Uhuuhu-uhu-uhuu! pauhaa näkymätöin voima luonnossa. Puiden oksat eivät
tiedä mille puolelle kankeoina kumartavat, kohmettuneita kuin ovat
ja myrsky riehuu heidän ympärillä, rynnäten väliin yhdeltä, väliin
toiselta puolelta. Sähkö- ja telefoni-langat moniäänisinä säestävät
myrskyn mahtavata bassoa. Olavinlinnan monista aukoista kuuluu väliin
valittava, toisinaan taas majesteetillisen valtaava sotahuudon
kalttainen sävel. Sieltä kaikuu ikäänkuin kirkonkellojen soitto,
hautajaishymnin vieno laulu ja suloiset, tuskin ilmoille päässeet,
rakkauden, tuon taivaallisen lemmen, huokaukset.
Niitä ei kykene kynällä piirtämään, niitä ääniä. Niitä täytyy itse
kuulla — ymmärtää —
Myrskyn soiton jälkeen tanssaa ilmassa iloinen pyry-ilma. Se
itserakkaudessaan maalaa kaikki näköisiksensä: puiden rungot, oksat,
aidat, portit, seinät, kaikki lumivalkoisiksi. Virta kiemurrellen
kiehuu loihtien omituista säveltään. Sen sinertävää pintaa nuoleskelee
myrsky ahneesti: virrasta nousee sakea savu ilmaan ihan kuin jostakin
ammottavasta padasta. Siinä on taistelua, ankarata — Mutta virtaava
vesi pitää puolensa, eikä mene jääpeiton suojaan, ei.