Luonto elämöipi, kaikki laulaa, soittaa, kiehuu — Siinä on jotakin
reipasta, jotakin innostuttavaa tuossa myrsky-ilmassa!
Harva pyrkii tämmöisellä ilmalla nelisnurkkasestansa ulos. Ei nyt
lämmin ainakaan haittaisi.
Ei näy ainoatakaan varpusta, ei edes koskikarakaan paadella vikise.
Eikä se muutoisin pakkasessa juuri hätäile.
Korkealla, tuolla lumipilvien reunalla, rusottaa kirkas hohde. — Sapet
auringon ympärillä siitä tulee pitkälliset pyryilmat, tuumaa talon
vanhus, katsellen akkunasta pilviä.
Puhuri pauhaa täydellisimmässä voimassaan ja sen mahtavuuden tuntee
koko luonto. Lämpömittari osottaa suojassa 24° ja tuulen puolella 30 °
pakkasta.
Vaan katsos tuolla virran pyörteessä, tuolla ulapalla, Olavinlinnan
lähistöllä, siellä on soutajia! —
Ja hiljaan, vaivaloisesti kulkee myrskyssä kolmihanka vene.
— Isä, nyt tulemme ihan vastatuuleen, sanoo kalastajan poikanen.
— Niinpä näkyy! —
— Kylläpä puhaltaa! Pyrkii läpi luidenkin, tuumaa poika. Hetkiseksi
heittää hän käsistään airot ja kohottaa lujemmalle lammasnahkaista
"Savonreuhkaansa", joka suojelee hänen päätänsä puhurilta.
— Nyt lasketaan näin vaan vinoon, lausuu harvapuheinen kalastaja, joka
tähän saakka vankalla kädellä on venettä ohjannut. Paleleeko sinua?
— Vieläpä tässä aristelemaan, kuuluu iloiselta pojan ääni. Hänkö
rupeaisi ensiksi valittamaan. Eho, jopa toki! Sydämmensä tärisee
rinnassa ja kylmä pallomainen viima puistattelee hänen selkäänsä.
Väristys tärisyttää hänen ruumistansa aika ajoin. Eipä hän sittenkään
valita: hän on kalastajan poika, eikä mikään hätähierin.
— Nyt laske, anna minä nousen soutamaan, sanoo isä hiljaan hiipien
veneen pohjaa myöten. Ruumiillani sinua sitte hiukan suojelen
pahimmassa vastatuulessa.
Ja he muuttavat varovasti paikkoja, poika hiukan vastenmielisesti.
Hänkö ei näet vastatuulta tirkistäisi ihan nenästä nokkaan? Eho!
Muutellessaan tuossa he kumpikin huomaavat kuinka kohmettuneita, miten
tönkköjä he jo ovat, poloiset!
Ja siinä nuo tönkköinä, melkein jäätyneinä soutavat ensin hyvän
kierroksen laita-, sitten laskevat myötä-tuuleen. Jäälautalle päästyä
on pikku poika niin tönkkönä jo, että isän täytyy häntä auttaa veneestä
ylös.
Suurella vaivalla vetäävät he hyvän matkaa venettänsä pitkin jäätä
rannalle — mutta sittenpä he ovat onnellisesti perillä.
* * * * *
— Voi sinun tokkiisa! ihmettelee äiti mökin ovella. Tulettehan
viimeinkin, Luojalle kiitos! Voi tuota kauhistavaa ilmaa!
— Nuo antoi tänäpäivänä! huutaa poika osottaen kahta siikaa. Se oli
koko heidän saaliinsa tuolta vaivaloiselta retkeltä.
— Kiitos siitäkin kaikkein hyväin lahjain Antajalle, lausuu äiti.
Ettepä tarvinneet tehdä tyhjää reissua. Jumala on armorikas ja hyvä!
Sen saamme kokea joka päivä uudestaan.
Sydämmellisesti silmäilee kalastajan vaimo miestänsä ja auttaa poikaa
riisumishommissa.
— Kaspas vain rukkasia ja lapasia tuossa! Olikos tarvis parempia
jääpuikkoja! Hyvä, kun hengissä kotia palasitte! Olinpa niin rauhatonna
koko ajan, että!
Näin puhellen kantaa äiti pöydälle kahvikannun, jota hyvän aikaa on
hiilillä seisottanut, odotellen kotia armaitansa. Akkunasta, johon
puhuri on laittanut omin lupinsa komeat valkoiset uutimet, ei hän
mitään nähnyt — mutta ovelta hän sitä ahkerammin tutki ja tunnusteli
milloinka kotia joutuisivat kalastajat myrskyn kourista ja armottomista
syleilyistä.
Ja nyt he tyytyväisinä halkonaisista kupeista kahvitilkkaansa
ryypiskelevät. Äiti oli kahvia joulusta asti säästellyt — ja nyt kas
vain! kuinka hyvään tarpeesen tuo keitto oli!
Anttu istuu isän rinnalla, posket pulleoina kahvia jäähdytellen.
Se soluu niin sivakasti alas — ja lämmittää niin selittämättömän
suloisesti hänen kohmettuneita jäseniään. Se on verraton tuo kuuma,
höyryävä juoma! —
Anttu tuntee itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi perheen
jäseneksi. Mitenkäs isä lähtisi yksikseen vesille, rihmoja laskemaan
tämmöisessä ilmassa kun nyt tämäkin Sylvester? Eho! Eihän mitä! Eihän
äidistä ole vesille, ei se raukka jaksaisi hennoilla voimillaan
mitenkään kestää semmoista. Ja kukapa kiehuttaisi kahvinkaan ja sitä
lämpimänä pitäisi, kun isärukka kohmettuneena, melkein tönkkönä, kotiin
tulisi? Eho! Ei, kyllä hän on tarpeellinen talon jäsen. Entäs kukas ne
halot kantaisi äidille?
— Lämmittele toki hiukan, pyytelee äiti, nähdessään että isä hommaa
kaupungille lähtöä, siikoja viemään.
— Pitää joutua iltakirkkoon, lausuu vakaisena isä, nythän on
uudenvuoden-aatto-ilta. Laita vaan kaikki valmiiksi, lisää hän
mennessään, ottaa molemmat siijat ja astuu ulos.
* * * * *
— Siikoja. Paljonko naula? kysyy eräs vastaantulija.
— Nämä ovat tilatut jo, sanoo kalastaja hiljaan.
— Meillä enemmin maksetaan. Tuokaatte vaan kalat kyökkiin, niin ette
niitä huoli mihinkään kuljettaa.
Vaan ei silmiään kalastaja räpäytä. Hänkö olisi valmis pettämään, kun
kerran mitä oli luvannut? Ei häntä omanvoitonpyyntö eikä ahneus saa
lannistaa. Ei myrskykään äsken mahtanut mitään. Kalat ovat luvatut
toiseen paikkaan, sanoo hän ja astuu edelleen.
Ihan vastatuuli koko matkan. Silmäripset jäätyvät toisiinsa kiinni.
Puhuri koettelee voimistelle kalastajan turkinkin kanssa — mutta ei
mahda niin mitään.
— Komea kouluhuone tuo, ajattelee kalastaja lyseon sivu kulkiessaan.
Hovi kuin hovi. Korkealle kattokin tähtää. Muut talot sen rinnalla ovat
kuin korttituvat vain!
Iloisena telmää puhurikin. Torilla on sille avara ala. Lyseon
akkunoihin on se laittanut komeat, uuden uutukaiset pitsiverhot, tuo
vallaton.
Kuu paistaa korkealla sinitaivahalla. Ei salakähmäisenä,
senttimentaalisena, mutta ihanana, kirkkaana kuultavan ilman läpi. Lumi
ratisee kalastajan jalkojen alla; niin nuortealta, reippaalta tuntuu
rinnassa puhdas omatunto. Kaikki on juhlallista, tullut on hiljaisen
rauhan hetki — myrsky on vaijennut, ainoastaan pakkanen temmeltää vielä
— ja mieli lentää kepyenä ylös, ylös —
Tämä juhlallisuus vaikuttaa kalastajan sydämmessä sanomattoman riemun
tunteen; hiljalleen hän hyräilee siinä astuessaan:
"Kaikkivoipa Jumalamme!
Me jalkais juuren kumarramme
Sinulle lausuin kunniaa!
Voimas kaikki vallat voittaa;
Sua maa ja taivas kunnioittaa
Ja viisauttas julistaa.
Sua kiittää Kerubim,
Sua veisaa Serafim!
Halleluja!
Suur voimassa, Suur armossa
On Herra, meidän Jumala!"
— Jaha siikoja vain. Eikös saanut matikka-kalaa? kysyy emäntä, joka oli
kaloja tilannut.
— Ei muuta tänään saanut, kuin nämä siijat.
— Paljonko naula?
— Kolmekymmentä penniä.
— Kolmekymmentä! Onpas niillä hintaa. Ei me nyt huolita, kun äsken
ostimme lohta.
Kalastaja ottaa siikansa ja menee toiseen taloon.
— On niillä nyt hintaa. Onpa niinkin. Äsken saatiin kotoa Puruveden
mujeita, niin ett'ei meillä nyt kaupat synny.
Ei ole karvas kalastajan mieli. Eihän myrsky ole ainoa julma, kova
maailmassa. Usein paljon ankarammin sydämmen runtelee tuo pikkuinen,
luisen lukon takana oleva jäntäre, kieliparka.
Viimein on ostaja siikakaloillekin. Eikä hänen mielestänsä ole
hintakaan kallis vaivaan ja työhön nähden.
Kalastajan kourassa helisee pari hopearahaa. Iloinen hän on pienestäkin
saaliista. Monta kertaa käy niinkin, ett'ei edes saa hukkunutta
kissanpoikaakaan. Tänään oli onni myötäinen ja nyt on purjetuuli kotia
mennä.
Kirjakaupan lasiovesta loistaa kirkas valo torille.
— Entäs poika? Pitäähän sille ostaa tuo kauan haluttu ja odotettu
katkismus kerrankin, tuumailee kalastaja ja jopa hän seisookin
avarassa, lämpöisessä kirjoilla täytetyssä salissa.
Ja kotona mikä riemu syntyy! Iloiset, tyytyväiset katseet lämmittävät
ja virvoittavat hänen omaa rakastavaa ja lempeyttä kaipaavaa sydäntänsä.
Äiti puuhailee kalakukon kanssa. "Kalaa" siinä ei ole nimeksikään,
mistäs se äveriäisyys tulisi — mutta onpa porsaanlihaa ja lanttuja
ruisjauhokuoreen. Ja kun kalakukko on sysätty uuniin paistumaan, astuu
kalastajan perhe — vanhaa vuotta lopettamaan, — iltakirkkoon, johon
kellot herttaisella kuminallaan kansaa kutsuuvat.
* * * * *
Illalliseksi tuo äiti leipomaansa kalakukkoa ja sahtia palanpainoksi.
Sen nautittua nousee ihana uudenvuoden-virsi ylös taivahille, sille
Isälle, joka kaarneetkin ruokkii. Hartaasti kalastajan perhe jättää
itsensä Jumalan hoitoon tulevaksi vuodeksi ja kaikeksi elinajakseen.
Tuli lampusta sammutetaan. Koko perhe lepää sikeätä, puhtaan omantunnon
luomaa unta.
— Isä, isä, tule tänne eteeni istumaan, että sinua tuulelta suojelisin!
— puhelee unimielissään poika, joka uneksii olevansa vesillä.
Mutta äiti käärii peitteen paremmin hänen ympärilleen, panee kätensä
ristiin ja kuiskaa: "Taivaallinen, rakas Isä! siunaa ja varjele heitä
kaikissa maailman myrskyissä ja elon taisteluissa!" —
Kaikki nukkuvat. Pakkanen vaan tuvan nurkissa paukkaa kunniata tehden
ja tähdet katselevat kuinka uusi vuosi hiljaan, hiljaan, aivan
kuulumattomana hiipii kaikkialle toivottaen:
Onnellista uutta vuotta!
Vuosi 1893!