Herrasmies katsahti minuun ja nauroi. "Sen olisitte voinut sanoa
ennemminkin. Muuten oli musiikki sangen kaunista. Mutta kun on nälkä
-- -- --"
Me aloimme syödä, ja tuskin oli soppa nautittu ja valkoviini kaadettu
laseihin, kun Kranzl nousi pitämään maljapuhetta talon isännälle
hänen syntymäpäivänsä johdosta. Muoth vuorostaan nousi heti, kun
laseja oli kilistetty: "Hyvä Kranzl, jos olet luullut, että minä nyt
pidän puheen sinulle, olet erehtynyt. Emme ylipäänsä huoli pitää
mitään puheita enää, pyydän sitä. Ainoan puheen, joka kenties on
välttämätön, otan omalle osalleni. Kiitän nuorta ystäväämme hänen
sonaatistaan, jota pidän oivallisena. Kenties on Kranzl kerran oleva
iloinen saadessaan soittaa hänen teoksiaan, mihin häntä täytyykin
kehottaa, sillä hän esitti todellakin loistavasti sonaatin. Juon
säveltäjän maljan toivoen hyvää ystävyyttä."
Laseja kilistettiin, naurettiin, minulle lausuttiin muutamia
leikillisiä kohteliaisuuksia, ja pian oli syntynyt hyvän viinin
ylläpitämä iloinen pöytätunnelma, jonka valtaan minä heittäydyin
keventynein mielin. En ollut enää pitkiin aikoihin ollut näin
tyytyväinen ja huolista vapaa, oikeastaan en enää kokonaiseen
vuoteen. Nyt avasivat nauru ja viini, lasien kilinä, hälinä ja
kauniit, iloiset naiskasvot minulle kauan suljettuina olleet ilon
ovet ja minä liu'uin pehmeästi kepeiden ja iloisten puheiden ja
nauravien ilmeiden maailmaan.
Pöydästä noustiin pian ja palattiin takaisin musiikkihuoneeseen,
missä seurue jakaantui eri soppiin viinin ja sikaarien ääreen.
Eräs vaitelias herra, joka oli puhunut vain jonkun sanan ja
jonka nimeä en tiennyt, tuli luokseni ja lausui minulle muutamia
ystävällisiä sanoja sonaatista, minkä jo kokonaan olin unohtanut.
Sitten veti näyttelijätär minut kanssaan keskusteluun, ja meihin
liittyi Muoth. Joimme uudelleen hyvän ystävyyden maljan, ja äkkiä
sanoi hän, synkästi nauravien silmiensä säkenöidessä: "Nyt tiedän
teidän historianne". Ja kauniille näyttelijättärelle: "Hän on mäkeä
laskiessaan taittanut toisen jalkansa ollakseen kauniille tytölle
mieliksi". Ja jälleen minulle: "Se on ihanaa. Hetkellä, jolloin lempi
on kauneimmillaan ja vielä aivan tahraton, huimapäisesti vuorta
alas. Sellainen onkin jo terveen jalan arvoista". Nauraen tyhjensi
hän lasinsa ja näytti heti jälleen synkältä ja miettivältä, kun hän
sanoi: "Mitenkä teistä tuli säveltäjä?"
Kerroin, minkälainen suhteeni musiikkiin oli ollut poikavuosistani
asti, ja kerroin viime suvestani, paostani vuorille ja laulusta sekä
sonaatista.
"Niin", sanoi hän hitaasti. "Mutta miksi tuo sitten tuottaa teille
tyydytystä? Eihän tuskaa kuitenkaan voi panna paperille ja siten
päästä siitä vapaaksi."
"Sitä en tahdokaan", sanoin minä. "En tahtoisi luopua ja vapautua
mistään muusta kuin heikkoudesta ja siteistä. Tahtoisin tuntea, että
tuska ja ilo tulevat samasta lähteestä, ovat saman voiman liikuntoja,
saman musiikin tahteja, molemmat yhtä kauniita ja välttämättömiä."
"Mies", huudahti hän kiivaasti, "olettehan kuitenkin kadottanut
jalkanne! Voitteko musiikin takia unohtaa sen?"
"En, ja miksi pitäisi minun se tehdä? Muuksihan en sitä kuitenkaan
voi muuttaa."
"Ja eikö tämä tee teitä epätoivoiseksi?"
"Iloista ei se ole, sen arvaatte, mutta toivon, ett'en kuitenkaan
koskaan ole joutuva epätoivoon."
"Siinä tapauksessa olette onnellinen. Minä en tosin luopuisi jalasta
sellaisen onnen takia. Siten on siis teidän musiikkinne laita? Näes,
Marion, sellaista on taiteen lumous, josta niin paljo puhutaan
kirjoissa."
Suuttuneena huudahdin: "Elkää toki puhuko sillä tavoin! Ettehän te
itsekään laula vain palkkanne takia, vaan koska se tuottaa teille
iloa ja lohdutusta! Miksi pilkkaatte minua ja itseänne? Pidän
tuollaista raakana."
"Vaiti, vaiti!" sanoi Marion, "muuten hän suuttuu."
Muoth katsahti minuun. "En suutu. Hänhän on aivan oikeassa. Mutta
jalan laita ei mahda olla kovin pahasti, muuten ei säveltäminen
voisi teille sitä korvata. Te olette tyytyväinen ihminen, näille voi
tapahtua mitä tahansa, ja he pysyvät kuitenkin tyytyväisinä. Mutta
minä en sitä uskonut."
Ja hän hypähti pystyyn aivan vihoissaan. "Eikä se olekaan totta!
Tehän olette säveltänyt laviinilaulun, ja siinä ei ole lohtua ja
tyytyväisyyttä, ainoastaan epätoivoa. Kuulkaa!"
Hän oli yht'äkkiä pianon ääressä, huoneeseen tuli hiljaista. Hän
alkoi soittaa, sekaantui, jätti sitten alkusoiton pois ja lauloi
laulun. Hän lauloi sen nyt toisin kuin tuolloin minun luonani,
ja saatoin huomata, että se sittemmin oli ollut hänellä monesti
esillä. Tällä kertaa hän myöskin lauloi täydellä äänellä, korkealla
barytonillaan, jonka tunsin teatterista ja jonka voimakkuus ja
tulviva intohimo saivat unohtamaan hänen äänensä selittämättömän
kovuuden.
"Tämän on tuo mies, omien sanojensa mukaan, säveltänyt vain
itsellensä puhtaaksi iloksi ja mielihyväksi, hän ei tiedä mitään
epätoivosta ja on osaansa sanomattoman tyytyväinen!" huusi hän ja
osotti minua, ja minulla oli häpeän ja vihan kyyneleet silmissäni,
näin kaiken ikäänkuin harson lävitse ja nousin ylös, tehdäkseni tästä
lopun ja lähteäkseni pois.
Silloin pidätti minua hieno mutta voimakas käsi, joka painoi minut
jälleen tuolille ja silitti hiljaa ja lempeästi hiuksiani, niin että
kuumat laineet läikähtivät sisässäni, että suljin silmäni ja pidätin
kyyneleitäni.
Ylös katsahtaessani näin sitten Heinrich Muothin seisovan edessäni;
toiset eivät näyttäneet huomanneen mielenliikutustani eivätkä koko
kohtausta, he joivat viiniä ja nauroivat keskenään.
"Lapsi!" sanoi Muoth hiljaa. "Kirjotettuaan sellaisia lauluja on toki
jo kasvanut irti moisesta. Mutta mieleni on paha. Sitä alkaa pitää
jostakusta ihmisestä ja on tuskin tullut tämän seuraan, kun alkaa
hänen kanssaan riidellä."
"Hyvä", sanoin hämilläni. "Mutta nyt haluaisin mennä kotia, parhain
osahan tästä illasta on jo ohitse."
"No niin, en tahdo pakottaa teitä. Me muut luullakseni juomme vielä
itsemme humalaan. Mutta olkaa sitten hyvä ja saattakaa Marion kotiin,
teettekö sen? Hän asuu matkan varrella, joten teille ei tule kiertoa."
Kaunis nainen katsoi häneen hetken aikaa tutkivasti. "Niin,
tahdotteko olla hyvä?" sanoi hän sitten minulle, ja minä nousin. Me
sanoimme jäähyväiset ainoastaan Muothille, eteishuoneessa auttoi
palvelija vaatteet meidän yllemme, sitten ilmaantui unisen näköisenä
myöskin vanha eukko ja näytti suurella lyhdyllä tietä puutarhan
lävitse portille. Tuuli puhalsi yhä edelleen pehmeänä ja leutona,
ajeli suuria mustia pilviryhmiä taivaalla ja pudisteli alastomien
puiden latvoja.
En rohjennut tarjota Marionille käsivarttani, mutta hän tarttui
kysymättä siihen, hengitti pää taaksepäin nojautuneena yöilmaa ja
katseli tästä korkeudestaan sitten tyytyväisen ja tuttavallisen
näköisenä minua. Minusta oli kuin olisin yhä vielä tuntenut hänen
keveän kätensä hiuksillani; hän kulki hitaasti ja näytti tahtovan
ohjata askeleitani.
"Tuolla on ajureita", sanoin minä, sillä minusta oli tuskallista,
että hänen täytyi sovittaa askeleensa minun ramman jalkani mukaan, ja
tunsin kärsiväni kulkiessani ontuen tuon lämpimän, voimakkaan solakan
naisen vieressä.
"Ei", sanoi hän, "kävelemme vielä yhden kadun mitan." Ja hän koetti
astua oikein hitaasti, ja jos olisi riippunut vain minusta, olisin
vetänyt hänet vielä lähemmäksi itseäni. Mutta sitten alkoi tuska ja
kiukku raadella mieltäni, irrotin hänen käsivartensa omastani, ja
kun hän kummastuneena katsahti minuun, sanoin: "Käy niin huonosti
näin, minun täytyy kulkea yksikseni, suokaa anteeksi." Ja hän kulki
alakuloisena ja säälivänä vieressäni, eikä minulta puuttunut mitään
muuta kuin suora ryhti ja ruumiillisen varmuuden tietoisuus, jotta
olisin sanonut ja tehnyt aivan päinvastaista kuin kaikki se, mitä
sanoin ja tein. Kävin vaiteliaaksi ja synkäksi, muuta ei ollut
neuvona, sillä muuten olisin jälleen saanut kyyneleet silmiini ja
kaivannut saada tuntea hänen kätensä otsallani. Mieluimmin olisin
poikennut lähimmälle sivukadulle. En tahtonut, että hän kulki
hitaasti, että hän säästi minua, että hän tunsi sääliä minua kohtaan.
"Oletteko vihainen Muothille?" kysyi Marion vihdoin.
"En. Se oli tyhmyyttä minulta. Tuskinhan vielä tunsin häntä."
"Hän säälittää minua ollessaan sellainen. On päiviä, jolloin häntä
täytyy pelätä".
"Teidänkin?"
"Minun kaikkein enimmän. Ja siten hän kuitenkin eniten tuottaa tuskaa
itsellensä. Hän vihaa itseänsä monasti."
"Ahaa, hän tekee itsestänsä 'intressantin'!"
"Mitä sanotte?" huudahti Marion pelästyneenä.
"Että hän on ilveilijä. Miksi tarvitsee hänen pilkata itseänsä
ja muita? Miksi tarvitsee hänen vetää esiin vieraan elämyksiä ja
salaisuuksia tehdäkseen ne naurettaviksi!"
Äskeinen vihani valtasi minut puhuessani uudelleen, olin valmis
pilkkaamaan ja häpäisemään miestä, joka oli tuottanut minulle
tuskaa ja jota valitettavasti kadehdin. Myöskin kunnioitukseni
kaunista seuralaistani kohtaan oli laskeutunut, koska tämä otti
puolustaakseen Muothia ja näin avoimesti tunnusti minulle suhteensa
häneen. Eikö ollut jo kylliksi siinä, että hän oli ottanut ainoana
naisena ollakseen mukana tässä viinien ilahduttamassa nuortenmiesten
seurassa? Näissä asioissa en ollut tottunut liian suureen vapauteen,
ja koska minua hävetti siitä huolimatta tuntea kaipuuta tätä kaunista
naista kohtaan, alotin kiivauksissani mieluummin riidan, kuin
kauemmin alistuin ottamaan vastaan hänen sääliänsä. Jos hän pitäisi
minua raakana ja juoksisi tiehensä, olisi sekin parempi, kuin että
hän jäisi luokseni ja olisi ystävällinen.
Mutta hän laski jälleen kätensä minun käsivarrelleni. "Seis!" huusi
hän lämpimästi, niin että hänen äänensä kaikesta huolimatta tunkeutui
sydämeeni, "elkää puhuko enää kauemmin! Mitä teettekään? Te olette
loukkaantunut parista Muothin sanasta, kun ette ollut kyllin taitava
tai rohkea torjumaan niitä, ja nyt poissa ollessanne hyökkäätte
ilkein sanoin hänen kimppuunsa! Minun pitäisi lähteä ja jättää teidät
yksiksenne."
"Tehkää hyvin. Olen sanonut vain ajatukseni."
"Elkää toki koettako uskotella sellaista! Te olette noudattanut hänen
kutsuansa, te olette soittanut hänen luonansa, olette nähnyt, miten
hän rakastaa teidän musiikkianne, olette iloinnut siitä ja nostanut
päätänne pystympään, ja nyt ollessanne huonolla tuulella ja kun ette
voi sietää paria hänen lausumaansa sanaa, alatte solvata häntä. Sitä
ette saa tehdä, ja tahdonkin lukea sen viinin ansioksi."
Minusta näytti kuin olisi hän äkkiä huomannut, miten laitani oli ja
ettei viini ollut syypää mielentilaani; hän muutti äänensävyänsä,
vaikk'en minä ollut tehnyt pienintäkään puolustuksen yritystä. Olin
aseeton.
"Te ette tunne Muothia vielä", jatkoi hän. "Olettehan kuullut hänen
laulavan! Sellainen hän on, hurjapäinen ja julma, mutta useimmiten
itseänsä kohtaan. Hän on onneton, myrskyinen ihmissielu, jolla on
vain voimia eikä mitään päämääriä. Joka silmänräpäys tahtoisi hän
tyhjentää koko maailman yhdessä siemauksessa, ja mitä hän saa, on
kuitenkin vain pisara. Hän juo eikä milloinkaan humallu, hänellä on
naisia eikä hän milloinkaan ole onnellinen, hän laulaa ihanasti eikä
kuitenkaan tahdo olla taiteilija. Hän rakastaa jotakuta ja tuottaa
tälle tuskaa, hän on halveksivinaan kaikkia tyytyväisiä, mutta se on
vain vihaa häntä itseänsä kohtaan, koska hän ei voi olla tyytyväinen.
Sellainen hän on. Ja teille hän on osottanut ystävyyttänsä, niin
hyvin kuin osaa."
Vaikenin itsepintaisesti.
"Te ette ehkä tarvitse häntä", alotti hän vielä kerran, "teillä on
muita ystäviä. Mutta kun näemme jonkun, joka kärsii ja kärsimyksensä
vuoksi menettelee hillittömästi, täytyy meidän häntä sääliä ja antaa
hänelle jonkun verran anteeksi."
Niin, ajattelin, niin kyllä pitäisi, ja vähitellen, kun yöilmassa
kävely minua viilensi, poltti tosin oma haavani yhä avonaisena ja
arkana, mutta minun täytyi yhä enemmän ja enemmän ruveta miettimään
Marionin sanoja ja tämän-iltaisia tyhmyyksiäni, tunnustaa itseni
tyhmeliiniksi ja kaikessa hiljaisuudessa pyytää anteeksi. Minut
valtasi viininhuumauksen kadottua epämieluisa liikutus, jota
vastaan koetin taistella, sanomatta enää paljoa kauniille naiselle,
joka nyt itse liikutettuna ja epävarmoin sydämin kulki vieressäni
pitkin puolihämäriä katuja, missä siellä täällä joku yksinäinen
katulyhty tuikki. Muistin että olin unohtanut viuluni Muothin luokse;
ja vähitellen heräsin jälleen täysiin tajuihini, kummastuen ja
kauhistuen. Tänä iltana oli niin paljo muuksi muuttunut. Heinrich
Muoth ja taiteilija Kranzl ja myöskin ihana Marion, joka näytteli
kuningatarten osia, olivat astuneet alas jalustoiltaan. Heidän
olympilaisessa pöydässään ei istunut jumalia ja autuaita, vaan
ihmis-parkoja, mikä pieni ja koomillinen, mikä arka ja turhamainen,
Muoth hurja ja kuumeenomainen hullussa itsensä kiusaamisessa, tuo
ylväs nainen pieni ja köyhä ja vailla iloa hurjan nautiskelijan
rakastajattarena, mutta samalla hiljainen ja hyväntahtoinen ja
kärsimyksistään tietoinen. Minä itsekin näytin omissa silmissäni
muuttuneelta, en ollut enää yksinkertainen ihminen, vaan olin
kaikille sukulainen, olin havainnut jokaisessa veljellisiä ja
jokaisessa vastenmielisiä piirteitä, en voinut yhtäällä tuntea
rakkautta ja toisaalla vihata, vaan häpesin vähäistä ymmärrystäni ja
tajusin ensi kertaa kepeässä nuoruudessani selvästi, ettei elämässä
ihmisten ohitse voi mennä vain niin yksinkertaisesti, täällä vihaten,
täällä halveksien, vaan että kaikkea on sekaisin ja rinnakkain,
tuskin toisestaan eronneena ja hetkittäin tuskin erotettavissakaan.
Katsahdin vieressäni kulkevaan naiseen, joka nyt myöskin oli käynyt
aivan äänettömäksi, ikäänkuin olisi hän sisimmässään myöskin itse
havainnut monen asian toisenlaiseksi kuin hän oli luullut ja sanonut.
Lopulta saavuimme hänen talonsa luokse; hän ojensi minulle kätensä,
johon tartuin hiljaa ja suutelin sitä. "Nukkukaa hyvin!" sanoi hän
ystävällisesti, mutta hymyilemättä.
Sen teinkin, saavuin kotia ja menin vuoteeseen, nukuin heti ja nukuin
tavattomaan pitkään aamuakin. Sitten nousin kuten sadun pikku mies
laatikosta, tein tavanmukaiset voimisteluliikkeeni, pesin itseni ja
ryhdyin pukeutumaan; ja vasta kun huomasin vierailupukuni tuolilla
ja kaipasin viululaatikkoani, muistui eilinen ilta mieleeni. Nyt
olin kuitenkin saanut levätä, olin toisella mielellä kuin yöllä enkä
voinut enää löytää yhtymäkohtaa yöllisiin ajatuksiini; minuun oli
vain jäänyt muisto ihmeen pienistä, vain sisäänpäin vaikuttavista
elämyksistä ja kummastus siitä että nyt kuitenkin olin tässä
muuttumattomana ja samana kuin aina ennenkin.
Aioin ryhtyä työhön, mutta viulu puuttui. Silloin läksin ulos, aluksi
vielä epävarmana, mutta sitten päättäväisesti eilistä suuntaa,
ja saavuin Muothin asuntoon. Jo puutarhan portille kuulin hänen
laulavan, koira hyökkäsi kimppuuni, ja vanha nainen, joka nopeasti
tuli ulos, sai vaivoin kutsutuksi sen takaisin. Hän laski minut
sisälle, ja minä selitin hänelle, että tulin noutamaan vain viuluani
enkä tahtonut häiritä herraa. Eteisessä oli viululaatikkoni ja viulu
oli siinä; myöskin nuotit olivat asetetut viereen. Sen oli Muoth
varmaankin tehnyt, hän oli ajatellut minua. Viereisessä huoneessa
lauloi hän äänekkäästi, kuulin hänen astuskelevan huoneessaan
edestakaisin pehmeästi kuin huopakengissä, välillä aina käyden pianon
luona ja ottaen muutamia ääniä. Hänen oma äänensä kaikui raikkaana ja
rikkaana, hallitumpana kuin monasti olin kuullut sitä teatterissa;
hän lauloi jotakuta minulle tuntematonta osaa, kertasi useasti samaa
ja astuskeli reippaasti huoneessa edestakaisin.
Olin ottanut viululaatikon kainalooni ja aioin mennä. Olin
rauhallinen ja tunsin tuskin minkäänlaista mielenliikutusta eilisen
muistelemisesta. Olin kuitenkin utelias näkemään, oliko hänkin
muuttunut, ja astuin lähemmäksi, ja miltei tahtomattani olin äkkiä
tarttunut ovenlukkoon ja avannut oven.
Muoth katsahti yhä laulaen taaksensa. Hänellä oli yllään ainoastaan
hyvin pitkä, valkea paita ja hän näytti reippaalta, kuin olisi hän
juuri kylpenyt. Pelästyin nyt, vasta liian myöhään, että olin tällä
tavalla yllättänyt hänet. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kummastuneelta
siitä, että olin astunut sisään kolkuttamatta, eikä liioin näyttänyt
huomaavan, ettei hänellä ollut vaatteita yllään. Ikäänkuin olisi
kaikki ollut niinkuin olla pitikin, ojensi hän minulle kätensä ja
kysyi: "Oletteko jo syönyt aamiaista?" Kun vastasin myöntävästi,
istuutui hän pianon ääreen.
"Minun täytyy harjotella osaani! Tässä kuulette aarian! Esitetään
kuninkaallisessa' hovioopperassa, Büttner ja Duelli pääosissa. Mutta
tämä ei huvita teitä, eikä oikeastaan minuakaan. Miten voitte!
Oletteko levännyt tarpeeksenne? Näytitte huonolta, kun eilen illalla
läksitte kotia. Ja vihainen olitte minulle myöskin. No niin, elkäämme
alottako noita tuhmuuksia heti uudelleen."
Ja hän jatkoi heti tämän jälkeen, minun ennättänyttäni sanoa mitään
väliin: "Kuulkaahan, Kranzl on ikävä herra. Hän ei suostu soittamaan
teidän sonaattianne."
"Soittihan hän kuitenkin sitä eilen."
"Konsertissa, tarkotan. Tahdoin saada sen hänen ohjelmistoonsa, mutta
hän ei suostu. Olisi ollut hyvä, jos se ensi talvena olisi päässyt
johonkin tuollaiseen Kranzlin 'matineeseen'. Kranzl ei ole tyhmä,
uskokaa pois, vaan laiska. Hän soittaa aina vaan noiden puolalaisten
insky'jen ja owsky'jen musiikkia, uutta ei hän mielellään ryhdy
opettelemaan."
"En luule", sanoin minä nyt vuorostani, "että sonaattini sopii
mihinkään konserttiin, sitä en ole koskaan kuvitellutkaan. Se ei ole
teknillisessä suhteessa vielä lainkaan virheetön."
"Joutavuuksia! Kun on teidän taiteilija-omatuntonne! Emmehän toki
ole mitään koulumestareita, ja epäilemättä soittaa juuri sama
Kranzl huonompiakin kappaleita. Mutta tiedänpä erään toisen asian.
Laulunne täytyy teidän antaa minulle, ja tehkää pian lisää samaa
lajia! Lähden täältä ensi keväänä, olen sanonut itseni irti ja otan
itselleni pitkän loma-ajan. Välillä haluaisin antaa pari konserttia,
mutta tahtoisin saada jotain uutta, ei tuollaisia Schubert-, Wolf- ja
Löwe-ohjelmia, joita saa kuulla joka ilta, vaan uusia ja ennen
tuntemattomia kappaleita, pari ainakin joukossa, sellaisia kuin
laviinilaulu. Mitä arvelette?"
Minulle mahdollisuus saada Muoth julkisesti esittämään laulujani
oli ikäänkuin tulevaisuuteen avoin ovi, jonka kautta näin pelkkiä
ihanuuksia. Juuri sentähden tahdoin olla varovainen ja olla
väärinkäyttämättä Muothin ystävällisyyttä samoin kuin häntä liiaksi
sitomattakin. Minusta näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut liian
väkivaltaisesti vetää minua puoleensa, häikäistä minut ja kenties
jollain tavoin tehdä minulle vahinkoa. Sen vuoksi tuskin suostuinkin
ehdotukseen.
"Saamme nähdä", sanoin. "Te olette sangen hyväntahtoinen minua
kohtaan, sen näen, mutta en voi luvata mitään. Olen lopettamaisillani
opintoni ja minun täytyy nyt ajatella vain hyvää todistusta. Voinko
joskus esiintyä säveltäjänä, on epävarmaa; sillä välin olen kuitenkin
viulunsoittaja ja saan luvan pitää huolta siitä, että ajoissa saan
jonkunlaisen paikan itselleni."
"No, sen kaikenhan voitte tehdä. Silti voi teille kyllä mieleen
lennähtää tuollainen laulu, jonka te sitte annatte minulle, teettehän
sen?"
"Mielelläni. En tosin ymmärrä, miksi pidätte minusta niin hyvää
huolta."
"Pelkäättekö minua? Teidän musiikkinne yksinkertaisesti miellyttää
minua, tahtoisin laulaa teidän säveltämiänne kappaleita, koska
käsittääkseni saavuttaisin niillä menestystä; se on siis puhdasta
itsekkäisyyttä."
"Hyvä, mutta miksi puhutte kanssani siihen tapaan kuin eilen, sitä
tarkotin."
"Ah, te olette yhä loukkaantunut? Mitä sitten oikeastaan sanoin? En
sitä enää aivan tarkalleen muista. Missään tapauksessa en tahtonut
pidellä teitä pahoin, niinkuin nähtävästi kuitenkin olen tehnyt.
Voittehan puolustaa itseänne! Jokainen puhuu ja on sellainen, kuin
hän on ja kuin hänen täytyy olla, ja meidän on tultava toistemme
kanssa toimeen."
"Sitä mieltä olen minäkin, mutta te menettelette päinvastoin, te
ärsytätte minua ettekä hyväksy mitään, mitä sanon. Te vedätte esiin
sen, jota en itsekään mielelläni ajattele ja joka on salaisuuteni, ja
heitätte sen eteeni ikäänkuin moitteena. Te pilkkaatte yksin jäykkää
jalkaanikin!"
Heinrich Muoth sanoi hitaasti: "Niin, niin, niin, ihmisethän ovat
erilaisia. Toisen saa totuuksien sanominen raivostumaan, toinen ei
voi sietää minkäänlaisia fraaseja. Teitä on harmittanut se, etten
kohtele teitä kuten jotakuta intendenttiä, ja minua on harmittanut
se, että te tahdotte piiloutua minulta ja tyrkyttää minulle tuota
vanhaa sananpartta taiteen lohdullisuudesta."
"Tarkotin sitä mitä sanoin, olen vain tottumaton puhumaan näistä
asioista. Ja tuosta toisesta seikasta en _tahdo_ puhua. Miltä minun
omassa sisimmässäni näyttää ja olenko surullinen tai epätoivoinen
ja miltä jalkani kadottaminen ja rampuuteni minusta tuntuu, sen
tahdon pitää omana asianani enkä salli kenenkään sitä vetävän esille
uhkauksilla enkä pilkalla."
Hän nousi ylös.
"Minullahan ei olekaan vielä mitään ylläni, käyn nopeasti
pukeutumassa. Te olette kunnollinen ihminen, minä en sellainen
valitettavasti ole. Emme huoli tästä enää paljoa kiistellä. Ettekö
sitte lainkaan ole huomannut sitä, että pidän teistä? Odottakaahan
hetkinen, istuutukaa pianon ääreen siksi kunnes olen pukeutunut.
Ettekö laula? -- Ette? No, viivyn vain kuusi minuuttia."
Tosiaankin tuli hän sangen pian takaisin sivuhuoneesta pukeutuneena.
"Nyt menemme kaupunkiin ja syömme yhdessä", sanoi hän miellyttävästi.
Hän ei kysynyt, sopiiko minun, hän vain sanoi: "Me menemme", ja me
menimme. Sillä niin arasti kuin hänen käyttäytymistapansa minuun
koskikin, niin vaikutti se minuun myöskin, hän oli voimakkaampi.
Sitä paitsi osotti hän puheessaan ja käytöksessään useasti oikukasta
lapsellisuutta, joka monasti oli suorastaan ihastuttavaa ja kokonaan
saattoi minut leppymään hänelle.
Tästä lähtien tapasin Muothia useasti, hän lähetti minulle monasti
pilettejä oopperaan, pyysi minua luoksensa soittamaan, ja vaikk'eivät
kaikki hänen luonteenominaisuutensa minua miellyttäneetkään, niin oli
hänessä toiselta puolen paljo sellaistakin, mikä minua miellytti.
Meidän keskemme syntyi ystävyys, siihen aikaan minun ainoani, ja minä
aloin jo miltei pelätä sen ajan saapumista, jolloin hän matkustaisi
pois. Hän oli tosiaankin sanoutunut irti oopperasta eikä suostunut
jäämään, vaikka häntä siihen jonkun verran yritettiin taivuttaa.
Välillä antoi hän viittailuja siihen suuntaan, että hän syksyllä
kenties saisi kutsun eräälle suurelle näyttämölle, mutta sen enempää
ei tuosta asiasta oltu puhuttu. Sillä välin saapui kevät.
Eräänä päivänä saavuin viimeistä kertaa Muothin tavanmukaisiin
kutsuihin. Kilistimme laseja jälleennäkemiseksi ja tulevaisuuden
onneksi; tällä kertaa ei ollut ketään naista saapuvilla. Muoth
saattoi meitä aamutunneilla portille, viittoi hyvästiksi kädellään
jälkeemme ja palasi aamukylmässä väristen takaisin jo sekaisin
pantuun asuntoonsa, haukkuvan koiransa seuraamana. Minulle
näytti nyt palanen elämänkokemusta valmiiksi kypsyneeltä; luulin
tuntevani Muothia kylliksi ollakseni varma siitä, että hän pian
unohtaisi meidät kaikki, ja vasta nyt tunsin aivan selkeästi ja
epäilemättömästi, että kuitenkin olin pitänyt sangen paljon tuosta
synkästä, oikullisesta ja itsevaltaisesta miehestä.
Kuitenkin tuli myös minulle lähdön aika. Tein viimeiset vierailuni
paikoille ja tuttaviin, jotka aioin pitää hyvässä muistissa, kuljin
vielä kerran myöskin tuota jyrkkää kukkulatietä ja silmäilin alas
rinnettä, jota kyllä muutenkaan en olisi unohtanut.
Ja minä matkustin pois, kotia, kohti tuntematonta ja kenties ikävää
tulevaisuutta. Tointa ei minulla ollut, itsenäisesti en voinut
antaa konsertteja, kotona odotti minua kauhukseni vain muutamia
oppilaita, joille minun piti antaa viulutunteja. Tosinhan odottivat
minua myöskin vanhempani, ja he olivat kyllin varakkaat, jotta
minä saatoin elää huolettomasti, ja myöskin kyllin hienotunteiset
ja hyväntahtoiset, etteivät ahdistelleet minua kysymyksillä, mitä
minusta nyt tulisi. Mutta etten jaksaisi siellä kauan viihtyä, siitä
olin selvillä jo alusta alkaen.
Niistä kymmenestä kuukaudesta, jotka nyt vietin kotonani antaen
kolmelle oppilaalle tunteja ja kaikesta huolimatta olematta
lainkaan onneton, en osaa mitään kertoa. Myöskin täällä eli
ihmisiä, myöskin täällä tapahtui joka päivä yhtä ja toista, mutta
suhteeni kaikkeen tähän oli kuitenkin vain ystävällisen kohteliasta
välinpitämättömyyttä. Ei mikään liikuttanut sydäntäni, ei mikään
saanut minua mukaansa. Elin kaikessa hiljaisuudessa, koin ihmeellisiä
hetkiä, jolloin koko elämäni näytti minusta jäykistyneeltä ja
vieraalta ja vain musiikin kaipuu oli jäljellä, kaipuu, joka useasti
viulutuntien aikana kiusasi minua sietämättömästi ja varmaankin
teki minusta pahan opettajan. Mutta jälkeenpäin, kun olin täyttänyt
velvollisuuteni tai viekkaudella tai valheella päässyt vapaaksi
tunneistani, vaivuin syviin, ihanan joutilaihin unelmiin, rakentelin
unissakävijän tavoin rohkeita pilvilinnoja, kohotin korkeuteen,
huimaavia torneja kaarruttelin muhkeita kupooleja ja puhaltelin
leikkiviä ornamentteja keveästi kuin saippuakuplia.
Minun eläessäni sellaista oudon huumauksen tilaa, joka karkotti
luotani aikaisemmat tuttavani ja tuotti vanhemmilleni huolta,
avautui vielä paljoa vuolaampana kuin viime vuonna vuoristossa
tuo salaperäinen runsauden lähde minussa; unelmissa ja työssä
vietettyjen, näennäisesti hukkaan menneiden vuosien hedelmät, salassa
kypsyneinä, putoilivat hiljaa ja lempeästi, ja niillä oli tuoksu
ja loisto ja ne ympäröivät minut miltei tuskallisella runsaudella,
jonka minä vain epäröiden ja epäluuloisena korjasin huostaani. Se
alkoi laululla, sitä seurasi viulufantasia, tätä jouhikvartetti,
ja kun muutamissa kuukausissa vielä oli tullut lisää muutamia
lauluja ja muutamia sinfonialuonnoksia, tunsin että tämä kaikki oli
vain alkua ja yritystä ja itsekseni ajattelin suurta sinfoniaa,
rohkeimpina hetkinäni jo oopperaakin! Tällä välin kirjottelin aika
ajoin nöyriä kirjeitä kapellimestareille ja teattereille, liitin
mukaan opettajieni suositukset ja suljin vaatimattomasti itseni
heidän muistiinsa ensimäisen paremmanpuoleisen viulunsoittajanpaikan
tullessa avoimeksi. Tuli sitten lyhyitä kohteliaita vastauksia,
jotka alkoivat sanoilla "hyvin kunnioitettu herra" ja välillä ei
tullut vastauksia ollenkaan ja paikkaa en saanut. Silloin olin päivän
tai pari pieni ja ryömin kuoreeni, annoin huolellista opetusta ja
kirjotin uusia nöyriä kirjeitä. Mutta pian sen jälkeen pälkähti
jälleen mieleeni, että minulla vielä oli pää täynnä kirjottamatonta
musiikkia, ja tuskin olin jälleen alkanut, niin vaipuivat kirjeet,
teatterit, orkesterit, kapellimestarit ja hyvin kunnioitettavat
herrat olemattomiin ja minä olin yksikseni, täydessä työssä ja
tyytyväisenä.
No, nämä ovat muistoja, joita ei voi kertoa, niinkuin useimpien
muistojen laita onkin. Mitä ihminen itsellensä on ja mitä hän
kokee, miten hän syntyy ja kasvaa ja sairastuu ja kuolee, se
kaikki on kertomatonta. Työtätekevien ihmisten elämä on ikävä,
mieltäkiinnittäviä ovat tyhjäntoimittajien elämäkerrat ja kohtalot.
Niin rikkaana kuin tuo aika onkin muistissani, en voi kuitenkaan
sanoa siitä mitään, sillä olin ulkopuolella seuraelämää. Vain kerran
tulin muutamiksi hetkiksi lähelle ihmistä, jota en saata unhottaa. Se
oli opettaja Lohe.
Menin kerran, jo myöhäsyksyllä, kävelemään. Kaupungin eteläosaan
oli syntynyt vaatimaton huvilakaupunginosa, jossa ei asunut rikasta
väkeä, vaan missä pikkusäästäjiä ja eläkkeidennauttijoita eleli
pienissä halvoissa taloissa ja yksinkertaisissa puutarhoissa. Taitava
nuori rakennusmestari oli tänne rakentanut paljon sievää, jota
minäkin nyt kerran lähdin katsomaan.
Oli lämpöinen iltapäivä, siellä täällä tyhjennettiin myöhästyneitä
pähkinäpuita, puutarhat ja pienet, uudet talot näyttivät iloisilta
auringonpaisteessa. Sievät yksinkertaiset talot miellyttivät minua,
katselin niitä sellaisella pintapuolisella mielenkiinnolla, jota
nuoret tuntevat tällaista kohtaan, nuoret, joista talon ja kodin ja
perheen, levon ja juhlailtojen ajatus vielä on kaukana. Rauhaisa
puutarhakatu teki miellyttävän vaikutuksen, astelin hitaasti sitä
pitkin ja kävellessäni herätti huomiotani se, että talonomistajien
nimet olivat luettavina puutarhojen porteilla olevista pienistä
kiiltävistä messinkilevyistä.
Yhdessä näistä kilvistä oli nimi "Konrad Lohe", ja nimi tuntui
minusta tutulta. Jäin seisomaan ja miettimään, ja mieleeni muistui,
että yksi opettajistani latinakoulussa oli ollut sen-niminen. Ja
muutamiksi silmänräpäyksiksi nousi vanha aika jälleen esille,
katseli minua kummastuneena ja vyörytti eteeni joukon kasvoja,
opettajien ja tovereiden, haukkumanimiä ja juttuja. Ja minun siinä
seistessäni ja hymyillen katsellessani messinkitaulua kohosi lähimmän
viinimarjapensaan takaa mies, joka oli ollut sinne kumartuneena
työhönsä, astui aivan lähelle minua ja katsoi minua kasvoihin.
"Haluatteko päästä sisään minun luokseni?" kysyi hän, ja se oli Lohe,
opettaja Lohe, jota me olimme kutsuneet Lohengriniksi.
"Oikeastaan en", sanoin minä ja kohotin hattuani, "en tiennyt että
asutte täällä. Olen kerran ollut oppilaitanne."
Hän katsahti minuun terävämmin, silmäili minua ylhäältä alas
aina keppiini saakka, muisteli ja sanoi sitten nimeni. Hän ei
tuntenut minua kasvoistani, vaan jäykästä jalastani, sillä hän oli
luonnollisesti saanut kuulla minua kohdanneesta onnettomuudesta. Nyt
pyysi hän minua astumaan sisään.
Hän oli paitahiasillaan ja oli sitonut vihreän puutarhaesiliinan
eteensä; hän ei tuntunut lainkaan vanhentuneelta ja näytti
erinomaisen kukoistavalta. Astuskelimme edestakaisin pienessä
siistissä puutarhassa; sitten vei hän minut avoimelle verannalle,
jonne istuuduimme.
"Niin, en olisi teitä enää tuntenut", sanoi hän peittelemättä.
"Toivottavasti on teillä minusta säilynyt hyvä muisto."
"Ei oikein", sanoin hymyillen. "Te rankaisitte minua kerran
sellaisesta, mitä en ollut tehnyt ja selititte vakuutteluni
valheeksi. Se oli neljännellä luokalla."
Huolestuneena katsahti hän minuun. "Siitä ette saa olla minulle
vihainen, se pahottaa minunkin mieltäni. Opettajille sattuu,
huolimatta parhaimmasta tahdostaankin, ettei kaikki suju niinkuin
pitäisi, ja vääryys on pian tehty. Tiedän pahempiakin tapauksia.
Osaksi sellaisen takia minä virastanikin erosin."
"Vai niin, ettekö enää ole virassa?"
"En enää pitkiin aikoihin. Tulin sairaaksi, ja kun jälleen paranin,
olivat mielipiteeni siinä määrässä muuttuneet, että otin eroni. Olin
tehnyt parastani ollakseni hyvä opettaja, mutta en kuitenkaan ollut
sellainen, sellaiseksi synnytään. Siksi luovuin, ja siitä lähtien on
minun ollut hyvä olla."
Sen voi hänestä huomata. Kyselin häneltä vielä lisää, mutta nyt
tahtoi hän kuulla minun tarinani, joka oli pian kerrottu. Että
minusta oli tullut musiikkimies, ei häntä oikein miellyttänyt; sitä
vastoin tunsi hän onnettomuuteni johdosta minua kohtaan ystävällistä
ja hellää sääliä, joka ei minulle tuottanut mielipahaa. Varovaisesti
koetti hän tutkia, miten minun onnistui lohduttaa itseäni, eikä ollut
tyytyväinen puoleksi vältteleviin vastauksiini. Salaperäisin elein
ja ilmein antoi hän epäröiden ja kuitenkin kärsimättömästi, arkoja
kiertoteitä kulkien, minun ymmärtää, että hän tiesi lohdutuksen,
täydellisen viisauden, joka oli jokaiselle vakaasti etsivälle avoin.
"Tiedän", sanoin, "tarkotatte raamattua."
Herra Lohe nauroi viekkaasti. "Raamattu on hyvä, se on tie tietoon.
Mutta se ei ole tieto itse."
"Ja mikä se sitten on, tieto itse?"
"Sen löydätte helposti, jos tahdotte. Annan teille mukaan jotain
luettavaa, siinä on alkeet. Oletteko koskaan kuullut Karman opista?"
"Karman? En, mitä se on?"
"Sen saatte nähdä, odottakaa!" Hän riensi juoksujalkaa pois ja
viipyi hetkisen, millä aikaa minä istuin kummastuneena epävarmassa
odotuksen tilassa ja katselin puutarhaan, missä kääpiöhedelmäpuut
seisoivat moitteettomissa riveissä. Pian tuli Lohe jälleen juosten
takaisin. Säteillen katsoi hän minuun ja ojensi minua kohti kirjasta,
jossa salaperäisten kiemurakoristeiden keskellä oli päällekirjoitus:
"Teosofinen katkismus alottelijoille".
"Ottakaa tämä mukaanne!" pyysi hän. "Voitte pitää sen, ja kun
tahdotte tutkia enemmältä, voin lainata teille lisää. Tämä on vain
alkeita. Tätä oppia minä saan kiittää kaikesta. Sen avulla minä olen
tullut sielultani ja ruumiiltani terveeksi ja toivon että tekin
tulette."
Otin pienen kirjan ja panin sen taskuuni. Hän seurasi minua puutarhan
lävitse kadulle saakka, sanoi ystävällisesti hyvästi ja pyysi minua
tulemaan pian uudelleen. Katsoin häntä kasvoihin, ne olivat hyvät ja
iloiset, ja minusta tuntui siltä, ettei vahingoittaisi, vaikka kerran
koettelisikin sellaiseen onneen vievää tietä. Niin läksin kotia,
kirja taskussani, uteliaana päästäkseni ottamaan ensimäisiä askeleita
tällä autuuden polulla.
Otin ne askeleet kuitenkin vasta muutamien päivien kuluttua.
Kotimatkalla vetivät nuotit jälleen voimakkaasti minua puoleensa,
syöksyin työni kimppuun ja uin musiikissa, kirjotin ja soitin, kunnes
myrsky täksi kerraksi oli raivonnut loppuun ja minä siivona palasin
jälleen jokapäiväiseen elämään. Silloin tunsin pian tarvetta ryhtyä
tutkiskelemaan uutta oppia ja istuuduin pikku kirjasen ääreen, jonka
luulin pian ennättäväni sulattaa.
Mutta niin helposti ei se käynyt. Pikku kirjanen paisui käsissäni
ja osottautui lopulta sulattamattomaksi. Se alkoi kauniilla
ja viehättävällä johdannolla erilaisista viisauteen vievistä
teistä, joista jokaisella sanottiin olevan ansionsa, sekä niiden
teosofisesta veljeydestä, jotka vapaina pyrkivät tietoon ja sisäiseen
täydellisyyteen, joille jokainen usko on pyhä ja jokainen polku valoa
kohti tervetullut. Sitten seurasi maailmanjärjestelmä, kosmogonia,
jota en ymmärtänyt, maailman jako eri "tasankoihin" ja historian
jako ihmeellisiin, minulle tuntemattomiin aikakausiin, joissa
myöskin mereen vajonneella Atlantis-maalla oli oma osansa. Jätin
tämän kaiken lopulta omaan varaansa ja siirryin seuraaviin lukuihin;
niissä oli esitettynä oppi uudestasyntymisestä, jota paremmin
ymmärsin. Kuitenkaan ei minulle oikein selvinnyt, tahtoiko tämä
kaikki olla mytologiaa ja runollista tarua, vaiko sananmukaisesti
otettavaa totuutta. Sen tarkotus näytti olevan käydä jälkimäisestä,
mikä ei oikein tahtonut mennä minuun. Sitten seurasi oppi Karmasta.
Huomasin sen olevan kausaliteettikin uskonnollista kunnioitusta,
joka miellytti minua aika lailla. Ja sitten mentiin yhä eteenpäin.
Huomasin pian kyllä varsin hyvin, että koko oppi saattoi tuottaa
lohdutusta ja olla korvaamaton aarre vain sille, joka otti sen
mahdollisimman sananmukaisesti ja vilpittömästi uskoi siihen.
Kelle se, niinkuin minulle olisi osittain kaunis, osittain kömpelö
vertauskuva, mytologisen maailmanselityksen koe, se saattoi tosin
siitä oppia ja antaa sille arvoa, mutta ei saada siitä elämää ja
voimaa. Saattoi kenties olla teosofi arvokkaalla ja henkevällä
tavallakin, mutta tuo täyspätöinen lohdutus viittoi vain niille,
jotka olivat yksinkertaisesti uskovia, hengettömiä teosofeja.
Kävin kuitenkin vielä useasti opettaja Lohen luona, joka kaksitoista
vuotta sitten oli rääkännyt minua kreikalla ja nyt tällä toisella
tavalla, vaikkakin yhtä huonolla menestyksellä, koetti olla
opettajani ja johdattajani. Ystäviä ei meistä tullut, mutta minä
kävin mielelläni hänen luonansa; hän oli pitkät ajat ainoa ihminen,
jonka kanssa puhelin tärkeistä elämäni kysymyksistä. Tällöin
tulin kyllä siihen kokemukseen, ettei tällaisella puhumisella ole
mitään arvoa ja että se parhaissa tapauksissa voi viedä joihinkin
opettavaisiin sananlaskuihin; kuitenkin oli minusta tämä uskovainen
mies, jonka kirkko ja tiede olivat jättäneet kylmäksi ja joka nyt
elämänsä loppupuolella naivissa uskossaan merkilliseen oppiin
tunsi rauhaa ja koki uskonnon ihanuutta, liikuttava ja miltei
kunnianarvoisa.
Kaikista ponnistuksistani huolimatta on tämä tie minulle pysynyt
kulkemattomana aina tähän päivään saakka, ja minä tunnen hurskaita,
johonkin uskoon kiintyneitä ja tyydytyksen löytäneitä ihmisiä kohtaan
ihailevaa myötätuntoa, johon he puolestaan eivät voi vastata.
4.
Sinä lyhyenä aikana, jonka vierailuni hurskaan teosofin ja
hedelmänviljelijän luona kestivät, sain eräänä päivänä pienen
rahalähetyksen, jonka lähtöperä oli minulle hämärä. Sen oli
lähettänyt eräs tunnettu pohjois-saksalainen konserttitoimisto, jonka
kanssa en kuitenkaan ollut koskaan joutunut tekemisiin. Tiedusteluni
johdosta ilmotettiin minulle, että summa oli lähetetty herra
Heinrich Muothin määräyksestä palkkioksi siitä, että Muoth kuudessa
konsertissa oli esittänyt erään minun säveltämäni laulun. Nyt
kirjotin Muothille, kiitin häntä ja pyysin saada lähempiä tietoja.
Ennen kaikkea olisin halunnut mielelläni kuulla, miten lauluni oli
konserteissa vastaanotettu. Muothin konserttimatkasta olin tosin
kuullut ja kerran tai pari lukenut siitä sanomalehtiuutisia, mutta
minun laulustani ei niissä ollut puhetta. Kuvailin kirjeessäni
yksinään elävän perinpohjaisuudella elämääni ja työtäni ja liitin
erään uusista lauluistani mukaan. Sitten odottelin pari, kolme, neljä
viikkoa vastausta, ja vihdoin kun tämä jäi tulematta, unohdin koko
asian jälleen. Yhä vielä kirjottelin miltei joka päivä jotain uutta,
sillä musiikin suoni kumpuili minussa vuolaana. Mutta väliaikoina
olin veltto ja tyytymätön, tuntien antaminen oli minusta hirveän
vaikeata, tunsin etten sitä enää kauan kestäisi.
Oli minulle senvuoksi kuin vapahdus ilkeästä lumouksesta, kun
vihdoin kuitenkin tuli kirje Muothilta. Hän kirjotti:
"Hyvä herra Kuhn! Kirjeiden sepittäminen ei ole mielityötäni, sen
vuoksi annoin teidän kirjeenne olla sinällänsä, koskei minulla
oikeastaan ollut siihen mitään uutta vastattavaa. Mutta nyt voin
tehdä todellisia ehdotuksia. Olen nyt kiinnitetty tänne R:n
oopperaan, ja olisi mainiota, jos tekin tulisitte. Te voisitte
aluksi toimia täällä toisen viulun soittajana; kapellimestari on
järkevä ja vapaamielinen mies, vaikka onkin tavoiltaan murjaani.
Todennäköisesti tarjoutuu myöskin tilaisuus saada jotain teidän
musiikistanne täällä esitetyksi; meillä harrastetaan hyvää
kamarimusiikkia. Lauluista olisi myös yhtä ja toista sanottavaa;
muun muassa on olemassa kustantaja, joka tahtoisi lunastaa ne.
Mutta kirjottaminen on niin pitkäveteistä, tulkaa itse. Mutta
nopeasti, ja paikan johdosta sähköttäkää, sillä asialla on kiire.
Muoth."
Näin tulin minä äkkiä temmatuksi erakkoelämästäni ja
hyödyttömyydestäni ja kuljin jälleen elämän virran ajamana, minulla
oli jälleen toiveita ja huolia, pelkäsin ja iloitsin. Mikään ei
ollut minua pidättämässä, ja vanhempani iloitsivat nähdessään minun
pääsevän alkuun ja ottavan ensimäisiä ratkaisevia askeleitani
elämässä. Sähkötin viipymättä, ja kolmea päivää myöhemmin olin R:ssa
Muothin luona.
Olin ottanut asunnon eräässä hotellissa ja käynyt häntä tapaamassa,
mutta en löytänyt häntä kotoa. Nyt saapui hän hotelliin ja ilmestyi
odottamatta eteeni. Hän ojensi minulle kätensä mitään kyselemättä
ja kertomatta ja olematta lainkaan kiihottunut samalla tavalla kuin
minä. Hän oli tottunut mukautumaan olosuhteihin ja ottamaan aina vain
nykyhetken vakavasti ja siinä elämään. Hän antoi minulle tuskin aikaa
pukeutua ja vei minut suoraa päätä kapellimestari Rösslerin luokse.
"Tässä on herra Kuhn", sanoi hän.