Sytytettiinkö katulyhty akkunani alla, vai kuuko kalpeine kasvoineen
sieltä paistaa, kun äkkiä pimeä huoneeni valostui aivan kirkkaaksi
mielestäni?
Eipä. Ei loistanut kuu taivaalla, eikä katulyhtykään siinä vilkuttanut:
— huoneeseni vaan oli tullut jotain herttaista, suloista.
— Onko Muruseni pimeässä? soi tuttu, rakastettu ääni.
— Oi isä! Sinä siis kuitenkin tulit, huudan rientäen isäni kaulaan.
Ja isä nostaa minut korkealle maasta vankoilla käsillänsä sekä
painaltaa lujasti sydämmelleen.
Huomaan että hänen suuret viehkeät tummansiniset silmänsä ne ovat,
jotka valaisevat hämärän huoneeni. —
— Elämä on sanomattoman suloista, isä, kuiskaan hänen korvaansa. Vedän
kiikkutuolin takan eteen, pistän tulen puihin ja iloinen räiske täyttää
huoneen, luoden valoa ja lämmintä.
— Onhan täällä luonasi suloista levähtää, uneksii isäni hiljaan
kiikkuessaan. Unohtuu kaikki surut ja huolet ja muistuu mieleen ihanat,
menneet ajat. Noin, ihan noin, puuhaili äitisikin ennenvanhaan.
Kipuan kiihkeästi hänen syliinsä, pörhötän hänen kauniin harmahtavan
tukkansa aivan pörhölleen. Sivelen noita parrottuneita poskia, hyväilen
häntä ja saan isäni surut hetkiseksi kau'as, kau'as luotamme ajetuiksi.
— Jaha, syntymäpäiväsihän on tänään! —
— Niin, sanoppas kuinka vanha olenkaan?
— Kaksikymmentä täysi, sanoo isäni vaipuen mietelmiinsä.
— Niinpä juuri, täyttänyt tänä aamuna kello 8, isäkultani, vahvistan
hänen lauseensa, painaen lämpöisen suudelman tuolle korkealle,
ajatuksista rikkaalle otsalle ja nousen toimilleni. —
— Mihin nyt?
— Sytyttämään lamppuja, isä. On niin pimeä jo.
— Ei, älä vielä. Istu tähän näin polvelleni. Nyt on hyvä.
Kiedon käteni hänen kaulallensa. Siten istumme hetken äänettöminä,
ajatuksiin vaipuneina. Tuli takassa räiskää ja sammuu omia aikojaan.
Kuu akkunasta levittää kirkkaita säteitään suuri-ruutukkaiselle
matolle, hiipii kirjakaappiin, pianon valostaa, näyttää meille
kirjoituspöytäni pikkukapusineen. Katselee meitä leveä naurunhymy
pulleilla poskillansa. Hän näkee kaksi onnellista ihmislasta. Valostaa,
vaan ei lämmitä. Luo mieliin uinahtavia, viehkeitä kuvia.
— Mitä tuumit isäni?
— Tuotapa vaan lausettasi, lapsi.
— Ettäkö elämä on niin suloista?
— Niin, ja paljon muutakin.
Pitkä vaitiolo. Juhlallinen, menneen ajan muistoista rikas hetki. Isä
muistelee nuoruutensa aikoja; muistelee äitiäni, lempeään. Näkee äitini
kalpeana kirstussaan. Sormet ristissä, kankeina, melkein läpinäkyvinä.
Rauhan hymyily puhtaalla otsalla. Sitten kumisevat surulliset
kirkonkellot. Ruumissaatto lähtee liikkeelle. Jäinen multa jymeästi
kumajaa arkulle; isän ääni sortuu, kyyneltulva tukahduttaa sen. Ei,
elämä on kauhea arvoitus, raskas taakka.
Kotona pikku Muru kaipaa isäänsä. Avuttomana hän siinä odottaa sitä,
joka nyt on hänen kaikkensa; ystävänsä, äitinsä, isänsä, auttajansa ja
kasvattajansa.
Ei isäni puhu mitään, vaan minä tiedän nuo ajatukset, ne tunnen
sielussani. —
Ja sitten minä kasvoin. Vuodet vieri. Isäni otti itselleen toisen
puolison — mutta Muru ei äitiä enään saanut. Hän tuli ulos maailman
kouluun. Ja nyt olen minä päässyt omaan pieneen kotihini, johon isä
tuli minua onnittelemaan kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni.
Kuluneet vuodet käyvät nyt ikäänkuin tutkistelun isäni silmissä. Miksi
meni hän uudelleen avioliittoon? Eiväthän he tunne toisiaan ollenkaan.
Yksi kulkee yhtäänne, toinen toisaanne. Sielujen sopusointuisuutta
puuttuu, eikä sitä enään mikään voi korjata. Ei, elämä on umpitie
myrskyssä, kylmä, kolkko, iloton. Elämä on taakka!
— Isä nyt sytytän tulet!
— Älä vielä. Anna minun selvitä ajatuksistani. Elämä on toisinaan niin
ikävän kolkko.
— Minunko luonani ikävä, isä — eipä mar. Nyt alan rupattamaan. Mistäpä
alkaisinkaan?
Isä hymyilee herttaista hymyilyään. — No rupata, rupata. On hauska
kuulla sinun elämänintoista viserrystäsi.
Painan poskeni hänen poskellensa. — Isä, et saa surra, et.
— En, en lapsikultani, vaikka toisinaan tahtoo olla kiittämätöin ja
napisee. Ei muista alistua sen käden alle, joka ihmislasten kohtalot
johtaa.
Ja isäni puhuu kau'an luottavasti ja rakkaasti taivaallisesta
ystävästään. Vähitellen lämpenee hän aivan: huolensa tulevat
kevyemmiksi ja hän silmissäni nuorenee, korkenee, kasvaa.
Ei täällä näe muuta kuin kuun loistavan — mutta todellisuudessa
vallitsee sieluissamme selkein päivä, kirkkahin aurinko — sillä me
olemme onnelliset, onnelliset tällä hetkellä.
— Arvaas, isä, mikä on vaikein tehtävä koulussani?
— Mikähän se olisi? Saada pitämään vihkot puhtaina?
— Eipä. Entäs laulu isä? Unhotitko sen? Kuulitko sitä ihannelaulua,
kuin täällä viimein kävit?
— Kuulin, mutta — —
— niin näes isäkulta: me kaikki lauloimme eriäänillä samaa yksiäänistä
kappaletta.
Ja me nauramme noille suurille elämänhuolille ja vaikeille
taisteluilleni.
— Isä, saanko arvata, mikä sinun toimessasi on vaikeinta? kysyn
veitikkamaisesti.
— No, annas kuulla! —
— Saarnata kaikelle kansalle ja tietää että aniharvat heistä
kotiintultuansa muistavat alkusanojakaan?
— Ei, ei. Arvaa paremmin!
— Käydä sairaiden luona kaikenlaisessa myrskyssä, tuiskussa, tuulessa
ja pakkasessa?
— Ei, et osaa arvata sinä.
— Tehdä syntiä, tuntea sen voiman omassa pahanilkisessä sydämmessään ja
kuitenkin varoittaa muita samoin tekemästä?
— Ei, sekään ei ole oikein.
— No sano nyt itse, isä. En arvaa minä. Jos ei se olisi — —
— No-o, mitä niin?
— Sanoisinko? Kantaa palkkansa jonka on rehellisesti ansain — — —
— Sinä akrobaatti! isä sanoo ja työntää minut leikillä luotaan.
— No, kiivastuitpas, etkös vain — — sano, sanoinhan minäkin.
— Vaikein minun mielestäni on vihkiminen, isä vakavana lausuu.
— Ja häissä kun on niin sanomattoman hauska olla. Kuinka se olisi
mahdollista?
— Kuitenkin on asia tosi. Tuossa seisoo edessäni kaksi rakastavaista.
He vannovat elämänikänsä rakastavansa toistansa myötä- ja
vastoin-käymisessä, ilossa ja murheessa.
— Entäs sitten?
— Sitten parin kolmen viikon päästä he pyytävät eroa. Ovat oppineet
tuntemaan toisensa: elämä on heille sietämätöintä toistensa seurassa.
Silmänsä ovat auenneet ja ero olisi heidän mielestänsä paras.
— Mutta isäseni, etkö sinä kaunopuheliaisuudellasi voisi heitä
varoittaa? Miksi jokapäiväiset mitättömät pikku-torat saavatkaan murtaa
ja särkeä ihmislasten onnen ja elämänrauhan ja koko tulevaisuuden. —
Miksi he eivät saisi olla aina yhtä onnelliset, kuin rakkautensa ensi
hetkinäkin ovat?
Isäni hymyilee taas omituista, herttaista hymyilyään. — Ja hekö
uskoisivat minua? kysyy hän hetkisen kuluttua.
— Eivätkö uskoisi sinua? huudahdan kummissani. Mutta, aivan oikein,
ei, he eivät usko muuta kuin kokemusta, se on tosi, sanon sitte ja
harmissani huomaan purasseeni alahuuleni verille.
— Jos olisi maan päällä semmoinen rakkaus vallalla, kuin Paavali
kirjoittaa rakkauden luvussaan, silloin ei olisi onnettomuutta
maailmassa. Syy on siinä, että me ihmiset emme voi, emme osaa rakastaa
niin. Me olemme itsekkäitä raukkoja.
— Onhan kyllä semmoistakin itsensä-uhraavaa rakkautta täälläkin, sanon
minä huolissani.
— On kyllä, mutta hyvin harvassa.
Painan kasvoni isäni rinnalle. Kuinka hyvin ymmärrän syyn isäni syvään,
sydämmelliseen suruun!
Kulkusten kilinä kuuluu pihamaalta. Eno taluttaa turkkeihin puettua
tätiä. Eteisestä jo eno huutaa:
— No hyvä juttu! Syntymäpäivä ja nämä täällä pimeässä uneksivat! Hyvää
iltaa ja onnea!
Isäni auttaa tätiä pukuhommissa, onhan siinä saaleja, huiveja ja
turkkeja riisuttava ja ripustettava nauloihin. Minä sytytän tulet.
Unelmani isäni kanssa loppuivat ja täysi homma syntyi, sillä täti
vapautuneena tamineistaan huusi iloisena:
— No, Muru, paikalla hommaan. Teekeittiöön hiiliä ja ruoka-aitan
avaimet tänne. Mikko kanna kori sisään. Anna hevoselle kauroja ja kääri
loimi hyvästi sen selkään. Muista!
Yht'äkkiä olimme täydessä hommassa ruu'an ja juoman laittamis-puuhissa.
Runollinen kuuvalo oli poistunut — lamput astuneet sijaan — unelmat
olivat kadonneet — paljas proosa tuli sijaan!
Vilkasen väliin sivukäyden isääni, joka istuu keinutuolissani. Tunnen
että hänen silmänsä seuraavat kaikkia liikkeitäni — mitähän isä nytkin
ajattelee — tuumaan siinä hyöriessäni.
— Kuinka kovasti tuo Muru on äitinsä, siskovainaajani, näköinen, sanoo
eno nauraen. Ei hän tiedä, tuo eno, kuinka nuo sanat keihään lailla
tunkevat isäni sydämmeen.
— No niin, iloitsee täti illallispöydässä, nähtyään että kaikkea laatua
on yllinkyllin. Voi sentään, kuinka elämä on suloista!
Tahtomattani vilkaisen isääni. Hän katsoo itsepäisesti lautasellensa.
— Onpas rakkautta maailmassa isäkulta, tahtoisin sanoa hänelle. Katsos
eno ja täti, eivätkö he ole onnelliset — oikein onnelliset sitte?
Ei nosta isäni silmiään. Tunnen sielussani, että hän kaipaa
toisenlaista rakkautta, kun maailman nautinto ja runsas pöytä saattavat
tarjota. Miksi osaavatkaan muutamat ihmiset toivoa parempaa, nähdä
korkeampaa, uneksia täydellisyyttä siinä missä sitä ei ole? Miksi he
eivät osaa tyytyä elämään semmoisena, kuin se itse kullekin muodostuu?
Katsos tätiä ja enoa? He ovat onnelliset hetken lapset. Ei heiltä
mitään puutu, eivätkä he mitään kaipaa. He ovat onnelliset — tavallaan.