"En tiedä mitään, arvelin vain."
Hän katsoi minua silmiin, kuten sairas lääkäriä, oli vaiti ja riisui
hitaasti hansikkaat käsistään. Äkkiä nousi hän ylös, pani molemmat
kätensä minun olkapäilleni ja tuijotti minuun suurin silmin:
"Mitä pitää minun tehdä? Hän ei ole milloinkaan kotona, hän ei
kirjota minulle milloinkaan, hän ei edes avaa kirjeitäni! Kolmeen
viikkoon en ole saanut kertaakaan puhua hänen kanssaan. Eilen olin
siellä; tiedän hänen olleen kotona, mutta hän ei avannut. Ei edes
koiraansa viheltänyt hän takaisin; se repi minulta vaatteet, sekään
ei enää tahdo tuntea minua."
"Onko teillä sitten ollut riitaa hänen kanssaan?" kysyin, jotten
istuisi aivan äänettömänä.
Hän nauroi. "Riitaa? Voi, riitaa meillä kyllä on ollut alusta alkaen!
Siihen olin jo tottunut. Ei, viime aikoina oli hän jopa kohteliaskin,
ja se minusta alusta alkaen oli epäillyttävää. Kerran ei hän ollut
kotona, pyydettyään minua tulemaan, ja kerran ilmotti hän itse
tulevansa, eikä tullut. Lopulta hän kerran minua teitittelikin! Voi,
jospa hän ennemmin sentään olisi taas lyönyt minua!"