoin: "Tarkotatte
toista osaa. Muuhan ei ole minkään arvoista."
Silloin katsoi hän minua jälleen uteliaasti silmiin kypsyneen naisen
älykkyys katseessaan ja sanoi: "Tiedätte siis sen itse. Ensimäinen
osa on hyvää musiikkia, eikö totta? Toinen osa paisuu mahtavaksi
ja leveäksi ja vaatii kolmannelta liian paljon. Näki teidän
soittamistavastannekin, milloin todella olette mukana, milloin ette."
Minun oli mieluista kuulla, että hänen kirkkaat, hyvät silmänsä
olivat seuranneet minua tietämättäni. Ja ajattelin jo tänä
tuttavuutemme ensimäisenä iltana, että olisi autuasta viettää
kokonainen elämä tuon kauniin ja vilpittömän katseen alla, että
silloin olisi mahdotonta milloinkaan tehdä tai ajatella mitään
huonoa. Ja tuosta illasta saakka tiesin, että minun eheyden ja
lempeän sopusoinnun kaipuulleni oli jossain löydettävissä tyydytys
ja että maailmassa oli joku, jonka katseeseen ja ääneen jokainen
suonentykähdys ja jokainen hengenveto minussa vastasi puhtaasti ja
sydämellisesti.
Myöskin hän tajusi heti minussa oman olentonsa ystävällisen ja
puhtaan heijastuksen ja osotti minulle ensi hetkestä alkaen
tyyntä luottavaisuutta, joka sai hänet avautumaan minulle
teeskentelemättömänä ja pelkäämättä väärinkäsitystä tai luottamuksen
väärinkäyttämistä. Hänestä tuli heti läheinen ystävä minulle, mikä
on näin nopeasti mahdollista vain nuorille ja vähän turmeltuneille
ihmisille. Tähän saakka olin tosin silloin tällöin ollut
rakastunut, mutta kuitenkin aina -- ja varsinkin minulle sattuneen
onnettomuuden jälkeen aroin, kaihosin ja epävarmoin tuntein. Nyt
oli rakastuneisuuden sijaan tullut rakkaus, ja minusta näytti siltä
kuin olisi hieno harmaa harso pudonnut silmiltäni ja maailma ollut
edessäni jumalaisessa alkuperäisyyden hohteessaan, niin kuin lasten
silmissä tai sellaisena kuin se on paratiisiunelmissamme.
Gertrud oli siihen aikaan tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, solakka
ja terve kuin nuori puu ja oli koskemattomana kulkenut tyttö-iän
tavallisten turhamaisuuksien ohi, seuraten omaa ylhäistä olentoansa
kuin varmasti etenevää säveltä. Sydämelleni teki hyvää, että tiesin
sellaisen olennon elävän tässä puutteellisessa maailmassa, enkä edes
ajatellutkaan mitään sellaista että vangitsisin hänet ja ottaisin
hänet yksin itselleni. Iloitsin saadessani hiukan olla osallisena
hänen kauniista nuoruudestansa ja alusta alkaen tietäissäni kuuluvani
hänen hyviin ystäviinsä.
Tämän illan jälkeisenä yönä valvoin myöhään. Mutta minua ei vaivannut
kuume eikä levottomuus, vaan makasin unta haluamatta, koska tunsin
kevääni tulleen ja sydämeni pitkien harharetkien ja talviaikojen
jälkeen olevan oikealla tiellä. Huoneeseeni virtasi kalpea yönhohde;
kaikki elämän ja taiteen päämäärät olivat edessäni läheisinä ja
selvinä, tajusin elämäni useasti kadoksiin häipyneen säveleen ja
salaisen tahdin aukottomasti aina lapsuusvuosiini saakka. Ja kun
tahdoin pidättää ja koota yhteen tämän unentapaisen kirkkauden ja
tunteen tiivistyneen täyteläisyyden ja mainita sitä nimeltä, niin
lausuin nimen Gertrud. Tämä nimi huulillani nukahdin aamupuolella yötä
ja nousin päivän valjetessa ylös reippaana ja virkistyneenä kuin
pitkän unen jälkeen.
Silloin muistuivat mieleeni viimeaikojen alakuloiset ja myöskin
ylpeät ajatukset, ja minä huomasin, mitä minulta oli puuttunut.
Tänään ei minua vaivannut eikä tuskastuttanut enää mikään, korvissani
soi jälleen suuri harmonia ja uneksin jälleen nuoruudenunelmaani
avaruuksien soitannosta. Askeleeni ja ajatukseni ja hengitykseni
tapahtuivat jälleen salaisen sävelmän tahdissa, elämällä oli jälleen
tarkotus, ja etäisyys oli aamuruskon kultaama. Ei kukaan huomannut
tapahtunutta muutosta, kukaan ei ollut minulle tarpeeksi läheinen.
Vain Teiser, suuri lapsi, nyhkäisi minua teatterissa harjotuksen
aikana iloisesti kylkeen ja sanoi: "Nukuitte hyvin tänä yönä, eikö
totta?" Mietin, millä tavalla minä voisin ilahduttaa häntä, ja kysyin
seuraavalla väliajalla: "Teiser, mihin matkustatte tänä kesänä?"
Silloin nauroi hän ujosti ja punastui kuin morsian, jolta kysytään
hääpäivää, ja sanoi: "Hyvä jumala, siihen on vielä pitkältä aikaa!
Mutta katsokaahan, täällä minulla on jo liput." Hän löi kädellään
rintataskuunsa. "Tällä kertaa lähdetään Bodenjärveltä: Reininlaakso,
Liechtensteinin ruhtinaskunta, Chur, Albula, Ylä-Engadin, Maloja,
Bergell, Comojärvi. Paluutiestä en vielä ole selvillä."
Hän kohotti jälleen viulun poskelleen ja heitti minuun vielä nopean
onnellisen katseen harmaansinisistä lapsensilmistään, jotka eivät
näyttäneet vielä milloinkaan nähneen mitään maailman liasta ja
tuskasta. Ja minä tunsin itseni veljeksi hänen kanssaan, ja samoin
kuin hän iloitsi suuresta, viikkoja kestävästä jalkamatkastaan,
vapaudesta ja huolettomasta kanssakäymisestä auringon, ilman ja maan
seurassa, niin iloitsin minäkin uudelleen kaikista elämäni teistä,
jotka olivat edessäni kuin vastasyntyneen auringon kirkastamina ja
joita minä mielin käydä pää pystyssä, kirkkain silmin ja puhtain
sydämin.
Nyt kun luon katseeni takaisin tähän aikaan, on se kaikki jo etäällä
takanani, elämäni aamupuolella, mutta jotain silloisesta valosta on
yhä vieläkin teilläni, vaikkei se enää hohdakaan yhtä nuorena ja
hymyilevänä, ja tänä päivänä niinkuin silloinkin on lohdutukseni ja
tekee minulle alakuloisina hetkinä hyvää ja poistaa pölyn sielustani,
kun lausun itselleni Gertrudin nimen ja ajattelen häntä sellaisena
kuin hän silloin tuli luokseni isänsä musiikkisalissa, kepeänä kuin
lintu ja luottavaisena kuin ystävä.
Nyt kävin jälleen myöskin Muothin luona, jota olin mahdollisuuden
mukaan vältellyt kauniin Lotten kiusallisen tunnustuksen jälkeen.
Muoth oli huomannut sen ja oli, niinkuin tiesin, liiaksi ylpeä ja
myöskin liiaksi välinpitämätön pitääkseen lukua siitä. Sillätavoin
emme enää kuukausiin olleet tavanneet toisiamme kahden kesken. Nyt,
kun olin täynnä uutta luottamusta elämään ja täynnä hyviä aikomuksia,
näytti minusta ennen kaikkea tarpeelliselta jälleen koettaa lähestyä
laiminlyötyä ystävääni. Aiheen siihen antoi uusi laulu, jonka olin
säveltänyt; päätin omistaa sen hänelle. Se oli tuon laviinilaulun
tapainen, josta hän niin paljon piti, ja teksti kuului:
Ma sammuttanut olen kynttilät,
Yö viileänä virtaa ikkunoista.
Mua syleillen kuin ystävä ja veli,
Min vertaista ei toista.
Me sairastamme samaa ikävää,
Me käymme aavistaen unelmoissa
Ja aikaa vanhaa muistelemme yhä
Omassa taaton ko'issa.
Kirjoitin tästä siistin jäljennöksen ja siihen sanat: "Omistettu
ystävälleni Heinrich Muothille."
Se mukanani läksin hänen luokseen sellaiseen aikaan, jolloin varmasti
tiesin tapaavani hänet kotoa. Aivan oikein kaikuikin hänen laulunsa
minua vastaan, hän astuskeli suuressa huoneessaan edestakaisin ja
harjoitteli. Hän otti minut vastaan tyynesti.
"Kas, herra Kuhn! Luulin jo, ett'ette tule enää lainkaan."
"Totta kai", sanoin minä, "tässä olen. Mitenkä menee?"
"Yhä entiseen tapaan. Onpa hauskaa, että jälleen kerran uskalsitte
tulla minun luokseni."
"Niin, olen viime aikoina ollut uskoton..."
"Vieläpä hyvin huomattavassa määrässä. Tiedän myöskin, miksi."
"Sitä tuskin uskon."
"Tiedän sen. Lotte kävi kerran luonanne, eikö totta?"
"Kyllä, en tahtonut mainita siitä."
"Ei ole tarpeenkaan. Siis, tässä olette jälleen."
"Ja olen tuonut jotain mukanani."
Annoin hänelle nuotit.
"Oo, uusi laulu! Se on oikein, pelkäsin jo, että piiloutuisitte
ikävään jouhimusiikkiin. Ja siinähän on omistuskin! Minulleko? Onko
se täyttä totta?"
Minua ihmetytti, että se näytti häntä niin ilahduttavan, olin
ennemmin odottanut leikinlaskua omistuksestani.
"Se ilahduttaa minua tosiaankin", sanoi hän vilpittömästi. "Minua
ilahduttaa aina kunnon ihmisten ystävyys, ja teidän erittäinkin. Olin
jo kaikessa hiljaisuudessa merkinnyt teidät kuolleidenluettelooni."
"Pidättekö sellaista luetteloa?"
"Pidänpä niinkin, kun on niin paljo ystäviä, tai on ollut, kuin
minulla... Siitä tulisi kaunis luettelo. Moraalisille olen aina
antanut korkeimman arvon, ja juuri ne vilistävät minulta kaikki
tiehensä. Lurjusten joukosta löytää joka päivä ystäviä, mutta
idealistien ja normalikansalaisten joukosta on niitä vaikea saada,
kun on joutunut huonoon maineeseen. Te olette tätä nykyä miltei
ainoa. Ja mitenkä onkaan -- mitä on vaikein saada, sitä mieluimmin
tahtoisi. Ettekö tekin ole tehnyt samaa havaintoa? Minä en ole
koskaan välittänyt muista kuin ystävistä, ja näiden asemasta juoksee
syliini vain naisia."
"Siihen olette osaksi itse syypää, herra Muoth."
"Miksi niin?"
"Kohtelette mielellänne kaikkia ihmisiä samoin kuin kohtelette
naisia. Ystävien suhteen ei tämä käy päinsä, sen vuoksi karkaavat ne
teiltä. Te olette itsekäs."
"Jumalan kiitos, sitäkö olen? Muuten, ette tekään sen vähemmän.
Kun hirveä Lotte teille valitti tuskiaan, ette suinkaan häntä
auttanut. Te ette myöskään käyttänyt hyväksenne tilaisuutta minun
käännyttämiseeni, mistä olen teille kiitollinen. Teissä asia herätti
kammoa, ja sen vuoksi pysyitte te poissa."
"No, tässä olen jälleen. Olette oikeassa, minun olisi pitänyt ottaa
Lotte suojiini. Mutta minä en ymmärrä näitä asioita. Hän on itse
nauranut minulle ja sanonut, etten ymmärrä rakkaudesta niin mitään."
"No, sitten tyydytte pysymään uskollisena ystävyydelle! Se on
myöskin harrastettava asia. Ja nyt istutte tänne ja soitatte tämän
säestyksen, tarkastamme hiukan, laulua. Ah, muistatteko vielä tuota
ensimäistänne? Teistähän on vähitellen tullut kuuluisa herra, näyttää
minusta."
"Voin olla tyytyväinen; teidän tasallenne en kuitenkaan milloinkaan
pääse."
"Lorua. Te olette säveltäjä, luova kyky, pieni jumala. Mitä teitä
maine liikuttaa? Meikäläisen täytyy rientää, jos hän tahtoo johonkin
ennättää. Meidän laulajien ja nuorallatanssijoiden laita on kuin
naisten, meidän täytyy viedä nahkamme markkinoille kun se vielä
on sileä. Mainetta niin paljo kuin suinkin, ja rahaa ja naisia ja
samppanjaa! Valokuvia sanomalehdissä, laakeriseppeleitä! Sillä
katso, jos tänään kyllästyn, tai syynä tarvitsee olla vain pieni
keuhkotulehdus, niin olen huomenna sanottu irti ja maine ja laakerit
ja koko komeus ovat mennyttä."
"No, te saatte odottaa sitä."
"Ah, tiedättekö, itse asiassa olen riivatun utelias näkemään,
millaista on vanhana oleminen. Koko puhe nuoruudesta on huijausta,
oikeata sanomalehti- ja lukukirjahuijausta! Elämän kaunein aika!
Mitä vielä, vanhat ihmiset tekevät minuun aina paljoa tyytyväisemmän
vaikutuksen. Nuoruus on elämän vaikein aika. Esimerkiksi itsemurhia
ei myöhempinä vuosina satu juuri ollenkaan."
Aloin soittaa ja hän ryhtyi silmäilemään laulua, tajusi nopeasti
säveleen ja antoi eräissä kohdissa, missä se merkitsevästi vaihtuu
mollista duuriin, hyväksyvän työnnähdyksen kyynärpäällään.
Illalla löysin kotoani, niinkuin olin pelännyt, herra Imthorin
lähettämän kirjeen, joka sisälsi pari ystävällistä sanaa ja enemmän
kuin kohtuullisen palkkion. Lähetin rahat takaisin ja kirjotin, että
olin kyllin varakas ja että mieluummin tahdoin seurustella hänen
talossaan ystävänä. Kun hänet jälleen tapasin, kutsui hän minua pian
jälleen käymään heillä ja sanoi: "Ajattelinkin, että näin kävisi.
Gertrud oli sitä mieltä, ettei minun olisi pitänyt lähettää mitään,
mutta koettaa kuitenkin tahdoin." Tästä lähtien olin Imthorin talossa
ahkera vieras. Soitin useissa kotikonserteissa ensimäistä viulua,
toimitin sinne kaiken uuden musiikin, sekä omani että muun, ja
useimmat pikkuteoksistani esitettiin siellä ensiksi.
Eräänä iltapäivänä keväällä tapasin Gertrudin yksinään erään
ystävättärensä seurassa kotona. Satoi ja hän ei suostunut laskemaan
minua takaisin. Puhuimme musiikista, ja miltei tahtomattani aloin
kertoa ja puhua varsinkin Graubündenissä viettämästäni ajasta,
jolloin olin säveltänyt ensimäiset lauluni. Sitten jouduin hämilleni;
ajattelin, mahtoiko olla oikein, että tein itsetunnustuksia tälle
tytölle. Silloin sanoi Gertrud miltei arasti: "Minun täytyy tunnustaa
teille jotain, josta ette saa olla minulle vihainen. Olen jäljentänyt
itseäni varten kaksi teidän lauluistanne ja opetellut ne."
"Mutta laulatteko sitten?" huudahdin hämmästyneenä. Samalla muistui
hullunkurisesti kyllä mieleeni tuo ensimäinen nuoruudenlempeni
aikuinen tapaus, tuo pettymyksen hetki, jolloin olin kuullut armaani
laulavan niin huonosti.
Gertrud hymyili tyytyväisesti ja nyökäytti päätään: "Laulanpa
niinkin, vaikkakin vain itselleni ja parille ystävälle. Esitän teille
laulut, jos säestätte."
Menimme pianon luokse ja hän antoi minulle nuotit, jotka olivat
jäljennetyt hänen sirolla naiskäsialallaan. Hiljaa aloin säestykseni,
voidakseni kuulla häntä oikein hyvin. Ja hän lauloi laulun ja sitten
toisen, ja minä istuin ja kuuntelin ja kuulin musiikkini muuttuneen
ja tulleen kuin lumotuksi. Hän lauloi korkealla, ihmeen keveällä,
ihanasti leijailevalla äänellä, ja se oli kauneinta, mitä olen
koskaan elämässäni kuullut. Mutta minuun tunki laulu kuin etelämyrsky
lumiseen laaksoon ja jokainen sävel riimi verhon sydämeni ympäriltä,
ja minun täytyi kesken autuuttani taistella ja koventaa luontoni,
sillä kyyneleet olivat silmissäni ja olivat sumentaa minulta nuotit.
Olin kyllä luullut tietäväni, mitä rakkaus on ja olin tämän
takia näyttänyt viisaalta omissa silmissäni, olin turvallisena
katsellut uusin silmin maailmaa ja tuntenut läheisempää ja syvempää
osallisuutta kaikkeen elämään. Nyt oli toisin, nyt ei enää ollut
selkeyttä, tyydytystä ja iloavaa myrskyä ja liekkejä, nyt löi
sydämeni riemuisena ja vapisten, ei tahtonut enää tietää mitään
elämästä, vaan ainoastaan palaa liekkeihinsä. Jos nyt joku olisi
kysynyt minulta, mitä rakkaus oli, niin olisin tosiaan luullut sen
tietäväni ja osannut sen sanoa, ja vastaus olisi ollut synkkä ja
leimuava.
Tällä välin liiteli korkealla yläpuolella Gertrudin keveä,
taivaallinen ääni, näytti iloisesti huutavan minulle ja tahtovan
tuottaa minulle vain iloa ja lensi kuitenkin minulta etäisiin
korkeuksiin, saavuttamattomana ja miltei vieraana. Ah, tiesin nyt,
miten oli laita. Hän saattoi laulaa, hän saattoi olla ystävällinen,
hän saattoi tarkottaa parastani, tämä kaikki ei ollut sitä, mitä
kaipasin. Ellei hän kokonaan ja ainaiseksi joutuisi minun omakseni,
minun yksin, silloin oli koko elämäni turha ja kaikki hyvä ja hento
ja sisäisimmin oma minussa oli vailla tarkoitusta.
Nyt tunsin käden olkapäälläni, pelästyin ja käännyin ympäri, ja
katsoin häntä silmiin. Kirkkaat silmät olivat totiset ja vain
vähitellen, kun tuijotin häneen, alkoi hän vienosti hymyillä ja
punehtua.
Saatoin ainoastaan lausua kiitokseni! Hän ei tiennyt, mikä minun
oli, hän vain tunsi ja ymmärsi, että mieleni oli järkkynyt ja
johti hienotunteisesti meidät takaisin äskeiseen iloisen ja vapaan
keskustelun äänilajiin. Sitten läksin pian.
En mennyt kotia enkä tiennyt, satoiko vielä. Kuljin keppini varassa
katuja pitkin, mutta se ei ollut mitään käymistä eivätkä kadut olleet
mitään katuja, kuljin myrskypilvillä läpi riehuvien, kohisevien
ilmojen, puhelin myrskytuulen kanssa ja olin itse myrsky ja kuulin
äärettömän etäältä kaikuvan jotain lumoavaa; se oli kirkas, korkea,
höyhenen kepeästi leijuva naisääni, joka tuntui olevan aivan puhdas
inhimillisistä ajatuksista ja pyyteistä ja kuitenkin ytimeensä
sulkevan intohimon kaiken hullun hekkuman.
Illan istuin pimeässä huoneessani. Kun en enää kestänyt tätä, oli jo
myöhäinen ilta, menin Muothin luokse, mutta näin hänen ikkunoidensa
olevan pimeät ja palasin takaisin. Kauan kuljeskelin ympäri yössä
ja heräsin vihdoin uupuneena unelmistani huomaten olevani Imthorin
puutarhan edustalla. Siellä humisivat vanhat puut juhlallisesti
kätkössä olevan talon ympärillä, mistä ei kuulunut ääntä eikä näkynyt
valonsädettä, ja pilvien välistä tuli siellä täällä näkyviin heikosti
tuikkivia tähtiä, jotka pian katosivat jälleen.
Odotin muutamia päiviä ennenkuin jälleen uskalsin mennä Gertrudin
luokse. Näinä päivinä sain kirjeen runoilijalta, jonka lauluja olin
säveltänyt. Noin parin vuoden ajan olimme olleet kirjevaihdossa
keskenämme, häneltä saapui aina silloin tällöin merkillisiä kirjeitä,
minä lähetin hänelle sävellyksiäni ja hän minulle runojansa. Nyt
kirjotti hän:
"Arvoisa herra! Ette ole pitkään aikaan kuullut mitään minusta.
Olen ollut ahkera. Siitä saakka kuin olen oppinut tuntemaan
ja ymmärtämään teidän musiikkianne, on mielessäni liikkunut
teitä varten teksti, mutta se ei tahtonut ottaa muodostuakseen.
Nyt se on minulla miltei valmiina, se on oopperan teksti, ja
teidän täytyy se säveltää. Te ette voi olla mikään erikoisen
onnellinen ihminen, sen kuulee teidän musiikistanne. Itsestäni
en tahdo puhua; mutta siinä on teksti teitä varten. Kun ei
meidän kuitenkaan muuten ole suotu löytää mitään iloitsemisen
arvoista, antakaamme ihmisille palanen kaunista musiikkia, jota
kuunnellessa noille paksupintaisille edes hetkiseksi selviää,
ettei elämä ole vain päällyskuorta Sillä kun emme kuitenkaan
tiedä mitään ryhtymisen arvoista itsellemme, täytyy meidän antaa
edes toisten saada aavistaa tuota tarpeetonta voimaamme.