"No", huudahti Muoth, "siinä on uusi toinen viulumme."
Kapellimestari katsoi minuun kummastuneena, kääntyi sitten jälleen
laulajaan ja sanoi karkeasti: "Siitä ette te minulle virkkanut
sanaakaan, että mies on raajarikko. Tarvitsen ehjäruumiisia ihmisiä."
Minulle nousi veri kasvoihin, mutta Muoth pysyi rauhallisena. Hän
vain nauroi. "Pitääkö hänen sitten tanssia, Rössler? Luulin hänen
tehtävänään olevan soittaa viulua. Jollei hän siihen pysty, täytyy
meidän lähettää hänet takaisin. Mutta ensiksi sentään koettelemme."
"No, minun puolestani kyllä, hyvät ihmiset. Herra Kuhn, tulkaa
huomenna varhain minun luokseni, noin yhdeksän jälkeen. Tänne
asuntooni. Olette närkästynyt, jalkanne takia? Niin, sen asian
olisi Muoth voinut ilmottaa minulle ennakoltakin. No, saamme nähdä.
Näkemiin."
Pois mennessämme moitin Muothia. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi,
että jos hän heti ennakolta olisi maininnut ruumiinviastani, olisi
kapellimestari tuskin suostunut, mutta nyt minä kerta kaikkiaan
olin saapunut, ja jos Rössler edes jossain määrin olisi minuun
tyytyväinen, saisin pian oppia tuntemaan häntä paremmilta puolilta.
"Mutta miten ylipäänsä saatoitte suositella minua", kysyin, "ettehän
lainkaan tiedä, osaanko mitään."
"Se on teidän asianne. Ajattelin että se kyllä sujuu, ja sen se
tekeekin. Te olette niin arkaa lajia, ettette milloinkaan mihinkään
ryhtyisi, ellei teille toisinaan antaisi pientä työnnähdystä. Siinä
oli yksi, jatkakaa vain matkaanne! Pelätä teidän ei tarvitse. Teidän
edeltäjänne ei kelvannut juuri mihinkään."
Vietimme illan hänen asunnossaan. Nytkin oli hän vuokrannut muutamia
huoneita kaukaa laitakaupungilta, puistojen ja hiljaisuuden keskestä;
hänen valtaisen suuri koiransa hyökkäsi häntä vastaan, ja tuskin
olimme ennättäneet istuutua ja lämmetä, niin soi kello ja sisään
tuli hyvin kaunis, korkeakasvuinen nainen, joka piti meille seuraa.
Se oli sama ilmakehä kuin ennenkin, ja hänen rakastettunsa oli
jälleen moitteeton, ruhtinaallinen kaunotar. Hän näytti pitävän tätä
kanssakäymistään kauniiden naisten kanssa mitä luonnollisimpana
seikkana, ja minä katselin tätä uutta olentoa osanotolla ja sillä
viehätyksellä, jota aina olen tuntenut rakastettavien naisten
lähistössä ja jossa kai jonkun verran oli kateutta mukana, minä kun
rampoine jalkoineni yhä sain kulkea toivottomana ja lemmettömänä.
Kuten ennenkin niin tälläkin kerralla Muothin luona syötiin ja
juotiin hyvin, hän käyttäytyi meitä kohtaan yhtä väkivaltaisesti
rajussa, salaperäisen painostavassa iloisuudessaan, ja tempasi
meidät kuitenkin mukaansa. Hän lauloi ihmeellisesti ja hän esitti
myöskin erään minun lauluni, ja meistä kolmesta tuli ystävät,
me lämpenimme ja lähestyimme toisiamme, katsoimme toisiamme
peittelemättömästi silmiin ja viivyimme yhdessä niin kauan kuin
lämpö hehkui meissä. Kookas nainen, jonka nimi oli Lotte, veti
minua lempeän ystävällisesti puoleensa. Ei ollut enää ensikertaa,
jolloin kaunis ja rakastunut nainen lähestyi minua säälien ja
ihmeellisen luottavaisesti, ja tälläkin kerralla se minulle tuotti
samalla sekä iloa että tuskaa; tämä sävel oli kuitenkin minulle jo
ennestään hiukan tuttu, enkä ottanut sitä kovin vakavasti. Minulle
on vielä monasti sattunut, että rakastunut nainen on kunnioittanut
minua erikoisella ystävällisyydellään. He pitivät minua kaikki yhtä
kykenemättömänä mustasukkaisuuteen kuin rakkauteenkin, lisäksi
tuli sääli, ja niin lähestyivät he minua puoleksi äidillisellä
ystävällisyydellä.
Valitettavasti en ollut sellaisiin suhteihin vielä lainkaan
harjaantunut enkä vielä saattanut läheltä katsella lemmen onnea
ajattelematta samalla hiukan itseänikin ja sitä että minäkin
oikeastaan sentään olisin mielelläni kerran tahtonut kokea
samanlaista. Se hiukan vähensi iloani, mutta kuitenkin oli tämä
miellyttävä iltahetki, jonka vietin kauniin naisen ja synkänhehkuvan,
voimakkaan ja rajun miehen kanssa, joka minusta piti ja huolehti ja
kuitenkaan ei voinut minulle osottaa rakkauttaan toisin kuin hän sitä
osotti naisillekin, väkivaltaisesti ja oikullisesti.
Kun tyhjensimme viimeistä pikaria jäähyvästiksi, nyökäytti hän
minulle päätään ja sanoi: "Oikeastaan pitäisi minun nyt esittää
teille veljenmaljan tyhjentämistä, eikö totta? Tekisinkin sen
mielelläni. Mutta jätämme sen sikseen, voimme olla näinkin.
Aikaisemmin oli minulla tapana heti sinutella jokaista, joka minua
miellytti, mutta se ei ole hyvä ainakaan virkaveljien kesken. Olen
kuitenkin myöhemmin joutunut riitoihin kaikkien kanssa."
Tällä kertaa ei osakseni tullut happamanmakeata onnea saattaa
ystäväni rakastajatar kotiansa, hän jäi sinne, ja minusta olikin
parempi niin. Matka, käynti kapellimestarin luona, jännitys
huomispäivän johdosta, uudelleen Muothin kanssa alkanut seurustelu,
kaikki oli tehnyt minulle hyvää. Huomasin vasta nyt, miten ujoksi ja
ihmisaraksi olin käynyt tuon pitkän, yksin vietetyn vuoden kuluessa
ja tunsin mielihyvällä jälleen toimivani ihmisten joukossa, jälleen
kuuluvani maailmaan.
Varhain seuraavana aamuna saavuin kapellimestari Rösslerin luokse.
Tapasin hänet aamunutussa ja parta ajelemattomana; hän lausui
kuitenkin minut tervetulleeksi ja kehotti minua soittamaan,
ystävällisemmin kuin eilen, asettaen eteeni kirjoitettuja nuotteja
ja itse istuutuen pianon ääreen. Soitin parhaani mukaan; kuitenkin
tuotti huonosti kirjoitettujen nuottien lukeminen minulle hiukan
vaivaa. Kun olimme lopussa, pani hän mitään sanomatta eteeni toisen
nuottilehden, joka minun piti, soittaa ilman säestystä, ja sitten
kolmannen.
"Hyvä on", sanoi hän. "Nuottien lukemiseen täytyy teidän vielä hiukan
enemmän tottua. Tulkaa tänä iltana teatteriin; teen teille sijaa,
jotta voitte soittaa toverinne vieressä, joka tähän saakka yksinään
on vaivoin täyttänyt tehtäväänsä. Aika tulee olemaan hiukan täpärä.
Silmäilkää edeltäpäin huolellisen puoleisesti nuotteja, tänään ei ole
lainkaan harjotusta. Annan teille lapun, joka mukananne te menette
teatteriin kello yhdentoista tienoissa noutamaan nuotit."
En vielä oikein ollut selvillä siitä, mistä tuuli puhalsi, mutta
huomasin, ettei tämä mies pitänyt kyselyistä, ja menin. Teatterissa
ei kukaan tahtonut tietää mitään nuoteista ja ottaa kuunnellakseen
mitä minulla oli asiaa; en ollut koko menoon vielä tottunut ja
jouduin neuvottomaksi. Silloin lähetin pikalähetin Muothin luokse,
hän saapui, ja heti sujui kaikki aivan erinomaisesti. Ja illalla
soitin ensi kertaa teatterissa, huomaten kapellimestarin pitävän
minua tarkasti silmällä. Seuraavana päivänä sain paikan.
Niin omituinen on ihminen, että minut keskeltä uutta elämää
ja täyttyneitä toiveita monasti valtasi nopeasti ohimenevä,
vain kevyesti ja ikäänkuin harsojen takaa tuntuva koti-ikävä,
yksinäisyyden, niin, jopa päivien yksitoikkoisuuden ja tyhjyyden
kaipuu. Silloin tuntui minusta kotikaupungissa vietetty aika, jonka
ikävästä yksitoikkoisuudesta olin lähtenyt niin kiitollisena,
ikäänkuin joltakin kaipaamisen arvoiselta; nimenomaan ajattelin
todellisella kaipuulla vuoristossa kaksi vuotta sitten viettämiäni
viikkoja. Luulin tuntevani, ettei minun osakseni ollut määrätty
menestys ja onni, vaan heikkous ja sortuminen elämässä, ja että ilman
näitä synkkiä varjoja luomisen lähde minussa kumpuaisi hitaampana
ja niukempana. Tosiaankaan ei ensi aluksi ollut puhettakaan luovan
työn hiljaisista hetkistä. Ja muuten voidessani hyvin ja viettäessäni
täyteläistä elämää luulin yhä kuulevani, mitenkä salainen lähde
syvällä sisimmässäni hiljaa valittaen kohisi.
Orkesterissa soittaminen tuotti minulle iloa, istuin ahkerasti
partituurien ääressä ja pyrin halukkaasti yhä eteenpäin tällä alalla.
Hitaasti opin käytännöllisesti sen, minkä tähän saakka olin tuntenut
ainoastaan teoreettisesti ja etäältä, yksityisten soittimien laadun,
sävyn ja merkityksen alhaalta ylös saakka, kuulin ja tutkiskelin
sen ohella näyttämömusiikkia ja toivoin yhä vakavammin sitä aikaa,
jolloin uskaltaisin ryhtyä säveltämään omaa oopperaa.
Tuttavallinen seurusteluni Muothin kanssa, joka oli yksi oopperan
ensimäisiä ja kunnioitetuimpia taiteilijoita, saattoi minut nopeasti
lähemmäksi kaikkea ja hyödytti minua paljon. Mutta vertaisteni,
orkesteritoverien joukossa, oli se minulle vahingoksi; ei
syntynyt sitä avoimen ystävällistä suhdetta, jota olin toivonut.
Vain orkesterimme ensimäisen viulun soittaja, Teiser niminen
steiermarkilainen, lähestyi minua ja tuli ystäväkseni. Hän lienee
ollut noin kymmentä vuotta vanhempi minua, vaatimaton, avomielisen
näköinen mies, jolla oli hienopiirteiset, lempeät ja herkästi
punehtuvat kasvot ja joka oli hämmästyttävän musikaalinen, omaten
nimenomaan uskomattoman herkän ja tarkan korvan. Hän oli yksi niitä,
jotka löytävät taiteesta tyydytyksen, tahtomatta itse näytellä mitään
osaa. Hän ei ollut mikään esittävä taiteilija eikä myöskään ollut
milloinkaan säveltänyt, hän soitti tyytyväisenä viuluaan ja tunsi
vilpitöntä iloa siitä, että taisi ammattinsa perinpohjin. Jokaisen
alkusoiton tunsi hän perinpohjaisesti, miltei paremmin kuin joku
johtaja, ja milloin tuli loistokohta tai joku erikoinen hienous,
milloin joku erikoinen soitin kauniisti ja omituisesti esiintyi
muiden joukosta, silloin hän säteili ja nautti enemmän kuin kukaan
muu. Hän käytteli miltei kaikkia soittimia, niin että minulla oli
joka päivä häneltä, kysymistä ja oppimista.
Kuukausimääriin emme puhuneet keskenämme muista kuin ammattiasioista,
mutta minä pidin hänestä ja hän huomasi, että minä todenteolla pyrin
oppimaan jotain; siten syntyi meidän keskemme myötätuntoisuus, josta
ei enää paljoa puuttunut ystävyyteen. Lopulta sitten kerroin hänelle
viulusonaatistani ja pyysin häntä kerran soittamaan sitä kanssani.
Hän suostui ystävällisesti ja tuli määrättynä päivänä asuntooni.
Valmistaakseni hänelle pienen ilon olin hankkinut hänen kotiseutunsa
viiniä; sitä joimme lasillisen, minkä jälkeen asetin nuotit hänen
eteensä, ja me aloimme. Hän soitti erinomaisesti suoraapäätä
nuoteista, mutta äkkiä hän taukosi ja antoi jousensa vaipua.
"Mutta Kuhn", sanoi hän, "tämähän on hiton kaunista musiikkia. Sitä
en soita näin vain umpimähkää, sitä täytyy ensin tutkia. Otan nuotit
mukaani kotia. Saanko?"
Sen hänelle lupasin, ja kun hän tuli takaisin, soitimme sonaatin
alusta loppuun, kahteen kertaan, ja kun olimme päättäneet, löi hän
minua olalle ja huudahti: "Te pikku kettu! Esiinnytte aina kuin joku
pojannaskali, ja salaa teette tällaisia! Enhän tahdo sanoa paljoa,
kun en ole professori, mutta vietävän kaunista se on!"
Ensimäisen kerran nyt teostani kiitti joku, johon todella luotin.
Näytin hänelle kaiken muunkin, myöskin laulut, jotka parhaillaan
olivat painossa ja ilmestyivät pian sen jälkeen. Mutta että olin
ollut kyllin rohkea ajattelemaan oopperankin säveltämistä, sitä en
kuitenkaan uskaltanut sanoa hänelle.
Tähän muuten niin miellyttävään aikaan pelästytti minua pieni tapaus,
jota en milloinkaan ole saattanut unhottaa. Muothin luona, missä
kävin ahkerasti, en ollut enää kotvaan aikaan tavannut kaunista
Lottea, mutta en sen johdosta ollut ajatellut sitä enkä tätä, sillä
hänen rakkausjuttuihinsa en tahtonut sekaantua, vaan mieluummin olla
niistä kokonaan tietämättä. Sen vuoksi en ollut häneltä milloinkaan
tiedustellut asian laitaa, ja muuten ei hän milloinkaan puhunut
kanssani näistä seikoista.
Eräänä iltapäivänä istuin huoneessani silmäillen erästä partituuria.
Ikkunalla nukkui musta kissani auringonpaisteessa, koko talossa oli
aivan hiljaista. Silloin kävi ulko-ovi, joku astui sisään, vaihtoi
muutamia sanoja asuntoni emännän kanssa ja tuli minun oveani kohti,
jolle heti kolkutettiin. Menin avaamaan, ja sisään astui kookas,
hienopukuinen nainen, jonka kasvot olivat harson peitossa ja joka
sulki heti oven jälkeensä. Hän astui pari askelta huoneessa, veti
syvään henkeään ja otti vihdoin harson pois. Tunsin Lotten. Hän
näytti kiihottuneelta, ja aavistin heti, miksi hän oli tullut.
Pyynnöstäni istuutui hän; hän oli ojentanut minulle kätensä, mutta ei
ollut vielä virkkanut sanaakaan. Kun hän huomasi minun hämilläoloni,
näytti hän tuntevan helpotusta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että
minä lähettäisin hänet heti takaisin.
"Heinrich Muothinko vuoksi?" kysyin vihdoin.